Päivä: 15.11.2023

Eilen luulin iltalenkillä, että Roddinossa ja lähes koko tienoossa on sähkökatkos. Kirkkoa ei näkynyt tavallisella paikallaan kylän mäellä eikä laaksoista vilkkunut kotien valoja. Selvisi kuitenkin, että kuuluisa Piemonten sumu oli laskeutunut. Taskulampun valokentässä näkyi pienen pieniä hiutaleen näköisiä pisaroita: sumu tiivistyi. Ja täydellinen pimeys sekä uskomaton hiljaisuus saivat aikaan tunnelman kuin olisi kävellyt pehmeässä tummassa pilvessä.

Päivä oli ollut kuitenkin varsin lämmin ja aurinkoinen. Aamulla lähdin Kissin kanssa päättäväisesti talsimaan kylälle päin. Ajatus ei ollut ihan loppuun asti hiottu. Kiss-hauvalla on nimittäin ”ne”, eli juoksuaika. Hän on matkannut huvittavat turkoosit pikkupöksyt jalassa koko reissun aina Kanta-Hämeestä asti. Nyt alkaa olla jo huippuhetket, mikäli olisi aikeita saada vielä yhdet pennut. Joten hänen parfyyminsä sitten houkutteli naapurin Enzon vapaana ohikulkijaliikennettä päivystävän Pallino-koiran maskuliiniset vaistot esiin. Pallino lähti seuraamaan meitä ja Kiss myös ihan innostui. Parinsadan metrin päässä myös leipomon Ringo-koira teki tuttavuutta. Eihän siitä mitään tullut, en halunnut tehdä itseäni ja koiraani naurettavaksi, vaan käännyin ja vein Kissin takaisin. Mitenköhän monta koiraa olisi ollut perässämme, jos olisi taivallettu pari kilometriä? Siitä olisi ehkä tullut uusi kylälegenda: hullu mummo mustan koiran kanssa ja kaikki kylän uroskoirat perässä! Toisaalta tietenkin, jos olisi hassusti käynyt, niin ehkä nämä pennut olisivat olleet kiinnostava sekoitus? Ei kuitenkaan – ei Kiss enkä minä haluta enää yhtään penturumbaa.

Tänään aamu sitten aukeni ihan pilvettömänä ja tuulettomana, ihan kuin sumu olisi pessyt ja kirkastanut maiseman yöllä. Kävinkin heti aamuteen jälkeen kuikuilemassa lähimmän leipomon pihalla – minullehan kerrottiin, että sieltä voi käydä suoraan ostamassa tuoretta leipää ainakin joinain päivinä. Ja koska Kiss tuli mukaan, olimme pian kaikki kolme tuoreen leivän tuoksussa leipomon ovella. Siis me kolme, minä, Kiss ja Pallino.

Ihanaa leipää olikin. Mutteripannusta vahvat kahvit ja pihalle taas nauttimaan. Päivällä ajeltiin Doglianoon, kun saatiin vinkki monipuolisesta tavaratalosta vuokraisännältä. Ja kyllä vain, Mercatosta löytyi kaikkea maan ja taivaan väliltä. Myös vehnätöntä koiranruokaa. Vaikka Kiss ei nyt juuri ajattele mitään ruokaa, kun se Pallino vain on mielessä. He seurustelevat välillä verkkoaidan välitse. Ja kyllä masentaa Kissiä se aita, jonka typerä emäntä taas sulki estämään lähikontakteja. Tässä katseessa on todella vähän syyttävä vivahde:

Ilma oli niin kirkasta koko päivän, että uskomattomat Alpit lumirinteineen näkyivät nyt ensimmäistä kertaa täällä selkeästi.

Kävelin vielä yksin lenkin Roddinon keskustassa, jonne matkaa jotain pari kilometriä. Tein löytöjä, yksi niistä oli Michelin-tähdellä vuonna 2021 palkittu ravintola Gemma. Sitä etsivät muutkin turistit, mm. keski-ikäisten miesten moottoripyöräporukka, kysyivät minulta vieläpä tietä sinne. Ihan nenämme edessähän se olikin, mutta tietenkin täyteen buukattu.

Kauniita kattoja, laaksoja, kiinnostavia kasveja, joiden nimet pitää selvittää. Istuin hetken baarin terassilla seuranani kehräävä kissa. Ja yhä ihmeellistä, rauhoittavaa hiljaisuutta. No, tosin koirat haukkuvat koko ajan pihoillaan ohikulkijaa. Yhden pihan koira kuullosti aika erikoiselta, joten menin ihan portin viereen kurkistamaan, kuka se noin jylhällä äänellä murisee. Koira paljastui mustaksi possuksi, joka tihrusti minua ystävällisesti rautaportin takaa.

Punainen vasen silmä on jo hieman vaalentunut. Näytän siis enää vain haalistuneelta Halloween-hahmolta. Myös silmälasit peittävät hämäävästi ja määrätystä kulmasta ei oikeastaan enää huomaa koko verenpurkausta. Piemonten ilma näköjään parantaa.

• 

• 

• 

• 

• 

Perillä!

Sunnuntaina iltapäivällä vihdoin pääsimme perille. Takana ajo Sveitsistä Milanon ohitse kohti Torinoa. Piemonten maakunta siinteli unelmissa ja myös horisontissa. Ei suurempia mokia tai vastoinkäymisiä tällä etapilla tullut, mitä nyt kerran ajoin tietullin puomin läpi (aurinkosuoja esti näkyvyyden, vihreä valo vaihtui punaiseksi ja eikös puomi lävähtänyt tuulilasiin). Luojan kiitos, nämä puomit eivät ole rautaa vaan styroksia. Kädet vapisivat vielä kilometrin tapauksen jälkeenkin. Toisaalta, ajattelin, mitä sitten? No ei yhtään mitään.

Eipä serpentiinit jättäneet meitä edes Sveitsin jälkeen. Kun saavuimme tänne lähelle määränpäätä, kävi ilmi, että kiemuraista ja mäkistä on tienoo. Ero Sveitsiin tietenkin ainakin se, että tiet ovat minimaalisen kapeita eikä rotko tien sivussa ole niin syvä. Mutta suoraan täällä ei kyllä pääse päämäärään, vaan rattia joutuu veivaamaan olan takaa. Tuleepa ihan mieleen vanhat ralliharrastusajat.

Kun vihdoin Googlen navigaattori ilmoitti, että ”Olet perillä määränpäässä”, tunsin itseni voittajaksi. Iso unelma, lähes kahden vuoden takaa kypsynyt. Ja nyt olen tässä! Ja tunnen ja tiedän, että tämä on vasta alkua uudelle elämälle.

Olemme siis Roddinossa. Sunnuntaina iltapäivänä täällä paistoi aurinko. Talon pihasta näkyi kylän, vai onko tämä kuitenkin kaupunki – en osaa sanoa, kirkontorni ja alhaalla ja ympärillä mitäs muuta kuin viiniviljelmiä joka puolella. Kaunis syysruska on tullut tännekin, mutta ruoho on vielä vihreää ja lämpöä päivisin peräti 14 plus. Riemastuimme niin tästä paikasta ja talosta, että aivan unohdimme vuokranantajiemme neuvot hälytyksen poistamisesta sun muista yksityiskohdista.

Talon alapihan edessä aukeaa viinitarhaa. Ja niitä riittää joka puolella tässä kunnassa. Toinen vallitseva viljelys näyttää olevan jokin hedelmäpuu, niitä tarhoja löytyy myös joka tien varrelta. Pitää selvittää, mitä ne ovat. Tässä talossa on pienet pihat, ylä- ja ala-, ja niissä on mm. yksi nyt juuri hedelmiään tekevä oliivipuu. Saamme kuulemma hyödyntää oliivit. En ole vielä ehtinyt tutkia, miten säilöntä tapahtuu, mutta ilman muuta ainakin purkillisen oliiveja yritän tuoda Suomeen tuliaisiksi.

En vieläkään ihan usko, että todella tein tämän. Välillä heräsin Turussa aamulla niin ahdistuneena ajatuksista, että olen ihan päästäni vialla, kun lähden tällaiseen vaikeaan kuvioon. Onneksi harjoittelemalla omien ajatuksien juoksua voi omat tuntemukset kääntää positiivisiksi (sillä ajatuksiaanhan voi harjoittaa, vanhoja uskomuksia voi poistaa – juuri niitä, jotka sanovat, että älä nyt hulluttele äläkä vaan luule itsestäsi liikaa).

Filosofiat sikseen. Konkretia on nyt se, että mummo asuu täällä kaksi kuukautta. Kyytimies Jussi jo alkaa katua, että otti lennon jo viikon päähän täältä pois. Ymmärrän täysin! On ollut turvallista ajella Euroopan ja Alppien läpi, kun seurana on joku, joka ymmärtää autojen päälle jotain. Vaikka kaikki meni hyvin, toki mielessä kaihertaa se auton puolan rikkoutuminen ja mystinen akun purkautuminen. Mutta jälleen: miksi niitä surra, ne ongelmat menivät jo – ja tulevia ei vielä ole.