Blogi

Laatikkorumbaa

Perjantaina mietin tällaisia: ”Nyt on bataattilaatikoita vasta neljä vuokaa odottamassa paistoa. Ylihuomenna siis Antin Adventin myyjäiset, joissa perinteisesti olemme Lopen Vasemmistoliiton voimin olleet aikamoisen tehokkaasti esillä. Esimerkiksi Sirkan sitruunakakuille on jo ennakkotilauksia ja useinkin myyntipöydällä käydään varaamassa leivonnaisia ja laatikoita, ettei kukaan vaan vie, kun ostaja tutkii muuta myyjäistarjontaa.

Eihän ne lantutkaan mihinkään riittäneet. Huomenna haetaan lisää, pitäähän itsellekin jäädä joululaatikoita. Vaikka en vielä ihan joulupöydän vieraiden lukumäärää tiedäkään.”

tässä vaiheessa, kun muistin kuvata, olikin jo iso osa tuotteista löytänyt uuteen kotiin…

No, sunnuntaina oli taas myyntitiskillä vilskettä. Minun tekemät laatikot ja Sirkan ja kumppaneiden 16 kuivakakkua, arpajaiset, kahvitarjoilu ja kaikkea muuta, mitä nyt adventtimyyjäisiin kuuluukaan. Oli kova homma valmistaa laatikot, mutta sitten kuitenkin niin kiva olla paikalla ja tavata ihmisiä. Iso kiitos siitä, että kuntamme antaa joka vuosi tämän ilmaisen mahdollisuuden myydä tuotteita!

Onnen lapsi

Tänään ihana päivä. Pieni pojanpoika sai nimen Hämeenlinnan kodissa. Anton Heikki Juhani kantaa nyt molempien pappojen nimeä toisena ja kolmantena ja ensimmäinen on ihan oma ja kantajansa näköinen. Tosin Anton löytyy ainakin toisen papan suvusta ja onkin aika kuuluisa ainakin pujottelukansan mielestä: Anton Lahdenperä edustanut Ruotsia kunniakkaasti talviurheilussa. Mutta se ei kyllä ollut tiedossa nimeä mietittäessä.

Antonin miehekäs kaakku. Wau!

Oli myös hieno juhla muutenkin. Paljon tuttuja ja läheisiä koolla. Ja mummo sai taas leikkiä muru-Eevan (2 v) kanssa. Eli Eeva tapansa mukaan pomotti: teki temppuradan, joka minun ja toisen papan eli Heikin piti kulkea, ja saatiin Eevalta kannustukset: Hyvin menee! Sitten mummo haastettiin menemään hyppien Eevan huoneeseen. Leikittiin dinosauruksella (pinosaurus) ja istuttiin lattialla niin kuin lapsuudessa kaikki istuvat; mummot harvemmin, mutta nyt oli kyllä salitreeneistä hyötyä eli oli helppo istua matolla jalat harallaan. Kokeilkaas muuten sumokyykkyä. Jostain luin, ettei sitä edes peruskoululaiset kaikki saa tehtyä. Me tehtiin Eevan kanssa aika monta.

Oli aika onnellinen olo. Juhlissa oli kaikenlaista sukua ja väkeä. Lapsia ja lapsenlapsia kyllä, mutta heidänkin kumppaneitaan. Ihana sekalainen seurakunta, josta Eeva nautti täydellä. No niin, paitsi jos siellä oli partaukkoja

Se, miksi näitä mietin, johtuu siitä, että etsin yhtä valokuvaa. Sen takia plarasin viimeisen kymmenen vuoden kuvat, en toki albumeista, vaan facebookista, johon olen oikeastaan tallentanut viimeiset vuodet. Kiitos siitä Facebookille, vaikka olisin kyllä tullut toimeen ilman sinuakin.

Asiaan. On niin mahtavaa katsella omia perheen ja ystävien tapaamisia, joista tietenkin aina haluttiin ikuistaa hetkiepisodeja. Se niin saa mielen hyväksi, kun katson pienen Jaakon ja ystävänsä Lauran lumileikkejä silloin kun he olivat metrin korkuisia. Näin luulen, että heidän parhaimmat joulunsa menivät (huonojakin jouluja oli):

Ja silloin jouluaattona mentiin Lauran äidin mökille illalla ja kerrottiin, mitä lahjoja olikaan saatu. Juotiin glögiä ja syötiin pipareita ja torttuja. Ja taas katsottiin lahjoja, pelattiin Afrikan Tähteä tai jotain. Ja aikuiset vaan istuivat ja pölisivät jotain höhlää kahvikuppien ääressä (oli niillä jotain pienissä laseissa, se haisi pahalta).

Ja on toinenkin näkökulma. Oli tuskaa selata kuvia, joissa ystäväpariskunnan kanssa poseerasimme Tallinnan laivalla, juhannuksina meillä ja ties missä. Ne ihanat hetket päättyivät, kun rakas Helena poistui pilven reunalle. Ja niin tapahtui aika usealle ystävistämme. Siksi on niin kovaa katsella valokuvia, joiden oikeastaan pitäisi tuoda vain iloa. Tässä on juuri se itsekkyys, josta yritän oppia pois: olen surullinen ja katkera siitä, että rakas ystäväni meni pois. Minun kuitenkin pitäisi olla kiitollinen. Kiittää siitä, että minulla oli tämä ystävä. Että hänellä oli todennäköisesti kanssani hyvä olla (ja jestas, meillä oli kyllä ihanaa!). Hänen aikansa tuli ja loppui, minunkin aikani loppuu joskus. Mutta haluan, niin kovasti haluan oppia muistamaan kiitollisuuden. Kiitän Helenasta, ystävästäni, jota ei enää ole. Samalla kiitän niistä ystävistä, joita minulla on. Uskon, ettei minulla ole mitään aihetta olla tyytymätön. Surua voin kokea menetettyjen ystävieni vuoksi ja myös heidän läheistensä kaipuun vuoksi. Mutta nyt minä elän. Teen / yritän tehdä kaikkeni, että tämä loppuelämä olisi hyvä.

Terveiset kakkutehtaalta

Huomenna pienen pojanpojan ristiäiset. Lupasin tehdä kakkuja, ihan vain kaksi kappaletta. Ylevissä suunnitelmissa eilen oli ohjelmoida itseni heräämään seitsemältä, käymään salilla ja palata italiantunnille, joka alkaa 10.45. Sitten koiran kanssa ihanaan pakkaspäivään metsään.

Muuten meni hyvin, mutta en minä mihinkään salille ehtinyt. Seitsemältä herätys, huolimatta siitä, että nukuin vasta kahden jälkeen – taas mielessä pyörivät suuret suunnitelmat. Onneksi Sami Minkkisen Syvään uneen -meditaatio rauhoitti ja huomasin sammahtaneeni heti kuunneltuani nauhoitteen. Hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan koira-kissaperheessä aina mene kuten Strömsössä. Kun kylppäristä löytyy kakkakasa ja pieni pissalenkki venyy niin pitkäksi että italiantunti kolkuttelee jo vartin päässä, on vain tyynesti todettava, että näillä mennään. Myös suunnitelma tehdä kaksi kuivakakkua heti päivällä ja lähteä sitten hankkimaan kaikenlaista tarviketta, no – ei se niin mennyt. Päivä on marraskuussa lyhyt ja totesin, ettemme Kiss-koiran kanssa ehdi päivänvalon aikaan juoksentelemaan metsissä, eikä kaupoissa ja apteekissa huvita käydä illalla. Joten Riihimäkeen, jossa auton tankkaus, apteekki (turhaan, silmätippojen resepti oli vanha!), maalikaupassa valkoista seinämaalia Turkuun, ja sitten olikin jo palattava kotiin.

Kotimatkalla mietin eilistä tv-uutista, jossa ”infottiin” keinoista, joilla marraskuun synkkyys ei masenna. Yllätys, yllätys: asenne ja terveet elämäntavat. Kiitos vaan, tiesin tuon jo. Mutta itse asiassa en vieläkään suostu ymmärtämään tuota vouhkausta siitä, miten kamalaa on, kun tulee vuodenaika nimeltä talvi ja on marraskuu. Minua ei haittaa hämäryys eikä pimeyskään, paitsi ehkä se asettaa haasteita ulkona liikkumiselle, jos haluaa nähdä muutakin kuin maantien. Miksiköhän ihmiset haluavat tieten tahtoen protestoida tätä luonnollista vuodenkulkua vastaan, sillä eihän siitä ole mitään hyötyä? Mitä vikaa on tässä vuodenajassa? Kohta tulee lunta, joulu valoineen ja sitten taas alkaa päivä pidentyä.

Olen nyt kuukauden herännyt herätyskellon soidessa seitsemältä. Se tuntuu joskus ankealta, mutta kun karistaa unet, nousee istumaan ja pohtii vähän aikaa elämänmenoa, kirjoittaa tai lukee, niin tulee niin hyvä olo, että ihan hymyilyttää. Ja sitten eikun ylös, puurot ja kahvit kiehumaan ja pöydälle kynttilä palamaan. Ja tietenkin kahvin saa nyt jo juoda hyvän ystävän lahjoittamasta ihanasta joulumukista.

Huomenna suuri juhlapäivä siis. Pieni miekkonen saa nimen. Jännittää!

Hitaampi viikko nyt

Vähän on ollut ehkä liikaa vauhtia viime aikoina. Viime viikolla oli Helsingissä säätiöhallituksessa suunnitteluiltapäivä. Samalla reissulla kävin vielä Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa sitä runsautta; aina se hämmentää ja väsyttääkin, kun ei oikein mitään tarvitse ja kaikkea on niin paljon ja vielä sellaistakin, jota tekisi mieli, mutta harkinnan jälkeen ei sittenkään. Matkakirjoja, italialaisia ja brittiläisiä matka- ja sisustuslehtiä, ihania päiväkirjoja ja kalentereita.

Torstaina tehtiin kotimaanmatkailua ja käytiin ystävien luona Porissa. Vein myös paljon kankaita ja askartelutarvikkeita tuliaisiksi – ne ilahduttivat ystävääni ja helpottivat elämääni, kun yritän päästä tavarasta eroon.

Ai niin, sehän olikin toissa viikolla, aika menee vauhdilla taas. Eli tällä viimeisellä ”vain” valtuusto, ympäristölautakunta, kissan lääkäri, yöpyminen ja siivousta Turussa, lauantaina Lopen osaston epäviralliset ”päättäjäiset” (pizzaa, lohta, viiniä ja epäonnistuneita yrityksiä saada karaokelaite toimimaan), sunnuntaina sitten isänpäivä ja maanantaina eli eilen kunnanhallitus, joka kesti vähän alle kolme tuntia (ensi vuoden budjetti ja strategia lähtee valtuustolle päätettäväksi).

Nyt on leppoisa tiistai. Heräsin seitsemältä ja syvennyin vähän meditointiin ja opiskeluun. Ulkona on tänään ollut hyytävä tuuli ja suunnitelma lähteä Kiss-koiran kanssa juoksulenkille jäi ainakin toistaiseksi, kun vettäkin tihuuttaa. Sen sijaan viritin puutarhapaviljongin runkoon kaamosvalot – kasvihuoneessa ne jo ovatkin. Ja kyllä ne ilahduttavat jälleen. Kunhan ei vain tarvitse koskaan katsoa välkkyviä, vilkkuvia värillisiä valoja tai epämääräisiä joulupukkihahmoja amerikkalaiseen tyyliin… Niitähän pian varmaan alkaa näkyä siellä täällä.

Loppuviikkoon suunnittelen laiminlyömäni italianopiskelun petraamista, kuntosalia ja onhan vielä mummon pikkuisimman ristiäiset sunnuntaina – niihin lupasin vähän leipoa. Nyt vain sitten vihdoin, pitkästä aikaa nautin olemisesta, en stressaa, neulon neljättä islantilaisvillapaitaa ja katson varmaan telkkarista Suomen Kaunein Koti -finaalin (ja toivon ettei voittajaksi valikoidu mikään kiiltävä ökytalo, jossa on siunauskappelin sisustus, valkoista ja valkoista, mustaa ja teräviä kulmia huonekaluissa, ja julkisivun korkuiset ikkunat).

Isänpäivän aatto

Nyt kävi näin, etteivät isänpäivänä tule kaikki lapset käymään. Jaakko-kulta on jo itsekin isä ja nauttii perheen seurasta. Muut paitsi kuopuksemme Paavo ovat muuten estyneitä. Varasin ruokaa (liharuokaa!) kuitenkin, mutta kätevä martta piti huolen, että liiat eväät voi pakastaa tai jakaa eteenpäin. Aina pitää juhlia, jos pikkiriikkisenkin pientä aihetta on! Ja onhan isä kuitenkin Iso asia.

Omaa isää vähän ikävä. Olisi kiva, jos hän näkisi tämän nykyisyyden: lapseni kaikki, lapsenlapset, perheen kuulumiset, voisi tutkia taloa ja tonttia, kertoa omia muistojaan. Sydän ei säry, mutta kovasti säröilee. Ne säröt ovat sitä laatua, jotka eivät enää umpeudu. Mutta. Isä katsoo meitä kuitenkin jostain ja hymyilee, näin uskon. En jatka tästä enempää, koska alkaa itkettää. Ei saa jossitella, koska tämä hetki on tärkein, eilinen meni jo.

Tänään valoisa päivä. Aurinko paistaa. Illalla kylään tovereiden kanssa. (tein tietenkin marttana huomisen ruuat kypsytystä vaille valmiiksi). Taas siis täällä ”maalla”, nautin vihreästä ja siitä, että saan/joudun osallistumaan Lopen elämään ja vielä politiikkaankin.

Paljon on asioitaa, joista voisin kysellä itseltäni ja kanssaihmisiltäni. Lista on pitkä. Palaan siihen ihan pian. Nyt pitää laittaa naama siihen kuntoon, että kehtaa näyttää myös ystäville.

Ihmettelen ja kiitän

Ei kun taas Turussa! Tuli inspiraatio, että nyt siivoamaan ja raivaamaan. Ihan kuin sitä ei saisi tehdä kotona Hämeessäkin. Mutta se on ERI, niin kuin lapset aina sanoivat, kun halusivat perustella jotain, mitä ei voi perustella.

Kerttulissa oli kaikki ennallaan. Latoin töpselit seinään ja lämpöä alkoi virrata ala-keski-yläkerrokseen. Minulla oli isot suunnitelmat, mitä teen ja saan valmiiksi, mutta kyllähän tuo kolme kerroksen taaperrus pihalta makuuhuoneeseen antaa seen liikuntapurskauksen, jota itse aina tarvitseen vähintään joka toinen päivä.

Edelliset vuokralaiset eivät kovasti olleet siivoamisen perään, näin kun tarkemmin, ilman ensirakkauden vaaleanpunaisia silmälaseja, katsoin uutta kotiani. Mikä tiesi kaikkea muuta kuin vain imurointia. En mene yksityiskohtiin. Sanon vain, että raadoin kahteentoista yöllä. Ja kun olin kaupungilla päivällä ostamassa hakaneuloja (!) ja kaksipuoleista teippiä, muistin äkkiä, etten ollut syönyt lounasta. Joten menin kahville ja nuukana ihmisenä otin täytetyn croissantin kera cappuccinon. Täysin väärä ruoka terveellistä noudattavalle. Mutta helkkarin hyvää! Sen jälkeen söinkin sitten illalla jossain siivouksen lomassa, kotoa tuomiani eväitä (paahtoleipää, jogurttia, yksi persimoni…) – ja koko ajan mietin, että pitäisi tehdä suunnitellut asiat, kun nyt täällä kerran ollaan!

AHDISTUKSENTUNTUA

Oma keksimäni nimi yllä. Nyt olen vähän rauhoittunut, kuuntelen Piirpaukkeen esitystä Yleltä.

On vain niin asioita, joita en ymmärrä. Tai, toisaalta, ehkä kaikista kaikkein kamalimmista ja ihanimmista asioista on juuri se, että Ymmärrän. Ymmärrän, miten väärässä olen koko ison osan elämääni ollut. Olen alistunut siihen, että minua pidetään huonona ja tyhmänä, en saa sanoa, en tohdi sanoa. En saa olla sellainen kuin oikeasti olen: rohkea, päättäväinen.

No niin. Kissa Salminen sairastui. Oli aika huonossa kunnossa pari viikkoa. Lääkäri otti verikokeet ja kertoi, että kissa on ihan terve! No tämä ei ole koko totuus: päässä oleva vanha haava oli täynnä mätää. En viitsi kertoa yksityiskohtia. Mutta luulimme jo, että joudummee jättämään jäähyväiset. Mutta mitä vielä!

Nyt on kissa tervehtynyt. Minusta hänen ei enää pitäisi mennä vapaana ulos ja tappelemaan. Minä olen kissan toki ottanut ja hän on minulle rakas. Minulle on esitetty erilaisia ”vaihtoehtoja” kissani kohtaloksi. Tiedän, että naapurit ja monet jopa ystäväni häntä vihaavat, vaikka en muista hänen tehneen heille mitään pahaa. Eläinystävät ovat erikseen, niiksi en tunnusta heitä, joiden mielestä koira, joka osaa ottaa sokeripalan nenän päältä, on mukava eläin. Eläin saa olla persoona, ja jos palkitsemalla ja kiittämällä tekee temppuja, se on ihan ok.

Istuin eilen yläkerran pikkupikkuhuoneesssa Turussa. Kattoikkunasta näkyi illalla aika hämärä Turun tuomiokirkon kellotapuli. Minusta tuntui, ettei koko taloyhtiössä ole ketään. Onko tapahtunut ydinkatastrofi? Olen sentään keskellä isoa kaupunkia – haloo…! Onko täällä ketään?

Siivoan, raivaan, en muista syödä. Verensokeri on jossain miinus satasella. Vimmatusti hinkkaan puuliettä enkä saa siitä niin kirkasta kuin naapurini Rauni sai. Ensi kerralla tuon ehkä teräsvillan kanssa dynamittipötkylän.

Ei se mitään. Olen väsynyt – vielä kahdeltatoista siis todellakin pesen suihkuhuonetta. Kuulen etäisesti veden kohinan ohi Turun Tuomiokirkon Kellot! Vitsi, jos olisin tämänkin tiennyt pienenä viisivuotiaana kun kuuntelin radiota! Että olen nyt tässä, kirkon juuressa. Ja ne kellot lyö!

Voi miten olenkaan iloinen! Aamulla taas heräsin ja katsoin kattoon: siellä se oli, kirkon kellotapuli ja se kello.

Niin paljon olen nyt ymmärtänyt. Miten monta vuotta tuhlasinkaan siihen, että luulin olevani jotenkinvähemmän. Sitähän vahvistivat kaikki, vanhempani, ystäväni, sisaret, muut sukulaiset, kumppanit. Nyt vasta kun tajuan, miten minun olisi aina pitänyt arvostaa itseäni ja myöntää, että olen hyvä ja osaan ja minusta tulee kaikkea, mitä haluan! Ja sitähän minusta tulee.

Mutta kaikista ikävintä on se, että on myös ystäviä, jotka eivät usko minuun. He (ehkä) naureskelevat unelmilleni ja sanovat, että hyvähän sinun on, tai että sattumaa.

Niin. Nautin siitä, että minulla on läheisiä ja rakkaita. Mutta myös yksinäisyydesttä, että saan olla! On vähän erikoista sanoa näin. Mutta toisaalta, ihminen ei ole vain äiti, sisko, serkku, vaimo. Etsin itseni tästä joukosta. Ja löydän.

Turkkusessa

Aamu Turussa. Avasin kattoikkunan ja päästin lounatuulen sisään. Samalla tuomiokirkon kello löi neljännestunnin lyönnit. Uskomatonta, että heräsin aamulla Turussa, omassa sängyssä – tai, no lainasohvassa ja aika autiossa huoneessa, mutta kuitenkin.

Vuorokauden rehkimistä. Edellisten asukkaiden tavaroita jäänyt paljon ja niitä roudasin kellariin, roskia neljä säkillistä kierrätykseen ja vielä loput autoon sekajätteeseen kuljetettavaksi. Imurointia, lattian- ja uuninpesua, fiilistelyä vanhan radiorämän tahdissa: sieltä ei tullut Hämeen radiota vaan Varsinais-Suomen uutisia.

Unelmat voivat todella toteutua, kun on kova tahto ja luottamus. Nyt pikkuhiljaa hivuttaudun vähän Turkuun, vaikka koti on vielä Hämeessä. Pian tilanne kuitenkin muuttuu, näin se on tarkoitettu.

Olipas rankka (ja ihana) päivä. Kilometrejä tuli laskuriin viisi, ja ainoastaan kiivetessä kymmeniä kertoja ensin ulkoportaat ovelle, sitten portaat asuntoon, ja vielä portaat yläkerran makuuhuoneeseen ja kylppäriin. Mutta ei siinä kaikki. Kellariin kun vie tavaroita, pitää kivuta alas ja ulos ja kiertää talon päädyn ympäri ja kivuta mäki ylös, että pääsee kellarin ovelle ja siitä asunnon alla olevaan säilytystilaan. Eipä tarvinnut harmitella, että salitreeni jäi nyt väliin pariksi päiväksi.

Piti ihan apua kysyä mökkinaapurilta, kun asunnon valurautainen puuhella kaipasi vähän kosmeettista kohennusta. Siis seuraavaksi rautakauppaan hakemaan mustaa puuhellaritilöiden hoitoainetta.

Yö oli hiljainen, vaikka olin keskemmällä kaupunkia kuin edes itse tajusinkaan. Naapurin kakluunista tai hellasta leijaili savua keittiöön ennen kuin älysin sulkea pellit. Oli vähän sellainen olo kuin olisi siirtynyt Vanhan Turun, Suomen entisen pääkaupungin aikaan. Nukuin hyvin, kukaan ei naukunut eikä murissut vieressä. Vähän oli ikävä.

Tänään ennen kotiin lähtöä rehkin vielä keittiön tasot ja porraskaiteet puhtaiksi, en meinannut muistaa, että minulla on aina kolmen tunnin välein nälkä, kun olin niin keskittynyt. Illalla kotona se sitten kostautui, kun koiralenkiltä tullessani romahdin (mie romahan!) enkä jaksanut edes koirien heijastinliivejä riisua: niin hirveä nälkä, että jalat vapisivat.

Huomenna taas koulu alkaa. Italian tunti aamulla, sitten ystävät kylään. Illaksi simpukkakeittoa, kauden herkkua! On tulossa sadepäivä, ehkä saan kanervat ulkoruukkuihin, ehkä en. Ei paineita.

Tämä kappale kolahti kun siivouksen lomassa luin pätkän voimauttavasta kirjasta ”The Secret” (Rhonda Byrnes):

Elämä alkaa joka aamu

Aamun ajatus vielä vähän pimeässä kello 7.30, ajatus on lainattu ei yhtään vähemmältä persoonalta kuin Albert Einsteinilta: ”On ainoastaan kaksi tapaa elää elämänsä. Toinen on elää kuin mikään ei olisi ihmeellistä. Toinen on elää kuin kaikki olisi ihmeellistä.”

Tästä on hyvä jatkaa ihmeellisen kauniiseen pakkasaamuun.

Kehitys kehittyy

Miracle Morning -projekti jatkuu. Viimeksi kuvassa oli kymppi ja neljätoista, nyt kymppi ja kuusitoista:

Kahvakuulan ohella muutamat porrashyppelyt (salin kahden kerroksen välillä on 16 askelmaa ja ne pitää ehdottomasti jaksaa hyppiä vähintään kolmesti ylös), vatsatreeni (esimerkiksi istumaannousut selältään parikymmentä kertaa kolmesti). Ainiin, ensi lämmittely juoksumatolla, kilometrin juoksu tai laiskempina päivinä hölköttely tai sitten kävelymeditaatiokin voi antaa virtaa.

Kyllähän se kirvelee, lähteä liikkumaan. Mutta ai että olo on taivaallinen tuon runsaan tunnin pakerruksen jälkeen. Tosin lähipihalla, alakoulun kentällä keskiviikkoisen tunnin kahvakuulatreenin jälkeen olo on vähän kuin olisi laskenut tynnyrissä alas lumettoman Ounasvaaran kivikkorinteen.

Aamuherätys nykyisin klo 7.00. Paitsi tänään 6.30, koska hammaslääkäri jo kahdeksalta. Viikonloppuisin ei salia eikä herätyskelloa, vaan hidasta nautiskelua. Mutta kun on päättänyt ottaa elämästä kaikki irti, miksi nukkua puoleenpäivään? Noin parin viikon harjoittelun jälkeen herään nykyisin jo itsestäni puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Tikkana pystyyn ja kymmenen minuutin meditaatiohetki: hiljaisuudessa keskittymistä, tutkailua, kiitollisuuden aiheiden ajattelua. Sitten on ohjelmassa vähän kirjoittamista ja/tai opiskelua. Kun koirat alkavat ihmetellä, että eikö tänään ollenkaan poistuta makuuhuoneesta, päästän ne ulos ja samalla kun ne tarkistavat pihan yölliset tuoksut ja kuulostelevat ympäristön äänet, jumppaan noin minuutin verran. Toistaiseksi verannalla on vilpoisaa, mutta miten kuukauden päästä, pitääkö laittaa huopatossut? Jos naapurit nyt jo taivastelevat aamuisia X-hyppyjä ja sumokyykkyjäni, niin miltä mahdan näyttää pilkkihaalareissa tammikuun lumipyryssä klo 7.30?

Mutta hyvältä tuntuu.