Mukava torstai. Sateista ja tuulista päivää vietimme ystävien kanssa lähinnä sisätiloissa. Käytiin myös pizzeria Napolissa lähikorttelissa. Pöytäliinan kokoiset pizzat edessä oli jo suorastaan toivoton olo: ei tätä jaksa syödä. Eikä jaksanutkaan. Nyt on jääkaapissa yli puolikas pizzaa eli odotettavissa pizzaperjantai, hyvässä lykyssä pizzalauantaikin.
Jättipizza näyttää epätoivoiselta urakalta …ilmankos silmissä hämärtää.
Mutta rohkeasti kimppuun!
Tuliaisiksi sain muun muassa vaaleanpunaisen atsalean. Sehän sopi, koska viime päivät olenkin askarrellut kodin värimaailman muuttamisella lempeämpään suuntaan, eli häivähdykseen roosanpunaista. Kävihän se kunnon päälle ryömiä lattialla ja pingottaa kehyksiin uusi Vallilan kangas ja liimailla sen taakse valoketjua. Hieman ehkä vielä säätöä valojen kohdistamisessa, niin ehkä tällä mennään tämä talvi? Urakka vaati kyllä moninkertaiset päiväunet, mutta mukavaa saada jotain aikaiseksi.
Ja se atsalea sopii hyvin nyt värimaailmaani, kun nuo ruusutkin jo kuihtuivat.
Huomenna konserttiin Turun tuomiokirkkoon. Itse maestro Jorma Uotinen – odotan innolla!
Kaunis aamu. Heti aamukahville tähän aikaan vuodesta laitan aina elävät kynttilät palamaan, valoa ja tunnelmaa tuomaan, sillä aurinko ei ulotu vielä tälle puolelle taloa vaan vasta iltapäivällä. Ja illalla tietenkin kynttilänvalosta ja -tuoksusta saa erityisesti kummaa voimaa. Kissin kanssa tehtiin sitten sunnuntain aamukävely lämpimässä ja värikkäässä syyssäässä. Onpa ihanaa asua tässä kauniissa kaupunginosassa, satavuotiaiden puutalojen yhteisössä.
Ja etenkin tässä elämänvaiheessa voi olla kiitollinen, etten sittenkään muuttanut siihen tunnelmalliseen yksiöön tuossa Rauhankadulla. Nyt nauttisin puutalon tunnelmallisesta lämmöstä, mutta samalla myös kantaisin puita kellarista keittiön puuhellaan ja kakluuniin. Ja avustaisin Kissiä yläkertaan ja takaisin jyrkkiä portaita, kun hänellä on taas ainakin kahden viikon porraskielto selkävaivojen takia. Samaa mietin edellisestä asunnosta; miten jokin universumin voima sai minut etsimään uutta asuntoa. Jos olisin jäänyt entiseen, kantaisin sitten sisäpihalta seitsemän kilon koiraa kolmet jyrkät rappuset päästäkseni makuuhuoneeseen.
Nyt asuminen on helppoa ja ikkunasta tai kävelyllä voin nauttia idyllisistä näkymistä. Seuraava asuinpaikka voisi sitten kyllä olla vanha kivi- tai puutalo.
Kiitollisuuden aiheita ovat myös juuri löytämäni Waltteri Torikan jo vanhempi CD ja paljon ideoita sisältävä uusin Jeanne D’Arc Living -lehti. Seuraavaan sisustusprojektiin pitää kerätä vinkkejä. Tai vain ilahduttaa itseään katsomalla kaunista.
Inspiraatiota ja korvia hivelevää musiikkia
Portsan pihojen bongailusta onkin tullut oikein harrastus. Iltaisin, kun jo taloihin syttyvät valot sisälle ja pihoille, voi nähdä hurmaavia sisustuksia: hirsiseiniä, kauniita portaikkoja, kaakeliuuneja ja suloisia verhoviritelmiä. Tosin joskus myös vähän kiukuttaa. Esimerkiksi silloin, kun upea kiiltävänvalkoinen ja ihan täydellinen kakluuni näkyi eräästä ikkunasta – ja vähän päätä käännettyäni huomasin, että sen vieressä seinällä roikkuu… polkupyörä! Eikä mikään antiikkikoriste, vaan moderni (ruma) vaihdepyörä. No, annetaan kaikkien kukkien kukkia?
Mutta joka päivä löytyy jotain idyllistä lähikaduilta.
Lämmityskausi on alkanut ja puutalokorttelista leijailee kodikas savun tuoksu. Tunnelma on ihan kuin lapsuudessa: puut ovat jo keltaisia, pihan ruoho tummanvihreää ja vähän kosteaa, sauna lämpiää ja sisältä keittiöstäkin tulee lämmintä tuoksua: äiti paistaa pullaa ja piirakoita viikonlopun kunniaksi… Mukavasti tässä keskellä kaupunkia tulee takautumia kaukaa maaseudulta ja kaukaa vuosien takaa.
Myös kausivaloja on ilmestynyt ihaniin ikkunoihin ja terasseille. Nyt on valojen ja kynttilöiden aika, todellakin. Itsekin jo siirryin syysaikaan; sisällä elävätä kynttilät ja parvekkeella muutakin valoa.
Jalosukuinen yliopistosairaalan luovuttama veri pitää vielä kuntoa melko hyvin yllä, vaikka käyrä on jo kääntynyt alaspäin. Kaupungilla jaksaa käydä ostoksilla ja muilla asioilla, mutta kotiin tullessa pitää vähän aikaa istua kyllä eteisen lattialla – onhan pakollinen pysähtyminen arjen keskellä aina paikallaan.
TYKSin hammasklinikalla seikkailin enkä heti löytänyt oikeaa paikkaa sairaala-alueen remontin keskellä. Aina kiusaa tekevä Google Maps kävelytti minua kilometrin vaikka oikeaan osoitteeseen olisi bussipysäkiltä ollut noin 200 metriä. Ilmankos askelmittari näytti illalla kahdeksaa kilometriä; enpä moista matkaa olekaan tehnyt juhannuksen jälkeen kertaakaan. Ja hammaslääkäriltä teki mieli hypähdellä kotiin kuin koululaisena konsanaan, koska kalusto oli täysin kunnossa. Kansakouluaikaanhan aina kysyttiin hammaslääkärin jälkeen: Porattiinko? (yleensä porattiin) Ja: No itkitkö?
…on bongattu kaupoissa! Eli kesä taitaa sittenkin olla ohi? Mietinkin tässä äskettäin, millaisen piparitalon kehittelisin tänä vuonna.
Kova viikko taas takana. Siihen mahtui veritankkausta – sain vierasta verta, toivottavasti jalosukuista. Se toi voimia kyllä takaisin, mutta sitten taas suoneen solumyrkkyjä, joten hyvä tasapaino tässä säilyy!
En ehkä olisi selvinnyt viikosta ilman ystävän apua. Sain koiranulkoilutus- , koti- ja kyytipalvelua, sekä henkistä tukea. Sitä tarvittiin ennen kaikkea, kun vietiin Kiss-koira kipujensa takia jälleen Raisioon eläinsairaalalle. Röntgenissä paljastui selkärangan luupiikkejä ja rappeumaa. On mahdollista, että on myös välilevyn vioittumaa, mutta se näkyy vain kerroskuvassa, jota nyt ei otettu. Tulehduskipulääkekuurilla jatketaan, rauhallista sairaslomaa ilman hyppyjä ja rappusten nousuja. Jos kaikki menee hyvin, lääkekuureilla pärjätään. Jos menee huonosti, on tulevaisuus arvoitusta. Leikkaukseen tuskin mennään, se olisi kovin raskas ja pitkällinen prosessi pienelle ystävälle. Nyt vietetään laatuaikaa siihen malliin kuin mitä molemmat pystyvät. Maataan vierekkäin ja silitellään toisiamme, eli minä rapsuttelen Kissiä ja jos käsi lakkaa rapsuttamasta, Kiss tönäisee kuivankarhealla tassulla poskeen tai kylkeen: miksi lopetit? Sitten iltaisin piilotellaan ja etsitään nameja, päivisin hipsutellaan hitaita lenkkejä syyssäässä.
Kiva sunnuntai toi kuitenkin toivottuja vieraita, kun Saara ja Dan sekä Saaran anoppi Beverley poikkesivat kylässä. Ja kerrankin olin oikeaan aikaan melko voimissani. Syötiin lohikiusausta ja omenahyvettä. Tehtiin retki Ruissaloon, jossa ihasteltiin alkavaa ruskaa, merta, hiekkarantoja ja kallioita, suloista syyskuuta.
Tehtiin myös mutka Raision puolelle tarkistamassa, miten uusi ensi vuonna vesille lähtevä loistoristeilijä valmistuu. Vuoren kokoinen laiva on yksi monista Icon-luokan risteilijöistä, joita Royal Caribbean on Meyerin telakalta tilannut. Mielessä alkoi taas itää ajatus, että kerran elämässä voisi tuollaisellakin paatilla pienen lomasen viettää:
Ainahan sitä odottaa jotain vaikka niin pitäisi hetkessä elää. Tällä hetkellä kauimmaiset odotukset ovat siinä, että pääsisi juoksemaan, lähimmät siinä, että saisi taas laittaa ihanan synttärilahjaksi saadun pehmeän pyjaman päälle ja mennä nukkumaan; että Kiss olisi kivuton ja paranisi täysin; että pääsisi mummom muruja katsomaan.
Kyllä pitää nyt luetella hyviä asioita, koska niitähän on, vaikka välillä mustasta aukosta ei niitä kovin hyvin näe.
upea syksy jatkuu, tänään jo viileää kirpeyttä tuulessa. Se voimaannuttaa aina;
vanhat mökkinaapurit ilmoittivat tulevansa kylään parin viikon päästä – onpa mukavaa;
eilen jaksoin tehdä omenahilloa, joten pakastin alkaa täyttyä;
suoritin ruokaostosmatkan keskustassa, kävin kirjastossakin. Pääsin jopa takaisin painavien ruoka- ja kirjakassien kanssa ja hengissä ollaan!
pesin pyykkiä ja nehän kuivuivat hetkessä syystuulessa;
saan ystävyyttä ja vertaistukea päivittäin;
Kiss tapasi lenkillä ihanan Urhon ja molemmat ensin ulvoivat toisilleen, sitten vähän kisailivat, kunnes Kiss ilmoitti olevansa vanhempi ja viisaampi. Urho ei pahastunut. Molemmat olivat onnellisia;
vielä onnellisempi oli Kiss illalla, kun sai työstettäväksi paahdetun naudanluun. Siitä riittää askaretta moneksi päiväksi:
Paljon miinuksiakin tietenkin on. Vaikka se, että ei jaksaisi odottaa voimien palautumista, juoksemaan pääsemistä, sieniretkiä, museo- ja taidenäyttelykäyntejä, hyvien ruokapaikkojen tutkimista ja ravintolaillallisia ystävien kanssa, autoilua kyläilemään kauemmaksi – niihin on vielä aikaa ja kärsivällisyys ei ole hyveeni.
Pitää vain opetella enemmän mindfulnessia, elämistä tässä hetkessä, kun tästäkin voi nauttia, jos vain muistaa kirjata itselleen ylös noita plussia.
Suuri venäläinen runoilija Jevgeni Jevtushenko, jonka runoja osaan paljon ulkoa, on kirjoittanut näin: ”Välistä minustakin on kaikki kipeää ja katkeraa, ja elämä vetää jonkin pyörän alle kuten Isadoraa hänen huivinsa…” Isadora on tässä amerikkalaissyntyinen tanssijatar Isadora Duncan, joka oli naimisissa muuten venäläisen runoilijan Sergei Jeseninin kanssa. Isadora kuoli tapaturmaisesti Ranskassa. Hänen pitkä kaulahuivinsa jäi avoauton pyörän alle ja hän menehtyi, siis kuristumalla!
Itsestäkin tuntuu, että pyörän alle vetää. Mustia aukkoja ilmaantuu salakavalasti kauniina aurinkoisena syyspäivänä, en tiedä, mistä. Vaikka ihan hyvin tietää, ja on jopa varma, että kaikki järjestyy ja kääntyy hyväksi, niin silti on välillä epätoivoinen ja yksinäinen olo. Ei haluaisi puhua kenenkään kanssa ja sitten on katkera, kun ei olekaan juuri silloin ketään, jonka kanssa puhua. On niin pettynyt, kun äkkiä ei olekaan vahvasti positiivinen reipas sankaritaistelija, vaan löytää itsestään epäluuloisen, ihmisiä luotaan karkottavan, vain omaan napaan tuijottavan mielensäpahoittavan itkupillin. Tuntuu, että on spitaalinen, jonka kaikki kiertävät kaukaa. Joku joka on ollut samanlaisessa elämäntilanteessa tietänee tämän tunteen. Eivät tietenkään kaikki ja sehän on tietenkin oma syyni. Se kai pitää vain hyväksyä, ehkä se on pakollinenosa tätä matkaa, joka ei aina ole pelkkää alamäkeä. Miten voisikaan olla. Ja onhan minulla uskollinen ystävä Kiss koko ajan vierellä. Kaikilla ei sitäkään ja asiat paljon huonommin – siitä asiasta pitää itseään koko ajan kouluttaa.
Sitten yhtäkkiä tuli Kissistä mieleen… Kun kaksitoista vuotta sitten sairastin tätä samaa tautia, oli minulla vierelläni samanlainen ystävä, Pulmu.
Pulmu, eämäni ensimmäinen koirarakkaus
Ja aivan niin kuin Kiss nyt, hän ei siirtynyt hetkeksikään viereltä, seurasi kuin varjo kintereillä ja etsi katsettani jatkuvasti: onko kaikki hyvin, missä mennään? Ja sitten kun itse aloin jo olla työkykyinen, Pulmu sairastui. Seurasi viikkojen tutkimuksia, kokeita, lääkkeitä, eläinsairaalaa. Mutta Pulmu vain hiipui pikkuhiljaa pois. Nyt ajattelen, että koska tuo karvaystävä oli niin mukana omissa tunteissani, niin sairastuiko hän minun takiani? Imikö hän itseensä kaiken pahan kehostani ja mielestäni ja antoi sitten periksi, kun huomasi, että minä olin parantunut? Ja nytkö Kiss kipuilee selkänsä tai ties minkä tuntemattoman vaivan kanssa, koska vaistoaa, ettei minulla ole kaikki kohdallaan? Ihan kestämätön, hirvittävä ajatus.
Nyt on pakko alkaa listata hyviä asioita, vaikka väkisin. Niitähän on. Kaikki järjestyy. Loppujen lopuksi ihmisen ajatuksilla on valtava voima ja niitä ajatuksia voi opettaa kulkemaan valoisia teitä.
Tänään sentään muistin osallistua italiantunnille – viime viikollahan unohdin sen ihan totaalisesti. Ja syksy on ihana. Elämän pieniä iloja!
Niin, ja Toscanassakin on jo syksy:
Koen kuitenkin Toscanan syksyn joskus toiste, mutta ensin maaliskuussa ihailen Toscanan kevättä!
Tänään sadetamineissa tehtiin iltalenkki, myös Kissillä fleecehaalari ja sen päällä sadeviitta. Lehdet alkavat saada ruskan värejä ja ilmakin on vähän viilentynyt. Huomiseksi taas tulossa mukavammat ilmat.
Kun eilen oli ”hyvä päivä” pitkästä aikaa, niin piti siivota. Se tarkoitti sitä, että siivous eteni päivän mittaan pienin askelin. Imuri seisoi vielä yönkin parvekkeen edessä, koska voimat loppuivat kello kymmeneltä illalla. Jos imuri vilkuili minua syyttävästi, niin Kiss vilkuili imuria vihaisesti. Hän vihaa imuria yli kaiken.
Tulihan se parveke aamulla sitten viimeisteltyä ja tänään onkin ollut vähemmän puuhaa. Tein kuitenkin ihanan kesäkurpitsa-peruna-homejuustokeiton. Sillähän pärjään puoli vuotta…
Tuli ihan mieleen monen vuoden takaa yösiivous. Olin juhannusaatonaattona palannut Oslosta työmatkalta myöhään illalla. Talo oli siivoamatta ja seuraava päivä juhannusaatto! Ei sovi meikäläiselle, että aattona enää mitään likaisia töitä tehdään. Siispä siinä kymmenen aikaan valoisana kesäyönä aloin juhannussiivouksen. Muu perhe nukkui ja varmaan naapuritkin, mutta minä pudistelin matot (ihan hiljaa, etteivät naapurit hirmustu), pesin lattiat ja pyyhin pölyt. Ja simsalabim! Aamulla sain herätä puhtaaseen kotiin, lähteä torille hakemaan uusia perunoita ja savulohta.
Mikä ihana vapaus ja hyvä mieli tehdä kotia juhlakuntoon suloisena kesäyönä, kun satakielet helskyttävät ja aurinko ei laske vaan vain käväisee jossain metsän takana pikaisesti. Eilen eivät kyllä olleet tuntemukset ihan tuon kesäyön kaltaisia, mutta kun siivousinto iskee niin taottava on raudan ollessa kuumana. Vaikka tänään juhlat olivat meillä Kissin kanssa siinä, että löhösimme sängyssä ja leikimme herkkujen piilotus-etsintäleikkiä.
Niin riemuitsin etukäteen, että pääsen pikku-ukkelia ja siskoaan moikkaamaan 2-vuotispäiville. Toisin kävi. Perheessä oli riehunut flunssa ja vieläkin vähän toipilaita osa, joten immuunivajeinen ei missään tapauksessa voinut lähteä juhlimaan. Vielä toiveikkaana menin edellisenä iltana nukkumaan ja heräsin hetkeksi, kuten usein käy, nyt kolmen maissa. Tein virheen, jonka tiesin virheeksi jo etukäteen. Yleensä en seuraa mitenkään innolla enää somea, en availe Whatsappia enkä Messengeriä. Nyt tuli kuitenkin mieleen, että en ollut tarkistanut Signalia, jossa kyselin synttäreistä. Ja siellähän ikävät uutiset olivat eli lähdöstä ei tulisi mitään.
Yön pimeinä hetkinä sitä voi vaipua epätoivoon. Itkeskelin tunnin verran kohtaloa ja ikävää mummon murujen luo; ajattelin, että kaksivuotias ei kohta mummoa tunnista. Uni ei tietenkään tullut. Kunnes päädyin siihen, että tämä nyt on tätä jonkin aikaa ja sitten taas tulee normaali aika. Söin croissantin ja join teetä, luin tunnin – ja lopulta nukahdin.
Onneksi viikonloppuun mahtui paljon iloakin. Juhlittiin kaverin 75-vuotissynttäreitä: käytiin pizzeriassa syömässä, juotiin skumppaa ja kahvia, syötiin kakkua ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Eli jonkinlaiset synttärit kuitenkin!
Kaiken huipuksi sain ystäviltä syksyn satoa ison kuorman: aroniaa kuivattuna ja tuoreena (niin c-vitamiinipommi!), mm. sieniä, maa-artisokkaa (maailman samettisinta keittoa varten), perunaa, omenaa sekä hilloon että syötäväksi.
Vielä huippuna pinkka Mondo-lehtiä, jotka parantavat (lue=pahentavat) matkakuumetta tehokkaasti sekä paljon muuta lukemista. Ystävät!!
Viikonloppuun mahtui vielä Kissin kauneushoito maamantaiaamuna. Hieman räjähtäneen näköisestä resupekasta kuoriutui sileä puikula riihimäkeläisessä Grroom-trimmaamossa. Unohdin vain sanoa ohjeisi, että tukan eli sen kiinanharjakoiran harjan voisi osin jättää. No, nyt on Kissin elämä kuitenkin helpompaa lyhyellä karvalla tulevissa kura- ja sadekeleissä.
ENNEN: Beatles
JÄLKEEN: Spice girls
Näin tehdään kiinanharjakoirasta kiinandobermanni
Kiitän viikonlopun iloista. Aamulla muistin todella, että aina on aihetta olla jostain kiitollinen. Myös tänä aamuna, koska herätessäni minulla oli ihan normaali olo. Ihan kuin tänä keväänä! Olin elossa, kaikki ok. Eli tänään on ollut melko hyvä päivä ja väsymys tuli vähän myöhemmin vasta (noh, tuli siis vasta kun petasin sänkyä, mikä on nykyisin aamuisin se ensimmäinen hengästyttävä koitos). Joka tapauksessa nyt se vaihe taas, että olo on suunnitelmallinen ja pirteä ja pitäisi kaikkea tehdä. Eikä millään jaksa uskoa, että ”kaikki” ei ole nyt mahdollista. Mutta jotain voi aina tehdä, kun jaksaa.
Kissin saikku loppui, mutta selkä vähän varottava. Mutta samalla alkoi koiran lemmenhormonit hyrräämään; nyt vilkutetaan silmää ja heilutetaan häntää vikinän kera useimmalle koiralle. Urhokin tavattiin toissapäivänä, ja voi sitä jälleennäkemistä taas. Nyt sai jo vähän riehuakin kun olivat hihnassa molemmat.
Itsellä on riehunnat vähissä. Sytostaattihoitoihin tarvittiin labrakokeet ja kun olin sinne lähdössä keskiviikkoaamuna, ehdin vielä mielestäni hyvin viedä Kissin koirapuistoon, kun oli ihan pirteä ja levännyt olo. Hirveä shokki tuli koirapuistossa. Kiss lyyhistyi istumaan eikä päässyt kävelemään. Kuin se kuuluisa filminauha juoksi silmissäni: selkä taas ja miten tästä, koira lääkäriin, autolla vai taksilla jne. Huomasin sitten, että koiran jalkaan oli takertunut ampiainen, ihan tassun arimpaan kohtaan. Pistiäinen oli vielä elossa ja oli varmaan tuikkinut myrkkyä useamman piston. Sain sen pois, mutta koiraparka ei noussut vaan katsoin vain tuskaisesti. Tiedän entuudestaan, että ampiaispisto voi olla hengenvaarallinen pienelle koiralle. Edellinen pikkkukoira Asta sai eläinlääkäriltä tiukan ohjeen, että jos käärme tai ampiainen pistää, on hengenmeno todennäköinen, ellei heti pääse päivystykseen. Juuri niin, miksi taas tällaista, juuri minulle?!
Kannoin sitten 8-kiloisen koiran kotiin, koska hän käveli maksimissaan kolme askelta niillä terveillä kolmella jalalla eikä edes jaksanut vinkua. Se tuskaisa katse oli sydäntäsärkevä. Muistan itse ampiaispistokivun ja jos niitä pistoksia vielä on tullut useita peräjälkeen! Pesin tassun kylmässä vedessä, ehkä vähän lievitti tuskaa. Sitten pihkasalvaa (jonka koira nuoli pois) ja annos kipulääkettä. Odottelin sitten tunnin sydän syrjällään ja mietin, pääsenkö verikokeisiin ja jos en pääse, meneekö lääkehoito Tyksissä ohi, jos joudun viemään koiran lääkäriin enkä ehdi laboratorioon .
Universumi kuuli pyyntöni. Koira alkoi kävelemään ja söi jopa hieman koirannameja. Jätin siis voipuneen potilaan ja pääsin labraan. Takaisin tultuani ja koko päivän Kiss oli hyvin väsynyt ja masentunut, mutta pikkuhiljaa normalisoitui. Pieni sydänystäväni pelastui! Nyt ei enää kiitos tällaisia yllätyksiä.
Tippapullon kanssa vietetty aika meni torstaina nopeasti. Kortisonipillerit, jotka saa aina samassa, tekivät ihanan puuhakkaan olon ja jaksoin samalla reissulla käydä ostoksillakin, mikä on harvinaista. Föli kuljettaa (Turun kaupunkiliikenne siis) suoraan ikkunan alta keskustaan ja takaisin onneksi. Nyt onkin sitten taas toinen ääni kellossa, kun piristyspillerien vaikutus loppui. Saakohan kortisonia katukaupasta halvalla? (vitsi-vitsi!)
On ollut siis vastoinkäymisiä mutta kaikkihan on hyvin. Ja myös iloja paljon. Esimerkiki vanha toveri soitti, puhuttiin tunti ja suunniteltiin tapaamista. Lupasi minulle aronia ja sieniäkin, kunhan pääsen käymään. Ihana ihminen. Ja toinen ihana ystävä tuli tänään auttamaan, käyttää Kissiä lenkillä (iso apu) ja antaa paitsi käytännön apua myös henkistä tukea ja sympatiaa, poistaa yksinäisyyttä ja valaa uskoa!
Reilun kaupan ruusuja itselleni. Koska olen sen arvoinen.
Hiljaiseloa on ollut, mutta mukana ilonpilkahduksia. Piti ihan palkita itsensä ruusukimpuilla. Koska olen jaksanut kaikenlaista tänään. Käynyt ystävän mökillä viettämässä muutaman kivan tunnin. Jaksanut ulkoiluttaa Kissin kolmesti. Ruokkia Kissin istumatta keittiön lattialla huilaamassa. Lämmittänyt toissapäiväistä ruokaa ja palauttanut sen lopulta takaisin jääkaappiin.
Taidankin olla aika vahva! Odotan mielenkiinnolla sitä aikaa, kun alan kasvattaa taas lihaksia jo menetettyjen tilalle.
Ihana Toscana jää lokakuulta, mutta sain siirrettyä maaliskuun loppuun. Silloin siellä on jo lähes kesä, ainakin kaikki on vielä vihreää. Sen ajattelemisella on minulle sama vaikutus kuin Obelixille se, että hän putoaisi uudelleen taikajuomapataan 💪 😜.
Kissin sairasloma jatkuu vielä kaksi päivää. Jouduin siis menemään viimeisillä voimillani Raisoon kaupungin eläinlääkäripäivystykseen yhdeksältä illalla pari viikkoa sitten.
Potilas pakoilee päivystyksessä
Koira ei syönyt eikä halunnut ulos, mitä ei ole koskaan tapahtunut. Selvisi, että selkäkipu on todella kova. Opiaatit ja pahoinvointilääkkeet saatiin ensiavuksi ja kipulääkekuuri 10 päiväksi. Ja määräys rajoitetusta liikunnasta kaksi viikkoa – eli hiljaiseloa meillä molemmilla. On ollut haastavaa pidätellä koiraa juoksemasta, hyppimästä ja retuuttamasta lelujaan. Se, että emäntä kantaa hänet portaat ylös ja alas, on hänelle jo tuttua: koira pysähtyy aina ennen rappuja ja katsoo kysyvästi: Vieläkö kannetaan vai pääseekö jo juoksemaan? Nyt kun ei liikuntaa juuri harrasteta, on seitsemän kilon koirasta tullut varmaan jo kahdeksankiloinen, päätellen selän pyöreydestä. Joten lihaskuntoa ainakin tulee harjoiteltua päivittäin, sitähän minulle on suositeltu, vaikkei jaksaisi edes vesipulloa kaapista nostaa. Joten muona-annoksetkin olen joutunut pienentämään, mitä Kiss ei ymmärrä ollenkaan. Onneksi Kiss on pirteä ja terveen tuntuinen, ainakin nyt. Toivottavasti niksahdus oli lihasvamma eikä tarvitse mennä kuvauttamaan selkää (eläinsairaalan kuvaushinta alkaen 900 e). Kallistahan se on ihmistenkin kuvaaminen, liikkuu tuhansissa euroissa. Emme vain tule ajatelleeksi sitä, kun yhteiskunta maksaa suurimman osan. Kyllä olisin eläinten kelakorvaukselle tilaus tässä perheessä, vaikka minulla lemmikkivakuutus onkin.
