Delia Owensin Suon villi laulu (Where the crowdads sing) tuntui saaneen jo niin paljon ylistystä osakseen, että vähän epäröin tarttuessani siihen. Loppujen lopuksi luin kirjan ahmien, vaikka en sitten ehkä ihan tyystin langennut polvilleni. Kuitenkin: kirja oli mielestäni älyttömän hyvin suomennettu – käännökset tietenkin kääntäjän ammattilaisena usein saavat hyvästäkin alkuperäisteoksesta kökkökielistä ja originaaliin ulottumatonta tasapaksuutta.
Luin kirjaa yksinäni myös Satakunnassa saaressa, jossa joutsenet ja sorsat olivat ainoana seurana (kahden koirani lisäksi), laiturilta tähyilin saapuvia sateita ja öisin kuuntelin myrskyjä ja ukkosia, päiviin mahtui myös aurinkoa ja hiljaisen järven sineä. Näillä kokemuksilla saatoin vähän enemmän samastua päähenkilö Kyan asumiseen yksin suon laidassa. Kaikista ihaninta kirjassa oli luonnon kuvaus, eläimet, meri, lahdet ja joet. Ja tietenkin päähenkilön sitkeys, yksinäisyys, taistelu ja murhe – se kaikki, mitä meillä kaikilla on mutta harvoin noin rankkana kokemuksena.
Kirjailijan tapa kuvata luontoa ja yksinäisyyttä kosketti. Koska Owens on kokenut Afrikan kuvaaja, Suon villin laulun taitavuus on ymmärrettävä.
Itse asiassa kuvittelin koko ajan kirjan sisällön mielessäni visuaalisesti, aivan kuin elokuvana. Tästä tulisikin taitavissa käsissä aivan huikea elokuva – sitä oikeasti niin odotan. Samalla pelkään, että elokuva pilataan oikomalla käsikirjoitusta, tekemällä tästä höttöä tai valitsemalla jokin omalaatuinen tulkinta. Toivon kirjoittajan pitävän pintansa, jos elokuvaoikeudet ovat tulossa.
Ihan varmasti menen filmin katsomaan. Kirja teki vaikutuksen.