Omassa rauhassa 2

Tein itselleni bolognese-kastiketta ja spagettia. Ei tullut huonoa, koska lisäsin Pirkka valkosipuli-chilisäilykettä (ihan parasta, en saa tästä sponsorirahaa, huom.) sokeria, pestoa, ja bolognesen tein soijarouheesta. Mihin sitä lihaa siis tarvittiinkaan?

Eilen kompastuin pimeässä portaikossa, tartuin hädässä kädelläni kultaköynnökseen, joka on yläkertaan johtavan portaikon kaiteella osin, noin 10 metrin mittaisena lepäämässä, eikä se rontti auttanut eikä tukenut minua. Polvi kolahti ja on vähän arka, ei sen kummempaa. Se oli kuitenkin muistutus, ettei lähes pystysuoria portaita kannata huolettomasti juoksennella ylös-alas ainakaan iltamyöhällä. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kultaköynnös ei ole moksiskaan, pari lehteä irtosi. Hän on kuitenkin niin voimissaan, että epäilen joutuvani ennemmin kasvikuristajan uhriksi kuin että putoan pää edellä yläkerrasta.

Vein naapurin Timolle mustikkapiirakkaa, jota jäi eiliseltä. Hän ilahtui. Minäkin ilahduin juttutuokiosta.

Aika vähän on kontakteja ollut täällä kotikaupungissa. En todellakaan valita, juurihan häsläsin pitkin Hämettä ja Uuttamaata ristiin rastiin. Torstaina olin kavereiden luona kylässä, tarkoitus oli pitää taidesessio ja maalata tauluja. En maalannut, neuloin villapaitaani. Olen ollut hyvä piirtäjä ja joskus myös maalannut öljyväreillä, mutta se ei ole minun vahvuuteni. Harmitti sekin, että ystävälläni on ihana piano, jolla hän viihdytti meitä. Minulla on samat nuotit, joista hän soitti kaunista musiikkia. Pianoa ei enää ole, sillä lahjoitin sen ”hoitopaikkaan”, sehän ei mahtuisi tänne. Tuli surullinen olo, olisi ollut kiva painaa sormet koskettimille. Vaikka tiedänkin, ettei taitoa enää juuri ole, ei etenkään auto-onnettomuuden jälkeen, kun käsi on mitä on. Joskus, kun minulla on toinen paikka ja toinen aika, haluan pianoni takaisin ja soitan vaikka Aaronin Pianokoulu ykköstä, jos ei muu onnistu! Olin aivan unohtanut tämän puutteen elämässäni, sehän on hyvä asia. En kuitenkaan sure sitä, odotan vain innolla, että koska.

Niin, siitä ulkopuolisuuden tunteesta. Nytkin, kivassa seurassa torstaina ajattelin, että mitä hittoa minä täällä teen. Kohtaus arvoituksesta Kuka ei kuulu joukkoon. Se olen minä! Ja tämä asunto, satavuotias ihana talo, on vain yksi unelmien täyttymisen todiste ja välietappi siihen seuraavaan, suurempaan. Sen ymmärtäminen helpottaa, mutta samalla kiihdyttää: aika rientää, kotiin on kiire. Missä se koti sitten onkaan.

Etsin sitä seuraavasta paikasta, jonne suuntaan kuukauden päästä.

Omassa rauhassa

Ahkeruus on ilomme! Pesin pyykkiä, pesin ikkunoita, siivosin, opiskelin italiaa, neuloin villapaitaa. Viikko kotielämää on maistunut oikein makealta edellisviikon sinänsä ihanan haahuilun jälkeen.

Turku on näyttänyt puolensa. Kaunista syksyä, ruskaa, jokimaiseman taikaa. Illalla kun kävelee Auran rantaa ja on tyyntä ja pimeää, tuntuu kuin joen pinta olisi ihan liikkumaton. Se on aivan silkkiä tai mustaa öljyä, johon kaupunki heijastuu ylösalaisin olevana peilikuvana.

Kuva ei tee oikeutta, tiedän

Mikä toisaalta kauhea viikko maailmantilanteen takia. Itsellä ihastelen juuri tätä omaa rauhaa, ja samaan aikaan muualla maailmassa rauhasta ei ole tietoakaan ollut aikoihin ja nyt tilanne on räjähtänyt käsiin. Olin niin onnellinen päästyäni tavallaan vastuusta paikallisvaikuttamisessa, kun muutin tänne. Maailman meno kuitenkin on mitä on. Sitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella ”mitä väliä”. Surettaa ja pelottaa. Ei itseni takia, vaan kaikkien, joita sota ja väkivalta uhkaavat. Lapsiani, muitten lapsia, lasteni lapsia.

Nyt annan vähän palaa. Typerä Hamas teki ison virheen ja hyökkäsi Israeliin tappaen siviileitä. Vielä typerämpi Israel pullistelee kostonhimossaan ja tappaa vielä lisää siviileitä, lapsia, vanhuksia. Typerä Muu Maailma on katsonut Israelin jatkuvaa väkivaltaa siirtokunnissa, Gazan ihmisten kiusaamista, hyökkäyksiä molempien osapuolten taholta – eikä ole tehnyt yhtään mitään! Nyt kauhistellaan Hamasin iskun uhreja. Kohta kauhistellaan Israelin iskujen vielä suurempia uhrilukuja, sillä tällä pikkuvaltiollahan on valtava sotakoneisto.

Luulisi, että arabimaailmassa, yleensä koko maailmassa, löytyisi tahtoa saada paikka palestiinalaisille, oma maa ja rauha, joka antaisi rauhan myös juutalaisvaltion ihmisille. Mutta ei näköjään kiinnosta. Se on niin uskomatonta. Se alkaa kiinnostaa vasta, kun isku osuu omiin ihmisiin. Ja sitähän terrorismi on: katkeruus epäoikeudenmukaisuudesta kasvaa ja periytyy sukupolvelta toiselle eikä kohta nähdä mitään muuta tietä kuin tappaminen. Tämä nyt tällaisena keittiöfilosofin purkauksena, rauhallisen syysillan idyllin keskeltä, ettei totuus unohtuisi. Elämä!

Nyt seuraa kevennys. Se saattaa olla mauton. En mitenkään halua vesittää nykyisen tilanteen vakavuutta Lähi-Idässä enkä naura sille, ei tulisi mieleenkään. Tuli vain mieleen yksi uni aika monta vuotta sitten. Yleensä en muista tarkkaan moniakaan uniani, jotkut ovat selkeitä ja jotkut muistan aamulla herätessäni heti ja sitten ne haihtuvat jonnekin hämärään. On muutamia, jotka eivät mielestä ole lähteneet. Yksi niistä on jotenkin niin absurdi, että se on nyt pakko kirjoittaa tähän, siltäkin varalta, että dementia pyyhkii muiston pois jossain vaiheessa.

Näin siis unta siihen aikaan, kun palestiinalaisjohtaja Jasser Arafat oli vielä elossa ja voimissaan. Muistattehan tämän vihatun johtajan, joka huivipäisenä ja hymyilevänä kävi kättelemässä myös eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista joskus. En mitenkään erityisen kovasti ihaillut tätä johtajaa, vaikka hän kyllä mediassa näyttäytyi paitsi kamalan terroristina, myös joviaalina arabienglantia puhuvana vaikuttajana.

Unessa asuin jossain Lähi-Idässä ja minulla oli suhde Arafatin kanssa, lapsiakin! Elettiin mielestäni tavallista elämää. Unessa kuitenkin Jasser tuli yksi aamu sanomaan minulle, että kuule, minun pitää nyt lähteä Gazaan.

– No niinpä tietysti, ajattelin (ihan selkeästi, siis unessa), taas äijä lähtee ja minä jään tänne pitämään huushollia, ja ikäväkin tulee ja huolestuttaa. Sitten Jasser suuteli minua ja lähti arabihuivi heilahtaen reissuilleen.

Aamulla kun heräsin, olin sanaton. Ja ei, en todellakaan halua tietää, mitä Freud sanoisi tästä.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harrisin kirjoja sanotaan usein ”vain” viihteeksi. Niissä on paljon tuoksuja, makuja, mausteiden eksotiikkaa, ruokafilosofiaa ja romantiikkaa. Syvemmälle kun katsoo, ne ovat elämänmyönteisiä ja paljon viisautta sisältäviä teoksia. Hömppä on niistä kaukana.

Pieni suklaapuoti -kirja tuli tunnetuksi viimeistään sitten, kun se filmatisoitiin ja pääosassa loistivat Johnny Depp ja Juliette Binoche. Persikoiden aikaan on Suklaapuodin toinen jatko-osa, mutta se toimii yksittäisenäkin lukunautintona. Mutta veikkaan, että jos sen lukee ihastuen ensimmäisenä, on pakko lukea ne kaksi edellistä.

Vianne Rocher on näissä kirjoissa paljon nähnyt, monessa paikassa kulkenut vaeltaja, joka kahden tyttärensä ja jokilaivalla seilaavan rakastettunsa kanssa kokee monen kulttuurin rikkauden. Samalla hän kohtaa myös ennakkoluuloja, vihaa, epäilyä ja halveksuntaa elämänmuotonsa vuoksi. Persikoiden aikaan -teoksessa hän palaa jälleen Suklaapuodin maisemiin, pieneen Lansquenetin kylään, johon perusti suklaakahvilan ja jonka asukkaat sekä ennen kaikkea kirkkoherra eivät alussa hyväksyneet perinteistä ympäristöä järkyttänyttä tulokasta. Vianne sai kuitenkin jopa katolisen pappi Reynaudin lähes puolelleen, neuvottelutaitojensa, ymmärryksensä – ja suklaansa – avulla.

Uudet haasteet ottavat Viannen vastaan kun hän palaa Lansquenetiin. Kaupungissa asuu nyt iso joukko maghrebilaisia (yhteisnimitys Pohjois-Afrikan islamilaisille) tulokkaita. Heidän ja kyläläisten välit tulehtuvat, väkivalta ja ahdasmielisyys lisääntyvät, eikä Vianne tiedä, pystyykö hän hallitsemaan enää tilannetta, vaikka aluksi luulikin järjestävänsä kaiken.

Kirjassa on ihanaa kieltä (käännös upea!). Ruokakuvauksia ranskalaisesta ja afrikkalaisesta keittiöstä, kaakaonvalmistuksen saloja. Voi melkein tuntea suklaan tai mausteiden tuoksun ja kuulla vanhan kylän mukulakivikaduilla sekä katolisen kirkon kellot sekä Tannes-joen toisella rannalla kuuluvan minareetin muessinin rukouskutsut.

Näitä kirjoja luen useasti. Kesäkuumalla ja myös nyt, kun saa jo nauttia pimeästä ja kynttilänvalosta, niistä saa niin paljon voimaa ja toivoa. Sekä myös ideoita hyvistä resepteistä. Ruoka on niin paljon muutakin kuin ravintoa ruumiille. Sillä voi parantaa ja lohduttaa, tuoda ystävät yhteen. Kertaan vielä ihanan lauseen kirjasta, tunnen sen omakseni ja suosittelen todella Harrisin kirjoja ja niiden filosofian löytämistä:

Vianne Rocher sanoo: ”Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmisen samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo.”

Vaellusviikko

Matkailu avartaa. Viikon sisällä olenkin matkaillut. Lauantaiaamuna pakkasin koiraystävät Renaultiin ja suunnistin kohti Hämettä. Se ei ollut mitenkään ihan niin, että ovi kiinni ja menoksi. Kun lähtee kahden koiran kanssa viiden päivän reissuun, johon kuuluu mökkielämää ja teatteri-ilta, on välillä epätoivoinen olo. Omat tavarat, paremmat vaatteet, oppikirjat (koska italiantunnit), neule (koska tv:n ääressä ei voi olla ilman), kirja yölukemiseksi ja junaan, jääkaapista mukaan pilaantuvat… ja niin edelleen.

Lopella lauantaina sain muistella menneitä. Käväisin ystäviä katsomassa torilla, jossa oli perinteinen Maalaismarkkinapäivä. Tällä kertaa en ollut siis leiponut edellistä perjantaita enkä saapunut teltan pystytykseen kahdeksalta lauantaiaamuna, vaan ihan vain poikkesin. Se oli nostalgista ja toistaalta helpottavaa. Mutta olipa kiva nähdä kaikkia ystäviä!

Täällä taas, omieni joukossa.

Kuulin paikallisen elämän kuulumisia ja tunsin huolta, mutta myös suurta iloa: olen joskus ollut vaikuttamassa ja osallistunut, mutta nyt ei enää tarvitse.

Lopelta suunnistimme Porvooseen, ihan meren rantaan. Vietimme leppoisan viikonlopun Saaran ja Danielin sekä Danielin Englannista saapuneen äidin kanssa aivan ihanassa vapaa-ajan asunnossa. Koirat olivat innoissaan, kun pääsi juoksemaan metsässä. Tai itse asiassa nuorempi oli, vanha pieni Riitu halusi varmuudeksi vain lepäillä tutun peiton päällä. Riitu ei enää näe kovin hyvin, eikä kuulekaan. Siksi vieraissa paikoissa on hyvä turvautua tuttuihin ihmisiin ja hajuihin.

Käveltiin metsässä ympäri pienen lammen, hamstrattiin kanttarelleja ja karvarouskuja. Tämä oli devonilaiselle anopille iso elämys: kuljeksia vieraassa metsässä ja nauttia luonnon antimista vapaasti jokanaisen oikeudella. Ja olivathan hiljaisuus, puhdas ilma, juuri alkanut syysruska ja yön täysikuu meren yllä meille kaikille niin rauhoittavaa ja puhdistavaa.

Minä uin kylmässä järvivedessä yön pimeydessä ja vielä aamullakin kahdesti. Muut kävivät saunassa ja paljussa.

Ihana ”mökki” ja yhdessä tehdyt illallisherkut – pienestä on onni kiinni. Olin tehnyt jo Turussa kanttarellikeiton (niin, sekin piti roudata Rellun takakontissa pitkin Uuttamaata), muut toivat ravut ja jälkiruuan. Meillä oli siis vielä syksyn vihoviimeinen rapujuhla.

Sunnuntaina vielä kurvattiin Porvoon vanhan kaupungin kautta ja käveltiin hetki pitkin mukulakivikatuja. Niin kaunis ja idyllinen paikka.

Takaisin Lopelle Jussin asunnolle, joka tuntuu vieraalta, vaikka ollaankin asuttu Launosten kylässä ja rakennettu sinne oma ensimmäinen talomme. Miten sitä ihminen on nyt jotenkin vieras kaikissa paikoissa? Eikä se vieraus ole välttämättä huono asia, sitä katselee ympäristöä vain ulkopuolisen silmin. Ihmettelee ja huomioi, mutta missään ei oikein ole sitä vertailukohtaa, johon peilata. Kun menneeseen ei halua mennä, ja tulevaisuus on vasta edessä.

Auto nyt huollettu ja katsastettu marraskuussa koittavaa pitkää ajomatkaa varten!

Tiistaina Helsinkiin junalla, onneksi oli se kirja matkalukemisena. Tapasin ystävän keskustassa, syötiin pienet suolaiset lounasleivät Kampissa ja päivitettiin tilanteet. Lissu teki tilauksen villapaidasta ja minä tietenkin olin valmis taas islantilaispaitahaasteeseen, vastahan niitä on tullut viisi kappaletta tehtyä. Talven tv-illat siis pelastettu!

Olin jo aikaa sitten tilannut teatterikerholtamme liput KOM-teatterin Nukkekoti-näytökseen. Sain sinne kaveriksi Elinan, jonka kanssa Tieto Oyj:ssä tehtiin viestintää. Näytöstä ennen kävimme viinillä Pontuksessa, teatterin seinän takuisessa pikku paikassa. Ja siellähän oli tietenkin työurani aikaisia tuttujakin.

Mikko Roiha oli ohjannut ja myös käsikirjoittanut uusiksi Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän, jossa avioliiton valtasuhteet ja alistaminen kritisoivat aikoinaan koko instituutiota. Nyt tarina oli sijoitettu Seinäjoelle ja miespariskunnan avioliittoon. Jossa samat kuviot, valtasuhteet, miellyttämisellä selviäminen ja valheille perustuva kuvio hallitsevat. Päärooleissa Aleksi Holkko ja Niko Saarela tekivät vaikutuksen. Miksen aiemmin ole heitä nähnyt livenä? Aleksi Holkko, minulle ennen tuntematon, ja Niko Saarela (miten pitikin yhdennäköisyyden ja äänen vuoksi pinnistää, ettei hän olekaan siis isänsä Erkki Saarela) eivät jättäneet kaipaamaan näytelmästä yhtään mitään lisää.

Oli kohottavaa katsoa jotain aika uudenlaista, mutta toisaalta ihan arkipäiväistä. Miespari teki mielestäni hienon roolityön (ja muistaakseni Hesarin arvostelujenkin mukaan, vaikken niiden kanssa yleensä ole mitenkään samalla aaltopituudella). Ahdistavaa, mutta lopulta myös voimaannuttavaa.

Täällä sitä nyt ollaan taas Turussa. Ihana rauha. Sade ropistelee ikkunaa. Saunassa käyty ja sitä ennen keitetty omenahilloa kaksi kattilallista. Olen hullu hamstraaja, säilöjä ja reseptibongari.

Omppuhillo, jossa kanelitangoista ja sitruunasta saadaan myöhäissyksyyn lämpöä: vähän vielä kesää mutta jo tulevaa joulun aikaa.

Luen juuri Joanne Harrisin kirjaa Persikoiden aikaan. Se on toinen jatko-osa kuuluisalle Pieni suklaapuoti -kirjalle. Olen lukenut Harrisilta varmaan kaikki kirjat, viimeksi hyllyyni säilytetyt Appelsiinin tuoksu ja Kesäviiniä. Ah, mitä tuoksujen ja makujen juhlaa! Kun kaivelee näissä kirjoissa jännityksen ja myös jonkinlaisen romantiikan alle, löytää oivalluksia, jotka vastaavat aivan täydellisesti omia ajatuksia. Sehän on kirjojen lukemisen ja löytämisen ihan paras lahja lukijalle.

Kuten tämäkin Harrisin oivallus, jonka tajusin heti omakseni: ”Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmisen samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo.”