Sestri Levante, Italia

Tämä artikkeli kertoo kielikurssiviikosta 11.-17.9. Italian Sestri Levantessa, Välimeren rannalla. Viimeinen matkapäivitys 19.9. klo 14.30.

Päivä 1: Sunnuntai 11.9.

  • nukuttu yö: 4 tuntia
  • matkustettu: 12 tuntia
  • lämpötila kotoa lähtiessä: +2
  • lämpötila perillä: +26
  • kävelty: 11 km

Kotoa pimeässä Helsinki-Vantaalle. Onneksi puoliso kuskasi autolla – en luottamut junaan, VR tiedättehän? Aika oli melko tiukalla. Mitä olisin tehnyt, jos juna olisi jämähtänyt keskelle mäntymetsää?

Päänsärkyä koneessa, huonoa ruokaa (kuminen juustosämpylä), järkytys siitä, että nyt jopa teekupillisesta joutuu maksamaan 2,5 euroa! Siis kuuma vesi ja teepussi… Finnair, Finnair! Pystyin kuitenkin torkahtamaan, vaikka takana painoi lyhyt yö ja vielä ne loppuviikon Vanajanlinnan juhlat – Milanoon laskeutuessamme olin jo aika tolpillani.

Sieltä sitten kävelymatkaa lentokenttäjunalle alakerroksiin noin kilometri (no ehkä liioittelen), juna keskustaan päärautatieasemalle 50 minuuttia ja 13 euroa. Se rautatieasema on valtava. En uskaltanut lähteä kovin kauas tutkimaan kaupunkia, sillä vähän hermostutti, miltä raiteelta juna Sestri Levanteen lähteekään. Milanon asemalla on sellainen meininki, että laiturin numero ilmaantuu vasta muutamia minuutteja ennen lähtöä valotauluun ja laitureita on siis 22!

Nyt ei enää saa Juhlamokkaa eikä ruisleipää – puhumattakaan kaurapuurosta.

Junaa odotellessa selvitin kunniakkaasti itselleni pienen lounaan trattoriassa, osasin käydä aseman vessassa kahdesti (automaattiin euro ja taivas aukeaa pissahätäiselle) ja loppujen lopuksi selvisin myös oikeaan junaan.

Ei olisi kannattanut vielä huokaista helpotuksesta. Junaa ei tarvinnut vaihtaa, matka-aikaa oli noin 3 tuntia, mutta kuulutuksia vähän heikosti seuratessani kuulin, että ”huomio: kaikkien vaunujen ovet eivät avaudu teknisen vian vuoksi – huolehdithan siitä, että hakeudut sellaiselle ovelle, jossa ei ole keltaista lappua ilmoittamassa viasta!” Kääk!

Loistavalla italiankielelläni kuitenkin tankkasin kanssamatkustajilta, missä ollaan ja kyttäsin ovia, joissa ei ollut vikaa. Sinänsä Italian rautatiet toimivat upeasti. En kuitenkaan usko, että se on Mussolinin ansiota, vaikka hänen aikanaan toiminta parantui kuulemma merkittävästi.

Ihana ”vuokraemäntäni” Serena – myös opettaja kielikoulussani – oli minua vastassa.

Ope pulputtaa italiaksi kaupungin nähtävyyksistä ja historiasta

Minä en siis oikeasti päässyt/joutunut opiskelija-asuntolaan, vaan yksityismajoitukseen. Tosin minulla on Serenan huushollissa oma rauha: makuuhuone, oma kylpyhuone, jääkaappia ja keittiötä saan käyttää, omasta huoneesta pääsen sisäpihalle ”puutarhaan”. Eli bonuksena opiskelulle vielä aito kurkistus italialaiseen pikkukaupunkielämään. Myöhemmin lisää perheestä ja heidän kotieläimistään. Serena osoittautui aurinkoiseksi tyypiksi. Kierrätti minua ympäri ja esitteli tätä hurmaavaa vanhaa kylää (minusta kylä, vaikkakin oikeasti kaupunki). En kyllä juuri muista, missä mentiin ja mitä oli missäkin paikassa.

Täytyy myöntää, että väsymys ja muutamat viime päivien ikävät kokemukset vähän himmensivät Italiaan saapumisen iloa. Viimeiset 3 yötä menivät alle viiden tunnin unilla ja se jos mikä on ihmisen terveydelle ja mielialalle sitä suurinta myrkkyä! Illalla kävelin ympäri kaupunkia. Löysin isohkon ruokakaupan, löysin ihan kivan ruokapaikan (niitähän riittää näillä kulmilla), kävelin siis yli 10 kilometriä päivän aikana (siinä tietenkin mukana lentokentät sun muut siirtymät), kävin suihkussa, rauhoituin vähän. Kuitenkin ahdisti: tällaistako tämä ihanuus on? Ulko-ovea en osaa kunnolla avata. Ovi sisäpihallekin on vaikea. Kissat tappelevat ulkona, perheen isoin punainen kissa haluaa välttämättä tunkea seuraani: nukkua sängyssäni, haroa käpälällä huomiota. Siis juuri niin kuin kotona eräs Salminen. Väsymystilassa tämä kaikki ei kuitenkaan näyttäytynyt ihanalta, vaan ahdisti ja hermostutti.

Mutta: uusi aamu! Ta-daa! Olen Italiassa! Olen vapaa! Ei tarvitse ajatella mitään muita velvollisuuksia kuin että isolla korvalla kuunnella puhetta, oppia tapoja, seurata opetusta. Hyvin, kaikesta huolimatta hyvin ja tarpeeksi, nukuttuani huomasin jälleen: elämä kantaa; kannattaa iloita ja kiittää. Olen yhä vakuuttunut, että opin kielen ainakin välttävästi. Katsotaan sitten miten maanantai, ensimmäinen koulupäivä menee. Kynät penalissa teroitettu, koulureppu aamulla selkään ja nopeasti kuumenevaan säähän 20 minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevaan kouluun. Tarina jatkuu…

2. päivä: maanantai 12.9.

Nukuttu: 7 tuntia
Kävelty: 14,5 km
Lämpötila: +27, pilvetön taivas

Aamu alkoi persikalla ja jogurtilla, kahvia vasta kaupungin keskustassa, johon täältä noin 20 minuutin kävelymatka. Ja se valkoisen leivän mussutus jatkuu: eipä silti, aika ihanaa on tuore juuri paistettu sämpylä, jossa sisällä tonnikalaa, juustoa tai muuta hyvää. Ja kahvihan on oikeaa, vahvaa – niin että päässä humahtaa, kun ensimmäisen kupin (sormustimellinen) vetää tyhjään mahaan.

Luokassa aamulla ensin kielioppia: säännöllisiä ja epäsäännöllisiä verbejä. Opettajista (dottore, tai professore täällä päin) kukaan ei ensimmäiseksi tarjoa muunkielistä käännöstä, vaikka englantia ja ehkä saksaakin kaikki osaavat. Asiat esitetään italiaksi. Eli mitä tarkoittaa verbi ”mennä ulos”? No, opettaja menee ovesta ulos. Mitä tarkoittaa hyppiä, no, arvaatte, miten tämä demonstroidaan. Entä miten näytetään muuttaa, vaihtaa…? Se onkin jo vaikeampaa enkä itse asiassa muista, miten se näyteltiin, mutta selväksi tuli myös niille, jotka eivät sitä aiemmin tienneet.

Ryhmässä on tällä hetkellä vain viisi jäsentä: Saksasta, Sveitsistä ja minä. Alkutapaamisessa oli läsnä myös amerikkalainen rouva, jonka koti on Kaliforniassa meren rannalla. Sveitsiläinen taas asuu kilometrinkorkeudella vuoristossa, pikkukylässä. Meitä on moneen junaan siis.

Saksalaiskaverit tauolla koulun ”pihalla” (koulun ovi tuossa istuvan tytön vieressä)

Aamutuntien jälkeen on kahvitauko, jolloin ehtii hyvin läheiseen kahvilaan juomaan sen sydäntäpysäyttävän espresson tai cappuccinon. Sitten keskustelua ja sen jälkeen lounaalle, kuka minnekin. Iltapäivisin on vielä ekskursioita lähelle tai naapurikaupunkeihin. Maanantaina juteltiin asioista, joita on kotona: huonekalut, arjen tarvikkeet, kodinkoneet. Näitä tarvitaan todella elävässä elämässä enemmän kuin vaikka historian tai kulttuurin sanoja.

Maanantaina tehtiin kiertokävely Sestri Levanten historiallisessa keskustassa opettaja Serenan kanssa, saman, jonka talossa minulla on asunto tämän viikon. Sestrin kaupunki on pahoin pommitettu sodan aikana, mutta vanhat rakennukset on entisöity ja keskusta on hieno tunnelmallinen italialaiskylä kivitaloineen ja kirkkoineen. Paikan erikoisuus on, että se sijaitsee kahden lahden välissä, Hiljaisuuden ja Tarinoiden lahden. Hans Christian Andersen on paikan ”suojelupyhimys”. Hän vieraili aikoinaan täällä ja ihastui. Hän kehitti myös sadun pienestä merenneidosta paikallisen vanhan tarinan innoittamana. Nykyisin maaliskuun viimeinen viikko on omistettu Andersenille: kaupungissa on iso festivaali, joka täyttää hotellit ja kadut turisteilla ja etenkin Andersen-faneilla.

Ihaninta tässä kaupungissa on näköala merelle ja kukkuloille. Kun kipuaa kivuliaasti ylös pikkukatuja, pääsee näkemään henkeäsalpaavan maiseman, mihin tahansa kääntyykin.

Lisää paikasta löytyy Wikipediasta, valitettavasti suomenkielisessä sivustossa on vain vähän, mutta englannin kielellä tarinaa täällä.

Taapersin sitten pitkän kiertokävelyn jälkeen tänne ”kotiin”, huilasin hetken ja takaisin keskustaan etsimään ruokapaikkaa. Oli jo pimeää ja paikallinen päivällinen tietenkin houkutteli ruokapaikat täyteen, joten ei ihan tärpännyt muutamasta kiinnostavasta paikasta. Nyt vielä tähän aikaan, kun sää on mukava, täällä on melkoisesti matkalaisia, muitakin kuin kielikoulun oppilaita. Mutta yhtään suomalaista ei ole tullut vastaan vielä.

Yöllä nukuin pitkästä aikaa raskaasti. Paitsi ne kerrat, kun pihalla kissat riehuivat toisilleen kissamaisilla rääkäisyillä. Hetken aikaa kelasin, missä olen ja mitä ihmettä Salminen touhuaa pihalla. Kunnes tajusin, että ovi puutarhaan on auki ja myös kadulta kuuluu ikkunan kautta, ei liikenteen vaan kissojen ääniä. Loppuyö meni kuitenkin hyvin. Talon punainen kissa Maverick ahtautui sänkyni jalkopäähän ja näin ollen yöunet olivat melko normaalit. Onneksi dalmatiankoira Wendy ei sentään tunkenut peittoni alle kuten Riitu tekee.

3. päivä: tiistai, 13.9.

Nukuttu: 7 tuntia
Kävelty: 7,5 km
Lämpötila: +27, pilvetön taivas

Kiva päivä, paitsi että myöhästyin aamulla 15 minuuttia. Keskustelutunti oli jo alkanut, kun hikisenä työnnyin luokkaan. Serenan johdolla jatkoimme kotisanastoa ja juttelua käytännöistä Italiassa ja kotimaissamme.

Ryhmässä on ihan kivoja ihmisiä. Kaikista en suomalaiseen tapaan pidä: turhaa meluisaa nauramista inhoan silloin kun naurulle ei ole mitään syytä. Tätä harrastaa sveitsiläinen rouva, jonka mielestä kaikki on naurettavaa – luulen, että tämä on tapa peittää epävarmuutta, joten suon sen anteeksi. Eihän kaikista tarvitse pitää. Ehkä pieni antipatia johtuu myös siitä, että hivenen amerikkalaiseen tapaan hän ei tajunnut, mitä tarkoittaa, kun kerroin, että olen suomalainen (sono finlandese). Että mitä? Mikä maa? Silloin korotin ääntäni ja toistin selkeästi, että Suomi, tiedätkö missä Suomi on? Oletko käynyt Suomessa? No ei ollut. Minä sen sijaan olen kyllä Sveitsissä käynyt ja vaikken olisikaan, tiedän, kuten kaikki suomalaisen peruskoulun käyneet, missä tämä maa sijaitsee ja että sen kansalaisia kutsutaan suomalaisiksi. Täällä pitää nostaa nokka pystyyn, sillä suuret herrakansat käyttäytyvät joskus hieman – ei nyt ylimielisesti, mutta ehkä vähän alentuvasti. No, se ei haittaa, kun muistaa olla ylpeä omista juuristaan.

Tänään sitten vihdoin tuntien jälkeen ehdin ja jaksoin uimaan. Siinä heti koulun edessähän avautuu huikea lahti, ja rannalla lojuu hylkeiden tai merileijonien lailla toinen toistaan ruskeampia tai punaisempia tyyppejä. Itse en enää ole auringonpalvoja, mutta hyvää se tekee saada D-vitamiinia ja lilluminen lämpöisessä Välimeressä ei ole millään tavalla vastenmielistä.

Taas takaisin asunnolle, suihku, pikku tirsat ja eikun takaisin kaupunkiin. Ajattelin, että tänään olen ansainnut vähän parempaa ja menin syömään rantakadulle, jotka yleensä ovat hintavia. Vielä mitä. Sain vatsan täyteen friteerattuja mereneläviä puolet halvemmalla kuin mitä kotimaassa olisin pulittanut. Yksi asia vähän ihmetytti. Ravintola oli ns. ”hieno”: valkoiset pöytäliinat, kauniit kalusteet, pöytävaraukset aika täynnä. Olisin odottanut henkilökunnalta muunlaista pukeutumista. Heillä oli kuitenkin shortsit ja t-paidat, sandaalit läpsyivät kodikkaasti, kun upeita annoksia kiidätettiin pöytiin. Mitäpä siitä. Itse en syönyt pitkän kaavan vaan vain kukkaron ja vatsan mukaan. Selvisin vähillä kustannuksilla ja sain taas uuden kokemuksen paikallisesta ravintolakulttuurista. Kiitän tästäkin päivästä ja onnesta, että olen olemassa, olen terve ja saan toteuttaa unelmiani. Enkä anna kenenkään tulla niiden unelmien tielle.

Se tiistaista. Huomenna jatkuu!

4. päivä: keskiviikko 14.9.

Kävelty: 10,3 km
Sää: pilvistä, satanut noin 10 pisaraa, lämpötila +24

Intensiivinen päivä koulussa. Saattaa kuulostaa laiskalta, kun tunteja on vain noin yhteen iltapäivällä, mutta ainakin minulle tuo aamupäivän tykitys on tarpeeksi. Sen jälkeen joudun yksikseni kertaamaan ja painamaan mieleen kaiken niin sanotusti opitun. Muistan kuitenkin, että aloittaessani venäjän tulkin opinnot Tampereella ensimmäinen kosketus oikeisiin venäläisiin ja oikeaan venäjän kieleen oli se ensimmäinen oppitunti: kukaan ei puhunut mitään muuta kieltä kuin venäjää; keltään ei voinut kysyä mitään muuten kuin venäjäksi. Siitä se vain lähti.

Nyt tunnen olevani samanlaisessa tilassa. Mitään uusia asioita ei saa tuosta noin vain sanakirjan tai avuliaan kielitaitoisen opettajan kautta, vaan kaikki käsitteet ja sanat selvitetään pääasiassa vain italian kielellä. Ymmärrän niin hyvin oman taustani ansiosta, että ainoa tapa oppia kieltä on puhua ja kuunnella, olla siinä paikassa, jossa puhutaan vain sitä kieltä, kuunnella vain sitä musiikkia ja katsoa vain niitä elokuvia ja ohjelmia, joissa puhutaan sitä kieltä. Siksipä juuri se Leningradissa viettämämme aika tulkkikoulutuksessa oli mittaamattoman arvokas, noin niin kuin kielen suhteen. Ja myös kulttuurin ja venäläisyyden ymmärtämisen suhteen. Se mitä nyt ajattelen venäläisestä kansasta, on niin kipeää, etten tässä siihen nyt puutu.

Tänään kertasimme kielioppia. Keskustelutunnilla opittiin ostamaan ja vuokraamaan asuntoja. En lähtenyt ekskursiolle naapurikaupunkiin – tuntui niin ihanalta vain suorittaa omaa ohjelmaa. Johon kuului kävelyä, pienet ostokset marketista ja illan tullen aika kiva kokemus:

Söin lounaalla ison salaatin ja ajattelin, ettei tänään tarvita edes illallista. Jalkani johdattivat minut jostain syystä huimaavan pyörryttävään paikkaan. Vähän ehkä tyhmää: matkabudjettini illallisen kuittasin nyt yhdellä drinkillä. Eli siis en syönyt illallista, koska ostin vaihtoehdon: yksi Mojito-drinkki, kylkiäisinä pientä purtavaa ja edessä käsittämättömän kaunis näköala.

Kyllä kannatti!

Niin, länsimainen ihminen on rikas, vaikka joutuisi tinkimään ostoksistaan. Itse säästin tänään paljon, kun en syönyt kunnon lämmintä ateriaa koko päivänä. Sen sijaan sijoitin elämykseen ja maksoin koko illan ruokailuista sen 20 euroa, mitä tuo käynti hienon hotellin terassilla edellytti, ja sisälsi muuten niin paljon pientä purtavaa, että riitti huomiseen. Kuitenkin, enhän tullut tälle terassille syömään, vaan halusin nähdä auringonlaskun, muttei ravintolaan tulla vaan katselemaan, joten tietenkin tilasinkin jotain. Ja hyviä makuja ja kauniita muistoja sain! Yhä edelleen kiitän, kiitän – elämää.

Panen pankkiini, siis omaan pankkiin, kaikki nämä kokemukset. Olen, tai tahdon olla (joskus pitää itseään kouluttaa tähän oikein ankarasti) kiitollinen näistä kaikista päivistä. Myös niistä huonoista, jotka kuitenkin jollain tavalla auttavat sinua muuttumaan ja muutokseen. Anteeksianto on tässä viime päivinä häilynyt mielessäni monien tapahtumien johdosta. Anteeksiantaminen on vain sana. Se lienee miesten perustamien uskontojen luoma asia, joka meidän kaikkien tulisi omaksua. Universumi, taivas, maaäiti tai joku muu ylevä taho: ei kiitos näille uskomuksille! En halua antaa anteeksi (mitä hittoa se sitten tarkoittaneekaan – no ehkä miehisessä uskonnossa sitä, että saat vapaasti olla huoletta kaikesta mitä teit), mutta se on aivan eri asia, kuin päästää irti. Päästän irti omassa mielessäni katkeruudesta. Päästän irti myös tuttavapiirissä: en enää katso määrättyjä ihmisiä ystävikseni; enkä myöskään sure menetettyjä ”ystäviä”, koska he eivät oikeasti olleet ystäviä. Päästän irti ja iloitsen minua tukevista ihmisistä. Mikä ihana vapaus!

5. päivä: torstai 15.9.

Kävelty: 10,3 km
Sää: pilvistä aamulla, illalla pilvetöntä, lämpötila +27

Aamulla paikalliseen tapaan kaurapuurosta ei tietoakaan, mutta onhan tämä herkku todella hyvää:

Nyt lukiessani Anna-Leena Härköstä illalla, poimin sieltä päivän mietelmän – niin totta:

Tässä kiteytyy eilisen ajatus siitä, että kun ihminen muuttuu, tai alkaa tehdä asioita, joita todella haluaa ja jättää turhat ja ikävät pois, hänestä tulee onnellisempi. Mutta se muutos ei kaikkia miellytä. Siinä punnitaan ymmärrys, usein jopa ystävyys ja myös omat voimat: pystynkö, uskallanko, haluanko?

Nyt alkaa aurinko kohta laskea ja pimeyshän täällä tulee todella aikaisin. Joten lähden lompsimaan taas kohti keskustaa. Vaikka majapaikka on ihan kiva, tekee mieli katsella ihmisiä, kuunnella heitä ja myös meren ääniä. Enää huominen koulua, ja sitten lauantaina kohti syksyä. En ehkä ihan vielä olisi tähän täysin valmis.

Tänään tein jo toisen kerran vuorikiipeilyn läheiselle kukkulalle, josta kurssitoverit kertoivat. Siellä on kuulemma myös ihana tarjoilu ja näköala huimaava. Pari päivää sitten taapersin sinne hirveässä helteessä, mutta terassi (joka kuuluu itse asiassa melko tasokkaaseen hotelliin, tämäkin) oli vielä kiinni. Tällä kertaa olin viisaasti ottanut selvää aukioloajoista ja menin paikalle puoli kahdeksalta illalla, jolloin aurinko alkoi jo häipyä meren taakse. Olipas kiipeäminen!

Talolle pääsee kyllä autollakin kukkulan toiselta puolelta, mutta tämä oikotie (joka muuten on suojeltu historiallinen kohde) lähtee aivan Sestrin kaupungin vanhasta keskustasta. Mietin vain näin ihan muina suomalaisina, että jos on talvi ja jäätä, niin miten tästä noususta tai etenkin laskusta selviää. Liukurit esiin? Ehkä sellaista talvea ei tule näillä main?

Syke nousi lähelle sataa ja hiki virtasi, mutta tulipahan taas liikuntaa. Ja aikani seikkailtuani hotellissa (ensin piti soittaa portilla kelloa ja kertoa, mitä asiaa, sitten portaat ravintolaan, ravintolasta ohjattiin hissiin, jolla ylimpään kerrokseen) saavuin maailman katolle: jälleen mykistyttävä näkymä merelle!

Nyt pitää vain olla hetkessä. Tässä maisemassa ja näissä äänissä. Yritän todella opetella sitä ja se on yllättävän vaikeaa. Kun olen yllä mainitun kaltaisessa ihanassa paikassa, en voi välttyä ajattelemasta, miten ihanaa sitä on muistella. Kun pitäisi ajatella vain sitä, miten ihana tunnelma on juuri nyt, tässä, ja miten hyvät ajatukset sitten jatkossa tuovat lähellesi lisää hyviä ajatuksia. Muistan ikuisesti, kun ahdistuneena ja kokemattomana teininä olin ystäväni kanssa Thessalonikissa interrailillä. Päästiin mukavien nuorukaisten kanssa sinne kaupungin ”akropoliille” päivälliselle (tästä kirjoitinkin joku aika sitten). Alla siis vilkkuvat kaupungin valot, merellä laivojen lyhdyt, samettinen ilta, kreikkalainen musiikki taustalla ja ihania ihmisiä samassa pöydässä – ja minä ajattelen surumielisesti jotain saavuttamatonta! Toki se tunnelma on muistoissa yhä vielä ihanana tapahtumana. Mutta miksi, oi miksi kuitenkin juuri tuolla hetkellä ajattelin jotain muuta jossain muualla? Nyt ei tätä tapahdu, sen vannon!

6. päivä perjantai 16.9.

Kävelty: 8,6 km
Sää: puolipilvistä, lämpötila +30

Kaunis Valentina pitää meille viimeistä kielioppituntia – ikävä tulee!

Viimeistä viedään! Huomenna junalle aamupäivällä, Milanoon ja sitten lentokentälle. Pitäisi pakata. Pitäisi tehdä kaikki, mitä ei tähän asti ehtinyt. Uida, käydä toisella puolella kaupunkia jakavaa niemeä (nyt olen pysytellyt täällä Hiljaisuuden lahden puolella, toinen puoli on nimeltään Tarinoiden lahti), käydä Serenan suosittelemassa pizzeriassa (en ole vielä siis syönyt pizzaa täällä!). Koville ottaa… Yritän tästä nousta suorittamaan viimeisen päivän viimeistä iltaa…

Ja nousinkin! Uin viimeisen kerran tänä vuonna Välimeren lämpöisissä aalloissa. Istuin toimettomana vähän aikaa rannan kahvilassa, en osannut olla kaihoisa siitä että huomenna olen muualla, vaan yllättäen pystyin vain olemaan onnellinen.

Koska emäntäni Serena sanoi, että Due Forni -pizzeria (”Kaksi uunia suomeksi; koska paikassa on kaksi pizzauunia) kaupungin paras, sinnehän siis oli vielä pakko mennä. Ei ollut yhtään nälkä, mutta sinänsä paikka oli mukava ja palvelu myöskin. Eikä hintataso ollut huimaava:

Valtavasta kerta kaikkiaan herkullisesta pizzastani jäi yli puolet syömättä, mutta tuossahan se nyt on odottamassa aamua, sängyn vieressä.

Täällä on valtaisasti pieniä hyönteisiä. Ehkä niitä voisi sanoa itikoiksi. Nämä pienet lähes äänettömät ”zanzarat” leijailevat avoinaisten ikkunoiden takaa öisin sisään ja aamulla on iho punaisten näppylöiden täplittämä. Ikkunoitahan ei voi missään tapauksessa pitää kiinni, koska on liian kuuma. Minullakin on ovi puutarhaan ja ikkuna kadulle auki, näin ihana läpiveto viilentää. Mielenkiintoisia hyttyspuremista tekee se, etteivät ne kutise heti, vaan vasta parin päivän päästä. Ja sitten kutina on luokkaa Mega. Kerran olimme perheen kanssa Kreetalla. Matkatoimisto varoitti pienistä hyttysistä ja sanoi, etteivät ne ole vaarallisia. Kahden lomapäivän jälkeen heräsin aamuyöstä niin valtaisaan kutinaan jaloissa, että ainut toive, jonka keksin raavittuani aurinkovoiteen ja kuolleen ihon jaloistani vimmaisena kynsien alle oli se, että ”kiitos, ristiinnaulitseminen mieluummin kuin kutina!”. Itse asiassa kutina loppui aamuun mennessä. Joskus on ammuttava kunnon aseilla.

Nyt olen jotenkuten saanut pakattua tavarat, tai ainakin järjestettyä ne aamua varten matkalaukkuun. Mielenkiintoinen ilmiö nykymaailmassa on minusta se, miten matkalaukkuihin tulee matkan aikana niin paljon tungosta, että kentälle meno ahdistaa (lisämaksut, vaaralliset tavarat jne.). Tälläkin matkalla kyllä pidättäydyin ankarasti ostoksista. Ainoa iso juttu oli uudelle lapsenlapselle ostamani lahja, mutta se painaa ehkä 200 grammaa. Ostin myös yhden pikkujuuston ja kaksi pikkuviiniä pahvitölkissä, oliiviöljyä ja pari kevyttä puseroa. Vaikka heitinkin pois monta lähes tyhjää voidepurkkia ja muuta turhaa, varmaan silti olen ikävä kuluttaja ja jossain nurkka sademetsää nyt tuhoutuu takiani. Ja matkalaukku on repeämäisillään.

Huomenissa siis lähtö kotiin. Täällä Serenan perheessä normi viikonloppu. Vanhemmat jossain kylässä ja Vittoria 18 vee hurjasti meikattuna päräytti vespallaan jonnekin. Aika samanlaista kuin joskus omien teinien kanssa. Tosin täällä ei tarvitse huolehtia, että jäävät pakkaseen sammumaan. Koska: ei pakkasta ja ei etenkään kännisiä teinejä.

Huomenna ovat taas edessä tavalliset haasteet. Kukaan ei kysy sinulta italiaksi, mitä teit eilen. Se on kyllä surullista.

7. päivä lauantai 17.9.

Kävelty: 6,9 km
Matkustettu: 13 tuntia
Sää: lähtöpaikassa +22, kohteessa +8

Aamulla vähän hellää hetkeä kissa Maverickin kanssa.

Hän päätti vielä sulostuttaa aamuani – ehkä huomasi, että matkalaukku esillä.

Sitten pieni kävely kaupungille, kahvit ”kantapaikassa” ja kylkeen tonnikala-majoneesileipä, vaalea tietenkin. Paljon ihmisiä liikkeellä, onhan vapaapäivä myös paikallisilla eikä vain matkailijoilla. Näin myös jo toiseen kertaan koiratytön, jolla mukanaan ehkä noin 6-7 luultavasti aiemmin koditonta koiraa (en ihan pysynyt laskuissa määrästä). Yksi isoista koirista on vammainen eivätkä takajalat toimi. Hänelle on jalkojen alle tehty pienet rattaat, joten pääsee kulkemaan muiden mukana sujuvasti. Iloinen eläinystävä!

Lounashetki kadunkulmassa

Jätän haikein mielin tämän herttaisen talon ja perheen. Serenan koti on toimiva, ja isokin: heillä on makuuhuoneet yläkerrassa ja ilmeisesti toinen kylpyhuone, koska alakerran kylppäri on minulla privaattikäytössä. Keittiö on valtava ja moderni. Kahvikone, espressokeitin, iso jääkaappipakastin, jossa jääkone. Kaasuliesi ja vesipiste saarekkeessa. Kaikki lattiat ovat luonnollisesti laattaa tai kiveä, koko aikana en ole nähnyt yhtään puutaloa täällä, sillä puita ei ole tarjolla kuten Suomessa. Itse asiassa puurakentaminen on ylellisyyttä. Ja onhan kivi myös turvallinen paikassa, jossa on maanjäristyksiä.

Läksyjen lukua leveällä sängyllä. Edessä ovi
pikkiriikkiseen laatoitettuun puutarhaan.

Ihana sekamelska joka paikassa. Kissat juoksevat ylös ja alas, ulos ja sisään. Koira levittelee lelujaan, jahtaa kissoja tai rötköttää sohvalla.

Talon isäntä Luca on konsultti, joka työskentelee sohvalla läppärin ääressä ja iltapäivisin huomaan, että laittaa ruoan illaksi, kun Serena on vielä töissä. Vittoria harrastaa skeittailua ja ajelee vespallaan. Minun huoneeni on priimakunnossa verrattuna muuhun huusholliin. On kyllä ihan loogista ettei talo ole putsattu ja järjestetty, sillä Serenalla on aikaa ainoastaan iltamyöhällä tehdä mitään. Siksi pyykkikasat silityslaudalla, siksi lakanat kuudetta päivää kuivumassa pihalla. Yleensä itse en viihdy epäjärjestyksessä, mutta jotenkin tämä käytännöllinen huolettomuus on hyvin valloittavaa. Puhdasta on joka paikassa, mutta tavarat eivät ole järjestyksessä.

Tälle kodille siis hyvästit nyt. Hyvät syksyt, talvet, joulut ja muut toivotukset, viime silitykset kissoille ja koiralle. Serenan äiti heitti minut asemalle, koska Serenalla oli retki Genovaan kielikoulun vielä tänne jäävien oppilaiden kanssa (kateus vihertää kasvoillani). Mamma tykitti italiaansa ja kerkesi 10 minuutin automatkan aikana kysellä ja kommentoida mm. että onnea uuden lapsenlapsen johdosta, mikä hänen nimensä on, milloin kone lähtee, onko sinulla lippu junaan, milloin olet kotona, mikä lämpötila Suomessa… Ooh! Olin suorastaan helpottunut kun vaihdoimme arrivedercit Sestri Levanten asemalla.

Se on monimutkaista tuo lentomatkustus. Jos vain hyppäisi Helsingin asemalla, tai edes Tukholmassa junaan, säästyisi pitkiltä siirtymiltä, odottelulta, tarkastuksilta. Milanoon juna (myöhässä) vei kolmessa tunnissa. Milanon jättimäinen asema, jolla on raiteitakin 22 kappaletta, piti taas juosta matkalaukun ja painavan repun (se viini ja oliiviöljy?) kanssa, kun etsin ensin lipputoimistoa, josta saa lentokenttäjunaan lipun. Jonotin alakerrassa ensin 15 minuuttia väärällä ovella, sitten uusi yritys. Junia meni noin tunnin välein ja aikaa oli, mutta halusin nopeasti päästä laukusta eroon, joten tähtäsin ensimmäiseen.

Oli hirveä nälkä. Kello oli jo kaksi ja aamupalaa olin syönyt yhdeksältä. Säntäilin siis etsimään kahvia ja sämpylää. Eipä siitä kioskista, jolle taas jonotin, löytynyt kinkuttomia versioita. Siispä jälleen pullapuolelle: iso voisarvi oli hyvä vaihtoehto verensokerin ylläpitoon, sillä sen sisältämä marjahillo oli tanakan makeaa. Kalorit siis kohdillaan.

Asema oli tietenkin tupaten täynnä: vapaapäivä! Kun kiirehdin lentokenttäjunalle joku koputti minua olkapäälle ja osoitti reppuani. Apua – olin juoksennellut kahvikioskin jälkeen repun vetoketju avoinna! Onneksi ei kuitenkaan mitään pudonnut, vaikka yksi pussukka oli jo valunut ulos. Ihana ihminen, pelasti päiväni.

Lähdin siis matkaan aamulla 10.45. Kone Helsinkiin lähti klo 19.00, näin aikataulu väitti. Ilmeni kuitenkin, että lähtö viivästyi meille tuntemattomasta syystä noin puoli tuntia.
Sitä Malpensan lentoaseman terminaalia 1 kävelin sitten sen verran, että tuo kännykän matkamittari näytti kuutta kilometriä. Kymmenet lähtöportit ja kaupat, tungosta ja kielten sekoitusta kuin Baabelin tornissa. Vannoin, ettei enää valkoista leipää, vaikka jälleen oli kova nälkä. Koneeseen olin tilannut kunnon lohiruisleivän ja säästelin nyt, vaikka niin ihanan näköiset tuoreet salaatti-toomaatti-juustoleivät kutsuivat luokseen. Lentoasemalla tietenkin piti ensin jonottaa laukkuhihnalle. Kun vihdoin pääsin siihen Finnairin tiskille, oli pakko kysyä, saahan neulepuikot viedä koneen matkustamoon vai pitääkö laittaa jo liitoksistaan revenneeseen ruumaan menevään matkalaukkuun, kun aiemmin ei kynsisaksiakaan sallittu. Italialainen virkailija pyöritteli silmiään. Varmistaakseni kysymyksen sanoin vielä (jälleen loistavalla italiallani), että voiko ”ferri di maglio” viedä matkustamoon. Hän pyöritteli silmiään. Ikinä ei ole häneltä tällaista kysytty! Minä tiesin, että Finskillä moni neuloo, mutta olin epävarma miten turvatarkastus suhtautuu. – Antaa olla, sanoin, ne on nyt repussa ja reppu tulee matkustamoon.

Turvatarkastuksessa reppu solahti sujuvasti läpivalaisusta sisältäen villapaidan alun puikkoineen. Ei ketään kiinnostanut. Kuten ei muuten ne kynsisaksetkaan, jotka oli unohtanut meikkilaukkuun!

Niin, sitä villapaitaa en neulonut koko matkan aikana kuin junassa Milanoon ja sitten lentokoneessa kohti Helsinkiä. Oli aivan liian hikistä ottaa edes villalankoja käteen. Olisihan siinä tullut samalla huovutus, kuten käsityöystäväni ehdotti.

Kotona Joentakana, pirteässä syyspimeydessä ja pienessä tihkusateessa olin sitten kello 12 jälkeen sunnuntain puolella. Oli ihana sukeltaa pehmeän ja lämpimän peiton alle pitkästä aikaa. Ihana reissu, josta jäi paljon käteen: kieltä, muistoja, ihmisiä, tuoksuja ja maisemia. Tiesin nukkumaan käydessäni, että helpotus kotiin saapumisesta vaihtuu pian ikäväksi Italiaan. Niinhän siinä kävi, ikävä tuli jo sunnuntaina iltapäivällä.

Vastaa