HUOM! KUVAPANKKI UUDISTUI JA LOPPUKERTOMUKSEN LINKIT EIVÄT TOIMI – KORJAAN TILANNETTA NYT (27.2.2022).
Lauantai 7.1. Kuuba Havanna Hotel Quinta Avenida Habana
Eilisaamun pimeästä Helsingistä, -20 asteen pakkasesta pitkä siirtymä tähän aamupäivään. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen sarastavaan Havannan aamuun. Saapuminen stressaavan kiireisen koneenvaihdon ja yhteensä 15 tunnin lentelyn jälkeen hikisen kuumalle José Martin lentoasemalle oli pieni – tosin myönteinen – kulttuurishokki.
Ikäväkseni ennakkoon tilattu vähän parempi hotelli ei oikein napannut. Hienohan tämä on, paljon tilaa ja hulppeita marmoriportaikkoja, huoneemmekin suurempi kuin meidän olohuoneemme.
Jotenkin on vain vähän persoonatonta ja liian sliipattua. Täällä näkyy harvakseltaan vieraita, enimmäkseen venäläisiä ja amerikkalaisia ja tietenkin myös latinalaisia turisteja. Paljon enemmän tykkäsin taksimatkasta kentältä tänne. Vaikka hirvittikin, niin olipas jotenkin tutun neukkulaisen turvallista istua Ladassa, josta turvavyöt oli revitty pois, takaikkuna kahva oli irrallaan ja sillä kuljettaja sitten pienensi ikkunaani, kun kuuma viima alkoi jo nostattaa hiuksia. Rämisten kaarsimme sitten tämän 5 tähden majapaikan pihaan. Kontrasti oli melkoinen. Ihan olisi nolottanut, jos ei olisi naurattanut. Tällöin en vielä ollut tietoinen, että moiset taksit ovat yhtä lailla vanhojen loistavien amerikanrautojen kanssa aivan yleisiä kulkupelejä.
Ilta pimentyi pikavauhtia eikä oikein löytynyt lähiseudulta mitään kivaa paikkaa. Sekin yksi pettymyksistä, sillä jotenkin katsoin kartan mittasuhteet pieleen ja luulin että täältä on kävelymatka vanhaan Havannaan. Tämä Miramar, tai Playa entiseltä nimeltään, onkin diplomaattialuetta täynnä lähetystöjä ja hulppeita rakennuksia ja puutarhoja. Välimatkaa eloisammille alueille oli 5 kilometriä ainakin, kun jälleen iltapimeässä samantyylisellä ”taksilla” ajoimme historialliseen kaupunginosaan.
Mukaan tunki kadulla, tosin kohteliaasti, paikallinen, joka oli puutarhanhoitajana hotelli Nationalissa. Siinä kuulussa, missä Al Caponet ja muut gangsterit sekä kuuluisuudet Sinatra, Josephine Baker, prinsessa Soraya, Winston Churhill ja muut kävivät tekemässä liiketoimia ja viihtymässä ja viihdyttämässä. Paikallinen yritti saada meidät ostamaan tuttavansa lisenssillä myymiä sikareita. Ne olivat kyllä aidontuntuisia, sillä pakkaukset olivat auki ja hyvin näkyi, ettei sisällä ainakaan sanomalehtipaperia ollut. Mutta ei nyt sitten lähdetty kaupoille, kun oli ensimmäinen ilta ja hinnat aika huikeat. Pieni ravintolakaan, johon hän meidät neuvoi, ei oikein kulinariaa tarjonnut. Mutta viihtyisä ja kodikas tunnelma. Siellä vihdoin, vihdoin sen sain: ensimmäinen mojitoni Kuuban maaperällä!
Vanhassa kaupungissa huomattiin konkreettisesti kuubalainen yhteisöllisyys. Pienissä asunnoissa oli ovet auki ja ohikulkijat saivat nähdä miten perhe katseli telkkaria tai puuhaili omiaan valoisissa keittiöissä tai olohuoneissa. Päivällähän tämä käy niin, että istutaan rappusilla tai levitetään tuolit kadulle, että voi seurustella naapureiden ja tuttujen kanssa.
Seuraavana aamuna
lähikuva aidasta
Hibiscus kukkii
Huomenna alkaa Keski-Kuuban seikkailuretki, jossa puitteet ovat vähän askeettisemmat.
Aikaero vai mikä vaikuttaa, että ei ihan levänneeksi tunne itseään. Välillä iskee jopa epätoivo ja pieni masennus (kuulemma kuuluu tautiin nimeltä jetlag). Tulee mieleen, että olikohan tänne järkevää lähteä raahustamaan helteeseen. Tavarat hukassa ja osa vahingossa jäänyt kotiin, kun tein vielä täyden työpäivän ja kiireellä pakkasin ennen lähtöä. Piti ottaa juoksutrikoot – otin juoksupaidan. Piti ottaa hihattomia paitoja – otin pitkähihaisia… Ja oli tuo karvaisten kaverienkin hoidon ulkoistaminen työlästä: lääkkeet, vaatteet ja ohjeistukset valmistin koirille, jotka pääsivät menomatkallamme Saaran ja Danin hoitoon Kannelmäkeen. Kissa Salmisen lelut ja hiekkalaatikko mukaan elämänsä ensimmäiseen kerrostalovankeuteen. Kissa huusi kuin hyeena koko matkan Hyvinkäälle. Repi kuljetuskoria niin, että korvasta irtosi rupi ja veri valui. Ei edes huippuälykäs kissa ymmärrä, että vaihtoehto olisi kärvistellä pakkasessa kotipihalla No eihän toki häntä voi talvella jättää. Mutta joskus kesäisin on hoitunut tämäkin asia niin, että kiltti naapuri Rauni käy ruokkimassa ja herra Isoherra nukkuu terassin pehmustelussa korituolissa.
Sunnuntai 8.1. Santa Clara
Eilen seikkailimme shuttle-bussilla pois hienostokaupunginosasta ja saavuimme Hotel Habana Libreen, jossa oli tapaaminen retkiseurueen ja matkanjohtaja Lazaron kanssa. Kävi ilmi, että porukassa oli eniten englanninkielistä väkeä: irlantilainen pariskunta, 2 englantilaista, yksi uusiseelantilainen nainen, kolme australialaista, yksi sakalaispariskunta ja me.
Floridan lahdelta lähestyy ukkonen juuri kun olemme majoittuneet.
Ennen illan tapaamista ehdimme kuitenkin lounaalle. Alkoi yllättäen sataa! Pizzerian ikkunasta näki, että papalla oli auton kanssa vaikeuksia. No, Jussi kävi pukkaamassa auton liikkeelle.
Kokemuksia kuubalaisesta liikenteestä.
Mutta se hotelli ei ollutkaan mikä tahansa yöpymispaikka! Kyse oli entisestä Havanna Hiltonista, jonka Fidel joukkoineen 1959 otti vallankumouksen päämajaksi melko pian avajaisten jälkeen, Lonely Planetin matkaoppaan mukaan ”straight after Batista’s last waltz in Havanna”. Eli Batistan kukistumisen jälkeen (hotelli avautui joskus 1958 loppuvuonna) tammikuussa 1959 siitä hotellista tuli vallankumouksen keskus. Asuimme 11. kerroksessa, vähän alempana kuin Fidel aikoinaan: johtokeskus sijaitsi kerroksessa 24. Enempää historian siivenhavinaa ei juuri majoittumisessa voi olla!
Tapasimme siis retkiporukan ja oppaan, Lazaron.
Seurue tuntui ihan mukavalta väeltä, vaikkei tarkoitus olekaan viettää koko aikaa yhdessä. Ensimmäisenä iltana tosin kävimme yhdessä illallisella. Havanna yllätti muuten kuuman aamupäivän jälkeen ukkosella jo iltapäivällä ja illalliselta palasimme myös pienessä sateessa. Palmut taipuivat tuulessa kaksinkerroin. Ei haitannut!
Hotelli Habana Libren parvekkeelta yöllä
Kuitenkin: ensimmäiset päivät on tallennettu. Mukana myös Jussi videolla sanomassa kai ensi kertaa elämässään:
Havannan ensimmäisen päivän kuvat PÄIVITTYY, SIIRRETTY UUTEEN KUVAPANKKIIN
Mutta tänään tärkeä päivä: neljän tunnin bussimatka Santa Claraan. Täällä vierailimme Che Guevaran museossa ja mausoleumissa. Che on Santa Claran symboli, sillä täällä käytiin vallankumouksen ratkaiseva taistelu Chen johdolla.
Samaan kuvaan Chen kanssa!
Olihan se aika raadollista tuijotella vitriineissä näytillä olevia kiväärejä ja pistooleita tai konetuliaseita ja miettiä kuinkahan monta ihmishenkeä noillakin on saatu lopetettua. Museo ja mausoleumi olivat kuitenkin hyvällä maulla tehtyjä. Paljon Erneston kuvia, aivan lapsuudesta, hänen pikkupoikana kirjoittamiaan hellyttäviä kirjeitä tädille, koulutodistukset, lääkäriopintojen dokumentit, mate-piippu… Monissa kuvissa Che, usein viidakossa sissielämän keskellä, luki kirjaa – esim. Goetheä, Cervantesia, Twainiä. Opas Lazaro kuvaili Chetä lämminhenkiseksi ja humaaniksi. Hammaslääkärinäkin Che joutui kapinasisseilleen toimimaan vuoristossa, vaikka ei hammaslääketieteeseen ollutkaan erikoistunut. Minulla on ristiriitaisia tunteita Chetä ajatellessa. Hän on minulle nuoruuden sankari, hahmo, joka osaltaan herätti yhteiskunnallisen tietoisuuden, kaunis ja komea mies.
Toisaalta vastenmielisyyteni ja vastustukseni kaikkea väkivaltaa kohtaan on minulle tässä kynnys tai kysymys: pitää olla vaihtoehtoja, mutta onko niitä aina? Ei varmaankaan.
Museossa ei saanut ottaa kuvia, mutta ulkopuolella seisoi vaikuttava sissipatsas, joka lienee varsinkin illalla valaistuna pysähdyttävä näky. Ja onhan tämä kaupunki kokonaisuudessaan täynnä Chen ja Fidelin kuvia, iskulausejulisteita ja –maalauksia talojen seinissä ja myös jonkin verran puoteja, joista saa aiheeseen liittyviä T-paitoja tai muuta tavaraa.
Asuntomme on ”Casa Particulare”, ensimmäinen matkamme perhemajoitus, jossa ihana sydämellinen José herttaisine vaimoineen huolehti meistä ja brittiläisistä Chrisistä ja Johnista.
Seurue jaettiin kaikkineen siis lähistöllä sijaitseviin samankaltaisiin hosteleihin. Illalliseksi saimme hyvää grillattua kalaa ja kanaa, aina pöytään kuuluvia papuja ja riisiä. Huoneen pieni jääkaappi oli ladattu täyteen vettä, olutta ja limua. Pari kertaa joimme keittiössä hyvät vahvat espressot ja José kaivoi pakastearkusta pullon paikallista vaaleaa rommia, joka oli itse asiassa kahvin kyydissä suorastaan hyvää.
Eteishallista oli suora yhteys kattoterassille, jonne johtavat portaat olivat ihan yhtä kamalat tällaiselle korkean paikan kammoiselle kuin ne Iisakin kirkon tornitasanteelle johtavat metalliportaat jokunen vuosi sitten Pietarissa. Mutta terassilta avautui aika viehättävä näkymä kaupunkiin. Hevoskärryt ovat melkein yhtä yleinen kulkupeli kuin autokin. Ja näillä huippukapeilla kaduilla varmaan kätevämpikin.
Chris ja John osoittautuivat mukavaksi seuraksi. Heidät oli Kuubaan tuonut sama kuin meidätkin: piti päästä katsomaan maata, ennen kuin se muuttuu markkinavoimien temmellyspaikaksi – jos nyt ikinä muuttuu. Ihmettelimme siinä brexitiä ja Trumpia, Euroopan pakolaisongelmaa ja eläinten oikeuksia. Illalla Lazaro vielä vei halukkaita kaupungille katsomaan yöelämää. Me jäimme suosiolla huilaamaan. Vielä yhdet espressot, ja uni maittoi.
Yöllä puhelin soi. Tuntematon numero – varmaan työpuhelu, sillä Suomessahan oli maanantaiaamu jo pitkällä. Sitten alkoivat naapurin kukot kiekua. Seitsemän aikoihin alkoi kuulua jo kavion kopsettakin. Työkansa matkasi hevoskärryillä toimistoihin, liikkeisiin, tehtaisiin.
Seuraavaksi matka jatkuu Unescon kulttuurikohteeseen Trinidadiin, jossa vietetään seuraavat kaksi yötä.
Santa Claran kuvat tässä linkissä PÄIVITTYY, SIIRRETTY UUTEEN KUVAPANKKIIN
Maanantai 9.1.2017 Trinidad
Mikä matka! Mikä kaupunki! Unescon kulttuuriaarre, 1500-luvulla perustettu Trinidad, avautui meille parin tunnin läpisaarenmatkan jälkeen Karibian merta lähellä, muttei ihan rannalla. Mahtava reitti vuoristoteiden kautta Santa Clarasta tänne pani miettimään, minkälaista oli Chen ja joukkojen elämä sissinä noilla vuorilla. Läpitunkematon kasvillisuus, ylös-alas vuoret.
Niiden keskeltä kuitenkin matkan varrella löysimme esimerkiksi maan isoimman sokeriviljelijän muinoisen plantaasin ja pääkonttorin. Nähtiin ikivanha puristin, jolla sokeriruo’osta puristettiin arvokas liemi pois. Työnäytöksenkin tästä operaatiosta näimme – raskasta työtä se on ollut niille Afrikasta tuoduille mustille, jotka orjina plantaaseilla raatoivat.
Nyt canchancharaa. Kippis!
Tiistai 10.1.2017 Trinidad – katso kuvat yllä, olen jo tunnelmissa
Tämä 503-vuotias kaupunki on väriä tulvillaan! Musiikki soi joka paikassa, talot on maalattu punaiseksi, roosaksi, siniseksi, keltaiseksi… iloisin värein. Historiallisen keskustan rakennukset ovat siirtomaa-ajalta, kadut kapeita ja muhkuraisten kivien päällystämiä. Koiria juoksentelee ihmisten, hevoskärryjen ja autojen seassa, mutta viisaasti ne osaavat väistää ja ylittää tien ensin katsoen, että reitti on vapaa. Suurin osa koirista on hyväkuntoisen ja terveen näköisiä, joten ei niistä oikein tiedä, ovatko kodittomia vai jonkun lemmikkejä.
Laulua ja tanssia on joka paikassa
Ensimmäisenä iltana käveltiin vain ympäriinsä ja käytiin syömässä edullinen illallinen: ruoat viineineen pari kymppiä. Kala on täällä hyvää, grillattu versio varsinkin. Enimmäkseen paikallinen ruoka on possua, riisiä ja papuja. Joka paikassa on saatu aamupalalla tuoreita hedelmiä huikeat määrät: paikallisia pikkubanaaneja, guavaa ja papayaa. Aamu on aina alkanut lasillisella guavanektaria.
Kivan tanssinopettajan Alexin kanssa kävin tunnin salsan alkeita (olinpa tyhmä, en ottanut kuvaa hänestä; taisin olla vähän liian tohkeissani!). Kyllä sitä itsensä tunsi pökkelöksi, vaikka komea musta kuubalainen pyörittikin ihanasti. (Tai ehkä juuri siksi.) Oli se kokemisen arvoista. Mutta vielä on kaukana meikäläiseltä lantion luonnollinen liike ja rytmille kokonaan antautuminen. Sen verran jäi kaivelemaan, että kenties jatkan harjoituksia Suomessa.
Suomi, Suomi… Niin kaukana, valovuosien päässä. Vähän on koiria ikävä.
Havannalaista Trinidadissa
Illalla piti kokeilla sikaria. Paikallisesta sikari-rommipaikasta ostin tuliaissikarit, mutta iltabaarissa teki itsekin mieli kokeilla. Kyllä täytyy sanoa, että se oli aika maukasta, mutta ei kuitenkaan minun juttuni…
Trinidad-kuvat kansiossa:
Trinidadin kuvat tässä linkissä (avaa ensimmäinen kuva, niin voit selata loput nuolella) >>
Keskiviikko 11.1.2017 Cienfuegos
Eilisiltana syötiin yhteinen matkaan kuuluva illallinen ryhmän kanssa. Ruokaa oli ihan valtavasti. Papukeittoa, friteerattua kalaa, tuoreita hedelmiä, kanaa, possua, riisiä, spagettia, tomaattisalsaa ja riisivanukasta. Täällä ei kuulu viini mitenkään automaattisesti ruokailuun eikä sitä vaatimattomimmissa paikoissa saakaan. Niin sitä on tottunut syömään aterioita tai välipaloja kivennäisveden, oluen tai mojitojen (!) kanssa. Niin juuri, rommia on tarjolla huonommassakin paikassa eikä se maksa juuri mitään. Se nyt ei vain ihan ole ruokajuomista minulle ainakaan ykkösluokkaa. Mutta täytyy myöntää, että ennakkoluulot tuota juomaa kohtaan ovat hälvenneet. Kun Suomessa on juotu joskus harvoin kuumaa rommia, tai nuoruudessa rommikolaa, niin täällä cocktailit ovat ihan eri luokkaa. Aina rommiin törmää eikä vähiten tällaisella matkalla, jossa retkiosuus on ohjelmoitu.
Tänään ajeltiin bussilla runsaan tunnin matka Trinidadista tänne Cienfuegosiin, joka joskus oli tämän saaren tärkein satamakaupunki. Tuossa se on, Karibian meri, monien seikkailujen ja vaarojen, kuin myös valtavan tavara- ja orjakaupan näyttämö. Tämän saaren vauraus on rakennettu Afrikasta ja myöhemmin myös Kiinasta tuotujen ihmisten kärsimyksillä siirtomaavallan aikaan. Sokeriplantaasien omistajat saivat rikkautensa ilmaisella orjatyöllä. Orjuus lopetettiin täällä joskus 1830-luvulla, mutta laittomasti sitä harjoitettiin senkin jälkeen. Rasismi ja rotuerottelu sekä maaseutuväestön ja köyhimpien kansalaisten huonot olot jatkuivat aina 1900-luvulle ja vasta vallankumous 1959 kielsi rotuerottelun ja antoi kaikille samanlaiset mahdollisuudet koulutukseen ja työhön.
Rommi, niin. Tuo sokerista tislattu herkku on aina läsnä. Trinidadissa vierailimme tupakkatalossa, jossa taitava ammattilainen kääri hetkessä sikarin. Samalla saimme maistaa paikallista Cancháncharaa eli muinoin rommista kehitettyä virkistävää sekoitusta: hunajaa, limettiä, vettä tai soodavettä ja rommia. Tietenkin rommia!
Tänään heti Cienfuegosiin tulon jälkeen kävimme paikallisen sokeriplantaasiomistajan 1900-luvun alussa rakennuttamassa palatsissa, joka muistutti melkeimpä Taj Mahalia. Tavattoman kauniita pitsikattoja, kaiteita ja lasimaalauksia, hieman maurilaiseen tapaan. Isäntä oli halunnut välttää sen, että häntä pidettiin muslimina, sillä, että kolmesta tornista keskimmäiseen oli kuvattu paavin päähine…
Siellä tarjottiin taas rommia (surprise!). Tällä kertaa Ron Collinsia. Ei siis Tom, vaan Ron. (ron on espanjaksi rommi). Greippimehua ja rommia. Seuraavaksi suuntasimme pienelle veneretkelle Cienfuegosin lahden ympäri. Ja mitäpä muuta siellä tarjottiinkaan kuin rommia. Kera grenadiinin, appelsiinimehun ja jäiden. Kyllä nyt on sopeutumista kotioloihin ja kraanaveteen. Ei Daiquiriä, Mojitoa tai Cuba Libreä sitten joskus enää. Eli nyt naatitaan!
Torstai 12.1.2017 Cienfuegos
Tänään rantapäivä. Eilinen tuhti illallinen teki itselleni hirveän huonon olon ja luulin jo vatsataudin yllättäneen. Mutta kyllä se olikin vain sitä rasvaisen paneroidun kalan ja ranskalaisten ahmimista – ruoka oli hyvää. Ja musiikki jälleen, laulaja pani parastaan ravintolassa. Matkakumppani sen sijaan sairastui vatsatautiin, melko lievään sellaiseen, mutta ei kyennyt rannalle.
Matkasimme parinkymmenen minuutin päähän uimarannalle kahdella taksilla, saksalaisnuoret ja minä toisessa Ladassa ja aussileidi sekä irkkupariskunta toisessa Mossessa. Enpä ole aikoihin pelännytkään niin kamalasti kuin takapenkillä tänään. Kuski revitteli rämisevästä kulkupelistään kaiken irti, oli sitten suoraa avointa tietä tai puikkelehtimista pyöriä, hevoskärryjä tai jalankulkijoita kuhisevassa lähiössä. Hengissä selvittiin! Ranta oli aika ihana, siisti ja väljä. Pilvinen sää vaihtui lopulta aurinkoon, mutta toisaalta ne pilvet pelastivat palamiselta – rusketusta ainakin tuli joka tapauksessa. (Tai itse asiassa huomenna sen näkee, ruskea vai punainen.)
Aika ihanaa oli vain olla. Kuunnella merta ja katsella lintuja, lukea (Minna Canthin elämäkertaa by Minna Maijala) ja vähän nukahtaa hiekalla. Tuli uitua Karibian meressä! Kun siitä rannalta katseli merelle, niin oli kiva ajatella, että siellä edessä jossain on Etelä-Amerikka: Guatemala, Venezuela, Kolumbia…
Vielä joskus tekisi mieli Chileen. Valparaisoon ja eteläkärkeen. Ehkä se jää haaveeksi. Nyt on kuitenkin paljon haaveista jo toteutunut: olen Kuubassa! Pakko uskoa.
Tämänkertainen casa particulare eli perhemajoitus on kyllä ihan ekstraluokkaa.
Kuva
Iso huone ja kylppäri, iso jääkaappi (”minibaari”) täynnä ja ihana sisäpiha, jossa istuskella. Ulkopuolelta kuuluu koko ajan koiran haukkua, täällä sisäpihalla enimmäkseen kyyhkysen kujerrusta ja naapurin puolelta kukon kieuntaa ja sikojen röhkimistä. Kuulemma illalla oli tässä sisäpihalla leijaillut kolibreja. Niitä nyt yritän kytätä niin kauan kuin valoa riittää.
On tämä eksotiikkaa. Ja ihmiset kuitenkin niin samoja, kuten joka paikassa. Täälläkin isoäiti tekee rouvan kanssa hommia, tarjoilee ja laittaa ruokaa, pesi meidänkin hikiset matkavaatteet pieneen hintaan. Ihanat aamiaiset odottavat aina kahdeksalta hedelmineen ja munakkaineen. Illalla talon isä ja pikkupoika istuvat sylikkäin katsomassa telkkaria, kun kotiudumme kaupungilta.
Matkailu ottaa veronsa. Vaikka täällä ei juuri ole ruokahalua samoin kuin esimerkiksi itselläni kotona, kun joka kolmas tunti on pakko saada jotain energiaa, niin silti taidan kohta muistuttaa näitä reheviä karibialaisia naisia. Häpeilemättä he pukeutuvat antavasti ja tiukasti vartaloa myötääviin trikoovaatteisiin eivätkä välitä vatsamakkaroiden esiintulosta. Näitä makkaroita alkaa jo itsellä olla, sillä tarjolla on, vaikkakin paljon hedelmiä, myös leipää joka on aina valkoisista valkoisinta, ja jos jotain suolaista haluaa, se on sandwich con queso: senttimetrin paksuisia juustopaloja verhottuna valkoisella paahtoleivällä. Toisaalta, mitä sitten? Neste- ja energiataso pitää olla kunnossa, että pystyy näkemään ja nauttimaan kaiken, mitä kadulta ja ikkunoista sisään tulee. Alan sitten kunnolliseksi kotona.
Puolustukseksi täytyy sanoa, että lenkkarit olivat mukana juuri tätä päivää varten. Mutta kun minulla ei rannalla ollut tavaroiden vartijaa, en pystynyt juoksemaan edestakaisin sitä kilometrin rantaviivaa. Ja kyllähän kännykän askelmittari on joka päivälle laskenut isompia matkoja kuin normaalisti: 9 kilometriä on ihan normi.
Näin se kaikki terveyshörhötys tunkee jopa Kuuban Cienfuegosiin, kun meikäläinen on otollinen kohde 🙂 . Nyt alankin vain rukoilla isämeitää ihan omin sanoin: isä meidän, anna minulle syntini anteeksi, niin kuin minäkin annan (lähes) kaikille rakkailleni, ja anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen rommiannokseni, mieluimmin muodossa Mojito, hätätapauksessa kyllä Cuba Libre tai Caihipiriñakin käy.
tämä kansio vielä tyhjä
Cienfuegosin kuvat tässä linkissä (avaa ensimmäinen kuva, niin voit selata loput nuolella) >>
Lauantai 15.1.2017 Havanna, Vedado
Eilen sitten noin neljän tunnin bussissa istumisen jälkeen saavuimme koko lössi takaisin Havannaan. Kuuma, kuhiseva, kapeiden katujen vanha kaupunki ihan vyöryi päällemme. Ensi tunteina kiersimme Lazaron ohjaamina pitkin kujia. Käytiin junavaunussa, joka oli rakennettu Kuuban presidentille Yhdysvalloissa Floridassa.
Batistan kukistumisen jälkeen vuonna 1959 Fidel Castro tekin junalla symbolisen matkan näyttääkseen, kuka ja ketkä nyt maata hallitsevat. Salonkivaunu oli melkoisen hulppea keittiöineen ja ylellisine kylpyhuoneineen (sininen presidentille, vaaleanpunainen hänen rouvalleen).
Majoituimme jälleen perhemajoitukseen – ei ikkunoita eikä sisäpihaa tällä kertaa, vaan ovesta suoraan kadulle, läpi baarikeittiön, jossa aamupala tarjoiltiin.
Kuva
Täällä on tapana tehdä näihin hostal-makuuhuoneisiin valeikkunat: seinälle ripustettu verhotanko ja siinä erityisen kitschiä tyylisuuntaa edustavat pitsiverhot. Väreinä yleensä vaaleanpunaista, lohenpunaista, tummanpunaista tai vaaleankeltaista. Päiväpeitot ja verhot nailonia tai muuta tekokuitua ja maljakoissa muovikukkia, pöydillä pieniä (vähän mauttomia) koristepatsaita. Vähän kuin joskus 60-luvulla suomalaisissa porvariskodeissa tahtoi olla.
Vielä ennen kuin pimeä humpsahti kaupungin ylle – sillä niin se totisesti täällä tekee: kuuden jälkeen yhtäkkiä pimenee noin puolessa tunnissa, hämärän sinistä hetkeä ei ole – ehdittiin kierrokselle. Käveltiin Obispo-katua aina Hotel Ambos Mundosiin, jossa kiipesin viidenteen kerrokseen (matkakaveri ei jaksanut). Siellä on kaksi huonetta, joissa kirjailija Ernest Hemingway asui vuosikausia kunnes muutti Havannan ulkopuolelle omaan taloon. Ja vielä pakollisena listalla oli Floridita: Hemingwayn toinen koti, kapakka, jossa hän juopotteli säännöllisesti ja kirjoituksissaankin ylisti jumalaista juomaa eli daiquiria: jäämurskaa, sitruunaa ja, tietenkin, rommia.
Kuva
Oli sitten aika syödä viimeinen yhteinen illallinen sekalaisen ryhmämme kanssa. Seuraavana aamuna kukin suuntaisi omille teilleen. Kuka kotiin (Chris ja John Englantiin Leedsiin Toronton kautta), kuka uusiin seikkailuihin (Rachel Uudesta Seelannista ja toinen aussitytöistä lähtivät Mexicoon, jotkut jatkoivat Havannasta rantaelämään Varaderoon). Oli tavallaan haikea ilta. Meillä oli ollut kovin mukavaa, vaikkemme mitenkään kiinteästi seurustelleetkaan. Mutta aina majoitusten jaon aikaan sopivasti saimme erilaisen kokoonpanon eri osoitteissa, joten aika hyvin pääsimme tutustumaan.
Söimme aika arvokkaassa paikassa hyvän illallisen. Kiitimme opastamme Lazaroa, joka oli ollut aivan ehdoton valopilkku ja tietopankki. Kuvia hänestä jotenkin en kunnolla saanut. Illallisen kuva otettiin pimeässä ravintolassa ja kun Lazaro oli aika musta itsekin, niin häneltä lähinnä näkyivät vain välkkyvät kadehdittavan valkoiset hampaat 🙂
Irlantilainen ihana Tim halusi vielä päätteeksi esittää laulun. Ja mikä laulu! Koko ravintola hiljeni kuuntelemaan, rosoista ja jykevää ääntä ja tunteella esitettyä niin kaunista, niin kaunista sävelmää. Meinasi tulla itku…
Tänä aamuna vielä ehdimme Museo de la Revolucioniin, jossa vuoden 1959 tapahtumat oli esitelty perinpohjaisesti. Museo sijaitsi entisessä presidentinpalatsissa, jossa Kuuban kaikki presidentit 20-luvulta asti olivat hallinneet. Kunnes vallankumous sitten toi uuden isännän. Presidentin työhuoneeseen kurkistimme ovelta: siellä Fidel oli mm. nimittänyt Ernesto ”Che” Guevaran Kuuban pankin ja sisäministeriön johtoon. Che allekirjoitti paikalliset setelit muuten aina pelkällä nimellä Che.
Nyt olemme matkan seitsemännessä majapaikassa! Vielä neljä yötä, tässä Havannan Vedadon kaupunginosassa, aika lähellä sitä toista hotelliamme Habana Libreä, josta kiertomatka alkoi viikko sitten.
Tällä kertaa casa particularen huone on kerrankin tilava, nurkassa pieni ”keittokomero”, kylpyhuoneessa iso suihkunurkkaus ja vieläpä yksi ylimääräinen vaatehuonekin.
Kuva
Lämmintä vettä ei tällä(kään) kertaa juurikaan tule; sain vesitermostaatin nousemaan 29 asteeseen, ja siihen se jämähti. Joten ei tule pitkiä aikoja suihkussa seisoskeltua. Kylmästä täällä kyllä pidetään huoli, sillä joka talossa on ilmastointilaite ja muutama tuuletin, täälläkin iso jenkkikaappi pakastelokeroineen.
Pesin pyykkiä, sillä etupihalla on talon pyykkinaru. Tässä kosteassa ilmassa t-paita ehtii hädin tuskin sisällä kuivua kahdessa vuorokaudessa. Ehkä nyt ulkona sentään nopeammin.
Nyt on lauantai-ilta. Suomessa jo yö. Olen ihan ryytynyt tämän päivän kävelystä ensin vanhassa Havannassa ja sitten täällä. Vanha kaupunki otti jotenkin voimille. Kapeat mutkaiset kadut, joissa kaikissa ei ollut kadun nimikylttiä, saivat suuntavaiston sekaisin. Meteliä riitti, kaupustelijat huusivat milloin jäätelöä, leipää tai hedelmiä tyrkyttäen. Lasten kiljuntaa ja koirien haukkua. Joka parvekkeella kuivuu pyykkiä ja tietenkin musiikki se soi ja soi, aina pikkutunneille asti.
Tämä Vedadon kaupunginosa on väljempää ja uudempaa Havannaa. Floridan lahti on tuossa kivenheiton päässä ja kadut leveitä, joten suunnistaminen on helpompaa. Tosin kadunnimiä ei ole merkitty juurikaan, arvauksella mennään.
Haluan vielä käydä vallankumousaukiolla ja nähdä Chen talonkorkuisen kuvan. Sitten olisin kyllä kohta jo valmis lähtemään kotiin sulattelemaan tätä trooppista cocktailia.
Sunnuntai 15.1.2017 Havanna
Tämä aamu alkoi tuhdilla aamupalalla. Minunkin munakkaaseen oli ladattu reilusti pekonia, joten vähän sai valikoiden annostella omelettia leivän päälle. Leipä on niin valkoista, että se on melkeinpä pullaa, pehmeää ja suolatonta. Hedelmiä olettaisin oli pöydässä yhteensä pari kiloa, mukaan luettuna ananas-kookos-smoothie.
Melko lähellä tätä majapaikkaa sijaitsee myös Havannan kuuluisa hotelli Nacional de Cuba. Sinne talsimme aamupäivällä. Hotelli on aikoinaan majoittanut kuuluisuuksia hinnakkaissa swiiteissään. Vieraslistalta löytyy, niin kuin aiemmin kerroinkin, Frank Sinatra, Al Capone, Johnny Weismuller, Ava Gardner kuin myös Windsorin herttuapari tai prinsessa Soraya. Siemailimme ylikalliit juomat hotellin puutarhassa ja tähyilimme Floridan lahdelle. Vaikka meri oli melko rauhallinen, kantoi tuuli roiskeita aina pöytäämme asti, yli Havannan 8-kilometrisen ja 8-kaistaisen rantakadun Maleconin.
Vierailtiin ohjuskriisin esittelyyn omistautuneessa näyttelyssä hotellin alueella. Ohjuskriisi 1961 sai alkunsa (no ei ehkä ihan tästä) kun Kuuba hyväksyi Neuvostoliiton esityksen siitä, että maahan sijoitettaisiin ydinohjuksia turvaksi Yhdysvaltojen invaasiota vastaan. USA sai asiasta tiedon vakoiluteitse ja kriisi oli valmis. Hotelli Nacional oli varustettu mm. bunkkerein, joihin yhteen oli näyttely pystytetty, ja suunnitelman mukainen ilmatorjunta osoitti tietenkin suoraan lahdelle, Floridaan. Tämä kriisi vei maailman ensimmäisen kerran liki ydinsotaa. Kuitenkin USA ja Neuvostoliitto sopivat asian keskenään ja ohjuksia ei koskaan maahan saapunut. Tämä taas viilensi Kuuban ja Neuvostoliiton välejä, sillä tähän sopimiseen ei Fideliä mukaan otettu – se oli suurvaltojen keskeinen asia.
Kriisiä seurasi USA:n Kennedyn nolo Sikojen lahden maihinnousuryritys kolme vuotta myöhemmin, täysi sotilaallinen ja myös imagollinen tappio Kennedylle. Näin kun asiaa katsoo rauhan vuosia eläneenä aikuisena, ei voi käsittää, miten törkeää on Yhdysvaltojen toiminta itsenäistä maata vastaan ollut. Murhayrityksiä, Kuubaan saapuneiden kansainvälisten laivojen pommituksia, radiohäirintää, boikottia ja toisaalta kutsuja lähteä Kuubasta. Sen huipuksi vielä muistan Chilen, jossa demokraattisesti valittu Salvador Alliende murhattiin ja koko systeemi kaadettiin.
En ole innostunut sodista, aseista enkä sissitoiminnasta yleensäkään. En kuitenkaan tässä maassa voi olla ihailematta kansalaisten yhteenkuuluvuutta ja tahtoa pitää vallankumous voimassa. Sehän kuitenkin mursi amerikkalaisten ja muiden suuryhtiöiden ja raharikkaiden vallan ja antoi mahdollisuuden kaikille kansalaisille korkeakoulutukseen ja toimeentuloon. Sitä ei olisi saatu aikaan kukkasin. Ei silloin. En kuitenkaan tiedä, tässä ja nyt, olisiko ollut joku muu tie. Tälle köyhälle kansalle ei apua olisi herunut muualta, eikä edes kiinnostusta. Onko mitään kansakuntaa rakennettu historiassa ilman aseita? Allienden Chile oli sellainen, mutta se kaadettiin – aseilla!
Näitä mietin samalla kun suunnittelimme päivää. Kun ei oikein ollut muita Täytyy Nähdä -kohteita, yhdistimme kaksi: vanhalla avomallisella Chevroletilla (vaiolikosenyt Plymouth?) soimme itsellemme 15 peson hintaisen kyydin vallankumousaukiolle, Plaza de la Revolucia. Siellä sisäministeriön edessä sain toteuttaa toiveeni: kuvassa minä ja Che – yo y mi amigo El Che.
Kuva
Tulipa tallusteltua iltapäivään mennessä jo kahdeksan kilometriä. Sehän on ihan hyvä, sillä lenkkarit ovat yhä avaamattomassa pussissa repun pohjalla. Juoksemaan en ole vieläkään innostunut. Aamuisin ei jaksa, päivällä on liian kuuma ja illalla pimeää kuoppaisilla ja roinaa ajelehtivilla jalkakäytävillä.
Calixto Garcian sairaalan ja yliopiston sekä Habana Libre –hotellin nurkilla on opiskelijakahvila, jossa sairaalan valkotakkiset harjoittelijat näköjään käyvät tauolla. Siellä olemme mekin jo kolmesti nauttineet edullisista antimista. Mojitot 1 peso (=euro), olut 1,75 ja voileivät 1-2 pesoa. Pitää varmaan taas huomenna käydä kantapaikassa kahvilla.
Tiistai 17.1. Havanna Casa Marianela
Aamupala taas nautittu. Ähkyksi asti hedelmiä ja hedelmänektaria, kahvia, munakasta, juustoa ja valkoista leipää. Isäntäperheen koira Peggy haukkua räksyttää ja riehuu pallonsa kanssa aidan takana. Toiselta puolen taloa kuuluu melkoista meteliä: siellä lähikoulun oppilaat pitävät sisäpihalla ilmeisesti jotain pallopeliä. Onhan sentään tullut nukuttua viime päivät, kun ei ole reissaamista enää ympäri saarta. Eilen kilometrejä kännykän mittariin tuli 14! Eipä tässä siis tarvitse lenkille erikseen lähteä.
Eilen taas opiskelijakuppilassa virkistävällä tauolla. Hieman kieliongelmia joskus – kuten nytkin, kun Jussi tilasi kahvin ja rommin. Piti tilata siis kahvi JA rommi eikä kahvi kera rommin eli cafe con ron. Nyt tuli sitten molemmat eli rommikahvi ja vielä kylkeen tumma rommi. No, tulihan nekin tuhottua.
Hotelli Habana Libren lähellä käytiin parissa kaupassa tuliaisostoksilla. Kovin paljon ei valikoimaa ole, mitä kotiin veisi. Rommia, sikareita, käsitöitä lähinnä. Mutta eipä tänne ole tultu shoppailemaan tai hankintamatkoille. Tuota rommia täytyy kyllä säästää kesään, sillä mojitoon käytettävä herbabuena on yllättävästi samanmakuinen kuin omassa kukkapenkissäni kasvavat Pirilän puutarhan roskalavalta dyykatut erilaiset mintut, etenkin yksi hieman mansikkaan vivahtava. Niistä saa oivan suomalaisen mojiton kesäkuussa. (jälkeenpäin sain tietää, että yerbabuena, jota mojitossa käytetään, onkin juuri itselläni kasvava minttu, eli piparminttu.)
Kulkukoirien orpokoti yhdistettynä divariin tuli myös vastaan. Laskin että koiria olisi ollut noin viitisentoista. Kaikki iloisia ja hyvin hoidettuja, keskenään leikkiviä. Yksi, ilmeisesti viimeksi huostaan otettu, oli kyllä aika surkeassa kunnossa, karva lähtenyt ja paiseita hännässä. Mutta siellä muiden joukossa vaikutti ihan tyytyväiseltä.
Illalla käveltiin vähän eri suuntaan eli Maleconin suuntaisesti lähteen päin. Pimeältä kadulta tuli yllättäen vastaan aika hieno ravintola, johon uskaltauduimme siitä huolimatta että hinnat olivat Suomen luokkaa. Mutta oli ruokakin erinomaista. Grillattuja isoja katkarapuja ja kanaa. Valkoviinikin oli kylmää. Täällä kun on useimmissa paikoissa viinin suhteen ei-oota. Tai sitten valkoviini on lämmintä. Tai kuten toissapäivänä, kun valkoviinilasillista ei saanut, tilasin punaviinin. Lasi oli kuitenkin jääkaapissa huurrutettu (kuten olutlasit) ja viinikin huurteista. Pian se tietenkin tuossa 29 asteen lämmössä temperoitui normaaliksi ja, lopulta, turhankin lämpöiseksi. Viiniä täällä kuitenkin viljellään, ainakin paikallista punaviiniä näkyy kaupoissa.
Tänään siis viimeinen kokonainen Kuuba-päivä. Huomenna valmistaudutaan AF:n iltalennolle ja torstaiaamupäivästä pitäisi viettää muutama tunti välilaskua Pariisissa ennen kuin lento jatkuu Helsinkiin.
Taapersimme tavanomaisen reittimme ylös ja alas L-katua. Ihana näky olivat nuo toisen asteen alakoululaiset keltaisissa koulupuvuissaan.
Kuva
Katselimme jo toista päivää heidän tanssiharjoituksiaan. Ja kun lähestyin kameran kanssa, niin aivan herttaisesti kaikki halusivat kuvaan. Tämä kuva on kärrynpyörästä tai puolivoltista, ihan sama, mutta ihanat lentosuukot ja heilutukset saatiin kuvan lisäksi mukaan.
Kuubassa terveydenhoito ja koulutus ovat huipputasoa. Maassa ei juuri ole esim. HIV-ongelmaa. Lääkäreitä on noin 1 per 180 henkeä ja käytössä on perhelääkärijärjestelmä. Koulutuksen tasosta kertoo se, että kukaan ei ikinä kysy (kuten USA:ssa), missä se Suomi on, kun kerromme, että olemme maasta nimeltä Finlandia. Täällä myös korkeakoulutuksen ilmaiseksi saanut opiskelija työskentelee valtion hänelle osoittamassa paikassa 2 vuotta, tavallaan korvatakseen opiskelut. Sen jälkeen voi siirtyä haluamaansa paikkaan.
Opiskelusta vielä. Korkeakouluissa on pakollisia aineita, esimerkiksi historia ja matematiikka. Meillä Suomessahan historiaa jo aletaan pitää ”vapaaehtoisena”, aivan kuten äidinkieli esimerkiksi olisi turha!
Yritän olla objektiivinen kertoessani tästä maasta. Eihän se tietenkään onnistu, sillä itselläni on sympatiaa niitä kohtaan, jotka ovat tehneet työtä huono-osaisten eteen. Täällä on puutetta monesta asiasta. Kaupoissa ei ole kaikkia meille itsestään selviä tuotteita, kuten hammastahnaa tai deodoranttia. Niitä kuitenkin on joissain paikoissa, jotka täytyy tietää. Ihmiset pukeutuvat muodikkaasti ja kauniisti. Vaatteet haetaan – en tiedä mistä – paikat, joissa olemme niitä nähneet, ovat harvassa. Rinnalla on toinen, pimeähkö talous, jonka avulla täydennetään elämää kohti länsimaista. Kerjäläisiä ei juuri näy. Toki ihmiset osaavat pyytää turisteilta asioita, joita täältä ei helpolla saa. Vinkki: tänne kannattaa tulla esim. tupakansytyttimien, lelujen tai saippuatyyppisten tuotteiden kanssa: niitä voi lahjoittaa, jos haluaa osoittaa kiitollisuutta.
Kuitenkin, rotuerottelu loppui 1959. Nyt kun täällä tallaan, ei minulle ole kertaakaan tullut mieleen edes panna merkille, minkävärinen on ihminen, jonka kanssa olen tekemisissä. Siitähän juuri on kysymys, kun puhutaan erivärisistä ihmisistä. Suomessa erivärinen kansalainen heti jotenkin merkitään jonkinlaiseen ryhmään: joko menestyneeseen korkeakoulutettuun, syrjäytyneeseen pakolaistaustaiseen, rikolliseen, valkoiseen perheeseen adoptoituun… Tällaisessa maassa, jossa kaikilla on mahdollisuutensa ja kaikki ovat sekoitusta jostain aiemmasta, on niin helppoa olla. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, miltä näytät. Tällaiseen maailmaan haluaisin meidänkin olevan menossa.
Havanna Casa Marianela keskiviikko 18.1.2017
Lähtöitkua vaille valmis. Aamupäivällä raahauduimme, osin kuumuudesta, osin eilisillan rommicocktaileista johtuen, vähän hitaanlaisesti Via Dolorosan eli L-kadun ylös tuttua reittiä: paikallinen tori, Cafe Studientes, hotelli Habana Libre, ravintola Rambla. Palattuamme odotti pakkaaminen. Osan tavaroista (t-paitaa, kosmetiikkatavaroita, pesuainetta) jätänkin tänne. Hirvitti farkkujen jalkaan vetäminen, sekä lentosukkien. Tuntuu, että tänään saattaisi olla asteita vähän yli kolmekymmentä. Mutta taksi on tilattu, ja tunnin päästä päättyy Kuuban seikkailu. Edessä odottaa vielä pitkä lento ja päivä Pariisissa.
Kuuba on ollut näkemisen arvoinen. Enemmänkin. Paljon enemmän. Huvittaa, että olin joku päivä sitten melkein valmis palaaman kotiin, ja nyt on joka päivälle tullut uusia kokemuksia, joita ilman en olisi halunnut jäädä.
tämä kansio on vielä tyhjä:
Loppukuvat Havannassa tässä linkissä (avaa ensimmäinen kuva, niin voit selata nuolella) >>
Jäät sydämeen, Kuuba, Santa Clara, Havanna, Che. Para siempre!