Kuka kehui sinua joskus?

Olen aina ajatellut, että lapsia pitää kehua. Siitä, että pissasivat pottaan. Saivat yhden palikan toisen päälle.Tunnistivat kirjasta koiran ja kissan. Kaikesta pitää kehua ja kannustaa. Minusta se oli ja on niin itsestään selvää.

Huonoa omatuntoa voi ja saa tuntea, koska koskaan, ikinä, et ehkä pysty kaikesta ylpeän isän tai äidin kehuista huolimatta oleamaan sellainen kuin haluaisit olla, vanhempana.

Ihmisen elämä eri vaiheissaan on aika lyhyt. Siinä pitäisi oppia olemaan hyvä lapsi, puoliso, vanhempi ja siitä eteenpäin. Tämä länsimainen kulttuuri ei anna sijaa millekään muulle kuin tallata kronologisesti sukupolvilatua ja menestyä, menestyä. Minä en ole oppinut. Minulle on jäänyt niin monta asiaa, jotka olisin voinut toteuttaa aiemmin, jos olisin siihen saanut innostusta, voimaa, kannustusta.

Eksyinpä aika kauas. Jotenkinhan sitä sopeutuu, jos ei sanota sieväksi tai kauniiksi (noh, onhan siitä vasta 30 vuotta), tai edes saakelinmoisien punttisalivuosien jälkeen edes kohtuullisenmuotoiseksi. Se ei ole se Juttu. Juttu on yksinäisyys.

Olen sosiaalinen.Toimin monessa. Mutta silti tunnen olevani yksin. Olen ihan pohjattoman yksin. Ja tätä faktaa ei tue se, että minulla on paljon kavereita ja olen sosiaalinen ja minut tunnetaan omassa kunnassa ja niin edelleen. Isoin suru on se, että olen niin yksin näiden asioideni kanssa, etten ole voinut niitä jakaa kenellekään (= siis osannut), ja siksi olen nyt vain niiden kanssa yksin. On niin paljon puhumattomia asioita. On myös aika vähän (siis ei ketään)niitä, jotka haluaisivat kuunnella. Onko siinä syy, että epäonnistun?

Vahvuus on heikkoutta. Näin opin Maaret Kallion kirjoituksista. Silti pidän itseni vahvana. En nykyisin syyttele, en ole marttyyri, virheet otan omikseni, mutta en tunnusta, ettenkö olisi ottanut opikseni.

Pohdintoja riittää. Olisipa kiva saada näihin pohdintoihin vastauksia ja vastakaikuja.

 

Onko koskaan, tai äskettäin?

Mietin suhteita, läheisiäni. Tärkein saattaisi olla parisuhde. Ehkä sen edelle menee lapsi-vanhempi-suhde. Minulla ainakin. Mietin, miten olen osannut sanoa omille lapsilleni, miten tärkeitä he ovat minulle. Vanhempani eivät ikinä sanoneet tai ilmaisseet  rakkauttaan siten, että olisin sen tajunnut. Vasta opiskeluaikojen lopuilla aloin ymärtää, että olin jäänyt paitsi jostain. Muistin kuitenkin, että isä oli hymyilevä ja vietti aikaa kanssani, kun olin pieni. Tulkitsin monta vuotta, että se oli tarpeeksi.

Se oli ehkä kuitenkin tarpeeksi pitämään minut pinnalla. Tunnekylmä äiti yritti, mutta menneisyys ei tehnyt hänestä hyvää äitiä.

Pelkään, että olen siirtänyt huonoja asioita edelleen… Mutta jos olisi foorumi, jossa voisin hehkuttaa, niin kyllä sanoisin, miten upeat nuoret ovat lapsistani kasvaneet. Ovat itsenäisiä ja kuitenkin ihanaa, että kotiin mielellään tulevat (kattilan kannet nousevat ja jääkaapin ovi käy…).

Haloo, lapset! Ette lue tätä (koska eivät 3-4-kymppiset lue), mutta kuitenkin: olette eniten minulle rakkaita.

Jos vain korona sallii, toivon että vietämme, jos ei pienen uuden perheenjäsenen ristiäisiä, niin  edes isänpäivää, halloweenia, mitä tahansa yhdessä.

Mä nään tähtii! Mä hiihdän!

Irroitettuna alkuperäisest tarkoituksestaan lainasin nuo Antti Tuiskun sanat, joilla ei ollut mitään tekemistä oman tarkoitukseni kanssa. Tuiskulla sisältö on tuskaisaa ja myös paljon Mika Myllylän kohtaloa sivuavaa.

Mutta. Mä nään tähtii = kurkotan tähtiin. Olen entinen nuori, jonkun mielestä kääkkä. Silti näen, että opin uusia juttuja, kenties voin oppia mitä vain. Sehän on minusta, asenteesta ja terveydestä kiinni. Terveys tulee siitä, että haluaa liikkua, syödä ja ajatella hyvin. Sekään ei takaa, etten ensi viikolla romahda sairauteen. Mutta siihen asti: täysillä!

Mä vaan hiihdän (Tuisku) = kyllä hiihdän, kävelen, kiipeän, tanssin, niin kauan kuin pystyn. Yritän toteuttaa jokaisen unelmani, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista. Mutta paljon on niitä, jotka toteutan. Niistä en kerro kaikille, mutta on ihanaa, että elämässä on aina jotain, mitä odottaa.

Suurin saavutukseni (sen jälkeen, että sain aikaiseksi 3 hienoa lasta, joista olen ylpeä ja kiitollinen, enkä ole heidän upeuteensa mielestäni mitenkään ansioitunut) on että minulla on yhä unelma jos toinenkin. Nyt olen alkanut uskoa, että ne toteutuvat.

Sitä tarkoittaa, että näen tähtii. Kurkota tähtiin, laulaa Jukka Poika. Niin mie teen!

 

Yksin kotona

Olen viettänyt aikaa yksin, ns. kesäleskeyden  myötä. Paljon olenkin saanut aikaan: remontin jälkihuollot ja kahden koiran hammashoidot. Mutta myös sen verran itsekkyytttä, että olen viettänyt ainakin kaksi päivää vain oleillen (ja ihaillen siistiä kotia).

Kiva yökyläystävä kävi eilen-tänään. Olipas hienoa jutella kaikesta. Aika kului siivillä. Syötiin fetapastaa, juotiin viiniä. Puhuttiin elämästä, ihmissuhteista, uskonnosta (etenkin ortodoksisuudesta, joka avautui minulle aivan uudenlaisena ja mielenkiintoisena, iloisena ja kauniina valintana). Ihme kyllä hurjahaukkuinen Kiss-koira otti Elinan rauhallisesti vastaan eikä kytännyt ollenkaan ikävään tapaansa. Myös Salminen tykästyi, ehkä siksi, että vieras huomioi hänen itserakkaan tapansa tälläytyä heti keittiön pöydälle uuden ihmisen nenän eteen kertomaan, kuka oikeasti onkaan tämän talon Tärkeä Henkilö.

Nyt pitää terästäytyä varaston siivoamiseen ja korjaamiseen (katto!). Ikävä vain, että viikonloppu lupaa sadetta ja silloin ei voi romukasaa lajitella ulkona. Ensi viikolla alkavat aktiviteetit: tarkastuslautakunan syksyn ensimmäinen kokous  pitää pyörittää, joogan uusi kausi alkaa, vielä pitäisi kansalaisopiston tanssitunnit varata. Myös personal trainer tekee uuden ohjelman ensi viikolla! Hän siis lupasi epäilevälle itselleni helmikuussa, että selältään lattialta istumaannousu sujuu muutaman kuukauden kuluttua. Ja – tadaa! – sehän sujuu nyt. Nälkä kasvaa syödessä. Yhtään ei kiinnosta jäädä tälle tasolle, vaan eteenpäin elävän mieli. Vaikka karvasta se on uusia painoja ladata tankoon ja muihin kidutusvälineisiin. Mutta se tunne jälkeenpäin! Se vastaa nousuhumalaa tai rajua org… no rajua mielihyvävätilaa  :).

Loistava uutinen, että Jokerit eivät lähteneet Minskiin pönkittämään jääkiekkohemmo Lukashenkan egoa ja asemaa! Mielestäni vääriä ratkaisuja ovat myös urheilujärjestöjen päätökset Qatarin, Dohan suhteen. Ihmisoikeusrikkomuksista pitää tehdä julkisia ja niistä pitää kyseisen maan hallinnon saada kynsilleen. Rahat pois, näin se homma toimii!

Ja vielä kuitenkin: Kalle Rovanperä kohta Virossa painaa kaasujalkaa. Huikea kaveri!  Itsellehän tietenkin tulee ajoittain iso ikävä tulee moottorin pörinää, vatsassa kihisevää jännitystä kartturinpenkillä, huimaavaa vauhdin ja kilpailun hurmaa, jota joskus sata vuottako sitten maisteltiin. Uskaltaisko enää? Ehkä Kallen kyydissä, kyllä!

Ja nyt odotetaan Valtteri Bottakselle onnea Formula-viikonloppuun. Ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua.

Loppi, hyvä paikka yrittää ja asua

Kokoomus & kumppanit kimpaantuivat pääministerin pohdinnasta (siis oikeasti, vasta pohdinnasta) onko irtisanominen Suomessa liian helppoa. Nalle Wahlroos uhkailee tehtaiden sulkemisella, jos yrityksiä ei tueta tarpeeksi. Onko tämä oikeaa isänmaallisuutta? Suomalaisen tuotannon puolustamista? Ei ole, lapsikin sen ymmärtää.

Uhkailu on aika lapsellista ja paljastaa taustalla siintävän mulle-enemmän-ilman-estoja -politiikan. Vaikka se ei politiikkaa olekaan, mutta sen ovat muutamat poliittiset ryhmät ottaneet esityslistalleen.

Tämä on sitä lapsellista itkua, jota tämänkin kunnan paikallispolitiikassa näkee. Että paikallisia yrityksiä ei tueta! Miksi paikalliset valtuutetut tekisivät päätöksiä vastoin oman kunnan yrittäjien etuja? Näin kuitenkin päätökset markkinoidaan. Ei ole mitään tietoa tai tutkimusta tukemassa väitöstä, että valtuusto kampittaa paikallisia yrityksiä. Päätöksissä on aina (AINA) oman kunnan etu edellä. Ihmeellistä on se, että jotkut valtuutetuista eivät osaa vaikutusarviointia. Mitä tämä päätös tarkoittaa: yrityksille, taloudelle, asukkaiden arkielämälle, luonnonsuojelulle ja sen helppoudelle… Lista on pitkä, mutta sitäpä eivät kaikki jaksa käydä loppuun asti.

Hyvä essimerkki on Ojajärven kaava, jossa UPM:n omistamalle alueelle nyt suunnitellaan rakentamista. Asia on vielä valituksineen kesken. Valtuustossa syksyllä kolmasosa vastusti kaavaa ympäristösyistä. Kaksi kolmasosaa oli tyytyväisiä UPM:n omistajatahtoon. Tekemääni vastaesitykseen yhtyi 9 valtuutettua. Kuitenkin edes kolmasosa ehkä oli lukenut taustapaperit.  Anteeksi vain, mutta ihan oman kokemukseni mukaan tuli mieleen, ovatko kaikki valtuutetut lukeneet pitkät dokumentit kaava-asian taustalla. Nehän ovat niin tylsiä juttuja! Faktaa on kuitenkin, että Suoen Luonnosuojeluliiton listalla oli juuri kyseisen alueen säilyttäminen ja suojelu. Tykyttääkö omatunto, sinä luottamushenkilö? Entä ympäristölautakunnan jäsenet?

Olen todella pettynyt siihen, miten ”meidän Loppi” -asia käsitetään. Sehän ei ole sitä, että kaikki alueellinen yritystoiminta on hyvistä, ja kaikki muu pahista. Ja se, että hehkutetaan oman paikkakunnan ihanuutta, tarvitsee myös faktoja ja näkyvi vastauksia siihen, miksi juuri Loppi olisi hyvä paikka asua.

Olen hyviin tyytyväinen, entisenä markkinointia työstäneenä, Lopen markkinointiin, joka nyt on vilkastuttanut tonttikaupan. Hyvää työtä ovat tehneet Eija ja Mikko. Odotan kuitenkin, että projekti jatkuu – ei pelkästään yksittäisinä tonttikampanjoina vaan myös jatkuvana tiedotuksena tämän upean asuinpaikan olemassaolosta.

Hyvä Me!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvä Loppi!

t. Marianna Rautiainen
Lopen Vasemmistoliiton puheenjohtaja

 

Kuka pelkää talousseminaaria?

Onpas ollut haipakkata. Mitäs, siitä mie tykkään. Maanantai ja tiistai menivät Tammelassa Eerikkilän Urheiluopistolla Lopen kunnan taloutta tarkastellessa. Aivan ehdottoman tarpeellinen tapahtuma. Saimme kuulla viranhaltijoilta suoraa tietoa, mitä on menossa. Ja: myös saimme antaa palauteta siitä, mikä mielestämme ei mene tahtomme mukaan.

Koska. Viramiehet eivät kunnan asioista päätä. Eikä myöskään kunnanhallitus. Kuntalaisten valitsema valtuusto (= kuntalaiset) määräävät Lopen asioista. Paljon sain/saimme tietoa luottamustoimiin valituista ja kunnan kirjoilla työskentelevistä. Mikä voisi olla parempaa yhteishenkeä nostattavaa?

Valtuutetuttukaverit ovat mielestäni fiksuja, ystävällisiä, yli puoluerajojen. En näe erimielisyyttä oman kunnan kehittämisessä. Toki sen systeemit vaativat neuvottelua. Tilanne meillä on erilainen kuin esimerkiksi Helsingissä. Siihen en puutu.

 

Takaisin ruotuun

Maanantaihuominen tuo mukanaan valtuustoseminaarin, joka pidetään Eerikkilän urheiluopistolla tuolla Forssan seudulla. Päätin vastoin aikaisempia kokouksia jäädäkin yöksi tähän kaksipäiväiseen kunnan budjetin vatvomiseen. Ainahan sitä haukutaan, että siellä kuntalaisten verorahoja mällätään majoituksen ja hulppeiden ruokailujen myötä. No, ei kunta maksa juopotteluja ja hyvin usein näissä pitkissä sessioissa pääsee vaihtamaan mielipiteitä ja tutustumaan valtuustokavereihin ja virkamiehiin oikein hyvin. Se taas auttaa jatkossa asioiden läpivientiä ja myös nopeuttaa päätöksentekoa, kun voi jo etukäteen kysellä, miten jokin uusi idea voisi toteutua tai voisiko ensinkään. No tietenkin voi olla kateellinen valtuutetun ”ilmaisesta” lounaasta ja illallisesta. Mutta eipä tämä valtuustotyö mitään ihan herkkua ole, ainakaan, jos sen ottaa tosissaan. Tai liian tosissaan, kuten minä 🙂

Koti alkaa olla jo kuosissa. Lattiaa ei uskaltaisi naarmuttaa, mutta näköjään tuo vesiohenteinen ekologinen maali on yllättävän vahvaa. Kiss-koira on jo sitä testannut pehmolelunsa kanssa riehuessaan eikä mitään kynnenjälkiä kyllä näy.

 

”Riskitön elämä on elämätöntä elämää”

Näin se on. Psykoterapeutti Maaret Kallio on sitä mieltä, myös minä. Olin lähdössä patikointimatkalle, ja nyt siis Kreikan matkani peruuntui. Kaikki kuitenkin hoitui matkanjärjestäjän puolesta: reissut on peruttu sujuvasti ja vastuullisesti. Olen siitä itkettävän surullinen, suorastaan raivoisa. Asia, jota olen odottanut tammikuusta lähtien, lopahti nyt! Hetken leuka maassa, sitten kohti uutta, ja – niin valitettavasti – taas alakuloa ja mietintää, miten tästä kaikesta pois-pois. Olin kuitenkin sen verran optimisti ja vastarannan kiiski, että en ottanut ennakkomaksua vielä takaisin, vaan käytän hyväkseni tarjouksen siirtää matka tulevaisuuteen ja saada siitä hyvästä vielä satanen alennusta. Ehkä siis odotan taas sen kahdeksan kuukautta ja kas: onkin toukokuu, Välimerellä ruoho vihertää ja pinja tuoksuu taas, ja minä astun lentokoneesta lämpöön ja valoon!

Tämäkö se aiheutti sen, että pitkään aikaan aloin itkeä? Itketti niin, että oli pakko koota itsensä ennen kuntosalille lähtöä. Luopuminen (itsekkäästä) unelmasta? Mukana oli kuitenkin jotain muuta.

Niin hullulta kuin se kuullostaakin, yhä enemmän tunnen itseni yksinäiseksi. Siinä se. Olen luopio edes mainitessani yksinäisyydestä, ajatellen maan kaikkia oikeita yksinäisiä. Mutta kun itsellä  ei ole lähellä sielunkumppania, ei tyyppiä, joka rientää apuun heti kun (itsekäs) ihminen on hukassa. Vai kuinka, oli ”winter, fall, summer or fall” eli mikä vuodenaika tahansa, hän tulisi luoksesi – ei sellaisia ihmisiä kuleksi irrallaan ympärilläni! Eikä sielun kumppaneitakaan sen puoleen. Se on ehkä minun syytäni. Yleensä ihmisillä on luottoystävä/-ystäviä, joiden kanssa spekuloida kaikkea, vähäisimpiäkin jokapäiväisiä tapahtumia. Minulla ei niitä ole, uskokaa tai älkää. Olen hylkiö, joka on alkanut liikaa pärjäämään omillaan. Kun itsetunto kohoaa, se hetkellisesti ruokkii yhä enemmän omaa pärjäämistä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, että ei tarvitse pärjätä!

No siitä ei kai sen enempää. Itken omat itkuni ja vähän kitkerästi naurahdan siis Carole Kingille: WTF mitä asiasta tietää hän, lupasiko hänelle joku läheinen, että on aina siinä vierellä? Kuitenkin tämä kappale on suosikkini, ja kyyneleet virtaavat usein, kun tätä kuuntelen.

Yksinäisyys on niin monen ihmisen iso ongelma, jonka haluan nostaa esille. Niin paljon kuin on ihmisiä, jotka TODELLA ovat ilman ketään. (Ei tuttavia, ei sukulaisia, jotka käyvät edes velvollisuudesta, ei duunia jossa jutella työkavereiden kanssa…) Minä olen onnekas, koska kuitenkin on ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia, vaikka he eivät olekaan lähellä.

Toveruus

Tänään oli hieno toveritapaaminen pitkästä aikaa! On meillä mahtavia tyyppejä jäseninä. Olisi ilo saada porukkaa enemmän mukaan: meille ei ole tärkeää jäsenyys vaan kiinnostus asioiden parantamiseen.
Ilta meni mukavasti Sirkan ja kumppaneiden laittaman muhevan myöhäislounaan parissa. Kävimme siinä ruuan ja kahvin välissä sitten pienen strategiapalaverin tulevasta: ehdokashankinta, syyskuun piirikokous Lopella, kuntavaalien tuki puolueelta jne.

Tuossa meidän kokoontumisessa on aina se sama hyvä ydin. Ollaan erilaisia, eri lähtökohdista, ehkä erilaisilla mielipiteillä varustettuja. Mutta arvot ovat aina vakuuttavasti samat: ihmisten tasa-arvo, pidetää huolta -asenne ja se, ettei ketään jätetä yksin. Olen sanomattoman ylpeä porukastamme, joka ei ole iso, mutta muskelit henkisesti voivat kyllä huitaista kumoon minkä tahansa itsekästä Minä Ensin -asiaa tukevat opportunistit.

Olen aika väsynyt. Koko viikko lattiaremontin takia kalustuksen siirtelyä ulos, toiseen huoneeseen, sinne ja tänne. Kauniit hellepäivät lipuivat ohi ilman, että pystyin istumaan terassilla siistin kodin tai pihan täydellisyyttä nauttien. Raadoin sisällä puolison kanssa. Minä tapetoin eteisen uuteen moodiin, maalailin, puoliso irrotteli listoja ja maalaili niitä. Hölmö, kävin ulkotreenissä ja kävin myös kahdesti saliohjelman suorittamassa. Näiden jälkeen kotiin kantamaan pianoa sinne tänne. No asia ei ole kuitenkaan ihan näin simppeli. Eikä rasitus lisäänny aina näin. Ehkä kuitenkin uni saapuu herkemmin, kuten itse havaitsin.

Heräsin yöllä miettimään jotain uudennäköisen kodin yksityiskohtaa tai edessä mörkönä häämöttävän varastoremontin askelmerkkejä. Pitihän helteessä myös puutarhaa kastella. Nauttia väreistä ja tuoksuista, sehän ei väsytä vaan tuo voimia. Kaiketi olen vielä elämässä kiinni? Eikä se valitus siitä, ettei sielunkumppania ole, on soopaa. Onhan niitä. Tuolla itäisessä Suomessa ainakin yksi Venäjän matkakumppani, joka on minulle ihan kuin se äiti, jota aina toivoin. Mitä siinä siis valitat, mie pöljä?

Missä siis vika? Olen onnellinen. Vai olenko? Kun ajattelen tuota Maaret Kallion lausahdusta. Mitä rohkeaa olen muka tehnyt? Minulla on paljon unelmia kerättynä näihin työelämän jälkeisiin vuosiin. Miksi en toteuta niitä? (=korona?) Ne helpot tässä nyt valmistuvat: kaunis koti ja käytännöllinen työpiste ehkä joskus minulle, kaikki turha kierrätykseen, kauneutta pihalle… Mutta se, mitä oikeasti haluan, on kaukana. Ethän kerro kellekään, mutta: tämä maa ei ole minua varten. Oikeasti. Olen aina kaivannut asumaan muualle. Suomi on isänmaani, mutta se ei tarkoita sitä, etten löytäisi muualta mahdollisuuksia. Niitä on. Mutta ei niistäkään vielä enempää. Maisemanvaihto ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu. Ratkaisu on löytää henkinen tasapaino ja myös vapaus ja ystävyys, joka ei kahlitse, mutta hoitaa. Odotan.

 

Matkustaako vai eikö matkustaa?

Niin kauan ja hartaasti odottamani Kreetan patikkareissu lähenee. Lokakuun alussa piti lähteä rotkoretkille. Nyt olen niin sekavassa mielentilassa tuon matkan suhteen. Lähdenkö? Jäänkö? Tämähän on juuri se mitä turhin ulkomaanmatka, joita pitää välttää – itsekkäästi itseään hemmottelevan ihmisen mielijohde päästä pois, miettimään, kuuntelemaan itseään ja liikkumaan upeissa maisemissa. Jos nyt tulisi totaalikielto matkustaa Kreikkaan, se helpottaisi: joku muu päätti puolestasi. Mutta toistaiseksi ravaan kahden vaihtoehdon välillä. Olenko itsekäs jos lähden (ja tuon taudin mukanani)? Olenko hölmö, jos jään (taudin voin saada paikallisesta K-kaupasta, jossa käyn päivittäin)?

Itsekin paheksun ihmisiä, jotka kokoontuvat isoihin tapahtumiin korona-aikana, tungeksivat ravintoloiden baaritiskeillä, pitävät isoja häitä ja syntymäpäiviä, aivastelevat kaupoissa ja busseissa kainostelematta. Olenko itse yhtään parempi, kun suunnittelen innosta täristen juoksemista pitkällä hiekkarannalla, vaeltamista pinjantuoksuisessa metsässä ja illastamista pienessä kylätavernassa punaruutuiselle pöytäliinalle katetun välimerellisen herkkulautasen äärellä?

Lähteminen on sielulle mannaa, matkustaminen yksin on itselleni valtava ilo ja rauhan lähde. Mutta kotona on riskiryhmäläinen (hmm, taidan olla sitä itsekin syövän sairastettuani?) ja ei tiedä, minkälainen terveydentila kullakin on lokakuussa. Mutta mieli tanssii jo sirtakia pelkästä ajatuksesta päästä matkaan. Tänne:

Yksinäisyys

Ennen oli niin yksinkertaista. Yläkoulu (ala-asteella toki yös), jossa rakastuttiin, oltiin kimpassa ja tulisenvahvoja kavereita, poltettiin tupakkaa  koulun metsässä, analysoitiin kaikki mahdollinen tyttöjen kesken, opettajat, pojat. Ei ollut tahoa, joka ei olisi saanut meiltä arviota.Nyt jälkeenpäin ajatellen, miten terveellistä se olikaan! Eivät vanhemmat kaikki siihen aikaan olleet valmiita keskustelemaan teinien kanssa.

Toisaalta, siihen aikaan kiusaaminen oli ehkä isomman kontrollin alla vaikeampaa toteuttaa. (Itse osallistuin siihen yhden luistelutunnin aikan yhdellä ikävällä kiemuralla kohti kiusattua – tunnen yhä siitä johtuvaa pahoinvointia)

Mutta miksi on näin? Miksi olen tässä onnellisena Yöradion musiikista? (Markku Suominen ja Sade.) Onnellisena siitä, että tapetoin, kitkin helteessä pihan, kävin ostamassa ruokavarastotäydennystä, tein salilla aamutreenit, hoidin koiran lääkkeet, kuorin ämpärin omenoita ja keitin ne säilöön ja ehkä vähän jotain muutakin…

Kuka minua siitä kiittää? No ei kukaan. Ne kaikki ovat ihan itsestäänselvyyksiä.  Vaikka hiihtelet koko päivän pitkin pihaa ja ajelet ostelemassa tarvikkeita pitkin Kanta-Hämettä niin… Ei mitään. Eikä ole siitä kyse, että kaipaa ylistystä. Mukana oleminen ja osallistuminen, ne ovat se juttu. Että olisi se Ystävä.

Tänään sain kokea innostusta, kun lattiaurakoitsija  sai valmiiksi pari lattiapintaa.  Väri mietitytti valinnassani, mutta nyt olen iloinen, sattui kohilleen!

Yksinäisyys? Se on eniten sitä, että joku on joskus mennyt eikä palaa.

Minulla se on sitä, ettei enää ole sitä joukkoa,yhteisöä, kaveripiiriä. Sitä, jossa sai tehdä mitä vaan ja hävetä, mutta seuraavana päivänä kaikki sanoivat ”älä nyt viitti, ketä kiinnostaa”.

Sepä se nuoruus. Mutta laitetaan se palaamaan taas! Pitää vain olla mieleltään nuori ja avoin. Kun aina muistaisi.