Se on Lehmä koivun alla, kun kirjottaa

Tässä olen, koivun alla lounaisessa Suomessa! Kuuntelen yössä rantasipin hälytysääniä, västäräkkejä, tiltaltti veteli juuri huikean värssyn tuossa mantereen puolella, venäläista musiikkia, Trofimia ja muita, niitä on vähän vaikea arjessa kuunnella. Järvi on sileä ja silkkinen, ilta on valoa täynnä. Olen käynyt kylällä kaupassa, kävellyt kauniin kirkonmäen ja hautausmaan, vieraillut kirpparilla saaden kaksi kaunista lasimaljaa vitosella, trimmannut koirat (ei koskaan enää, hirveä homma!), puhunut lapsen kanssa tunnin puhelimessa, uinut, ottanut päiväunet ja lukenut paksua romaania.

Nythän se toteutuu. Heli Laaksosen runo, toive, jolle hymyilimme yli kymmenen vuotta sitten katsomossa Kruununhaassa, jossa Helillä oli esiintyminen. Emme hymyilleet huvittuneesti, vaan ainakin itse olin hurmaantunut paitsi kauniista kielestä, myös lempeästä ja kauniista kerronnasta, joka kertoi sen (ja tämän) päivän ahdistuksesta. Täällä ollaan, Heli! Saaressa, koivun alla, rantasipien ja lokkien lempeiden ja vähän toruvien silmäin alla.:

Lehm ja koiv
Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil.
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
Antakka mu olla lehm koivu al.
Viäkkä mu väsyne nahk
kamarim permanol, kakluni ette.

Heli Laaksonen (Pulu uis 2000)

Heipat täältä korvesta, toivoo Lehm koivu al!

Paratiisi Satakunnassa

Täällä ollaan! Singahdin tänne melkein heti Tallinnan jälkeen. No ei, piti sunnuntai levätä ja kohottaa itsensä ruotuun rentoutuksen jälkeen. Mutta vieläkin olen onnellinen Viron matkasta. Se oli oikein ajoitettu, kaikin puolin.

Olen siis varannut tämän Pomarkussa sijaitsevan hyvän ystäväni mökin (mökki, hmm., no saari, jossa on mökkejä pari kolme…) viikoksi. Hauskaa, että juuri tänään kun lähdin auto pakattuna koiria, koiran ruokia, omia eväitä ja ties mitä, Porin vaiheilla alkoikin sataa. Ei se mitään outoa ollut, vaan se, että se vain nauratti!

Nyt ollaan nautittu niin upeasta kesäkuusta, että välillä on aika ihanaa mennä laiturille tässä paratiisissa ja nauttia. Kolmen viikon päästä kuulemma taas lämpiää, tai siis poutaantuu, lämpöähän riittää.

Tunnen olevani onnen tyttö. Olen monta päivää yksin, mutta saan tänne myös hyvän ystävän vieraaksi.  On hiljaista. Kuuluu välillä lokkien, västäräkkien ja sorsien ääntelyjä. Hyttysen ininää ei juurikaan, se on tuolla metsätiellä aika hurjaa, mutta täällä veden ääressä niitä ei näy. Kuuntelen radiota ja luonnon ääniä, luen kirjaa, istun laiturilla tai rantakalliolla. Täydellistä.

Tänään poikkesin Pomarkun keskustassa, siinä suuressa cityssä, jossa on kokonaista yksi katu, yksi K-Market ja kirkko. Matkailu avartaa 🙂

Täällä on niin kaunista!

Tallinnaa herraseurassa

Hei, me syödään hyvin!

Impulsiivireissu Tallinnaan! Ja piti mennä kaksin, mutta sitten matkasta sukeutuikin Lapsi mukana -matka, kun 5-kymppinen bonuslapsi tuli mukaan. Ja hyvä kun tuli – meillä oli hillittömän hauskaa. Ja myös hyödyllistä. Puhuttiin paljon asioita, joita olisi pitänyt jo aiemmin puhua. Naurettiin ja itkettiin. Mutta ennen kaikkea: nautittiin!

Itse karkasin (tietenkin) heti hotelliin majoittumisen jälkeen yksin kaupungille. Minulle on kaikista mieluisinta kulkea omia polkuja ja fiilistellä, katsella ja istua vaikka kirjan kanssa jossain rauhassa, samalla tarkkaillen ihmisiä, maisemia, ympäristöä. Etsin kuitenkin pinnallisena ihmisenä myös itselleni kauneutta. Aikani kuljeksittuani, kun ensin aiempi pedikyyripaikka osoittautui suljetuksi, löysin sokkeloiselta kujalta jalkahoitolan. Uudet kauniit kesävarpaat ja lakatut varpaankynnet sain runsaan tunnin lekotellessani hoitotuolissa. Ihanaahan se on, kun joku hieroo jalkapohjia ja varpaita! Samalla sain venäjän kielikylvyn, sillä pedikyristi Marina oli venäläinen ja kun hänelle selvisi, että osaan kieltä, alkoi juttua tulla (niin että mukaan ottamani kirjan lukemisesta ei tullutkaan mitään, eikä haitannut). Siinä käytiin kaikki läpi. Se, miten korona oikeastaan venäläisen käsityksen mukaan ei ole yhtään uhka, vaan vain niin kuin flunssa (nyökyttelin tietenkin, ei näistä asioista kannata alkaa väittelemään sen kerran kun saa jutella rakkaalla ulkomaan kielellä), ja miten vanha äiti 82 vee haluaisi tulla Siperiasta käymään, mutta nyt ei rajoitusten vuoksi pääse; ja miten ihanaa on hoitaa puutarhaa, miten kirsikka ja omena kukkivat ja salaatit ja perunat kasvavat silmissä ja kaikkea tuota niin joka kansallisuudelle yhteistä. Oikeasti olin aika poikki hoidon jälkeen, sillä keskittyminen venäläiseen puhetulvaan vaati kyllä runsaan määrän energiaa.

Energiavajaus sitten täydennettiin bonuslapsen suosittelemassa ravintolassa Rataskaevu 16:ssa. Ja hyvät hyttyset, kylläpä olikin melkoinen löytö! Harvoin olen syönyt niin hyvää ruokaa ja saanut niin hyvää palvelua. Eivät sanat riitä kertomaan, joten en ala kuvailemaan. Mutta sen kerron, että pitkän kaavan mukaan syötiin, alkupalat ja lämmin ruoka, jälkkärit ja juomat kohdistettuina ruokiin. Ihana tarjoilijatyttö oli yhtä aurinkoa ja hauskuutti meitä jutuillaan. Hän pompahti ilosta ilmaan kun annoimme hänelle ruhtinaallisen tipin poislähtiessämme, ehkä 20 euroa oli ylilyönti ja hänen päivänsä pelastus, mutta totta totisesti hän sen ansaitsi. suosittelen siis kaikille Tallinnaan menijöille ravintolaa Rataskaevu 16!

Korona oli hiljentänyt Viron. Jo laivalla oli tyhjää ja väljää. Tallinnan kaduilla myös. Siellä ei näkynyt muita turisteja kuin suomalaisia, tietenkin oman maan eestiläiset ja venäläiset kuitenkin näkyivät katukuvassa. Hyvin oli huolehdittu hygienia-asioista. Käsidesiä ja etäisyysohjeita oli joka paikassa. Ottaisipa Ruotsi oppia!

Niin hyvä mieli jäi matkasta. Ja kun Konsta ja Rauni olivat hoitaneet karvaisia kotiinjääneitä, niin oli ilo tulla takaisin kotiin. Matti Nykäsen sanoin: Elämä on laiffii!

Hiihtelyä ja rantahaikailuja

Hiihtelin, kikkailin itseni tänään rauhallisesti kirkonkylään. Keltainen mummopyörä tuntui raskaalta, ehkä siis olen lihonut muutaman kilon juhannusherkkujen ansiosta? Vesi kirkonkylän rannassa oli kuin linnunmaitoa, ei levää (vielä!). Kuivattelin tunnin ajan, luin kirjaa ja nautin. Mietin miten hienoa luksusta on että omassa kylässä on järvi, laituri, saaret, ja myös useita muita järviä. Olen monessa liemessä uinut, mitenköhän se suomalaisen luonne aina vain arvostaa uintia? Mieleen tietenkin ovat jääneet monet rannat ja lätäköt tai lutakot, joihin olen saanut itseni kastaa:

Simpeleen Koskenkulmalla oma pienviljelijätonttimme oli lähes rannalla: joessa käytiin uimassa ja mattopyykillä. Opin itsekseni uimaan virtaavassa jokivedessä. Minua ei varoiteltu hukkumisesta: yksin kävin alle kouluikäisenä joessa uimassa – ei aikuisilla ollut aikaa eikä tapana leikittää tai valvoa. Joissain asioissa, kuten tässäkin, nykyisin ollaan fiksumpia.

Muistan myös katkeruuden, kun serkullani (Marja) oli uimapuku. Olin ehkä 5-vuotias ja tein Hilda-äidille ultimaatumin: Jos en saa nyt uimapukua niin uin tällä leikkipuvulla (Leikkipuku = hellepuku 50-luvun malliin). Raju veto. Siitä Hilda varmaan säikähti, koska sain ehkä jo 2 vuoden päästä uikkarit.

Thessaloniki, Kreikka:


Hölmö maalaisturisti rannalla ilman mitään aurinkosuojaa

Elämäni ensimmäinen kosketus Välimereen. Ahmimme sydänystäväni Pirjon kanssa kauan kaivattua aurinkoa. Silloin ei neuvottu varomaan – ei ollut aurinkosuojia tai suosituksia! Paloimme komeasti punaisiksi, mutta eipä se haitannut! Aleksanteri Suuren perustamassa Thessalonikissa rakastuin kreikkalaiseen kulttuuriin (ja ehkä myös mieheen), maisemaan ja ruokaan. Se oli tynnyrissä kasvaneelle juuri lukioon kirjautuneelle karjalaistytölle maailman avautuminen! Ikuiseksi unenomaiseksi muistoksi jäi illallinen thessalonikilaisessa tavernassa kaupungin yläpuolella, paikallisella Akropoliilla (niin, se ei ole pelkästään Ateenan yksinoikeus!).


Dimitris

Voisin yhä haistaa ja maistaa paikan (minulla on Taverna Domnan yhteystiedot, vaikka todennäköisesti en enää pääse sinne uudestaan) tunnelman.

Söimme Pirjon, Dimitriksen ja Johnin kanssa tietenkin souvlakia, joimme retsinaa ja ouzoa. Samettisessa yössä tuijotimme merelle, jossa laivojen valot vilkkuivat. Olenko koskaan ollut niiiiiin onnellinen? Silti typerä höperö sielläkin ikävöi jotain suomalaista poikaystävää (, joka loppujen lopuksi osoittautui vallanhaluiseksi ääliöksi) mutta onneksi osasin kuitenkin painaa joka tuoksun, valon, äänen mieleen niin, että nytkin muistan! Pienessä ouzohiprakassa kompuroimme alas akropoliilta kaupunkiin, nauroimme vatsat kipeiksi hyville vitseillemme suomalais-kreikkalaiseen tyyliin, pojat saattoivat meidät kohteliaasti pieneen hotelliimme. Dimitris suuteli minua poskelle. Seuraavana päivänä vielä tehtiin Dimitriksen ohjaama näköalakierros Thessalonikissa, vain koska hän halusi näyttää. Missään vaiheessa ei ollut tuntua siitä, että olisi voinut vaikka flirttailla. (nyt kun ajattelen, kyllä kadun isosti!)

Järvi Pietarissa. Tai järvet. Venäläisen poikaystäväni kanssa kävin ”Järvillä”, en enää tiedä, onko kaupunginosaa olemassa. Siellä kuitenkin keskellä suurkaupunkia oli iso järvi ja uimaranta, jossa kävimme virkistäytymässä. Myös Kannaksella kävimme Volodjan ja Igorin kanssa (no tietenkin nämä nimet, puuttui vain Sergei) uimassa, elektrichkalla, eli täyteen ahdetulla paikallisjunalla eväinemme mummujen ja vallattoman nuorison seassa.

Muistan hyvän tunnelman, auringon. Igor piti kaveriani kädestä. Volodjan uskomattoman pitkissä silmäripsissä viivähti katseeni vähän liian kauan. Siitä saattoi seurata moni muukin uintireissu. Uimmehan yhdessä Pietarin keskustan puiston lammessa (kas, miten uimapuku unohtui?) sekä myös Pietari Paavalin linnoituksen edustalla keskellä (aamu)yötä ihan hirveässä vodkanosteessa, jota en halua yhtään tämän enempää muistella, vaikka toteankin jälkipolville miten mukavaa oli huolimatta karmeasta morkkiksesta, siis ei itse uinnista vaan ällöttävistä teinifritsuista, joita hellekesänä olikin kiva peitellä..

Karibian meri:
Kuuban matkamme kohdassa saaren eteläreuna ja edessä meri, jonka toisella puolella niin paljon – Nicaragua, Chile, Peru… sinne en ehkä koskaan ehdi, vaikka haluaisin. Mutta tämä ranta, jossa on vaikea hekumoida Karibiasta… Rauhallinen ja hiljainen.  Puhdas hiekka ja vesi varmasti asteiltaan noin 30. Yksin vietin koko päivän rannalla. Matkakavereina saksalainen nuoripari, joiden kanssa jaoin taksireissun (hengenvaarallinen jo sinänsä). Lueskelin Minna Canth -kirjaa, uin pieniä pyrähdyksiä, kävin elämäni kauheimmassa vessassa rantabaarissa, join kaksi olutta. En oikein osannut tajuta, missä olen. Okei, Kuuba isona käsitteenä oli ymmärettävä. Olin Kuubassa. Mutta että olen Karibian merellä, meren ääressä, en voinut käsittää, ihmettelin asiaa: minäkö, näin kaukana? Ja silti ihmiset olivat ihan samanlaisia kuin missä tahansa muualla.

Monta muutakin rantaa on jäänyt taakse. Ja toivon että niitä on myös edessä. En tavoittele tässä mitään kirjallista palkintoa, mutta  itselleni on tärkeä laittaa asioita muistiin. Odottakaas, kun pääsen kuumaan aiheeseen vireässä opiskeluelämässä. Sitä kannattaa odottaa, koska nyt jos koskaan olen kypsä kertomaan.

Hyvää mittumaaria!

Juhannusruusuja hain taas tutusta salaisesta piilopaikastani keskeltä metsää. Siellä rehotti yhä isommaksi kasvanut juhannusruusupensas, ja nyt on kukkia kaikkialla talossa – jopa vessassa!

Aamupäivällä kävimme Ojajärvellä uimassa, siis minä ja koirat uitiin. Lempeän lämmin vesi, hiljaiseloa ja seurana telkkä-äiti tai -isä kolmen poikasensa kanssa.

Hiljainen ja rauhallinen juhannus. Ei tule vieraita eikä mennä vieraisiin (siis ei vieraisiin eikä vierailulle) 🙂 Istun terassilla ja odotan, että muillekin kuin itselleni tulee nälkä ja saan laittaa grillikatoksen hiilet kuumenemaan. Ahkeroin kannullisen sangriaa,  vesimelonisalsan ja salaatin, aion paistaa halloumia ja keitetään uudet naapurista haetut perunat. Miten nautinkaan tästä rauhasta.

Kuopus Paavo täyttää tänään 27 vuotta. En voi ymmärtää!

26 vuotta sitten:

Ja nyt:

Luen aivan outoa esikoisromaania, Riikka Suomisen ”Suhteellisen vapaata”. Se on hyvin kirjoitettu ja sisältää paljon kadehdittavan teräviä lausahduksia, sellaisia haluaisin itsekin tuottaa. Kirja on kuitenkin ytimeltään parisuhteen kyseenalaistamista, tai oikeammin koko elämän jatkuvan suhteen. Suomisen mukaan ihmissuhteen vuoksi neuvotaan tekemään töitä, mutta miksi? Jos muutaman vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, että ei nappaa, miksi pitää parisuhteesta tehdä muukalaislegioona, jossa jaksamisella ja temppuradalla selviämisellä pääsee kvantitatiiviseen maaliin (eli 40 tai 50 vuotta yhdessä), mutta kvalitatiivinen tulos ei kiinnosta ketään. Kun uusi normaali on, että esimerkiksi työelämässä ei monikaan pärjää, vaan vaihtaa työpaikkaa tai sairastuu, uupuu. Parisuhteessa tällainen katsotaan ohi, sehän ei kuulu luterilaiseen elämänmenoon. En nyt puhu omasta tai omista suhteistani, joita on ollut, mennyt ja on, mutta kyllä vähän kallistun samaan. Eikö olisi jo aika uudistaa ajattelu tässäkin asiassa? Voisiko ihmisistä näin tulla onnellisempia?

Hyvää juhannusta näissä mietteissä ja ilmankin näitä! Isänmaallinen ja perusporvarillinen tunne kyllä valtaa nyt myös perusvasemmistolaisen mielen: oma maa, oma koti, omanlaisemme kesä…

Vapaus – sisaruus – kesä

Täydellisesti tuntojani tulkitseva kuva alla. Salminen, se Pain in my Ass, osaa. Vaikka onkin laiskoista pummeista laiskimman (vs. Baloo-karhu Disneyn Viidakkokirjasta) kissani Salmisen esittämä. Kuitenkin elementit ovat kohdillaan:

Kesä, vihreys. Puutarha ja pihatyöt, kottikärryt (mikä maaginen kiinalainen keksintö, ainakin jotain, josta Kiinaa ei nyt voi syyttää!), rento olo, odottavat ruumiillista ponnistusta vaativat hommat – mutta toisaalta, kellahdetaampas selälleen ja naatitaan!

Tällainen päivä tänään siis. Työpaikalla hyvästelin työkoneen ja konttorin, tuhosin tiedostoja ja otin talteen, keitin kahvia viimeisen kerran (kuten aina, kaatamalla silmämäärällä purut suodattimeen), söin aamuleivän työkaverien (joita oli koronan vuoksi paikalla vain 2) kanssa.  Kymmenvuotinen urani Vasemmistoliitossa päättyi jo huhtikuun 1. päivänä, nyt konkreettisesti luovutin avaimet ja kohta lähtee hallinnastani moni tiedosto ja sovelluskin.

Mitäkö tunsin? En ihmeekseni paljonkaan.Viimeiset kolme vuotta olivat minulle isoa pettymystä ja tiukkaa itsensä hallintaa, koska työpaikan henkilöstöhallinto ja luottamushenkilötoiminta olivat hukassa. Onneksi sain työterveydestä ja myös työtovereiltani tukea. Nyt en enää ajattele muuta kuin että pahoittelen, miten vähän kaikki organisaatiot oikeastaan investoivat ihmisiin. Markkinointia ja viestintää (itse siihen koulutettuna tiedän), taloutta ja kaikenmaailmanprosesseja… Mutta se, miten persoona, joka kaikkensa haluaa antaa juuri tähän asiaan (mitä suurimmin puolueet, aateryhmät, yhdistykset jne.) oikeastaan vain jätetään oman onnensa nojaan. Mitä se enää minulle kuuluukaan, mutta te uudet kaikki: pitäkää varanne!

Nyt se on: vapaus! Hiippailin pihalla (omalla pihalla, minkä porvarin maailma minussa menettääkään, sanoisi Eeva Kilpi) auringon jo laskiessa. Syreenit, siniset ja valkoiset ihan vaahtosivat kukkaa. (tästä se varmaan tuo ilmaisu tulikin mieleen, Kaarlo Sarkian runossa sanotaan: ”Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet, pihan omanapuiden pilvet satoivat lunta…”) Olin niin väsynyt, kaupungissa kävelyyn (no ehkä tuo kantapään juoksurasitusvamma ja oikean käsivarren ruusutulehdus toivat jotain bonusta tähän ), meluun, autoihin. Vaikka niitä olin ihan oikeasti kaivannut, elämää ja ihmisiä. Ja kovasti myös määrättyjä työkavereita oli ollut ihan sairaan ikävä.

Mutta tämä oma piha! Oma rauha, oma kylä ja sen asukkaat, naapurit, mökkiystävät, lähiaitauksessa käyskentelevät lampaan ja lehmät. Ja että hyvänen aika, minun ei enää tarvitse lähteä leivän perään mihinkään. En saa potkuja töistä enkä kaljupäisten konsulttien tehtailemia keksittyjä varoituksia siitä, miten työt onkaan huonosti tehty (ihan lähipiirissä kokemuksia, kohta nämä varmaan esikoisromaanissa tai vain vaatimattomasti Ely:n valituksissa putkahtavat. Asianosaiset tietänevät odottaa 🙂 )

Elän paratiisissa. Kävelin juuri ulkona, mustarastas meluaa. Puutarhassa tuoksuu nyt jo auennut syreeni, ja jostain Pappilasta mieto lehmänlanta, ei mitenkään epämiellyttävä. Siili (meidän kesken Silanderi) haahuilee ruokakupilleen, jossa kissanruokaa ja vettä kohtuudella, sen varaan ei saa jäädä. Vähän huolestuttaa siilien kohtalo. Toissavuonna töllö naapuri (ei ihan lähi-, ei nimiä) toimitti useat meitä tässä mäessä ilahduttaneet siilit jonnekin toiseen kylään, koska typeryyksissään päätteli, että siili (siis SIILI) on tappanut kanat ja kai kananpojatkin). Eli siis teki eläinsuojelurikoksen. Siili riepunen varmasti haki lihaa kanahäkistä, johon varmaan juuri oli tunkenut supi tai joku muu, joka jaksaa repiä rautalankahäkin ja (luvalla sanoen) jo lahonneet kehykset pois tieltä, mutta siilihän ei käy kimppuun, ei ainakaan itseään 3 kertaa suuremman päälle. Unohdetaan se nyt, koska tulee paha mieli ajatellen ehkä siiliemolla jo syntyneitä vauvoja, jotka sitten ehkä kuolivat nälkään, kun emo heivattiin toiseen kylään. Ihminen, tyhmä sellainen, on tuhonnut ja tuhoaa runsaasti.

Siis siiliruuan jälkeen, kävelin pihalla. Pyjamassa. Kenellä maailmassa on tällaista onnea? Olenko itsekään tullut ajatelleeksi? Kun rakastat vaikka Pietarin tai Nykin ihanaa sekamelskaa, johon on niin uskomattoman ihana sukeltaa. Ja sitten toisaalla: kuuntelet mustarastasta tai satakieltä ja aivan musertavan silkkistä, päälle ja ympärille kietoutuvaa hiljaisuutta. Nuuhkit juuri auennutta kukkaa. Tai istut vain hämärässä, joka ei ole hämärää (koska hämärää on vain syksyllä tai sisällä) vaan erilaista valoa.

Olen ihan oikeasti onnellinen ihminen. Ja nyt se vasta alkaa tuntua. Minulla on ihanat lapset, ihana perhe, hyviä ystäviä, valtava määrä huikeita kokemuksia takana ja (näin uskon) myös edessä, unelmieni koti ja puutarha. Toivon mukaan saan jossain vaiheessa tavata pienen ihanuusvauvan, joka on minulle läheistä sukua…Minusta tulee siis mummo!

Ihminen valittaa. Terveydestä voikin valittaa, jos se pettää, ja etenkin jos se pettää oman toiminnan tuloksena (syö vaan makkaraa ja makaroonia, pullaa ja pikkuleipää…) niin sitten se valittaminen saattaa johtaa myös hyvään, muutokseen. En uskalla ottaa kantaa. Tarkoitus oli kuitenkin puuttua valittamiseen. Miksi pitää valittaa? Tässä Karjalainen tulkinta, karjalaisiahan pidetään niin maan perusteellisen positiivisena kansana, itselläni on kuitenkin tätä aika todellista sisäpiirin tietoa, joka onneksi on vain poikkeustapauksia:

”Mite voip olla näi ilma huono. Kuivaa on, kasvit kärsii, kaik on lotkas. Sattaa koko ajan, mättääntyy kaik. Hirvee tuuli, en piä, nyt männöö haravoituneetkii roskat mihi sattuu. Ain sattaa! Mite voip näi kuivaa ollakkaa! Viimeks vissii sotavuonna (mikä sota? Oisko 30-vuotinen…ihan täs sallaa. suom.huom.). Ja kun ei sitä lunta tult, ni nyt ne perennat on hukas! Ja on nii pimmiitä, ko lum ei valosta.  Ja voi herrajjestas, taas sitä lunta pukkaa, loppus jo sekkii, liukasta on ja kuka ne lumityötkii tekköö. Ja aurauksektii maksaa! Tää on varmast sitä, ko tuonne avaruutee ammutaa kaikkii romuja, sielt ne sit sattaa tän Jokniemeekii ja ilmastonmuutosta tekköö, seki on jottai ihan keksittyy. Onhan näit lumettommii talvii olt, viimeks 1970, ja miul on alpumis 40-luvultkii kuva ko joulukuus on nurmi nii vihriä…

Ja nämä eivät ole keksittyjä repliikkejä, vaan totisinta tottaa. Niinpä. Keskellä kaiken tämän. Olen ihan oikeasti onnellinen.

PS/ Ai miksi otsikko on Vapaus, sisaruus, kesä? Pitäisikö sen siis muka olla Vapaus, Veljeys… ? No ihan kuule, mietipä joutessas sitä.

Silkkiä ja ruusuja

 

Ihana kuva toissa- tai toissaedelliskesän Iittalan naivistinäyttelystä. Elämäni on todella kuin silkkiä vaan nyt. Valtuustovuosi loppui, isoon pinnistykseen tarkastuslautakunnan osalta. Muu Lopen toiminnan ja talouden osalta oli ihan ok, mutta toki ainakin omaa lautakuntaani mietityttivät monet henkilöstöä rasittavat asiat, turhat talous- ja tietohallinnon kulut sekä aika haastava väkiluvun väheneminen. (Tähän viimeiseen kyllä on vastattu hauskalla ja ytimekkäällä videolla tonnin tonteista Lopella, vahinko vain, ettei sitä jostain kumman syystä näytetä Lopen etusivulla?)

Tällä viikolla olen ryöminyt siis pihalla saadakseni puolimetrisiksi kasvaneet voikukat ja vuohenputket hävitettyä. Kuitenkin havahduin faktaan, että kitkeminen olisi ollut järkevämpää laskevan kuun aikaan; nyt ahkeroin nousevaa kuuta vasten ja siitäkös rikkaruohot innostuvat. Maanviljelijät ja puutarhakasvattajat ovat satoja vuosia tienneet nämä faktat. Miksi itse heräsin niihin vasta nyt? Koska olen hölmö.

No, ikkunat ovat kirkkaat (pesin ne). Niistä näkee ulos! Kirjasto on auki, ja haalin sieltä noin 10 kiloa puutarhakirjoja – mikä autuus!

Silkkiä siis tuo edellinen. Ruusutkin kasvavat hyvin. Mutta illalla kun selvisi, minkä ruusun olenkaan saanut, alkoi vähäseltään kismittää.

Ruusu oi ruusu… Olisitpa tullut johonkin muualle, kuin käsivarteeni iholle ja ihon alle! Luulin ensin, että vähintään korona. Käsi mansikanpunainen ja kuuma. Näytti lähinnä lampaanviululta. Venäläinen kiva lääkäri akuuttiosastolla aamulla kuitenkaan ei näyttänyt ilahtuneelta, kun hänen esitelmänsä jälkeen kerroin selvittäneeni jo tuon kaiken Googlesta.

Juttu siis on näin, että kun imusolmukkeet on poistettu (tapahtui 8 vuotta sitten), tulehdus nimeltä ruusu on todennäköinen jatkuva vaiva (eka kerta minulle). Se tulee bakteerista, pienistä ihon rikkoontumisista, joihin basilli hyökkää. No kiitos vain. Eihän tässä muuta tehdäkään, kuin uiskennellaan bakteerivellissä. Järvessäuintia ja puutarhakaivauksia.

Enpä valita, kun ruusujakin kerran saan. Voisikohan toivoa ensi kerralla vaikka pienen lemmikkikimpun?

 

Mitä hyvää tänään?

Kuuntelen neuvoa, jonka mukaan pitäisi joka päivä listata hyviä asioita päivästään. Minulle sopii. Tänään tällaista:

– Kesä on tullut!

– Nukuin 10 tunnin yöunet.

– Tein hyvän treenin pyöräiltyäni salille ja löysin myös kadonneet vatsalihakseni vihdoin.

– Ystävien some-viestit, puhelut ja sukulaisvierailut.

– Hyviä taimia Okslahden puutarhalta.

– Olen intoa täynnä ja tekemistä riittää; huomenna valtuustokevät päättyy striimattavaan kokoukseen Loppi-salissa.

– Sain valokuvan pikkutyypistä, joka on tulossa elämäämme loppukesästä.

Näillä on hyvä aloittaa kesäkuu.

 

Pitääkö olla huolissaan?

Adoptoin tämän porukan. Mukavia poikia!

 

 

 

 

 

 

Niin, ehkä pitäisi olla huolissaan? Ajelin tänään kolmisenkymmentä kilometriä hakemaan puutarhatonttuja. Ja olin niin onnellinen, kun sain niitä kuusi kappaletta ja vielä yhden siilipatsaan bonuksena. Puutarhatontuthan ovat sukupuuttoon kuolevaa lajia. Minullakin oli joskus yksi, mutta se taisi rikkoontua. Tonttuja ei enää valmisteta, juuri nyt, kun minulla olisi niiden kasvattamiseen aikaa! Tuttavallani on kuulemma kerättynä 72 tonttua! Luulen, että hän valehtelee määrästä, vaikka olenkin nähnyt vaikuttavan valokuvan jonkin rakennuksen terassilla oleilevasta tonttujoukosta. Enhän voi kyllä tietää, miten kuvaa on photoshopattu ja mihin maisemaan liimattu. Uskon kuitenkin, että tuttavallani, kuten myös meillä muilla, jotka olemme tontturyhmässä, on aito kiintymys näihin olioihin. Tulee vähän pohtimista, kun pitää päättää tontuille nimet ja mihin heidät sijoitan puutarhassa. Toki nämä veijarit liikkuvat minne tahtovat, kun silmä välttää, ja aina kun emäntäväki ei ole paikalla. Mutta asemapaikka pitää kyllä olla.

Kotona sisällä on herravarjele-mikä-talo -meininki. Hiekkaa rahisee jalkain alla, sitä voi rahista myös lakanalla. Aamulla löysin vuoteestani sammalta – en uskalla kysyä, tarkoittaako se jotain asiaa, joka kenties on kokemusvuosieni aikana liittynyt minuun. Onneksi on myös toinen vaihtoehto: kaksi koiraa, jotka yöpyvät kanssani. Heidän myötään voisi selittyä myös kaksi kuollutta punkkia lattialla? (koska heillä on punkkimyrkky, joka tappaa kiinni käyneet verenimijät) Ei kovasti ilahduta, että punkki on joskus eläissään ehkä vieraillut sängyssäni.

Kodin sotkuisuus johtuu siitä, etten halua olla sisällä. Olen viettänyt ulkoilmaelämää viimeiset päivät. On tässä kaikkea. Kukkien siirtelyä, kitkemistä, siemenien itämisen seuraamista, vähän muuraushommiakin… Ai niin, tosiaan, lautakuntahommat saatiin päätökseen ja oletin itselleni, että keittiön pöytä ja kaksi tuolia lakkaavat olemasta kunnan arkisto, joka sisältää muistioita ja tarkastuslautakunnan pöytäkirjoja, taskulaskimen, kunnan talousarvion ja tilinpäätöksen ynnämuuta. Oletus lähes toteutui. Enää on jäljellä ihan vähän paperia keittiössä (piilossa tuolilla, joka sysätty kiinni ruokapöytään). Koska siirsin kasan toiseen huoneeseen, jonka paperien arkistoimisen olen suunnitellut alkavan silloin kun jään eläkkeelle. Eli huhtikuun 1. päivä tänä vuonna. No, kun on nyt ollut tässä kaikenlaista…

Siis pitääkö olla huolissaan siitä, kun ei ole huolissaan? Esimerkiksi siitä, että olen alkanut jutella kasveille (entistä enemmän). Kitken polvet mustelmilla kukkapenkkejä ja usein tulee vedettyä tärkeäkin kasvi juurineen. – Anteeksi, parahdan ennen kuin edes älyän vilkaista, onko naapurin pihalla ketään.

Marisen myös äkäisesti (yhä polvillani mullassa) sinne sikiintyneille väärille kasveille. Saatan jupista pitkät jupinat: ”No ei, ei todellakaan! Mikä luulet olevasi? Et kuulu tänne, kun tilaa on aidan toisella puolella ihan tarpeeksi – että hejdå!” Myös mustien muurahaisten kanssa olen vähän vielä neuvotteluasteella. Ei sotaa, mutta samat sanat latelen ja ehkä vähän kovakouraisesti käsittelen ruukkuja, joissa nämä kaverit pitävät leiriään: ”Nyt kyllä riittää! Lääniä on vaikka maailman (=Lopen) ääriin, joten häipykää kiitti!”

Naapurit eivät vielä ole tehneet ilmoitusta sosiaalitoimeen. Ehkä kuulemista haittaa aina jostain kantautuva ruonleikkurin tai traktorin keväinen ääni? Yritän vastaisuudessa olla hiljaa. Mutta vaikealta tuntuu.

Koronainen kotielämä on minusta ihan mukavaa. (tosin minulla on takataskussa Kreikan vaellusmatka pitkällä tulevaisuudessa. En tiedä, toteutuuko se, mutta antaahan se voimia). Minusta on mukava kerrankin tehdä ruokaostoksia järkevästi ja suunnitellen. Rakastan ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilua. Joskus tulee jopa oikein omiakin keksintöjä, joita voi vaikka jakaa kokemusasiantuntijana. No ehkä ei paljon.

Yksi kokemus, joka ei liity kuin löyhästi ruuanlaittoon, on suorittamani grillattu siika. Helppo homma, ja tuloskin oli mitä nautittavin. Joten ei ole tulossa mitään itkua epäonnisesta kala-ateriasta. Tästä voisi kuitenkin joku välkky ravintola- tai prosessialan suunnittelija kehitellä ratkaisun, jota minulla ei ole vielä ja joka paljastui siian saavuttua keittiöömme.

Siika piti grillattavan. Ja sisälle sitruunaa, päälle öljyä ja niin edelleen. Tässä kertomuksessa siis ei ole mitään draamaa. Se on vain ns. tapauskuvaus (case description), mutta se kuvaa arkea! Suomustin kalan, joka oli aika tuhti. Täytin herkuilla ja valmistimme sen ruuaksi illalla.

Mitä sitten? No ei mitään. Paitsi, että huomioikaa, kun suomustatte kalaa keittiössä, niin kannattaisi ottaa käyttöön esimerkiksi jokin nyt mainostetuista pienistä muovikasvihuoneista. Tai iso sadeviitta/soputeltta, jonka alla voi toimen suorittaa.

Kala-ateriasta viikon päästä löysin isoja kauniita siian suomuja villasukastani ja myös yhden rintaliiveistäni. Kahdeksan päivän päästä huomasin keittiön yläkaapin ovessa kiiluvan suomun, vaivihkaa poistin kertomatta kenellekään – toivon ettei tieto myöskään tämän suppean piirin myötä leviä. Yllättävintä oli kuitenkin suomulöytö vuoteestani ja saunan lauteilta. Mikäpä siinä, luonnontuotteita tässä suositaan. Mitä oikeastaan halusin vain sanoa, että suomustaminen voisi olla hyvä tehdä vaikkapa ulkona.

Kalanperkauksesta tuli mieleen, että nykyisin kai osa uusavuttomista kansalaisista ei tiedä tai ei siedä kalan käsittelyä. Itse syön kyllä useinkin kalaa, mutta haen mielelläni lähikalaa ja siis villiä sellaista. En ongi mielelläni (miltä tuntuisi itsestäsi koukku nielussa tai poskessa?) enkä verkota enkä koe katiskoja, koska siihen ei juurikaan ole mahdollisuuksia. Minusta lähivesien kaloja pitää käyttää ruuaksi eikä viskoa pelloille kuolemaan. Minkkitarhat voi sulkea ja niihin vietävät silakat ovat mahtavaa makoista ja terveellistä ruokaa meille ihmisille.

Kalastaminen ja kalan käsittely on mielestäni perustaitoja. Kalastaminen eettisesti siis. Itse olen oppinut kalastamaan isäni kanssa. Olin ehkä neljän tai viiden, kun Simpeleellä isän kanssa käveltiin metsän läpi useaankin kertaan Silamus-järvelle. Ongittiin tai koettiin katiskat. Särkiä ja ahventa, haukia. Kotiin käveltiin mustikkametsän läpi ja saman tein kaloja putsaamaan. Isä Tauno opetti, miten suomustetaan, miten puhkaistaan maha tai pää leikataan. Se oli meidän yhteinen juttumme, en muista, että siihen kukaan muu tuli mukaan.

Pitääkö siis olla huolissaan kalastuksen tulevaisuudesta?Kyllä pitää. Emme arvosta riittävästi järvikaloja. (Särki on maukas ja etenkin ihana suolakala. Ihan vaan huomautan) Mutta ei mennä nyt tähän.

Pitääkö olla huolissaan, kun aika paljon ajattelee omaa hyvinvointiaan ja kuntoaan? Haluaa tehdä kaiken, mitä ei työelämän aikana tehnyt? Tiedän kuulkaas vastauksen: ei pidä! Nyt juuri on aikaa minulle. Iloitsen jokaisesta päivästä, jolloin saan liikkua, kuulla musiikkia, lukea, tehdä asioita. Ajattelen koko ajan läheisiäni ja kannan heistä huolta. Mutta minusta on tärkeitä pitää omat unelmat ja oma elämä itsellään, toteuttaa itseään, ihastua hupsuista ja kauniista asioista ja vähät välittää siitä, mitä muut sanovat. Kuten Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjassa, kyltti pellolla sanoi: ”Pitäkää varanne , lehmät! Elämä on lyhyt!”

Pitääkö olla huolissaan, että mitään mistään ymmärtämätön ihminen näin saarnaa? No herreguud, pitää.

Uusi kevätpäivä

Tänään huono ihminen (ainainen luterilainen suorituspaine?) ei ole edistänyt lautakunnan raporttia. Olen konkannut kipeällä jalalla pitkin pihaa. Sisällä hujopeiksi venyneet taimet oli ihan pakko saada ulos multaan; en tiedä, miten niille jatkossa käy, mutta ei voi mitään. Koristekurpitsat, krassit, kesäkukkataimet kuten vaniljanväriset samettikukat, muratit, leijonankidat… Säistä riippuu, mutta en enää jaksa roudata sisälle-ulos-sisälle.

Vastapäiseltä mäeltä kuuluu määkinää. Kittilän pappilan lampaat ovat saapuneet kevätlaitumille.

Tulppaanit kukkivat, osa jo aivan räjähtäneet kukkaan, osa vielä harkitsee avautumista:

Tulppaanit tykkäävät auringosta

Jostain hulvahtaa pieni tuttu tuoksunpoikanen: jokin pikkuinen terttu on lähistön tuomissa avautunut.

Kissa makailee ja paheksuu meidän toimiamme, toimimattomuuttamme, vaikka itse on varsinainen hälläväliä-tyyppi. Toisinaan se suunnittelee selvästi, miten pihahommissa pitäisi edetä:

Ja sitten tuo kukka tuonne…

Joskus otetaan rennosti:

”Ollaanko tämä kesä näin?” (Olavi Uusivirta)

Kaiken kaikkiaan sain paljon aikaiseksi siitäkin huolimatta, että kirmasin Leinon Löytöliiteriin heti aamusta. Siellä on kaikkea, mitä tarvitsee! Ja myös mitä ei tarvitse, mutta alkaa tarvitsemaan, kun osuu paikalle ja hinnat ovat niin kohillaan #leino.

Hyviä löytöjä tein

Muurasin seinäkkeen köynnöksille. Sen eteen tulee siis uusi pieni patio, kunhan saan järjestetyksi mieleni mukaisen laattakuvion. Maltan tuskin odottaa!

Näen jo sieluni silmillä kahvikupposen ja korituolin, kirjankin tuossa uudessa nautintapaikassa.

Lämpö on tullut takaisin ja kohta valtuustokausikin loppuu. Jää runsaasti aikaa kaikelle kivalle. Pyöräilylle, puutarhalle, uimiselle, salitreeneille, kirjoille, soittamiselle! Onnea.