Noitanaisen ilosanoma on Lenita Airiston viimeisin kirja. Hän on ollut ahkera kaikessa, myös tietokirjailijana; tämä muistaakseni hänen kymmenes kirjansa.
Lenita on minussa aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Olen ihaillut hänen menestystään ja suorapuheisuuttaan jo nuorena, etenkin silloin, kun olin vielä niin arka ja ujo, etten uskaltanut suutani avata isossa joukossa. Lenita porskutti hyvällä itsetunnolla ilman häpeän häivää. Se tietenkin johtui siitä, että häntä kannustettiin jo pienenä tyttönä, ei jarruteltu. Mutta ei myöskään asetettu isoja paineita siitä, mitä pitää saavuttaa. Näin minä sen näen. Koska nyt vihdoin tunnistan omien vanhempien kyvyttömyyden ”kasvattaa”. Se ei tarkoita, että mikään olisi heidän syytään. He olivat sitä samaa jatkumoa kuin vanhempansa. Mistä heille olisi tullut kyky sanoa lapsilleen: teistä voi tulla mitä tahansa. Ei heille kukaan näin koskaan sanonut eikä kukaan heistä tällaista edes uskonut. Mutta Lenitan vanhemmat olivat erilaisia, ehkä heille olivat omat isät ja äidit antaneet erilaisen itsetunnon.
Lenita kuitenkin on hyvin ärsyttävä arvostellessaan vasemmistolaisia. Hänelle ei heikompien puolustaminen tule puheeksi missään tilanteessa, ikään kuin kaikki politiikka olisi vain yrittäjien tukemisesta kamppailua. Toisaalta sen ehkä voi ymmärtää, hänhän on itse yrittäjä, joka on taistellut kivikkoisen tien menestykseen.
Mutta politiikka sikseen. Huolimatta siitä, että itsenikin tämä Boss Lady sijoittaisi ”stalinistien” leiriin, arvostan häntä suuresti. Tämä kirja kertoo naisten voimasta, heidän menestymisestään ja taisteluistaan sovinismia ja hyvä veli -keplottelua vastaan. Se on tunnustus sinnikkyydelle ja optimismille, eikä suinkaan katkeruudelle tai kostonhalulle tai valittamiselle. Lenita kertaa oman elämänsä isoja voittoja ja myös kärhämiä, joissa hän ikävä kyllä jäi toiseksi, monesti juuri siksi, että mieshegemonia pelkäsi, vähätteli ja jyräsi toverillisesti alas.
Tuli myös mieleen välillä, että menikö Lenita liian pitkälle. Hän mainitsi nimeltä monet, etenkin miehet, jotka olivat tehneet ilmiselvästi kateuttaan tai naisvihaansa toteuttaakseen kaikenlaista. Mutta eipä ole näiden miesten taholta tullut vastalauseita eikä oikaisukehotuksia, joten se siitä!
Noitanaisen ilosanoma antoi kuitenkin valtavasti voimaa sitä lukiessani. Vaikka olisin kyllä tuon sanoman tarvinnut jo monia vuosia aiemmin. Lenitan kirja on positiivinen (huolimatta kaikista hurjista kokemuskertomuksistaan). Se kajauttaa ilmoille taisteluhuudon naisille: ”Kouluttaudu! Itsenäisty! Hanki taloudellinen omavaraisuus. Ota elämä omiin käsiisi. Älä anna kenenkään kävellä ylitsesi. Älä anna muiden, historian painolastin, suvun, kulttuurin tai uskonnon hallita omaa elämääsi!”
On hienoa todeta, että omalla tyttärellä on itsetunto ja oman elämän hallinta hanskassa, vaikka äidillään se on tullut vasta tuskien kautta. Olisinpa itsekin ollut yhtä napakka noin 30 vuotta sitten! Lenitan kirja kannustaa. Haluaisin, että mummon murunen, pieni pojantytär joskus lukisi kirjan. Ellei maailma siihen mennessä ole tullut tasa-arvoiseksi ja tehnyt tätä kirjaa tarpeettomaksi.