Blogi

Ja äkkiä on ilta

“Ognuno sta solo sul cuor della terra,
trafitto da un raggio di sole:
ed è subito sera.”
“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”
(Salvatore Quasimodo 1901 – 1968)

Niinpä: äkkiä on ilta. Liian äkkiä.

Tuo Quasimodon runonpätkä oli minusta jo teini-iässä niin vavisuttava ja hohdokas, tuntui omaan yksinäisyyteen niin täsmälääkkeeltä. Miten vähän silloin tiesikään siitä, mitä tuo kaikessa karuudessaan tarkoittaa. Että jokainen, joskus on illassa ja poistuu; ja jokaisen ystävä, joskus ehkä poistuu ja jättää sinut yksin.

Tässä viikkoa eletty kuin ei mitään. Ja vasta, ihan vasta se ystävä poistui. Miten hassua: pitäisi hyväksyä luopuminen, mutta sitten, kun vähän olet jo haudannut asiaa, tunnet suunnatonta syyllisyyttä siitä, että unohdit ja aloitkin elää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nyt pitää itselleen myöntää, että en ole koettujen takaiskujen käsittelijä. En kestä vertaistuen tyrkyttämistä, en vatvomista omista tunteista. Sain suurin piirtein jäätävän sisäisen raivarin, kun syöpäleikkauksen jälkeen sairaalahuoneeseeni ilmaantui pastori, joka tarjosi keskustelua. En toki hänelle raivonnut, vain sisäisesti kiehui ja sanoin kohteliaasti, että kiitos ei. Kyse ei ollut mitenkään siitä, että minulle tultiin apua tarjoamaan tai että se oli lähtöisin uskonnollisesta yhteisöstä. Tuo palvelu on ihailtavaa ja auttaa varmasti useinpaa. Olisi minuakin auttanut, jos olisin ottanut avun vastaan. En vain pysty. Kaikenlainen tapahtuneen jauhaminen ja analysointi saa niskakarvani pörhölleen.

Tiedän tietenkin, miten väärässä olen. Kaikki, myös tämä viimeisin menetys, tulisi jollain tavalla puhua ja kokea jonkun kanssa. En vain osaa. Tai, ehkä minulla ei ole sellaista henkilöä, jonka kanssa sen voisin luonnollisesti tehdä. Tai, ehkä se henkilö ei ole saatavilla.

Elämä kuitenkin jatkuu, minusta ja meistä huolimatta jossain muodossa. Olen hurmaantunut keväästä, vaikka olen syksyn lapsi. Kyttään kukkapenkin tulppaanin pieniä teräviä vihreitä tonttulakkeja, joita putkahtaa päivittäin mullasta. Piirtelen lapiolla uusia isompia rajoja kukkapenkkilaajennuksille. Ja hups, mitä tulikaan tilattua Kodin Kukat -sivustolta: ruusuja, pelargoneja ja iiriksiä! Siemeniäkin on jo mullassa ja osa taimista taitaa tulla maailmaan liian aikaisin. Kasvihuone on vielä paketissa, hei!

Sisustuksellisesti ei ehkä ihan viimeistä huutoa olohuoneeseen, mutta kohta pihalle! Sitrus kukkii ja tuoksu on ihan kuin Stockan parfyymiosastolla. Siemenissä munakoisoa, chiliä, tomaatit jo taimella.

Upeaa, että oman seuramme kuntosali keksi yksityisajat kalenteritoiminnolla varattaviksi. Jokainen saa maksimissaan kaksi vuoroa viikossa. Joten tilanne on ihan hyvä, noin kuntoilijan kannalta. Ja myös koronatarttuvuuden kannalta. Olen todella iloinen, että meillä on tämä hieno seura ja myös sen vetäjä Markku ja siinä yhtä vahvana toimijana myös Pia ovat tehneet niin paljon sen hyväksi, että pääsemme liikkumaan. Kyllä meikäläisenkin hauis olisi hakusessa ilman LVK Gymiä. Tosin on siinä kyllä vieläkin varaa parantaa.

Toisaalta: kaksi viikkoa rajoituksia, mitä väliä? Hesarissa juuri oli kirjoitus yleisöltä, että kuntoilua voi harrastaa ilman hienoja salilaitteita. Jokainen pääsee selälleen matolle tai nostelemaan vaikka huonekaluja, juoksemaan tai kyykkäämään. Ei se ole sama asia kuin osaavan treenarin ohjelma tai laadukkaat salivälineet – mutta onko tilanne nyt kenenkään syy varsinaisesti? Ellei nyt haeta syyllistä vaikkapa Kiinan ruokatorin kauppiaista, jotka levittelevät epäeettistä eläinmateriaalia.

Lankalauantai koronassa

Lankalauantain nimi tulee siitä, kun ennen muinoin lampaan villasta kehrätyt langat värjättiin kasviväreillä näihin aikoihin. Meillä ei nyt harjoitettu värjäystä. Aika leppoisa päivä. Aamulla koirien kanssa tutulla Kittilänmäellä, josta ainakin mustakoira Kiss riemastui hupsuuteen asti: vihdoin sai juosta polkuja ja hiekkakuoppaa, hypätä palkkion toivossa isolle kivelle. Ja vanha puukin muistettiin: sana ”kierrä” toimi hyvin ja tyttö suoritti puun kiertämisen hurjaa vauhtia. Minulla pitäisi olla vuorokaudessa noin 6 tuntia enemmän, että voisin tämän karvakasan väsyttää.

Tein lihansyöjälle karitsanjauhelihamurekkeen. En kylläkään pystynyt pistämään kättäni siihen taikinaan, vaan lihansyöjä sai viimeistellä murekkeen uuniin. Vatsaa väänsi koskea pienen lammaspoikasen jäämistöön. Vaikka oli kuinka suomalaista ja luomua. Parsarisotto valkoviineinimaustettuna oli kyllä mieleni mukaista. Ja vielä parempaa oli oikein kunnon floridalaisohjeella tehty Key lime pie -piiras. Kondensoitu maito, keksimurupohja, iso määrä limettejä mehuna ja raasteena. Miten tässä nyt niin kävi, ettei kuvaa ehditty ottaa… Jos kiinnostaa kuolata, niin kyllä siitä tuli juuri tällainen: https://www.meillakotona.fi/reseptit/limettipiiras-key-lime-pie

Turvavälejä kunnioittaen nuoriso kävi piknikillä terassillamme:

Riitu lellittelyn kohteena ja Kiss on kateellinen

Katsoin ensimmäistä kertaa Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan kokonaan. Aiemmin sen tyyli ei oikein uponnut. Kimmoke uusintaan tuli kuitenkin elokuvaa edeltävästä dokumentista, joka kertoi musiikin tähän leffaan säveltäneestä, sanoisinko musiikillisesta nerosta, Michel Legrandista. Hän oli kriitikoiden parjaama ensin, mutta ylsi musiikillaan kolmeen Oscariin, kokeileva ja rajoja rikkova uudistaja.

Kyllä filmi teki tehtävänsä. Sain itkeä ihan valtoimenaan kaikkea, elokuvan surullista draamaa ja omia menetyksiä, lähinnä nyt hyvän ystävän poismenoa. Se oli puhdistavaa. En tiedä, mitä psykologia tästä sanoo, mutta ei se niin kiinnostakaan. Elokuvassa kaikki meni väärin lopussa: rakastunut pari ei väärinkäsityksen astuttua kuvaan loppujen lopuksi saanut toisiaan; elämässä eivät asiat loksahda niille paikoille, joita olemme kuvitelmissamme niille varustaneet. Luopuminen on niin vaikeaa.

Iloa on kuitenkin. Hyvän ystävän lahjoittama Maaret Kallion muistikirja kehottaa kirjaamaan joka kuukaudesta ja viikosta voimaannuttavia (ja myös voimia syöviä) asioita. Maaliskuussa voimat olivat kovilla, kun sain tiedon Helenan kuolemasta. Pienen Eeva Hilda Marian ilmaantuminen vanhempineen tallenteeseen ja tänään vielä whatsapp-videopuheluun toi ylitsepursuavaa iloa tähän taloon. Kun vielä pian saisi tuota aarretta pitää sylissä…

Lapset terveitä, kaikki kolme. Bonuslapsillakin vaikeuksien keskellä tasaisen hyvää. Sisko soitti. Aila-ystävä soitti. Pari muutakin hyvää ystävää ovat antaneet kuulua itsestään (pusut heille). Saldona sanoisin, että ihan hyvä lankalauantai.

Ystävä on poissa

En pysty ymmärtämään tätä. En osaa laittaa tapahtuneen osia mihinkään lokeroon. Harhailen siellä täällä; välillä omia töitä touhukkaana tehden, välillä pysähdellen ja kieltäen koko uutisen. Teen jotain ihan muuta, leikin koirien kanssa ja nauran hulluna: tunnen syyllisyyttä. Muistan. En halua muistaa. Sitä ei tapahtunut, eihän? Sitten katselen valokuvia. Muistelen viime talvea, miten meidän piti kaikkea sitten kun.

Sain äsken tiedon, että hän on poissa. En hyväksy sitä. Se on vastoin kaikkea kokemaamme. Mehän tiedettiin, että tämä tulee, mutta ei vielä. Koska ollaan vahvoja.

Minulla oli sairauksia, joille nauroin itse. Sinulla, ystäväni, oli megalomaanisia sairauksia, joista selvisit, kärsit ja nauroit niille. Autoit minakin nauramaan. Sillä mitäpä me muuta voimme?

Mihin minä tämän protestini nyt suuntaan? Kuka on syyllinen? Voisiko se Syyllinen nyt vain palauttaa asiat siihen malliin, jossa ne olivat eilen, viime kesänä, toissakesänä?

En osaa kuvitella elämää jossa tätä ystävää ei ole. Ei ole enää sitä tyyppiä, joka ei koskaan ihmetellyt eikä tuominnut, joka oli ehkä kokenut kaiken. Miten vahva, herkkä ja suora voi olla? Mutta hän voi.

Meidän omat juttumme, voi taivas! Miten monta kertaa matkoilla, Tallinnassa, Pärnussa, Suomenlinnassa, matka Imatralle johon tulit mukaan vain seuraksi, mitä muita sattumuksia töiden merkeissä, ennen kaikkea kaikki ne yhteiset asiat, meidän kahdenväliset keskustelut, joista tajusin, miten olit samaa sabluunaa kanssani, joskin siinäkin vahvempi ja varmempi: kaikesta selvitään, mikään ei hämmästytä, mikään ei ansaitse vääryyttä. Puolisoiden kesken yökylät ja matkat, omassa pihapiirissä tehtiin ruokaa, loputtomia keskusteluja ja väittelyjä kaikesta, hillitöntä ja räävitöntä huumoria ja nauramista. Kilpailtiin suunvuoroista ja puhuttiin toistemme päälle. Ja nyt niistä on yksi neljäsosa poissa. Minusta on poissa enemmän.

En hyväksy tätä. Tulisit pian takaisin. Ensi kesänä taas. Huivit päähän ja Rellu kohti etelää? Brad Pitt kyytiin jne. Lupaathan. Helena, rakas olet.

Thelma ja Louise matkalla. Brad Pitt kohta kyytiin.
— paikassa Pärnu

Päässä surisee

Puro on vapautunut jääkuorestaan

Vaalien siirto on mielenkiintoinen juttu. Ensinnäkin käydä uurnilla lähes juhannustunnelmissa, luulisi innokkaita äänestäjiä riittävän. Myös hengähdystauko on paikallaan, kevät on aina muutenkin kiireistä niillä jotka ovat töissä, valtuustoissa ym. Tilinpäätökset, rekrytoinnit, projektien loppuunsaattamiset ennen kuin kesälomat sulkevat Suomen. Nyt Suomen sulkee korona, mutta vaalit tulevat suloisen suven juhlan alla. Mahtavaa!

Hengähdystauko on tämä pääsiäisen aikakin. Kevään alkaminen, kristikunnan – ainakin katolisen – suurin juhla. Pidän pääsiäisestä. Olen käynyt Imatralla ortodoksitsasounassa pääsiäisyön messussa. Se oli sanoinkuvaamattoman juhlavaa ja kaunista. Väitän ettei luterilainen kirkko tarjoa yhtä upeaa musiikki-taide-tunne-elämystä.

Hengähtää myös liikkumisrajoituksia vastustanut osa suomalaisista. Perustuslakivaliokunta ei antanut sympatiaa rohkeille rajoitteille. Media vouhkaa, miten iso tappio tämä oli hallitukselle. En yhtään usko, että se on hallituksen tappio. Se oli varmasti odotettavissakin, meidän perustuslakimme on tiukka eikä taivu samaan kuin vaikka Espanjassa, jossa vuosi sitten jo piti olla todistus ulosmenon tarpeellisuudesta. Myös opetusministeri Saramo twiittasi samaa: ei yllättänyt. Joten laki varmaan tulee uudelleen toisessa ja lievemmässä muodossa parlamenttiin. Tappio tämä taisi enemmänkin olla suomalaisille, sillä 2-3 viikkoa sulkua olisi ehkä voinut viedä meidät turvallisempaan kesään.

Mutta kuntosali meni säppiin kahdeksi viikoksi. AVI tuhoaa siis hauikseni ja vatsalihakseni, hävetköön! No, oikeasti kaksi viikkoa sinne tänne on ihan sama. Kuntoilla voi kotonakin ja juokseminen pitkin teitä on ihan ilmaista. Lihas kasvaa kuitenkin levossa, ei rehkinnässä. Joten hengähdystä tälläkin saralla.

Lähtikö lapasesta?
Hernepelto on jo hyvässä mallissa keittiön ikkunalla

Kun nyt ”hengähdän”, tulee suunniteltua kaikkea innolla. Pihaa, kirjoittamisia, kaukana toivottavasti siintäviä matkoja, pientä remonttia, isoa remonttia. Tein kuitenkin huomion, joka toimikoon varoituksena kaikille joilla samanlaista yltiöpäistä tulevaisuuden suunnittelua veressä. Se huomio on seuraava: älä koskaan lue illalla sängyssä uutta puutarhalehteä tai sisustuksesta, kasvattamisesta tai pihan uudistamisesta kertovaa kirjaa! Viimeisen Viherpihan ja Unelmien Talo & Koti -numeroiden kanssa vietetyn tunteroisen jälkeen valojen sammuttamisesta lähtee mieli entistä hurjempaan laukkaan. Päässä surisee siemenpusseja, multakuormia, kivituhkaa ja kevätruiskutuksia. Heittelehdin levottomasti väsyneenä pohdiskellen, mitä taimia tulisi hankkia, mistä päästä eroon, miksi päästin peurat taas syömään atsalean ja luumuntaimet, vaikka varastossa oli verkkoa ja huppua jos jonkinlaista. Onko puutarhani (puistoni?) niin valtava, etten muista, mitä sinne olen sirotellut? Ilmeisesti.

Nyt pari yötä valvottuani (kolmeen ensin, seuraavana kahteen) olen järkevä ja luen vain Tommi Kinnusen ankeahkoa vaikkakin hyvää Neljäntienristeystä. Se kertoo menneestä. Välttelen Mari Mörön jo lukemiani kirjoja jotka kutsuvat seireenin äänellä sängynpäädyn yläpuolella hyllyssä: ”Kukkasillaan” ja ”Kukkanuottasilla”. Niistä ei hyvä seuraa.

Kiuru, lehmä ja Sussexin herttuatar

Aikuisuus on muuttunut monella tavalla. Ennen vanhaan (miten inhottava ilmaus, jonka vain tätimäinen täti voi sanoa) aikuiset olivat, tai ainakin heidät miellettiin näin, järkeviä, kokeneita ja viisaita. Myös jossain määrin hillittyjä. Kuriton sukupolvi oli niitä nuorempia, alle kolmikymppisiä tai peräti ihan pentuja.

Asetelmat ovat muuttuneet. Noloa oli ennen (minun ”ennen” siis) se, että vanhemmat olivat vanhoja, huonosti pukeutuneita tai niillä oli vanhanaikaiset etunimet. Häpesin murrosiässä suuresti, kun omien vanhempieni nimet eivät olleet Pirkkoa, Katria tai Penttiä, vaan Hilda, Tauno, miten kamalaa. Nyt muuten pojantyttäreni yksi nimi on Hilda. No se ei kuulu tähän. Vanhemmat nolouksistaan huolimatta – niistä vielä palaan isommalla vaihteella- olivat auktoriteetteja ja ymmärtäviä ihmisiä.

Toki nytkin olen lapsieni silmissä nolo. En osaa (oikeasti en viitsi) määritellä telkkarin kanavia tai päivittää nettiturvaani; en erota Ellinooraa, Eveliinaa tai Sannia toisistaan ja sen sellaista ikävää. Mutta aikuiset! Tuolla, josta yritän pysyä erossa, ne nokkivat ilman mitään häveliäisyytta kansanedustajia ja kuninkaallisia, ihan ketä tahansa, ja niin huonostikasvatettuun tyyliin.

Yksi haukkuu ministeriä lehmäksi ihan julkisesti, eikä edes kadu sitä. Joku tiesi Brittihovia kuohuttaneen Meghan Marklen ja prinssi Harryn haastattelun jälkeen kertoa HS:n kommenttipalstalla, että Meghan on ihan myrkyttänyt prinssin mielen, prinssi tekee mitä tämä noita tahtoo ja miten ilkeä tuo herttuatar onkaan… En ihan tiedä, miten lähellä herttuatarha tämä kommentoija onkaan, koska sisäpiirin tieto tuntuu todella raskaalta. Ilmeisesti kuitenkin hän on ihan perheystävä, koska TIETÄÄ noin paljon. Mutta ihan sama. Miten aikuiset alentuvat tällaiseen, joka kuulostaa teinien nettikiusaamiselta? Ja teinien nettikiusaaminen ei ole mitenkään kevyt asia. Missä on itsekunnioitus, pelko muiden myötähäpeästä, tai edes muiden kunnioitus? Asiat voi sanoa napakasti, mutta ”lehmä” tai ”noita” eivät liene napakkuutta?

Itse yritän nyt vähän pysyä poissa somesta. Olen huomannut, miten siellä esitetyt asiat iskevät suoraan suoneen. Häpeän jo nyt suunnittelemiani kommentteja, joita en onneksi toteuttanut.

Olen tutkiskellut vihaa ja tyytymättömyyttä. Ne ovat lähellä toisiaan, mutta todellisuudessa aivan eri planeetoilta. Viha ei johda hyvään, tyytymättömyys voi usein saada aikaan parannuksia. Mutta jos filosofoin edelleen, asia ei ole suinkaan näin mustavalkoinen.

Tiedän ihmisiä, jotka ”vihaavat” asioita. Yksi entinen työkaveri vihasi urheilua, formuloita, homejuustoa, lohta, vain muutamia mainitakseni. Tiedän myös ihmisiä, jotka vihaavat rap-musiikkia, väärin ja liian radikaalisti pukeutuvia julkkiksia, Mikko Leppilampea, Leif Lindemania, Tuure Kilpeläistä, Ruben Stilleriä…

Erikoista, miten paljon joku uhraa energiaa tälle ”vihaamiselle”, sillä eihän se oikeastaan ole vihaa, vaan suvaitsemattomuutta. Mikä hirveä tuhlaaminen omien voimien ollessa tarpeen kaikkeen ihan muuhun! Vihaaminen näin voimakkaasti tuo mieleen, että tämä henkilö oikein kuluttaa aikaansa miettimällä, miten hirveitä sen inhon kohteet ovatkaan. Mitä järkeä?

En ole mitenkään vapaa tästä vastenmielisyyden vaalimisesta. Kun kuitenkin vähän olen jo oppinut (huomattavan vähän) analysoimaan tunteitani, niin voin todeta, että on hyvin vähän asioita ja ihmisiä, joita vihaan.

En oikein edes tiedä, miksi näin on, mutta on esimerkiksi artisteja, joita en menisi kuuntelemaan keikalle, mutta en vihaa, vaikka väistelen. En niin mielelläni kuuntele Anna Puuta, Suvi Teräsniskaa tai Pauli Hanhiniemeä – Anna Puun laulut ovat omituisia eikä niissä ole mitään kivoja sävelkulkuja; Suvi Teräsniska tuntuu tv-esiintymisten perusteella kylmältä kovikselta (mielikuvani harvoin osoittautuvat vääriksi) ja Hanhiniemen ääni kuulostaa ylimieliseltä, kuten tyylinsäkin, jota olen päässyt katsomaan keikalla. Myös Johanna Kurkela, jonka ääntä ylistetään huilumaiseksi… Uh, ei-ei-ei! En nauti hymistelevästä henkevyydestä tai hänen huokuvasta eteerisyydestään. Laulussa pitää olla voimaa, joka joskus muuntuu herkkyydeksi. Enkä tykkää Elastisen tyylistä vaikka monesta kappaleesta kyllä. Siihen lienee syynsä pari vuotta sitten ilmi tulleesta kohusta, josta ei sen enempää, mutta yleensäkin alati hymyilevä artisti on epäuskottava. Samasta syystä karsastan toisaalta hienon uran tehneen Arja Korisevan esiintymistä: hän kikattaa ja nauraa, tai teki sitä ainakin aikoinaan, koko ajan, siis ihan liikaa. Nauru on tärkeää, mutta sen uskottavuus kärsii jos nauretaan kaikelle.

Tämä tästä. Mistähän tämä siis oikein lähtikään? Varmaan siitä, että halusin selittää. Selittelyhän on poliitikolle jo sitä lähtölaskentaa, vai kuinka? Siitä piittaamatta, ihan vain lukijoille (niille kolmelle?) tiedoksi.

Valtuustossa

Leppoisasti valtuuston kokous keittiöstä käsin

Tulipa yritettyä – ja taas tuli nokkiin! Kaavaesitys mökkialueeksi Lopen suurimman erämaajärven Punelian ja Sakaran rannoille oli listalla. Kuulemma koskaan ei kaava ole valtuustossa mennyt nurin. Miksi ihmeessä? Herran pelkoa vai saamattomuutta, liian hankala asia käsitettäväksi? Myös aiempi Ojajärven kaava meni sukkana läpi viime vuonna, ei sitä vastustaneet ketkään muut kuin osa vasemmistosta ja vihreät. Mökkirakentaminen vie Punelialta viimeiset vapaat rannat ja muuttaa eläimistön ja myös veden luonnontilan erilaiseksi. Luonnon kannalta katsoen Punelia ei kestä enää rakentamista. Veden laatu on jo nyt muuttunut huonommaksi.

Vihreän valtuutetun Satu Pirttilän kanssa sovimme, että hän esittää kaavan hylkäämistä ja minä kannatan. Otin esille epäilyni kaavaselostuksesta: erittäin sekavaa ja epäluotettavaa. Virheitä faktoissa, kaavoittajan välinpitämättömyyttä tai huolimattomuutta korjata ne uusitussa versiossa. Myös kunnan etu jää hämäräksi. Loppi kannustaa kesämökkien muuntamista ympärivuotisiksi, mikä onkin tärkeää nyt etätyön ja vakinaisten asukkaiden kuntaan houkuttelun kannalta. Nykyisin mökit jo tehdäänkin aivan muulla muotilla kuin aikaisemmat hirsisaunamökit tai pikkuiset mummonmökit. Nykyisin puhutaan jo enemmän huviloista, kaksikerroksisista, parinsadan neliön villoista.

Mitä velvoitteita Punelian mökit tuonevat seuraava kahdenkymmenen vuoden aikana kunnalle? Infraa, koulukuljetuksia – ja ovatko verotulot uusista asukkaista mitenkään arvokkaita kun vastuut kasvavat ja luontoalue hukataan?

Kuntamme ratsastaa paljon upean luonnon tarjoamisella markkinoinnissaan. Luontomme onkin ainutlaatuinen ja lähellä. Lopen strategiassa huomaan kuintekin nyt (parempi myöhään, kun valtuustokausi vetelee viimeisiään!) ison puutteen. Strategia lähtee kuntalaislähtöisesti siitä, että asukkailla on mahdollisuus nauttia luonnosta. Mielestäni pitäisi avata tätä strategiakohtaa siten, että upea luonto tarkoittaa luonnon monimuotoisuuden suojelemista ja säilyttämistä. Vain näin voi asukaskin nauttia luonnosta ja viihtyä – kun luontokin on turvassa ja viihtyy.

Äänestykseen meni. Hylkäämisen puolesta 13, sitä vastaan 14. No, yritetty on. Mietityttää se, etteivät kaikki vastaan äänestäneistä tulkinneet olevansa luontoarvoja vastaan. Minkähän puolesta he sitten olivat? Kaavoitus hyödyttää UPM-yhtiötä, joka maat omistaa. Mökkiasukkaan rakennuslupa on hylätty tällä alueella, mutta iso yhtiö näköjään saa tehdä mitä haluaa. Miksi?

Aurinkoa!

Tänään niin sanottu lepopäivä. Siis tarkoittaa, ettei kuntosalia, kun olen tehnyt linjauksen (näin poliitikot tekevät, ei päätöstä tai suunnitelmaa, vaan linjaus!) ettei salikäyntiä lauantaina eikä sunnuntaina. Muutama perättäinen itserääkkäys Lopen Voima ja Kunto Teamilla aiheutti suunnattoman väsymyksen. Sitä sanotaan kai ylikunnoksi.Mistähän moinen nimitys tulee? Eikö ylikunto ole sellainen, että ylitse kaiken on hurjassa kunnossa? Kysyn vaan.

Muuten ei nyt niin levättykään. Aamulla pitkään viilletimme koirien kanssa pitkin aurinkoista hankea. Ihan oikeasti hanki kantoi tänään ainakin klo 11:een asti. Se oli juhlaa. Harmitti, kun en ottanut liukuria mukaan. Olisi ollut huikeaa lasketella sileää peltorinnettä, mutta en uskaltanut palata kotiin hakemaan kun pelkäsin, että kohta lumi pehmenee.

Vaalikuvia otettiin tänään Riihimäessä. Siinä näki muitakin Riihimäen seudun Vasemmistoliiton ehdokkaita, oli kiva tavata ihmisiä näinä ankeina aikoina! Harjoiteltiin myös Kiss-koiran kanssa kaupunkikävelyä, sillä hänellä on remmiräyhää ja vieraitten ihmisten ja koirien pelkoa ja epäluuloa kotinurkilla ja kotona. Mutta kas, siellä kaupungissa koira ei välittänyt kenestäkään, ei autoista, ihmisistä eikä auton ikkunastakaan räksytetty ulkona käveleville koirille. Milloinkahan minä opin ymmärtämään tätä ottotyttöäni?

Olisiko tämä hyvä vaalikuva?

Outoa ja haparoivaa oppositiopolitiikkaa

Olen toki nyt puolueellinen. Mutta melkoisen törkeää oli Jan Vapaavuoren ratsastaminen taas esiin lasten ja nuorten ”ystävänä”. Kuulemma hallitus syyllistää lapset ja nuoret, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Jannelle ei ole jäänyt nyt muita mahdollisuuksia kitistä ja nostaa itseään, joten tämä on hänestä hyvä veto. On totta, että koronasulut ja eristäminen normaalista kanssakäymisestä aiheuttavat syrjäytymisen lisääntymistä, ahdistusta, päihteidenkäytön lisääntymistä ja sosiaalisia ongelmia. Mutta eiköhän tässä haluta suojella niin lapsia, nuoria kuin heidän kanssaan kontaktissa oleviakin? Ajatellaanpa, ettei näitä rajoituksia otettaisi käyttöön. Mikä huuto: nuoret ja lapset ovat vaarassa!

Kokoomuksen kitinä koronatoimista on ollut melkoisen hymyilyttävää. Kansanedustajien ja puheenjohtajan suulla on itketty liian löysää suhtautumista, ja sitten taas liiallisia rajoituksia. Mutta kun se nyt varmaan on vain aivan kestämätöntä, että punavihreä hallitus pärjää keskimääräistä paremmin pandemian hallinnassa. Jos meillä olisi oikeistohallitus, olisi jo aikaa sitten leikattu sosiaalimenoista ja asetettu talous edelle, ei suinkaan ihmisten terveys ja henki. Näinhän Ruotsissa toimittiin ja talous lienee paremmalla tasolla kuin meillä, kuten oli jo ennen pandemiaa. Mutta meillä koronakuolemia on suhteessa noin kymmenesosa Ruotsiin nähden.

Henkilökohtainen on poliittista

Tarkkailen maailmaa. Yhtä kriittisesti kuin kissani Salminen

Niin kauan olen ollut hiljaa täällä blogissa. Eläkeläisen elämä on todella kiireistä: ne jutut, joita oli aina tarkoitus tehdä – ne tehdään nyt. Ja siksi ollaan kiireisiä.

Todella on aikaa kulunut. Ihana joulu, ikävä joulu (kukaan lapsista ei läsnä), kuitenkin oli mukavaa viettää hiljaisuutta. En edes muista, millainen hiljainen uusi vuosi oli! Ehkä menimme nukkumaan yhdeltätoista (oli NIIN vaikeaaa pysytellä hereillä).

Nyt olen tässä. Onnellinen elämästä, lapsista, jotka ovat äärettömän fiksuja. Mutta on kamalaa kaivata heitä koko ajan.

Olen pyörtänyt suunnitelmani jättäytyä kuntapolitiikasta. Aion olla ehdolla vaaleissa ja ottaa kantaa koko ajan. Kaikki henkilökohtainen on poliittista – niinhän on sanottu. Kun minua henkilökohtaisesti koskettaa moni asia, en voi itselleni antaa anteeksi, jos en jollain lailla reagoi. Tämä kirjoittaminen on toki reagoimista, mutta riittäneekö pienen ihmisen piipitykset internetin isossa maailmassa mihinkään? Vaikka, sanalla on mahtava voima.

Kun nyt pääsimme Donald Trumpista ainakin jollain lailla eroon, ei maailma vielä ole pelastettu. Tänään YLEn pyöreässä pöydässä todettiin, miten aatteet olivat kunniassa 1970-luvulla, nille ilkuttiin 1980- ja 1990-luvuilla, sitten ne ovat ikään kuin taas pinnalla. On vihreyttä ja kreativismia, Odinin sotilaita ja persuja, äärioikeistolaisia, historiankieltäjiä ja rokotevastaisia salaliittoteorioitsijoita. Myös nousevaa nuorta vasemmistoa. Mutta nyt aatteisiin ei liity matka onnen maahan tai parempaan maailmaan. Niihin liittyy uhkaa, pelkoa ja pessimismiä tulevasta. Luonto tuhoutuu, vesi loppuu, kansallissosialismi nousee, maahanmuuttajat vievät vaimot ja työpaikat, muslimit lisääntyvät vallitsevaksi enemmistöksi…

En ole pessimisti. Ihmisellä on kuitenkin omat mahdollisuutensa ja järki, jota käyttäen mahdollisuuksista tulee totta. Jos olemme tarpeeksi fiksuja, ratkaisemme ympäristöongelman kunnioittamalla luontoa ja eläimiä, luopumalla turhasta ja tuhoavasta tuotannosta, viritämme verkostot globaalisti tukemaan heikompia. Siksi täytyy yrittää jotain, edes jotain!

Siksi olen taas mukana joskus niiiin turhauttavassa kuntatyössä, ja vaaleissa, ja toivon tietenkin, että pääsen niin sanotusti jatkoon. Jos en pääse, huokaan varmaankin helpotuksesta, sillä tekemistä riittää! Ja vaikuttaa voi myös valtuustojen ja lautakuntien ulkopuolella. Tälläkin hetkellä päiväni täyttyvät kaikesta kiinnostavasta, niin että välillä ihan unohtuu sorvata asialistaa lautakuntaan tai valmistautua valtuustoon.

Tänään olen vihainen, raivoissani, surullinen. Kun kuulin suojelu-vartijakoirien ”koulutuksesta”, siitä miten aivottomat kouluttajat käyttävät väkivaltaa suojattomia eläimiä kohtaan, tuli mieleeni välittömästi, etten pystyisi itse pidättäytymään väkivallasta heitä kohtaan, jos olisin paikalla. Rauhaa rakastava ihminen minussa huomaa että joskus pitää tarjota omaa lääkettään sille, joka tietoisesti tekee pahaa. Sillä tietoista se on, kidutus. Elän toivossa, että kansanedustajamme panevat käyntiin prosessin, jossa tämä rääkkäys loppuu ja eläinsuojelulle annetaan välineet ja resurssit valvontaan. Eläinsuojelulakimme jäi viime hallituksen aikana torsoksi. Miten sivistysvaltiossa saa esimerkiksi supia tappaa mielin määrin vaikkapa pesimäaikana? Miksi suurpetojen salakaatoa ei pystytä/haluta valvoa ja saada kuriin?

Olen lukenut valtavasti kirjoja talven ja koronan rajoittaessa liikehtimistä ulkona ja kylillä. Tulin siihen tulokseen, ettei minun tarvitse lukea kaikkea. En kärsi siitä, etten ole lukenut vielä Karamazovin veljeksiä, kun en ole ehtinyt. En aio lukea enää Hemingwaytä, koska en pidä hänen machopersoonastaan (vaikka kävinkin Havannassa fiilistelemässä hänen kantapaikassaan). En halua lukea karmivia väkivaltaisia dekkareita, Lapiduksen Stockholm noir -sarjaa tai katsoa elokuvia, joissa hyvä ei voita. Miksi pitäisi? Tiedän ilmankin, että joku tekee koko ajan jossain pahaa toiselle, joka ei pysty puolustautumaan. Saan voimaa enemmän siitä, kun tiedän ja näen, luen tarinoita, joissa ihminen selviää ja tekee mahdottomasta mahdollista, näkee maailman erilaisuuden rikkautena ja kunnioittaa luontoa.

Laskeudumme jouluun

Nyt on hätäisesti joulusiivottu (ei kaappeihin kurkisteltu eikä kirjahyllyn kirjoja imuroitu, kuten joillain lienee tapana), vähän sieltä täältä. Tapoihini kuuluu pestä sauna ja kylppäri perusteellisesti kaksi kertaa vuodessa, ja ne kerrat osuvat sattuvasti joulun tai juhannuksen aikoihin.

Nyt on koronasulku. Ei tule joulua, kuten ennen! Ei hulinaa, ei englantilaista joulumusaa läppäristä, ei lapsien matkalaukkuja ja niiden sisältöjä siellä täällä, ei kysymyksiä ”koska syödään”, ”koska lahjat”, ”when the pressies, pressies!”; saunajonotusta, glögin keittelyä. Nyt ollaan vain kahdestaan. En ollut varautunut.

Pitää ottaa vain irti ilo tästäkin. Onhan rauhallista. Ei tarvitse laittaa niin paljon lautasia.

Joulukuusi on kuitenkin rakennettu. Sitä ilman ei minulle joulua tule. Minulla on ollut joulukuusi koko sen ajan, kun meillä on ollut lapsia. Ja lapsillakin ollut joskus oma kuusi. Nyt olohuoneessa tuoksuu hyvinkääläinen pikkukuusi, minua lyhyempi, mutta niin kaunis. Tahallani pidennän kuusiaikaa, koska joulu on niin lyhyt ja tämä joulunalusaika on sitä kaikkein parasta!

Lopen kunta on tehnyt hyvät kaupat: Silmänkannon yritysalueelle tulee taas uusi yrittäjä, kuljetusfirma Hyvinkäältä, myös kotipaikka vaihtuu Lopelle! Aikanaan, kun tehtiin päätöstä valtuustossa yritysalueen perustamisesta, saatiin paljon kritiikkiä päätöksestä. Olin itse vakuuttunut, että joskus tämä alue tulee tarpeeseen. Ja nyt on hyvin alkanut vetämään: jo kolme isoa yritystä listalla! Toivottavasti tämä pohja vetää lisää, nythän siihen alueeseen tulee lisää arvoa, kun tekninen puoli hoitaa lisäasfaltointia. Tervetuloa Lopelle, yrittäjät! Täällä teitä kyllä mielestäni palvellaan hienosti!

Koronaa, Ruotsin malliin

Ruotsin kuningas kritisoi ankarasti oman maansa toimia koronaviruksen torjunnassa: https://www.svt.se/nyheter/inrikes/kungen-jag-anser-att-vi-har-misslyckats

Kuninkaan mukaan Ruotsi on epäonnistunut ja liian moni on menehtynyt sen takia. Myös Ruotsin koronakomissio tuli samaan tulokseen pari päivää sitten. Olen yhä järkyttynyt kansankodin toiminnasta. Ja vielä kun siihen liittää pandemian alun Suomen toimien vähättelyn, ja epidemiologi Tegnellin ylimielisyyden (Ruotsissa asuva sukulainen sanoi, että miten tuo urpo vielä pääsee edes telkkariin), niin onko mitään ihmeteltävää. Ruotsi uhrasi ikäihmisensä, joita osin hoidettiin, ei koronasairaina, vaan terminaalipotilaina. Olisinko iloinen hoidosta jos asuisin Ruotsissa yli kuusikymppisenä? Antaa mennä vaan, kohtahan se kuitenkin kuolee!

Surullista. Meillä asiat paljon paremmin. Vielä luotan viranomaisiin ja hallitukseen.

Kinkun hinta

Minkä takia syöt lihaa, jonka tuottamiseen käytetään julmuutta? Haluaisitko, että esimerkiksi omaa lemmikkikoiraasi tai -kissaasi kohdeltaisiin näin? Jos epäilet, väheksyt tai vain haluat tietää, täältä näkyy, mikä on todellisuus nk. perhetilojen possukasvatuksessa: https://www.elaintehtaat.fi/?fbclid=IwAR0cccNjOzhSY-Al7IOaCvESTpccWWkwkh66dUMx36xp-xEvRAd9jDaO_i8

Tykkäätkö syödä porsasta, joka on kitunut, poljettu, hakattu, potkittu? On myös vaihtoehtoja: luomutilojen hyvinvoivia ja arvokkaasti loppunsa kohdanneita eläimiä ja kasvisvariaatioita. Mietipä sitä.