Normi perjantai!

Sekin on onnea, se normipäivä. Hienoa saada nousta omasta sängystä levänneenä.

Monet eivät ole kanssani samaa mieltä syksyn ihanuudesta. Ymmärrän heitä. En itsekään pidä niin kauniina kuralätäköitä tai maisemaa piilottavaa räntäsadepilveä.

Mutta kuitenkin: tykkään syksystä! Onhan siinä pieniä ”vastoinkäymisiä”: kaksi karvaista koiraa, jotka pitää pestä kaksi kertaa päivässä. Ja sitten…Niin – mitä muuta? On hämärää, on pimeää, sataa, tuulee…

Olen ulkoilmaihminen. En ole sitä oikeasti ollut aina. Minun täytyy myöntää, että liikkumiseen minua ei kannustanut kukaan ennen työelämää. Mikä on aika uskomatonta esimerkiski tänä korona-aikana.

Koronasta viis. Siis: olin aina huono liikkumisessa (en ollut, mutta minut luokiteltiin näin). Olin pieni, heikko, sairastin usein jotain yskää tai hohhohhoo, josta en itse edes ymmärärtänyt. Söin jotain karamellinmakuista lientä. joka teki saatananhyvää. Oletan, että siinä oli kokaiinia (olimme 1960-luvulla). Olen ikuisesti kiitollinen Simpeleen kunnanlääkärille: voi, anna minulle vielä tätä lääkettä! Sen jälkeen en ole koskaan ollut niin hyvä ihminen kuin silloin!

Ruotsin malliin

Ei ole mennyt putkeen Ruotsin koronastrategia. Siellä vakuutettiin keväällä, että nykyinen tila, jossa pandemia leviää kuin maastopalo Kaliforniassa, ei missään tapauksessa tule olemaan mahdollinen. Ja tässä ollaan. Maalta puuttuvat jopa tarpeelliset määrät testivälineitä. Rajoituksista on jahkailtu ja diskuteerattu kunnon ruotsalaiseen tapaan ja nyt, ei kun vasta viikon päästä, niitä pannaan toimeen! No ei kuitenkaan mitenkään loogisesti: vaikka isojen ihmismäärien tapaamiset ja alkoholin myynti iltakymmenen jälkeen kielletään, saavat kapakat silti olla auki eikä kouluissakaan vielä siirrytty etäopetukseen.

Koronataistelun pääarkkitehti Tegnell hymyili vinosti (hänen vakioilmeensä muistuttaa hymyä) ja sanoi, että tartuntojen määrä yllätti. Yllätti! HS uutisoi tänään: ”Syksyllä tulee toinen aalto. Ruotsi on saavuttanut korkean immuniteettitason, ja tapausten määrä on todennäköisesti aika matala”, Tegnell arvioi sanomalehti The Financial Timesin haastattelussa toukokuussa.

Pikkuhiljaa mielikuvat ruusuisesta kansankodista rapisevat.

Onneksi meillä Suomessa on epidemia otettu alusta lähtien vakavasti. Ja miksei olisi? Emme ole kuningaskunta (vaikka Paasikiven puolue sellaista 1917 haikailikin), jossa ei purnata vallitsevaa vastaan, vaan terveen maalaisjärjen maa. Jossa ei myöskään hallitus jahkaile.

Venäjäntunnilla taas

Oikeasti en käy venäjän tunnilla. Käyn keskustelupiirissä Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa tiistaisin, istunto kestää puolitoista tuntia kerrallaan. Tulen aina niin iloiseksi siitä jutustelusta, vaikka usein on vähän väsyttävää lähteä maskeineen junaan ja ratikkaan Helsingin rautatieasemalta Nordenskiöldin kadulle.

Ohjaajamme Jekaterina on mainio keksimään keskustelunaiheita. Yleensä saamme etukäteen jonkin tekstin, lehtiartikkelin tai -uutisen. Olemmekin jutelleet vähän kaikesta: valtion budjetista, avaruuteen kertyneestä romusta, käteisen rahan käytön vähittäisestä loppumisesta, kirjojen lukemisen vaihtumisesta saippuasarjojen katseluun…

Kummasti sanat alkavat taas pikkuhiljaa tulla mieleen, niin tavattoman monen venäjän kielen aktiivisen unohtamisvuoden jälkeen. Olen aina kuin uusi ihminen kun lähden kulttuurikeskuksesta kahdeksan maissa illalla marraskuisessa pimeydessä kotimatkalle. Taas opin tai päivitin tietojani ja sain puhua, puhua…!

Tänään luin paluumatkalla junassa Antti Holman mainiota Kaikki elämästä(ni) -kirjauutuutta. Tyrskähtelin tahtomattani maskini takana, Antti osaa kirjoittamisen ja naurattamisen, myös vakavilla asioilla. Sitten tuli lipuntarkastus. Konduktööri pyysi minulta opiskelijakorttia. Ilmoitin vähän arvokkaasti, etten ole opiskelija, olen eläkeläinen. Konnari osoitti lippuani, jossa luki selvästi ”opiskelija”. Kyllä nauratti. Sormi vähän lipsunut automaatista lippua ostaessani. Nauramiseni tuntui loukkaavan lipuntarkastajan arvovaltaa. Mumisi, että pitää olla tarkkana. Jotain vihjaili myös sakoista (höh, eiväthän he saa sakkoja antaa enää), vaikka hinta sekä opiskelija- että eläkeläisalennuksella on ihan sama. Nauratti vielä enemmän. Tarkastaja taisi vähän suuttua. Tämän ikäisenä voi nauraa silloin kun naurattaa, ihan ääneen. Oikeastaanhan sitä voi tehdä ihan mitä huvittaa! Ja aion tehdäkin.

Viikko alkoi valtuustolla

Maanantain valtuusto sujui kohtalaisesti, myös netin välityksellä. Etenkin nyt, kun ei ollut juuri mitään ”isoja” asioita. No, oliha veroprosentti. Siihen tuli erikoinen muutosesitys: esitettiin, että olemme maksaneet liikaa veroja ja pitäisi prosenttia alentaa! Huimaa mielikuvitusta! Nyt juuri, kun emme millään tiedä, miten ensi vuosi tulee sujumaan pandemian suhteen, riittääkö todennäköinen ylijäämä kaikkeen, tuleeko valtiolta tarpeeksi tukea ja ennen kaikkea, miten muodostuu sairaanhoitopiirin talous, joka nyt näyttäisi siltä, että kuntien maksuosuudet nousevat. Esitys meni onneksi heilahtamalla nurin, olisiko sitä kannattanut peräti neljä valtuutettua.

Kuitenkin joulukuun valtuusto käsittelee koko kunnan ensi vuoden taloutta eikä se käsittely kyllä mielestäni istu etäyhteyteen. Usein tulee yllätyksiä, uusia esityksiä tai on pidettävä neuvottelutaukoja. Miten neuvotellaan etäyhteydellä niin, että keskusteluun liitetään jokin joukko valtuutettuja? Ei mitenkään. Tulisi mielestäni pitää lähikokous, jossa on isot välimatkat pöytien välillä ja tietenkin maskipakko.

Tein uudelleen aloitteen sosiaalisesta luototuksesta. Sehän ei ottanut tulta pari vuotta sitten. Nyt kuitenkin mietimme valtuustoa käsittelevän pienen jäsenjoukkomme kanssa, että korona on varmasti aiheuttanut hankaluuksia etenkin vähävaraisille. Siksi esitin talousarvioon 20 tuhannen euron summaa jaettavaksi (määrärahasidonnaisena, tavallaan kokeiluna) taloudellisissa vaikeuksissa olevien kuntalaisten lainoina kodin välttämättömiin hankintoihin, esim. kodinkoneiden hankkimiseen tai äkillisiin remonttitarpeisiin. Sainkin hyvin kannatusta. Aika näyttää, miten tämä tulee toimimaan!

Kysynpä vaan

Olen usein miettinyt isänmaallisuutta. Meillä suomalaisillahan se useimmiten liittyy sotaan ja sodassa saamiimme traumoihin, siihen, miten meille on käynyt huonosti, meidät on jyrätty, tapettu – huolimatta uskomattoman urheasta toiminnastamme isoa vihollista vastaan, silti aina olemme se, joka kärsi, kärsii.

Mutta me emme ole tehneet tästä urheudesta tai kärsimyksestä taidetta kuten venäläiset ovat tehneet. Miksi? Yhtä paljon sota on molempia maita jyrännyt, yhtä paljon on odotettu rintamalta miehiä kotiin, yhtä katkerasti petytty, yhtä paljon itketty ja myös noustu murheesta.

Mutta missä ovat suomalaisten laulut äidistä, joka kehdon ääressä odottaa (Simonov: Odota, niin palajan)? Missä laulut sotilaasta, joka uskoo palaavansa (Tjomnaja noch/ synkkä on yö)? Täällähän se on: https://www.youtube.com/watch?v=8jWfq_QzU7U

En ymmärrä, miksi emme ole antaneet sanoja ja säveliä tälle aikakaudelle, jonka jouduimme sotia käymään. Miksi silloinen ”vihollisemme” osasi sen tehdä niin hyvin?

Ja vielä enemmän ihmettelen itseäni. Miksi nämä laulut ja runot saavat minut eläytymään tuohon sotaan, jota isänikin kävi.

Kuitenkin: sota on kaikkien kansalaisten vihollinen. Yhteinen on myös odotus, niiden, jotka jäävät kotirintamalle. Yhteinen usko ja toivo, ehkä vihakin. Mutta miksi kukaan suomalainen ei koskaan kirjoittanut runoa, sellaista kuten Simonov: ”Minulle ei mitään voi tapahtua, koska sinä, pienokaisen vuoteen äärellä, odotat minua, paremmin kuin kukaan muu…”

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ!

No niinpä! Tämän blogin sovellus WordPress sai päähänsä päivittää itsensä. Ja jestas, kyllä päivittikin. Ja kyllä ketuttaa… Mutta, koska olen uudenajan teini, selviän tästä! Jatkan kylmästi hymyten kirjoittamista, vaikka ympärillä liehuu ilmoituksia, joiden mukaan tulee tehdä sitä sun tätä tai välttyä siltä sun tältä, jottei ja sitä rataa. Vältin kaiken – ja tässä ollaan! No ei, olen kyllä ottanut huomioon tietoturvan. Mutta kaikki muutokset ketuttaa. Ketuttaa ja vielä kerran … ketuttaa.

Tänään oli ihana päivä. Isänpäivä. Vastoin ikävää itseäni yritin luoda perheessäni asuvalle isälle hyvän päivän. Se onnistui mielestäni hyvin, ja siitä sain myös itse hyvän mielen. Olen niin huono tässä!

Mutta kuitenkin. Tein pohojosen miehelle mahdolliseksi päivällisen, jossa: poronkäristys, pottuvoi, sokeripuolukat, ja jälkkärinä leipäjuusto hillojen kera. Ei huono!

Ja ennen kaikkea tätä suvun nuorin ja minun ensimmäinen lapsenlapseni Eeva Hilda Maria täällä vanhempiensa kanssa! Eevalla oli paljon jo asiaa, sitä kuunnellessa tuli olo, samanlainen kuin juuri katsotussa Tove-elokuvassa: pitää tanssia, tanssia – koska on niin ihana olo! Ja kun katsoi tuota perhettä, niin yhtä mahtavaa oli katsoa Eevaa kuin hänen isäänsä ja äitiään. Ei tarvitse olla huolissaan!

Kun kuitenkin isänpäivä, niin tottakai ajatukset menevät omaan isään. Joka oli tasainen, aina rauhallinen. Kannaksella tykistössä kuten sen ajan miesten piti. Ei kuitenkaan allekirjoittanut sitä silloista politiikkaa, näin sen ymmärsin hänen joistain kommenteistaan. Sinä aikana kuitenkin olin tietämätön ja myöskään en kiinnostunut oman isäni ajasta. Miten ihminen voi olla niin tyhmä!

Isältä en ikinä sanonut ikäviä sanoja. Johtui tietenkin siitä, että olin iltatähti, pahnanpohjimmainen, jota ei varmaan ollut suunniteltu. Isä opetti minulle kalassa käynnin, kalojen puhdistamisen ja monta muuta luontoon liittyvää asiaa (kuten, että putkikasvin, oliko se nyt kumina vai koiranputki, putkeen voi tunkea mansikoita tai mustikoita ja survoa niistä ihanaa hilloa, jota voi sitten putken päästä nauttia metsäretkellä…).

Koska isä ei ollut ikinä intiimisti läheinen, ei hyväillyt tai suukotellut, ei sanonut rakkauden sanoja, tuli ehkä minustakin tällainen: en sanonut hänelle koskaan, miten hän oli tärkeä ja rakas. Nyt se kaduttaa. Vaikka se katumienkin on turhaa, koska luulen, että isä tiesi, miten hänestä tykkään. Olisi kuitenkin itselläni parempi olo, kun olisin hänelle sen sairaalassa viimeisinä päivinä älynnyt sanoa. Toisaalta, en ymmärtänyt, ettei hän sieltä palaa. Hän niin toivoi näkevänsä minun perheeni talon: hän teki omalle perheelleen rintamamiestalon, ja vielä sen toisenkin. Voisin nähdä hänet, mitä parhaimman asiantuntijan, katselemassa sitä meidän ensimmäistä taloamme. Ja myös tätä nykyistä.

Ikävähän sitä isää on. Mutta kaikesta pitää luopua joskus. Joskus haluaisi laittaa luopumiset omaan järjestykseen.

Tässä isäni Tauno, sodan käynyt ja siitä selvinnyt 70-vuotispäivänä, sylissä tyttärentytär Saara 3 v.

Mitä hittoa!

Juuri niin – samaa kysyy kissa Salminen: WTF – mitä hittoa täällä tapahtuu? Miksi Yhdysvaltoja sanotaan vapaaksi ja demokratian edelläkävijäksi, kun koko valtio on rakennettu vääryydelle, missä tuhottiin alkuperäiskansojen luonto ja otettiin parhaimmat palat maata heiltä pois? Ja kun sitä maata johtaa tollo, joka yllyttää kansaa väkivaltaan ja valehtelee niin ettei oma mediatalonsakaan ilkeä kaikkea julkaista? Miksi puolet amerikkalaisista pelkää kunnon terveydenhoitoa, köyhien auttamista, koulujen turvallisuutta ja tervettä luontoa kuvitellen tämän kaiken vievän neuvostososialismiin ja äänestävät siksi tuota samaa mielipuolta?

Miksi uskonnon varjolla teloitetaan Euroopassa umpimähkään tavallisia ihmisiä vain koska he julkaisevat faktoja tapahtuneesta? Minkä tähden kiihkoilijat kuvittelevat jumalan pillastuvan totuuden puhumisesta? Eikö heidän jumalallaan ole huumorintajua?

Pitäisikö uskonnot kieltää? Niistähän suuri osa maailman kärsimyksistä on lähtöisin. Ristiretket, noitavainot, lasten ja naisten pahoinpitelyt ja vaientaminen, sodat, erilaisuuden tuomitseminen. Onko buddhalaisuus ainoa lempeä uskonto, jonka nimissä ei tehdä pahaa? Ei varmaankaan, kaikkien uskontojen nimissä tehdään sitä yhtä, jonka ne kieltävät: syntiä!

Mistä Päivi Räsästen kaltaiset ihmiset ovat saaneet mandaatin sanoa, mitä Jeesus tai jumala tarkoittaa? Aikamoista ylemmyyttä ja vihanlietsontaa rakkauden ja jumalisuuden nimissä. Voin pahoin…

Kristittyjen ortodoksisuus tuntuu suorastaan hilpeältä, kun luterilaisia menoja vertaa kauniiseen kreikkalaiskatoliseen kirkkolauluun. Mutta missä ovat ortodoksien naispapit ja homoliittoihin vihkimiset? Ei sieltäkään löydy täydellisyyttä.

Jospa vastaus löytyy omasta mielestä, keskittymisestä ja meditaatiosta. Keskittyisimmekö antamaan huonojen ja vihaisten ajatusten tulla, ajattelisimme ne pois ja sen jälkeen olisimme vapaita katsomaan kaikkea hyvää, mitä on. Ja kenties tekemään töitä, että se hyvä lisääntyisi?

Eipä tässä valaistumista oikein saa aikaiseksi näillä pohdinnoilla. Jossain on jotain suurempaa ja sen voi uskoakseni tavoittaa ilman ahtaiden uskonnollisten sanahelinöiden toistamisella. Ehkä se on omassa sisimmässä.

Korona voisi kenties auttaa keskittymään ja kurkistamaan siihen sisimpään.

Elämä kantaa

Vastoinkäymisistä voittoon! Pitää saavuttaa taso, jossa osaisi vain nauttia onnistumisista ja terveydestä, onnesta yksinkertaisesta, tasaisesta (koronattomasta) elämästä. Tämä ymmärrys lähenee. Itsekäs ja vaativa ihminen ei vain kokonaan vielä ole valmis myöntämään.

Joka tapauksessa hieno viikko takana. Tällaisia päiviä ei olisi ollut vuosi sitten, työelämässä. Olen jälleen käynyt voimautumassa ystävälläni Varsinais-Suomessa. Naurettiin, juteltiin isoista asioista, nautittiin (ainakin minä) kodin ja siitä avautuvan maiseman ihanuudesta. Jälkeenpäin naurattaa, miten paheksuimme Manuela Boscoa. Hieno taiteilija. Mutta joku siinä mättää. Ehkä se, että on ominut ihanan Tuure Kilpeläisen itselleen. Onko hän oikeasti ansainnut sen? Olisiko Tuure ollut meille molemmille enemmän tarpeen… Heh.

Naisluolani sai takapakkia. Minua vähän sisäisesti päähänotti. Onneksi apuun tuli mainio apumies Juha, se sama, joka meidän lattiat sai nykyiseen malliin. Remontissa oli kaikenlaisia mutkia, ja olihan itsellänikin ajatus, että antaa olla koko prkl jne… Se meni ohi.

Ja tietenkin, pyhäinpäivä! Kävin viemässä kynttilän punaisten muistokivelle. Sytytin myös tulet kotona. Ajattelen menetettyjä ihmisiäni, ja myös (naurakaa vaan) parhainta ystävääni Pulmu-koiraa. Ikävä on isä-Taunoa, Ilkka-serkkua, monta muuta. Kohta olemme tilassa, jossa on enemmän ja enemmän ikävöitäviä. Ja vähemmän niitä, jotka ikävöivät.

On ollut hyvä viikko. Sain pitkästä aikaa nauttia esikoiseni, tyttären seurasta. Täytyy sanoa, että hyvältä tuntuu, kun lapset ovat fiksumpia kuin me itse. Korona tekee meistä etäihmisiä, mutta mikään ei korvaa sitä, kun istutaan samassa illallispöydässä syömässä ihan tasantavallista arkiruokaa ja vitsaillaan, ehkä suomeksi, ehkä englanniksi tai ehkä fingelskaksi. Olen onnellinen, lapset ovat terveitä ja kunnossa. Miksi valittaisin?

Elämäni onko kuin silkkiä vaan?

Vaihteeksi elämä tuntuu hyvältä ja tasapainoiselta. Vaikka, kuten runoilija sanoi: ”Olimme hetken onnellisia, ja heti aloimme pelätä.” Että tämä häipyy, särkyy, jotain tapahtuu kamalaa itselle tai läheisille. Pois siitä! Onnesta pitää nauttia, vaikka se olisi vain tämä yksi hetki lokakuisena päivänä, kun on touhunnut itsensä uuvuksiin puutarhassa, saunonut, kirjoittanut vaaditut pöytäkirjat ja muistiot ja tuntuu, että huomenna voisi olla vielä vapaapäivä olla vain. Vaikka miksei sellainen voisi olla aina – no, itselle on tullut tavaksi suorittaa asioita ja välillä sitten pitää taukoa ja lomaa. Nyt tämä lomanen saa olla viikonlopun ajan: en mene salille enkä tee mitään muuta kuin tuunaan Woman Cavea huippukuntoon. Ateljeeni on siis pystyssä ja tarvikkeet, sähköt, lamput, työpöytä ja sisustus jotakuinkin valmiina!

Täpisen ilosta. Vielä kun siirrän materiaalivarastot (kankaat, värit, langat, askartelubetonit, työkalut ym.) luolaani, voin alkaa elää taiteilijaelämää olematta oikea taiteilija (jota en ole). Minulla on luolassani radio ja nettiyhteyskin pelaa wifillä. Hmm, mitä vielä puuttuu? Keittiö?

Elämä rullaa mukavalla taajuudella. Tiistaisin Helsingissä venäjän keskusteluryhmä, keskiviikkoaamuisin aamujooga, muina päivinä noin kolmesti kuntosali. Siinä välissä puutarhaa ja kaikkea käsityö- ja miniatyyri-ompelu-sisustusaiheista sunnittelua ja toteutusta, tarkoituksena saada aikaan KAUNISTA, eikä suinkaan mitään turhaa.

Tässä mielessä (eli mitä äsken sanoin) tuntuu, ettei tässä nyt niin huonosti mene. On sattunut ihania sattumuksia. Yksi niistä oli se, että kun istuin venäjän rupatteluryhmässä jo neljättä kertaa ja osa meistä oli tapansa mukaan etänä Teamsin välityksellä ja yksi heistä oli eräs Ulla. Meille molemmille sitten selvisi, että se oli juuri SE Ulla ja minä juuri SE Marianna. Olimme rakennusyhtymässä töissä muutaman vuoden aivan samoissa hommissa, matkustimme Moskovassa kuukausittain teknisissa ja kaupallisissa neuvotteluissa tulkkaamassa ja Helsingissä teimme paperitöitä samassa yksikössä. Meillä oli hillittömän hauskaa, vaikka välillä piti purkaa tuntoja ja valittaa, mutta etenkin nyt täällä ajateltuna: olihan kuulkaas varsinaista elämää. Ei sitä moni koe! Ne reissut Moskovaan ja ympäristöön, kaikki tuotantolaitokset, rakennustyömaat, syrjäisemmät kaupungit, valvotut yöt, jolloin korjailtiin vanhanaikaisilla kirjoituskoneilla dokumentteja tai nieltiin nöyryytys, kun suomalainen bisnesnainen katsottiin ”joksikin muuksi” eikä omaan hotelliin ihan heti ollu tervetullut… Tästä pitäisi kirjoittaa kirja. Niin. Miksen kirjoittaisi? 🙂

 

 

Ihana päivä – ristiäispäivä


Peitto valmistui, ei ihan priimaa, mutta palaset koossa

Tuotahan piti siis vielä kehua. Usko tai älä, niin väsy olin eilen, etten muistanut laittaneeni kuvaa blogiin. No mutta markkinointi-ihminen selittää tämän sillä, että toisto se on joka tehoaa!


Eevan kakku ja Eevan nimi

Nimiäis-ristiäispäivä oli yksi elämäni hienoimpia. Pieni kaunis ihminen sai hyvät nimet: Eeva Hilda Maria. Eeva on isän ja äidin mietinnän tulos, Hilda on minun äitini nimi, Maria tulee Eevan äidin suvusta ja nyt kun oikein muistelen, on minunkin isoäitini Ida Maria. Niin upea tilaisuus, jonka veti hienosti pappi Sari Salmi. Rennosti, mutta protokollaa noudattaen niin kuin seurakunnan edustajan tuleekin. Huolimatta siitä, mitä tilaisuuteen osallistuvat ajattelevat uskonnosta, Sari piti ristiäisten juoksutuksen tiiviisti kirkollisena, mutta kuitenkin vapaana siten, että jutteli ja ohjeisti läsnäolijoita. Erityisen ihanalta tuntui, miten hän keskusteli serkkutytön Linnean (olisiko 3 v) kanssa koko seremonian aikana. Itse en seurakuntaan kuulu, mutta arvostan niin tätä seurakunnan nykyaikaista ja lempeää toimintaa todella.

Eeva oli aika cool koko tilaisuuden ajan. Ja olihan hänellä vertaistukena viikon vanha serkkutyttö, joka veteli sikeitä koko ajan. Ihana pieni peikkotyttö.

Nyt se nimi paljastuu

Nimeksi siis tuli kuitenkin Eeva. Ei Appelsiini, kuten serkkunsa Linnea arvaili. Toisaalta Appelsiinikin on hyvä nimi. Ja pappi Sari sanoikin Linnealle, että hän voi toki kutsua vauvaa aina Appelsiiniksi, jos haluaa.

Yllätin itseni tekemästä voileipäkakut juhlaan. Ei muuten, mutta kun olen yhden kerran aikaisemmin tehnyt kyseisen leivonnaisen. Kyllä niistä tuli ihan hyvät. Eikä onneksi jääneet edes ihan viime tippaan. Kun valmistuivat jo tänään klo12.30. Ja juhlathan alkoivat vasta klo 14.

Eihän se ihan nappiin mennyt. Kun piti lukea isovanhempien teksti tilaisuudessa, niin piti hengitellä ja anteeksipyydellä. Karjalaisen itkijänaisen tapaan tietenkään en saanut rooliani ilman kyyneleitä suoritettua. Kokosin loppulauseissa itseni, rimaa hipoen homma hoitui.

Tässä päivän tilitys ja tunnelma, ainutlaatuiselle Eeva Hilda Marialle: