Kädessäni on aikamoinen järkäle, 950-sivuinen Heini Junkkaalan kokoama kirjailija-näyttelijä-ohjaaja Pirkko Saision elämäkerta. Teoksen koko hieman hätkähdytti, kunnes aloin lukea. Nyt kuitenkin jo harmittaa, että kirja kohta loppuu. Kahdessa päivässä olen lukenut kohta neljäsosan.
Kallion friidu, loistava kirjailija ja tarinankertoja Saisio asui lapsuuden vuodet Fleminginkadulla (jossa muuten itsekin jonkin aikaa opiskeluaikana asuin viikonloppuisin). Miten kiinnostavaa lukea sen ajan Pitkänsillan toisen puolen eli työläiskaupunginosan kaupunkielämästä. Paljon lapsia, pienet asunnot, jopa kolmevuotiaat laitettiin pihalle toisten joukkoon tai vähän vanhemmat yksin kotiin, kun isä ja äiti joutuivat käymään töissä. Välillä täitä ja lääkkeeksi DDT-pulveria päähän, koululuokat pullollaan oppilaita, joiden piti opiskella ilta- ja aamuvuorossa.
Saisio oli sukunsa ensimmäinen, joka meni oppikouluun ja sitten myöhemmin sai korkeakoulusivistyksen teatterialalta. Kirjassa on hyvä rakenne: Junkkaala kirjoittaa sinä-muodossa Saisiosta, mikä vapauttaa osin siitä, että kaikki faktat olisivat faktoja. Ihmisen muistihan toimii aika mielivaltaisesti ja ”sinä” eli Saisio tarinaa Junkkaalalle kertoessaan saattaa Junkkaalan mukaan itsekin tunnustaa, että hyvä tarina on tärkeämpi kuin pilkuntarkka totuus.
Kertomukset ovat pieniä paloja alkaen Saision suvusta, mutta ne eivät ole kuivaa luetteloa vaan kertomuksia värikkäistä ihmisistä. Otsikoista jo tulee mielenkiinto lukea: Pihi isä, Aikuisten kaveri, Henkinen elämä alkaa, Vihdoin kutsu kustantamoon jne.
Oppikoulussa varmistui tavallaan, että Saisiosta tulisi vielä kirjoittaja. Kun vanhemmat olivat huolissaan Pirkon keskinkertaisuudesta kouluaineissa, sanoi opettaja: Älkää nyt hänestä olko huolissanne, kirjailijahan hänestä näköjään tulee. Ja tulikin, mitä tuotteliain.
Itse katsoin 1970-luvulla Saision esikoisromaanista tehdyn tv-elokuvan Elämänmeno, jossa pääosa Eilaa esitti Ritva Oksanen. Se oli niin vahva kokemus kaikin puolin, mutta etenkin arvostin ja arvostan asiaa, joka nykyisin ei ole itsestäänselvyys kotimaisissa filmatisoinneissa: puhdasta murretta! Siinä karjalaissyntyinen Eila puhui esteettä eteläkarjalan murretta keskellä Kalliota, vaikka oli paikallisen kanssa naimisissa ja osa stadilaista työläisyhteisöä.
Saision lapsuuskoti oli vasemmistolainen ja myös osin taiteellinen. Äiti näytteli työväennäyttämön esityksissä ja isä esitti elokuvia. Sen ajan kulttuurihenkilöt ja poliitikot olivat tuttuja, tiedettiin kuka oli Esko Salmisen oikea isä, että näyttelijä Liisa Tuomi miehineen olivat juoppoja. Saision isä toimi myös Hella Wuolijoen autonkuljettajana, vaikka keskenkasvuiselle Pirkolle nämä kuuluisuudet vielä olivat merkityksettömiä, vain ihmisiä, joihin sattui joskus törmäämään.
Kirja käy yhä kiinnostavammaksi, mitä pitemmälle se etenee. Kohta pääsen siihen, miten ensimmäinen kustannussopimus solmitaan, miten teatterityö lähtee nousuun, miten Pirkko saa perheen ja tyttären, tulevan näyttelijä Elsa Saision.
Nyt ei haittaa, jos uneton ei yöllä unta saa, kun tiiliskivi odottaa yöpöydällä.