11.6. Sunnuntai
Puolita päivin lento Roomaan, jonka lentoasemalta hitaalla bussilla Rooman keskusasemalle. Ystäväni Barbara tulikin sinne vastaan, ei tarvinnut lähteä yksin haahuilemaan eteenpäin. Ennen kuin lähdimme Barbaran asunnolle San Giovanni –aukion lähelle, kävimme ihanassa Santa Maria Maggioren kirkossa, joka oli pystyssä jo 400-500 –luvulla. Upeat kattomosaiikit ja tietenkin runsaasti kullattuja yksityiskohtia! Kirkon torni on muuten Rooman korkein, 79 metriä.
Barbara asuu kivassa, modernissa kaksiossa ystävänsä alivuokralaisena. Ystävä ei ollut kotona, joten majoittauduimme huoneiston keittiöön.
Ikean roomalainen keittiö 🙂
Yösijaksi saimme leveäksi vuoteeksi muuntuvan sohvan. Kiva asunto, mutta kovin epäkäytännöllinen, jotenkin etelämaalaiseen tapaan. Keittiö oli Ikean tuotantoa ja ikkunasta näkymä vehreälle pihalle – ja silti olimme keskellä suurkaupunkia!
Illalla menimme Colosseumille, joka on pitkähkön kivenheiton päässä, kuitenkin mukavan kävelymatka. Sopivasti siellä järjestettiin juuri Roma Pride ja pääsimme katsomaan näyttävää lavashowta. Aikamoinen kontrasti oli katsella vierekkäin ikivanhan sirkusareenan Colosseumin raunioseiniä ja värikkäitä gay-esityksiä. Ihan mukavannäköisiä vähäpukeisia miehiä…
Historian siivet havisevat: tämä monien kidutusten ja kuolemien areena vain seisoo pystyssä tuhannenkin vuoden jälkeen.
Silmänruokaa Roma Pridessa
Barbara ja me risotolla
Vielä ehdimme ja jaksoimme, vaikka olin kuolemanväsynyt, nauttia aitoroomalaista risottoa pienessä tunnelmallisessa ravintolassa. Olipas se hyvää! Ja Barbara, joka oudosti aitona italiaanona ei sanomansa mukaan ymmärrä mitään viineistä (juo olutta ja drinksuja), suostui jakamaan valkoviinipullon kanssamme. Hän kyllä moitti palvelua: pullo tuotiin pöytään, mutta sitä ei maistatettu. Katastrofi. ”Ikinä en enää tule tänne!”, sanoi tämä sisilialaisen ja pohjois-italialaisen geeniperimän sekoitus. Jälkeenpäin huomasin, että tätä ravintolaa olikin suositeltu Rooman matkaoppaassa, jonka lainasin Lopen kirjastosta.
Tuntuu, että olisi hakannut motin halkoja, vaikka oli vain lennähtänyt kolmetuntisen välimatkan Helsinki-Rooma. Vaikka peti oli keinuva ja joka liikahduksesta tärisi, nukuin kuin vauva pimeässä välimerellisessä yössä aina siihen asti, kun yläkerrassa alettiin valmistaa mutteripannulla espressoa…
Barbara lähti aamupäivällä asioille, ja mekin päätimme, että järkevää suunnata kohti Napolia heti eikä jäädä Roomaa ihmettelemään. Se osoittatutui viisaaksi ratkaisuksi.
Voi kiitos, Barbara, oli taas yksi elämys lisää: nähdä oikeaa roomalaista arkea ja elämää. Ei tällaisia kokemuksia hotelleista saa. Ajeltiin bussilla ja katseltiin nuoren sinkkunaisen elämistä. Niin, todellakin, Barbara on tyttäreni ikäinen, 35 vuotta. Sekin jotenkin vain huomattiin jälkikäteen, kun joku ulkopuolinen siitä huomautti: nuori ihminen ja silti tulen hänen kanssaan parhaiten juttuun noissa Euroopan Vasemmistopuolueen kuvioissa. Meillä on samanlainen vähän ironinen ja kriittinen suhtautuminen asioihin. Mutta kiva kokemus olla yötä roomalaisesti!
12.6. Maanantai
Junalippujen hankkiminen Rooman Termini-asemalla on haaste. Ensin sinun pitää jonottaa jonotusnumeroa (!) täpötäydessä ja kuumassa asemahallissa, jossa ei tietenkään ole istumapaikkoja jonottajille. Noin 40 minuutin jonotuksen jälkeen saat jonotusnumeron, jolla sitten noin puolen tunnin kuluttua – jos onni suo – pääset ostamaan liput. Hankimme tällä tuskallisella tavalla avoimet meno-paluuliput paikallisjunaan (treno reggionale) Rooma-Napoli. Tungeksimme viime tingassa laiturille, vaikka infotaululla ei vielä ollut raiteen numeroa. Lähtöaika tuli ja meni. Vihdoin, kun oltiin jo epätoivoisia, raidenumero selvisi, mutta junaa ei vielä näkynyt. Kun se vihdoin vyöryi lähtöasemiin, se oli jo yli puoli tuntia myöhässä (ilmoitustaulun tekstin mukaan tosin lähtö viivästyy 20 minuuttia). Lopulta juna lähti noin tuntia aikataulusta jäljessä. Paikallisjunassa ei ollut vessoja eikä muitakaan palveluita, joten repusta löytyneen lämpimän pulloveden turvin keikuteltiin lukuisten pysähdysten kautta Napolin keskusasemalle. Siellä olin viimeksi 40 vuotta sitten! Jessus, onko siitä niin kauan kun interreilasi poikaystävän kanssa? Nukuimme puistossa, mukana oli ruotsalainen Mikael. Haimme vastapäisesta pizzeriasta ihanaa noutopizzaa, juotiin pahvitölkki punkkua ja kääriydyttiin makuupusseihin lämpimässä yössä.
Nyt kuitenkin oli majoituksen taso vähän noussut: Varaamani Bead & Breakfast –huone oli ihan lähellä, vain noin kilometri asemalta. Vain kaksi katua talsittavana tuossa kuumassa kattilassa: autontorvet soivat, ihmisest huutavat – puhelimeen tai toisilleen – melu on sanoinkuvaamaton kuin myös liikenne. Juuri suojateistä tai punaisista valoista piittaamatta paikalliset menevät katujen yli ja säilyvät näköjään hengissä, nipin napin. Voi että nautin tästä kaupungista – elämää!
Corso Umberto I numero 133:ssa ei ollut ketään eikä näkynyt sen paremmin hotelliakaan. Aikamme pohdittuamme soitin hotellin numeroon ja sieltä ystävällisesti vastattiin, että pian joku tulee paikalle. Nuori mies ilmaantuikin pian, ei juuri osannut englantia, mutta esitteli laadukkaasti silti meille majapaikan, joka siis ei ollut hotelli vaan bed and breakfast -majoitus: iso huone ja kylppäri, valtava kaksoissänky, jääkaappi, ikkunat kadulle ja toinen pihalle.
Aamiaishuone vieressä, sinne tulisi sitten aamupala noin seitsemältä seuraavana aamuna. Aivan laadukas asunto kahdeksi yöksi, ja myös edullinen. Maksoikohan 50 yöltä, tai jotain tuota luokkaa. Mutta että ihan keskellä kaupunkia ja ennen kaikkea aivan sataman vieressä. Sieltä siis aamulla olimme suunnistamassa kohti kaunoista Capria.
13.6. Tiistai Napoli
Wau! Aamulla lautalle kohti Capria. Noin 50 minuutin siirtymä tälle ihanalle saarelle. Laiva oli mukava, ja Napolinlahti näyttäytyi prinsessamaisen kauniina takanamme. Vesuvius kaksoishuippuineen, aamu-usva, roosanvärinen taivas… Voiko parempaa aamua olla ihmisellä?
En ole ikinä ollut näin itkettävän kauniissa paikassa!
Näkymä Munthen huvilalta alas merelle
Aivan oikeasti, olen vaikuttunut: en ole koskaan käynyt näin kauniissa paikassa! Missään maailmassa ei voi olla tämän kaltaista paratiisia. Maisema, kukat, ilma. Ruoka (joka Italiassa ei petä koskaan), ihmiset. Suomalaisena puolustan oman maan hyviä asioita, mutta Italiassa menen sanattomaksi. Turistille tuo maa on aivan omaa luokkaansa. Mutta se Capri! Ihan itkettää. Se on todellakin paikka, missä kannattaa käydä, jos pitäisi päästä vain yhteen kohteeseen maailmassa, niin tämä olisi se.
Hauska päivä siis saarella. Ensin odottelimme puolisen tuntia (Italiassa pitää asennoitua odotteluun, mihinkä sitä pitää olla niin kiire!) lämmössä. Bussi tuli, täyttyi ja meni. Jäimme odottelemaan seuraavaa, joka tuli melko pian. Oltiin vähän huolissamme, että mahdutaanko. Mahduttiin. Etenkin, kun kuljettaja työnsi takapuolesta matkakumppanini vielä kyytiin ja paiskasi ovet kiinni. Siinä siis ketkuttelin nenä kiinni bussin ovi-ikkunassa. Korkeapaikan kammoinen sai siedätyshoitoa, kun serpentiinitie kiemurteli uskaliaasti aikasten lähellä jyrkänteen kaidetta: noin 50 senttimetriä oli välimatkaa ns. varmaan kuolemaan, mutta hengissä ollaan:
Villa San Michele olikin ihan muutaman askeleen päässä bussin päätepysäkiltä. Ennen sinne menoa kuitenkin nautittiin lounas. Matkaoppaat kertovat, että Capri on ylettömän kallis paikka. Näinhän se voi olla, mutta Anacaprin kylä, vaikka onkin turistialuetta, ei suomalaisen budjettia hetkauta. Salaatit ja pizzat sai alle kympillä ja viinilasi ja olut alle vitosella. Alhalla rantakaupungissa toki hintapolitiikka on erilainen.
Se villa San Michele, Huvila meren rannalla, on kyllä käymisen arvoinen paikka. Kiittää saan serkkua, joka minut sinne houkutteli. Meillähä on ollut jo lapsuuden kodissa tuo kirja, mutta jostain syystä en sitä ole ikinä saanut luetuksi. Nyt, kun serkku julkaisi kirjan huvilan omistajasta, Munthesta, aloin kiinnostua. No, itsekkäästi tietenkin ennen kaikkea matkailumielessä. Mutta kirja on lukulistalla nyt.
Mutta se huvila ja puutarha ovat aivan uskomattoman mielettömän ainutlaatuisen vaikuttavat. Olen sitä mieltä, että Capri, ja nimenomaan Villa San Michele, ovat kaunein paikka, missä olen ikinä käynyt.
Kuvia klikkaamalla avautuu kuvaketju:
Caprin päivä kuitenkin oli vain päivä. Lautta lähti illan suussa takaisin Napoliin. Väittäisin, että olimme molemmat ylityytyväisiä visiittiin. Caprilla olisi voinut viettää viikon, mutta nyt näimme pienessä ajassa kauneimman!
Napolin ilta alkoi sinertyä ja vaihtua mustikantummaksi. Ihan lähistöltä löysimme ristoranten, jonka kalamenyy kahdelle oli taivaallista. Ensimmäisen illan napolilaispizza ja nyt tämä… Vähän erikoisia olivat ravintolan pitäjät, ja veikkaan, että kahden naispuolisen asiakkaan hyväksi olisi tehty kalliimpiakin ruokia. Outoja pamahduksia kuului yhtäkkiä keittiön suunnalta! No, siitä ei nyt niin otettu itseemme. Vedi Napoli, e poi muori!
Sitten Roomaan!
Mukava, vaikkakin paikallisesti pysähtyvä, juna vei meidät taas ihanaan Roomaan. Meille oli varattuna lähellä asemaa hotelli San Lorenzo, joka kuulemma oli oikein hyvä (kun varmistin reittiä kahvilasta kävellessämme runsaan kilometrin matkan asemalta). Ja kylläpä se olikin! Suosittelen kaikille, jotka Roomaan menevät.Hotelli ei ole nähtävyyksien lähellä, mutta siitä on bussilla helppo matka. Ja jos jaksaa kävellä muutaman sata metriä, on metrokin oiva tapa siirtyä historialliseen keskustaan.
Kuvia klikkaamalla avautuu kuvaketju:
Niin paljon nähtävää ja niin paljon jäi näkemättä! Hyvää ruokaa, iloisia ja temperamenttisia ihmisiä.
Pois jouduimme kuitenkin lähtemään. Lähtölento oli aikaisin aamulla ja hotellissa kuulimme, että liikennelakko olisi seuraavana aamuna, joten bussit eivät kulkisi. Taksihan siis piti tilata. Onneksi ei kovinkaan iso kustannus, etenkin kun matkakumppanin kanssa puoliksi maksettiin. Meille oli jopa aamupala varattu viiden maissa aamulla. Siis eteläeurooppalainen aamupala: kahvi ja makea, rasvainen munkki. Sillä päästiin kuitenkin liikkeelle. Läpi vielä hiljaisen suurkaupungin, kasteisten puistojen ja kadun varsilla kypsyviä hedelmiä kantavien sitruunapuiden. Lentoon. Kotiin.
Vielä haluan Roomaan ja etenkin Caprille. No ainakin Italiaan!