Jos Kirsti Paakkasen tarina oli hyvä esimerkki siitä, että pitää unelmoida ja uskoa unelmiinsa, on tämä Pertti Lassilan Venetsia taas raadollinen kuvaus ihmisistä, jotka eivät kurkota korkeammalle kuin mitä on arjessa.
Niin rauhallisella ja toteavalla tyylillä kirjailija kuvaa parin sukupolven perheitä, ihmisiä, jotka elävät arkista elämää, ilman isoja kuohuja, ilman isoja tavoitteita tai irtiottoja. Kaikkien näiden ihmisten elämä menee ikään kuin itsestään melko harmaana kohti ei-mitään, eli vain kohti loppuaan. Ei isoja suruja, mutta ei myöskään iloja. Pientä tyytymättömyyttä ja ehkä loppuelämässä katkeruutta ja kiukkua, mutta sekin melko harmaata.
Lukukokemus ei silti ole mitenkään huono. Kirjassa näkyy näköalattomuus. Tai paremminkin se, miten ihmiset hukkaavat elämänsä tyytymällä keskinkertaiseen ja uskaltamatta tai välittämättä tavoitella jotain suurempaa – johon he kyllä pystyisivät. Kirja on suorastaan varoittava esimerkki ja hyvä muistutus siitä, että elämä on tehty elettäväksi.
Itse otin kirjan sen nimen takia. ”Venetsia”, se oli jonkinlainen haave, joka oli kuvattu suvussa periytyvään tauluun. Venetsiaan piti mennä, joskus. Se oli haave tai suunnitelma, joka ei koskaan toteutunut. Tuli mieleen Tshehovin novellien ”Moskovaan, Moskovaan…”. Moskovaan menosta puhuttiin ja sinne haikailtiin maaseudun pikku ympyröistä. Mutta sinne ei koskaan matkustettu.
Lassila kirjoittaa hyvin, siksi kirjaa voin suositella. Sujuvia lauseita ja taidokasta kieltä on ilo lukea. Kirjasta jää vaikkakin alakuloa, niin ainakin myös muistiin viisaus, että kannattaa kurkottaa vaikkapa kevyesti tähtiin, kuten Jukka Poika laulussaan. Opetus kiteytyy tähän lauseeseen:
