Juttu 773!

Oho, tilasto täällä väittää, että olen kirjoittanut 772 artikkelia! Miehä oon sankar!

Eesti, Eesti,kaipaan sinne perkeleesti! Eli vähäpätöinen ihminen saa pienestä elämästäänkin juttua aikaseksi?

Nyt Uneton Seattlessa -syndroomasta kärsivä palasi tähän päiväkirjaan.

Olisihan se kiva nukkua, mutta kun uni ei tule. Mielessä työt ja valtuustoasiat ja tunne, että ei riitä eikä hallitse. Mutta takana kuitenkin aivan mahtava Tallinnan matka rakkaan toverin Helenan kanssa. Saatiin taas parantaa maailma kuntoon ja purkaa surut ja ilot toisillemme. Näin sitä ihminen parantuu. Jopa minä sorruin ja join olusen:

tuolla Tallinnassa, odotellessani Helenaa.

 

Suruisaa muistelua ja venäjänikävää

Dmitri Hvorostovski on poissa. Suurenmoinen ääni ja karisma ovat vaienneet. Nyt etäpäivään tunkeneena kaikkea mahdollista, töitä, kuntosalia, siivoustakin, miniatyyriaskartelua, saunomista, pysähdyin vihdoin ja menin Jandexiin (venäläinen suositumpi kuin google) ja otin selvää, mitä siellä sanotaan kuuluisan baritonin ennenaikaisesta poismenosta. Tietenkin eksyin sivujen labyrinttiin ja kävin kaikki mahdolliset linkit, laulut, konsertit, elämäkerrat, itkin ja kaipasin taas Venäjälle ja venäjää. Mutta, eniten se liikuttaa tämä Hvorostovskin karisma, joka on rajoja ylittävä, niin nationalistista ja sotaista kuin voi venäläinen musiikkikulttuuri ollakaan – se koskettaa. Ja saa ajattelemaan venäläisen kansan kärsimyksiä toisen maailmansodan aikana. Niitä ei voi väheksyä. Leningradin piiritystä, nälkää, sen tuomaa kannibalismia, pakkasia. Ja samalla tavalla kuin meidän Tuntemattomassa sotilaassamme miehet rintamalla, perhe kotona taistelemassa eloonjäämisestä. Venäläiset ovat vain osanneet kaikki nämä tuntemukset kuvata lauluin ja runoin, elokuvin. Siten, että nyt vieläkin katsoja itkee.

Kuuntele vaikka Synkkä on yö. Tai katso, miten katsomossa istuvat sodan nähneet pyyhkivät kyyneleitä. Oma opettajani kääntäjäkoulussa, Kira Vangalova, itki, kun kertoi kotikaupunkinsa piirityksestä, josta hänellä oli oman perheen kokemuksia. Muistaisimmeko myös nämä, kun mietimme osallisuutta, puolustusta, rauhaa, vihollisia? En tiedä. Tunnen itseni joskus niin erilaiseksi vain siksi, että olen ymmärtävinäni venäläistä sielua. Joka on loppujen lopuksi samanlainen kuin kaikkien muittenkin sielu. Vain erilaisesti väritetty erilaisella historialla. Ikävän voi sanoa Dmitrin laulun sanoin:  а я в Россию домой хочу…

Koska meillä tulee samanlainen iloinen isänmaallisuus julki? Aina ollaan surkeita ja jonkin uhkan alla. Otetaan oppia venäläisistä!

Kuuntele: https://www.youtube.com/watch?v=PRt756zXZXc

Puolueen pieni soturi

Puolueen uskollinen soturi teki jälleen viikonlopputöitä. Puoluevaltuustossa eduskunnan Pikkuparlamentissa koko päivä. Oli kuulemma kaatosade Helsingissä, mutta sitäpä ei ehtinyt suremaan, kun istui ikkunattomassa bunkkerissa yhdeksän tuntia.

Tätä työtä ei jaksaisi, jos ei olisi tähtihetkiä eikä tähtipersoonia. Merja Kyllönen, joka tänään avasi kampanjansa, on tähti. Niin maanläheinen, tavallinen. Verbaalisesti lahjakas ja älykäs, mutta myös tunneälykäs. Merja näyttää, että kaikki on mahdollista.

Onneksi pahvimerjan sijaan minua halasi tänään oikea Merja. Mutta olipas päivä, hieno päivä. Minun ehdokkaani on ehdottomasti Merja.

Presidenttivaalissa puhutaan yleensä vain maanpuolustuksesta asein tai diplomatian keinoin. Suurin uhka turvallisuudelle on kuitenkin syrjäytyminen ja eriarvoistuminen, mikä ruokkii ääri-ilmiöitä. Yhteiskuntarauha taataan estämällä eriarvoistumista. Tämä on Merjan kampanjan ydin. Uskon siihen täysin.

Joulua odotellessa

Aivan niin. Jouluihminen odottelee tunnelmallista jouluhämyä ja sitä, että saa taas laittaa kodin kauniiksi, viritellä valoja (on jo!) ja kukkia ja tunnelmoida musiikin ja kynttilöiden äärellä. Nyt on kiireistä, mutta jotain on jo alullaan: joulukalenteri – se perinteinen pahvinen, ei suklaa- tai muu hömppä – seinällä, ulkona tuijat valaistu ja myös puutarhateltan runkoon kiedottu lämpimän valkoista valosarjaa, kuten keittiön ikkunan alle rusokuusamapensaaseenkin.

Syksy meni sadetta pidellessä. Joitain poikkeuksellisia viikonloppuja oli, jolloin ei satanut. Niinä aikoina olin jossain, töissä, kokouksessa tai reisussa. Mutta siitä huolimatta kukkasipulit ovat maassa, syyslannoite kylvetty, seinäruusu laskettu talvilepoon (en  minä, mutta mies!) ja valoja viritelty. Pitäisikö ihan olla ylpeä itsestään?

Mitä kaipaan, on vapaa-aika, jolloin yhä enemmän saisi tehdä kotiympäristöstä viihtyisää ja kaunista. Rakentaa minimaailmaa, johon olen viimeksi valmistanut kylppärin oven ja ovi-ikkunan, oviverhot, kiinnittänyt saranat. Paljon puuttuu,  mutta sehän vain antaa intoa lisää: työtäni tarvitaan!

Kulttuuripuoltakin ehdimme huoltaa. Tradekan tarjoama Tuntematon sotilas -leffa oli minulle vähän pakkopullaa. Kiinnosti, mutta ei innostanut. Kapinoin, sillä en nähnyt mieltä virittää taas tätä suomisankari-filmiä, jonka syvintä olemusta ei ehkä yleisö aina tajua. Kuitenkin jouduin häpeään ennakkoluulojeni kanssa. En pidä sotaelokuvista. En tykkää katsoa tappamista enkä innostu taistelustrategioista tai isänmaallisesta uhosta. Mutta tämä Louhimiehen uusi Tuntematon kyllä mielestäni ansaitsi tulla tehdyksi, sillä niin hyvin se kuvasti Linnan sodanvastaista kirjaa. En vielä tosin ole Sotaromaania lukenut, vain Tuntemattoman. Sotaromaani odottaa tuossa pöydällä vielä avaamattomana. Mielestäni tämä elokuva meni kenties vielä enemmän sodan kokemisen henkilökohtaiseen ytimeen. Näin teki myös Rauni Mollbergin filmi. Ja – toisaalta – myös Edvin Laineen: silloinhan ei ollut kai tapana tunkeutua näin syvälle yksilöön, ainakaan kun oli kyse koko kansaan pureutuvasta kokemuksesta.

Louhimiehen Tuntemattomassa pelkäsin eniten, miten realistisesti näytetään vaikkapa suomenhevosen kärsimys sodassa. Onneksi se vain välähti, mutta tuli kuitenkin selkeästi esille. Tunnustan olevani pelkuri, en pysty katsomaan ja kohtaamaan valkokankaalla asioita, jotka tiedän todeksi, silloin kun ne koskevat avuttomia luontokappaleita, ennen kaikkea eläimiä tai lapsia. Tässäkin suhteessa annan Louhimiehelle pisteet. Joku saattaa antaa miinuksen, koska todellisuus oli kamalampaa, kamalista kamalimpaa eläimille, hevosille, sodassa. Minä en pysty sitä edes analysoimaan, koska se tekee niin kipeää. Siksi olen tyytyväinen, että sain mahdollisuuden katsoa enemmän ihmisen kokemusta.

Eero Aho näyttelijöistä nousi yläpuolelle kaiken. Uskomattoman upea työ ja myös ohjaajan valinta siitä, miten mukavia puheleva ja kokenut huumorimies pikkuhiljaa tajuaa kaiken ja synkistyy. Myös Aku Hirviniemen Hietanen oli jotain uudella tavalla koskettavaa. Aku teki Hietasesta oikean ihmisen, lempeän ja lojaalin, mutta myös niin haavoittuvan (no huono adjektiivi tässä tapauksessa) ja sydäntäsärkevän.

En pidä ollenkaan Tuomas Enbuskesta tai etenkään hänen ikävän ylimielisistä kolumneistaan. Tämä on minun omaa pienuuttani, myönnän. Mutta se, mitä Enbuske loihe lausumaan Tuntemattomasta, on juuri mielestäni näin. Tuntematon on ”vaarallinen elokuva”, sanoo Enbuske. Ja miksi? Koska sitä käytetään väärin! Sillä nostetaan – jos ei nyt sotahulluutta, niin ainakin yltiökansallisuutta. Sillä lietsotaan tunnetta, että kyllä meidän maa pärjää (koska suomalainen sotilas vastaa kymmentä ryssää) milloin vain, kunhan on tarpeeksi rautaa rajalla.

Tuntematon sotilas on syvästi sodanvastainen kirja ja elokuva. Ristiriita siinä ja sen kolmessa eri versiossa on juuri se, miten sitä halutaan tulkita. Toivon, että Louhimiehen tulkinta – hän ei halunnut nostaa sankareita vaan ihmisiä – tavoittaa suuren yleisön.

Tykkään

Elämästä pitää tykätä, sillä elämä on lyhyt. Elämän lyhyyttä tulee miettineeksi, kun kuulee päättyneistä elämistä. Ja itselläkin on jo kai takana enemmän vuosia kuin edessä.

Tykkään elämästä. Tykkään perheestäni ja talostani, ystävistäni. Tykkään työstäni. En tykkää ihmisistä, jotka haluavat vaikeuttaa työtäni tai työkavereideni elämää. Itse asiassa  ihmisen ei pitäisi vihata, mutta tunteeni saattavat olla lähellä vihaa joskus. Se on niin turhaa, vihaaminen. Ja joskus kyllä – ehkä en vihaa, mutta kavahdan, turhasta kitisijöitä. Kolottaa ja sattuu, ja ei jaksa ja paha olo… Helvata! Oikeasti sydämeni lämpenee ihmisten kivulle ja elämän kolhinnalle. Tiedän millaista kipu ja epätoivo ovat. Mutta on vinkumista myös aika turhaan. Näille vinkujille voisin demonstroida normipäiväni vaikkapa tammikuisena aamuna, jolloin kello 6.50 putsailen autoani lumesta pimeässä pihassa, kiirehdin junalle, josta sitten kipittelen asemalta Lintulahteen kahden kilsan reippaan aamulenkin; saatanpa sitten lähteä työpaikalta vähän aikaisemminkin ehtiäkseni esimerkiksi Lopen kunnan valtuustoon tai vaikkapa kuntayhtiön hallitukseen. Ja jopas olenkin kotona ajoissa, tuossa noin kahdeksan maissa illalla, ja eipäs siinä muuta kuin nukkumaan – uusi päivä odottaa! Omat kivut ja pelot, kolotuksetkin tässä mukana äänettöminä yhtiömiehinä -täytyy sanoa, etten enää viitsi suoda näille minuuttia enempää päiväni ajasta, sehän menee hukkaan, sen ajan voi tehdä jotain mukavaa?

Olipas ehkä turha purkautuminen tuo edellinen. Mutta itselle tulee eteen ikävästi pikkuasioista kitiseviä kansalaisia, ja niistä olen saanut kyllikseni.

Hyviä päiviä viime aikoina. Tehokasta. Olen rakentanut puolueen kalenteria, etsinyt kuvia ja tekstejä, kirjoittanut jäsenlehteen artikkeleita, metsästänyt siihen kirjoittajia (Ele Alenius lupasi!). Tehnyt sähkösopimuksen uuden toimijan kanssa. Käynyt valtuustoseminaarissa miettimässä kunnan tulevaisuutta ja ihastunut luottamushenkilöiden sitoutumiseen ja ideointikykyyn. Olen tanssinut, tanssinut! Miten ihmistä voikaan parantaa tanssi! Tiistainen rokki-poppi-tanssitunti saa minut unohtamaan kaiken ikävän, oikeastaan ihan kaiken. On vain musiikki ja lanteen pyöritys, hypyt, käsien liikkeet. Rakastan tanssia. Miksen aiemmin mennyt tälle tunnille? Olen käynyt aikuisbaletissa, afrotanssissa ja aerobicissa, mutta nyt olen tullut tanssilliseen kotiin 🙂

Kävin myös ystävän luona Turussa. Laitoimme maailman asiat kuntoon, katselimme täysikuuta viidennestä kerroksesta Auran rannalla, söimme ja joimme hyvin.

Rauhaa illalla Turuus…

Kyllä se kaupunki vain on jotain erityistä. Rauhallinen (no, huolimatta viime kamaluudesta) kaunis, kulturelli. Pieni. Miksei Turku voisi olla Suomen pääkaupunki yhä? Mutta silloin se ei olisi enää rauhallinen ja pieni.

Tallenna

Tallenna

Itkua tv:n äärellä

On ollut hieno päivä, aikaa omille  asioille: tunti kuntosalilla, kirjastossa hakemassa lisää Antti Tuomaista ja Sirpa Kähköstä, vähän miniatyyrirakennusta (listojen sahausta uuden jiirilaatikon avulla) ja sellaista.

Nuorisoa kylässä, söivät onneksi punajuuri-suklaakakun jäänteet!

Koskettavinta kuitenkin on ollut, kehtaako sanoa, telkkarista tullut uusinta eilisestä suosikkiohjelmasta, jota yleensä en juuri katsele. Vain Elämää -formaatissa olen aika ajoin joutunut romuttamaan ennakkoluulojani ja päässyt näkemään hienoja tulkintoja minulle rakkaista lauluista. Tänään ja eilen kuulin ihailemani Veikko Lavin koskettavan Evakon laulun niin vahvana tulkintana, että itkin eilen ja itkin tänäänkin, enkä ihmettele, että Vain elämää -tiimikin itki. Veikko Lavi on yksi eniten ihailemistani lauluntekijöistä. Tavallisten ihmisten kuvaaja. Evakon laulu kuitenkin on eniten itselleni rakas. Se on paljon kuunneltu, koska on vinyylillä parinkymmenen vuoden takaa (no ei, kolmenkymmenen) eli Anneli Saariston tulkintana.

Kuuntele, täällä se on, nyt (ohita mainokset tai ota ne informaationa, kuten minä)  Toni Wirtaselta >> Nauttikaamme.

Junailua


Töistä on kiva palata asemalle, kun lumet on siivottu.

Tänään piti työpäivän aikana hoidella muutama omakin asia, mutta ne jäivät. Tyyliin sähkösopimuksen uusiminen (unohdin soittaa), sairaala-ajan vaihtaminen (unohdin työn melskeissä soittaa), teen valmistaminen (otin toimiston keittiön kaapista teepussin, laitoin veden kiehumaan, menin työhuoneeseen hakemaan mukia, kuulin sähköpostin/fb-chatin/Slackin tai  muun sellaisen viestin ja tarkistin sen/ hoidin viestin aiheuttaman toimintaketjun…

Palasin lounaan jälkeen toimiston keittiöön ja mietin, miksi tuo kuiva käyttämätön teepussi (luomua, vihreää) on tiskipöydällä. Muistin! Minkä jälkeen taas laitoin veden kiehumaan, menin työhuoneeseen hakemaan mukia… Loppua ei kai tarvitse kertoa?

Tällaisen päivän jälkeen kiirehdin junalle. En olisi halunnut tuota 17.40 junaa, koska siihen perjantaina tunkevat kaikki. Mutta kun se nyt sattui viemään kotia kohti aikaisemmin, niin siihen. Ennen lähtöä ehdin lukea Sinikka Nopolan viimeisintä ”Onko teillä tämmöistä?”, sillä ainoastaan se upposi väsyneeseen mieleeni. Suunnitelmissa oli kyllä viimeistellä yksi työhomma läppärillä, mutta todellakin, heräsin ensimmäisen kerran Pasilassa Nopola sylissä ja hätäännyin, että olemme jo Riihimäellä.

Sitten taas unten maille, vaikka junaan tunki väkeä eikä vapaita paikkoja enää jäänyt. Ihanasta torkunnasta heräsin ikävästi jossain Korson vaiheilla. Vastapäätä kuului nuoren Rouvan kailotus, kun hän puhelimitse otti yhteyttä lapseensa. Kuulimme tasan tarkkaan kaiken. Että äiti ei nyt jaksa tänään lähteä kenkäostoksille, kun tulinhan aamulla Nykistä (New York) ja väsyttää. No ei siinä mitään, ajattelin. Ihan kiva, että lapselle soittaa ja kysyy kuulumisia (olisi voinut tehdä sen hiljaisestikin). Taas torkahdin, ah, ihanaa. Kunnes: sama Rouva soittaa ilmeisesti miehelleen. Kyselee, onko siivottu, vieraita tulee, kaikki kunnossa. Sitten: hän oli ostanut miehelle paidan. Hugo Bossin. Mustan. Hän toivoo todella, että koko on oikea. Me kanssamatkustajat olimme jännittyneitä: mitä jos se ei olekaan sopiva!

Tässä vaiheessa vilkuilin lähimailta vapaita paikkoja, jonne siirtyä, huokaisin äänekkäästi ja sanoin hiljaa ”voijumalauta”, mutta sitä ei kai kukaan kuullut. Suljin silmäni.

En ehtinyt nukahtaa. Rouva soitti taas. Tällä kertaa työpuhelun. Englanniksi (ihan jees kielitaito, kouluenglantia, brittiläistä, ei kovin sujuvaa mutta ymmärrettävää)! Kaikille koko vaunun matkustajille kävi selväksi, että hän soittaa liikekumppanilleen jonka kanssa on elokuva- tai videoalalla (about shooting this film, you know) – oi, olen vaikuttunut –  ja haluaa juuri nyt ehdottaa jotain jännää kuvattavaan filmiin (something that could be in our usage, you know). Mutta kun hän ei tiedä, onko se salassapitosopimuksen mukaista… Tässä kohtaa en pyrskähdä nauruun, (vain siksi, koska suututtaa), sillä hän sanoo salassapitosopimusta NAD:ksi, kun se oikeasti on NDA (non-disclosure-agreement), mutta huomattuaan kömmähdyksen korjaa kyllä virheen heti. Mielenosoituksellisesti nojaan seinään ja nostan vasemman käden (sen terveen) etusormen korvani päälle, toivon, että Rouva huomaa sen, suljen silmät ja mietin kaikkia niitä henkisen väkivallan muotoja, joita Rouva ansaitsisi meidän kaikkien vaunussa matkustavien taholta ja joita hän ei nyt ehdi kuulemaan, koska poistuu Järvenpäässä.

Jos nyt luet tämän Rouva NAD-Järvenpää, niin voin sanoa, että voisitko vastedes vain olla hiljaisesti hyvä äiti/vaimo ja mennä kotiin ja puhua perheelle kasvotusten ja myös hoitaa työpuhelut vaikka siellä Järvenpään asemalaiturilla. Terveisin työstä uupunut ja Ihan oikeita nda-sopimuksiakin allekirjoittanut Vanhempi Rouva.

Tallenna

Yksin, niin Yksin!

Viikonloppu ilman perhettä, ilman koiraa. Hmm. Anteeksi vaan, mutta vaikka koko ajan mietinkin, miten Riitu-koira reagoi uloslähtöön tai mitä meille tai  koiralle ja kaupasta. Yksin ollessa pärjää lähes ilman ruokaostoksia. On välillä rauhoittavan ihanaa olla yksin!

Kävin saunassa. Käytin tyttären lahjoittamia kuorintoja ja suihkuöljyjä. Myös viime vuoden syyskuussa Hannelta saamiani ylellisiä hiustuotteita. (Muistakaa muuten Hannen Peili ja mahtava ammattitaito.)

Nyt kuuntelen vähän aikaa Samuli Edelmania. Juuri kuulin ikävän uutisen: Toni Edelman on kuollut. Kaikki nämä hyvät sävelet… Miksi kaikki kuolevat koko ajan?

Siitä huolimatta tai ehkä siksi kuuntelen vimmalla nyt vielä Samulin kokoelmalevyn toisen puolen. Vain koska en muuten voi ottaa osaa. Ja koska nuo laulut tuovat minulle muistot ystävyydestä, rakkaista, ihanista kesistä, lapsista, ihanista kesäilloista rakkaitten kanssa, sympatiasta sielujen…

Olenpas onnen tyttö. Ystävät olemassa, perhe, elossa olen. Mitäpä sitä valittelemaan 😉

 

 

Kuopijossa

Viiltävän kylmä päivä ja poutaa pitkästä aikaa. Tämän päivän olimme valinneet tutustumiseen Kuopion Musiikkikeskukseen ja muutamaan hotelliin. Tämä on jo toinen reissu, jolla kartoitamme mahdollista vuoden 2019 Vasemmiston puoluekokouspaikkaa.


Tässä alastoman kalamiehen kanssa hytistään kauppahallin edessä.

Kuopiossa olen ollut aiemmin vain häämatkalla. Rauhalahdessa yövyimme romanttisesti poliisikoira Espe toisessa standardihuoneen sängyssä ja morsiuspari toisessa. Sviitti oli  meille toki varattuna, mutta jonkin viestintävirheen takia edellisenä viikonloppuna. Meille oli varattuna myös liput kaupungin teatteriin. Mutta sairastumisien vuoksi näytäntö peruttiin. Oliko tässä jotain enteitä, en tiedä. Mutta meillä oli kyllä mukavaa. Ja koiralla ennen kaikkea: sai nukkua leveästi ja pääsi rannalle lenkkeilemään. Me pääsimme torille ja illalla yökerhoon.

No, tämä päivä oli kuitenkin melkoisen tehokas, sillä tutustuimme perinpohjin Musiikkitaloon. Havaitsimme sen hienosti vastaavan 300 puoluekokousedustajan ja parinsadan muun kokoukseen osallistuvan tarpeita. Kaupunkikeskus on pieni ja kompakti, välimatkat lyhyitä. Kuopio on vahvasti listalla kokouspaikaksi, yhdessä Lahden ja Sibeliustalon kanssa.

Nyt matkustan kohti kotia. Matka on tosi pitkä, junassa viisi tuntia ja vielä autolla kotiin. Piti töitäkin tehdä, mutta enää tässä vaiheessa iltaa ei enää oikein pää pelaa, sen verran on vastaanotettu tietoa. Ja tulihan tuota monta sähköpostia hoidettua junassa tullessakin.

Nyt pysähdytään Jyväskylässä. Ilta on jo pimeä ja väsyttää. Huomenna työpäivä. Lomaa ei ole kuin vasta jouluviikolla, mutta onneksi tämä viikonloppu on vapaa kokouksista ja muista menoista. Ehkä vihdoin saan ne kukkasipulit maahan…

Oikeastaan ihan mukava syksy, huolimatta sateesta, huolimatta paineista, epävarmuudesta, kivuista ja säryistä. Iloisia uutisia ovat tulossa olevat keskimmäisen lapsen häät, Latvian onnettomuuden selvittelyjen  jonkinlainen edistyminen (hyvällä tahdolla määriteltynä). Myös oma kunto taas kohdillaan ja mieliala valmis taistoon. Välillä olin kyllä valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta niin se elämänhalu ja edessä kenties odottava kaikki uusi ja kiinnostava vain pitävät ihmisen liikkeessä. Nimenomaan liikkeessä. Esimerkiksi tiistaiset tanssitunnit, joihin usein menen vähän kiukkuisena ja väsyneenä, saavat aikaan valtavan euforian. Vahvat lääkkeet kyllä aiheuttavat nivel- ja luukipuja jatkuvasti, mutta eivät ne vaikuta juurikaan liikkumiskykyyn kun tsemppaa itsensä vauhtiin. Musiikki ja liike siinä sivussa ovat pitkästä aikaa parhainta lääkettä kaikkeen. Vähän kuin Peppi Pitkätossulla oli se pahanmakuinen Lääkitys. Sekin auttoi kaikkeen, myös herneeseen nenässä. Samoin on tanssin laita.

Toinen terapiamuoto, jota voi harjoittaa säistä riippumatta, on tuo miniatyyrimaailman rakentaminen. Kun saat listoitettua huoneen tai ruuvailtua pikkuoveen saranat, niin onpa mielesi korkealla.

Lyhyt elämä voi olla täynnä pieniä asioita, joiden merkitys on elämää suurempi 🙂

Sanoi filosofi Pendolinossa matkalla kotiin, jossa minua odottaa tällä kertaa ainoastaan valtaisan egon omaava mutta herttaisesti läheisriippuvainen kollikissa.

Suuri Snadi Otaniemessä

Miniatyyriharrastajan taivas: Otaniemen nukkekotimessut. Samalla näytteillä oli myös pienoisrautatie- ja lennokkitavaraa ja muita pienoismalleja.

Kyllä siellä ideoita sai runsaasti ja rahaakin olisi mennyt, vaikka pienet esineet nukkekoteihin maksoivat 0,20 sentistä noin 3 euroon. Mutta niistäkin kertyi… Tuhlasin muutamaan pieneen tavaraan, mm. 1,5 cm silitysrautaan ja pieneen kissaan, ostin myös tarpeellista: jiirilaatikon ja vesiliukoista maalia. Yritin pidätellä, vaikka ne pikkutavarat olivatkin aivan hurmaavia. En ostanut esimerkiksi 0,5 senttiä pitkää keltaista kylpyankkaa ammeen reunalle. Sitä paitsi sain niin paljon hyviä valmistusideoita, että voin niitä toteuttaa ihan ilmaiseksikin.

Kyllä kannatti käydä. Muutama miinus kuitenkin oli. Esimerkiksi parkkitilaa ei löytynyt, mutta ratkaisin sen pysäköimällä Aalto yliopiston ruutuun. Järkeilin, etteivät proffat lauantaina tule paikalle. Eivätkä  tulleet. Myös kahvilanpidosta eivät nuo yhdistykset tai Otahalli ymmärrä mitään. Me Lopen Vasemmistossa olisimme reippaasti ottaneet rahat pois tässä perhetapahtumassa, tilausta olisi ollut leivonnaisille, voileiville, jopa soppatykille. Vaivainen hot dog -baari josta sai limua ja kahvia, eikä istumapaikkoja ollut nimeksikään. No, oma vikansa, kun ei raha kelpaa. Olin sen verran kaukaa viisas, että oli omat voileivät mukana.

Tässä kuvasatoa messuilta: