8.11. Matkaan!
Näin käy elämässä joskus, kun oikein jotain haluaa. Olosuhteet kääntyvätkin juuri niin kuin pitää. Ja miten olen tähän tullut, miksi olen tässä tänään, lähdössä taikatalveen?
Olosuhteet, esimerkiksi se, että sattuneesta syystä venäjän taidon ylläpito ei nyt oikein enää maistu, vaan aloitan tosissani italian kielen opinnot. Innostun enemmän kuin olin ehkä suunnitellut. Yhtäkkiä luen kiihkeästi italialaista keitto- ja kulttuurikirjaa Culinaria Italia, jonka olin jo aikaa sitten saanut ystävältä. Katson tv:stä kaikki italialaiset ohjelmat, joita on harmittavan vähän. Kahlaan läpi kaikki Frances Mayesin jo kertaalleen lukemani kirjat, Toscanan auringon alla ja Bella Toscana. Kieli tarttuu kansalaisopiston hitaanpuoleisella kurssilla ja netin Duolingo-sovelluksella jotenkuten: turhauttavaa on, ettei opiskelu ole enää niin helppoa kuin ennen. Venäjän, ranskan ja italian sanat menevät suloisesti sekaisin. Kirjoittelen pieniin lappusiin sanoja ja sanontoja, niitä liimailen pitkin pöytiä ja seiniä kuin dementikko – joka ehkä jo olen? Kaikesta huolimatta päätän yhtäkkiä: kaikki peliin Italiaan!
Talvella näen sattumalta Facebookin Koti Italiasta -ryhmässä ilmoituksen Piemontessa Italiassa vuokrattavasta talosta. Laitan varovaisen kyselyn ilmoittajalle, mitähän tämä juttu oikein sisältääkään? Pitkin kevättä käymme viestinvaihtoa ja nyt – uskomatonta eikä sittenkään uskomatonta, koska näin pitikin käydä: Vuokraan talon Piemonten maakunnasta, Pohjois-Italiasta.
Koko kesä ja syksy menee hujauksessa. Suunnittelen matkaa, hoidan asioita ja teen listoja, mitä pitää muistaa. Kolme päivää ennen lähtöä istun kaikesta valmistautumisesta huolimatta sängynlaidalla pää ja matkalaukut tyhjänä ja katselen lattiaa, joka on tavaraa täynnä. Laatimani lista toki auttaa, mutta silti on epätoivoinen olo. Pitäisi saada mukaan kaikki, mitä ihminen tarvitsee Pohjois-Italian talvessa kahden kuukauden aikana. Kun en ole Pohjois-Italian talvessa koskaan ollut, tuntuu, että otan liikaa tavaroita tai aivan liian vähän. Henkilökohtaiset tarvikkeet, osoitteet, paperisina vielä säilytetyt dokumentit, lääkkeet itselle ja koiralle… vaelluskengät, lenkkarit, vähän paremmat vaatteet (joulukin tulee). Ahdistusta ei auta jäädä ahdistelemaan. Aamulla kaikki kuitenkin on pakattu autoon.
Lähtöä edeltävä viikkona sitä ahdistuksen aihetta kyllä riittää. Juuri nyt siis auto temppuilee, akku tyhjenee mystisesti, yksi puola lakkaa toimimasta. Varakuljettajaksi menomatkalle lupautunut Jussi ei saa kinuamisesta huolimatta aikaa influenssa- eikä koronarokotukseen, vaikka on riskiryhmää. Pienempi koira saa korvatulehduksen. Isommalle, mukaan tulevalle, alkaa juoksuaika ja tippoja löytyy sängynpeitolta ja lattioilta. Ihan nappiajoitus on myös sillä, että lähtöä edeltävänä iltana vasemmasta silmästä katkeaa verisuoni ja näytän Halloweenista myöhästyneeltä hirviöltä. Viimeksi tällainen tapahtui kuusi vuotta sitten kun lennettiin Havannasta Pariisin kautta Helsinkiin, yhden ison matkaunelmani päätteeksi. Onko unelmilla siis osuutta silmän verisuonistoon? Toivon todella, että tulipunainen silmä vaalenee pian eikä kestä sitä paria viikkoa, kuten viimeksi.
Päätän vain kaikesta huolimatta, että kaikki järjestyy. Ja kaikkihan järjestyy. Auto korjataan, koira saa tulehduslääkkeet. Influenssapiikki saadaan kotikäynnillä, jonka ystävämme, terveydenhuollon ammattilainen avuliaasti tekee.
Edessä kirjautuminen Finnlinesin autolautalle ja laivamatkaa 30 tuntia.
Torstai-iltana ollaan Travemundessä ja toivon mukaan perjantaina Piemontessa, pienessä Roddinon kaupungissa. Koira istuu vielä vähän ihmeissään takapenkillä, mutta koska on tottunut matkustaja, ei panikoi eikä häslää. Puoli kahdelta ajetaan auto Finnmaid-lautalle, joka lipuu Vuosaaren rannasta päin Itämeren aaltoja. Arrivederci Turku ja Helsinki, kahdeksi kuukaudeksi – ainakin.
