Blogi

Afdistus

Katson muuten niin itseäni hellivän sunnuntaiaamun kahvi-lehdenluku -session uusissa tuntemuksissa Hesarin kuvia. Niissä turbaanipäiset miehet partoineen, pienet pojat iloisina päästyään ”kouluun” hymyilevät. En voi mitään sille. Voin pahoin. Tekee mieli mennä oksentamaan.

Olemmeko 1800-luvulla? Muu maailma katsoo silmät ymmyrkäisinä, miten jonkun valtion asukkaista 50 prosenttia kadotetaan ja samalla häväistään. Miten pärjää kehitysmaa (sillä sitähän Afganistan on), joka ottaa bruttokansantuotannostaan puolet tuottavasta työvoimasta pois? No ei mitenkään. Etenkin, kun pärjääminen jo tähänkin asti on ollut muiden valtioiden tuen varassa.

Voin pahoin katsellessani aseita kantavien parrakkaiden miesten ajelua avo-Toyotoillaan. Voin pahoin, kun katselen afgaaninaisten piiloutumista mustaan säkkiin. Myös ulkomaisten hallintojen pako, joka tietenkin on turvallisuuden takia ollut välttämätön, olisi voinut kenties olla enemmän suunnattu demokraattista hallintoa avustaneille. Emme tiedä olosuhteita, joten nöyrästi vain pohdin asioita.

Kuitenkin, afgaanisotilaista iso osa on saanut koulutuksen, joka rohkaisee heitä taisteluun, tappamiseen ja terroriin. Miten tällaisen perustan saaneet pienet pojat voisivat kasvaa yhteiskuntaa rakentavaksi voimaksi, joka tekee yhteistyötä globaalisti ja ottaa kaikki valtionsa jäsenet mukaan?

Karjalainen itkijänainen

Olen kova itkemään. En siis itke omia murheitani, sillä olen päässyt mielialaan ja läsnäoloon liittyvissä opiskeluissani jo siihen vaiheeseen, jossa positiivisuus ja usko tulevaan on ottanut vallan (tästä varmaan täytyy avautua lisää myöhemmin). Mutta se herkkyys itkeä jossain tunteita herättävissä tilanteissa, jotka yleensä kyllä ovat iloisia, tosin joskus myös surua ja myötätuntoa surussa, se on meidän (oletettavasti) karjalaisten geeneissä. Tai jos oikein nyt analysoin rouheasti, me olemme karjalaisina omineet tämän ”ilo pintaa, vaik syän märkänis” – ja muut luonnehdinnat karjalaisista niin kovin sitkeänä heimona. En päivääkään epäile, etteivätkö esimerkiksi pohojalaaset tai Lapin ihmiset olisi olleet yhtä sitkeitä, jos heidät olisi kahteen kertaan häädetty raivaamiltaan kotikonnuilta.

No se siitä. Kuitenkin, minä itken harvoin enää. Elämä on kyynistänyt minut niin, että tunteet ovat syvällä, sydänsuruja en noteeraa, menneisyyttä en analysoi. Mutta kun tilanne tulee ns. Päälle, niin sitten kyllä lähtee!

Tässä esimerkkejä. Viimeksi itkin yllätykseksi itsellenikin, kun kuuntelin Sami Minkkisen miniluentoa Unelmieni elämän saavuttamisesta. Kyseessä oli ns. hypnoosi, mutta ei siinä ollut mitään uneenvaivuttamista tai muuta hiuksia nostattavaa mystisyyttä, vaan ainoastaan ajatusten suuntaamista siihen, miten paljon sinussa ja minussa on voimaa ja energiaa, joka pitää käyttää unelmien toteutukseen (jos haluat lisää tietoa, katso https://www.samiminkkinen.fi/ ).

Sitten olin kuopuksen kanssa lounastreffeillä. Ihan kamalaa ajatella, että kuopukseni on kohta kolmikymppinen mies – puhumattakaan niistä kahdesta vanhemmasta lapsestani!. Oli ihan tavallinen tapaaminen. Vaihdettiin kuulumisia ja sain vaikutelman, että lapsella on asiat hyvin (tämähän näiden tapaamisten salainen ja todellinen syy äideillä on: stalkkaus!). Kun sitten erottiin lounaskahvilan pöydästä, koska lapsella oli palaveri työpaikalla – niin… Hän hyvästeli minut rutistamalla minua vähän kömpelösti, koska istuin ja hän seisoi. Kuitenkin tuo rutistus, kosketus kääk… Herahdin kyyneliin, joita kuopus ei onneksi nähnyt, (sillä tiedän hänen terävät kommenttinsa) enkä itsekään ymmärtänyt mistä tämä oikein tuli. Luulen kuitenkin, että syynä on tuo yllä mainitsemani mindfulness-kurssitus.

Mutta ei. Muutenkin itku on herkässä. En pystynyt ensimmäisen lapsenlapseni ristiäisissä lukemaan arvokkaasti seurakunnan isovanhemmalle kehittämää tekstiä. Itkin häämeikit pilalle, kun keskimmäisen meni naimisiin Kallion kirkossa: vihkikaavat tyrskin hiljaisesti, mutta kun hääparille esitettiin ”Miten ja miksi” , laulu, joka itsellenikin oli tuttu tässä avaamattomista syistä, murruin täysin ja se näkyy hääpäiväkuvista valitettavan hyvin.

Nämä eivät ole murheen itkuja. Jatkan niitä tulevaisuudessakin.

Suon villi laulu

Delia Owensin Suon villi laulu (Where the crowdads sing) tuntui saaneen jo niin paljon ylistystä osakseen, että vähän epäröin tarttuessani siihen. Loppujen lopuksi luin kirjan ahmien, vaikka en sitten ehkä ihan tyystin langennut polvilleni. Kuitenkin: kirja oli mielestäni älyttömän hyvin suomennettu – käännökset tietenkin kääntäjän ammattilaisena usein saavat hyvästäkin alkuperäisteoksesta kökkökielistä ja originaaliin ulottumatonta tasapaksuutta.

Luin kirjaa yksinäni myös Satakunnassa saaressa, jossa joutsenet ja sorsat olivat ainoana seurana (kahden koirani lisäksi), laiturilta tähyilin saapuvia sateita ja öisin kuuntelin myrskyjä ja ukkosia, päiviin mahtui myös aurinkoa ja hiljaisen järven sineä. Näillä kokemuksilla saatoin vähän enemmän samastua päähenkilö Kyan asumiseen yksin suon laidassa. Kaikista ihaninta kirjassa oli luonnon kuvaus, eläimet, meri, lahdet ja joet. Ja tietenkin päähenkilön sitkeys, yksinäisyys, taistelu ja murhe – se kaikki, mitä meillä kaikilla on mutta harvoin noin rankkana kokemuksena.

Kirjailijan tapa kuvata luontoa ja yksinäisyyttä kosketti. Koska Owens on kokenut Afrikan kuvaaja, Suon villin laulun taitavuus on ymmärrettävä.

Itse asiassa kuvittelin koko ajan kirjan sisällön mielessäni visuaalisesti, aivan kuin elokuvana. Tästä tulisikin taitavissa käsissä aivan huikea elokuva – sitä oikeasti niin odotan. Samalla pelkään, että elokuva pilataan oikomalla käsikirjoitusta, tekemällä tästä höttöä tai valitsemalla jokin omalaatuinen tulkinta. Toivon kirjoittajan pitävän pintansa, jos elokuvaoikeudet ovat tulossa.

Ihan varmasti menen filmin katsomaan. Kirja teki vaikutuksen.

Olen huolestunut

Itse nautin länsimaisen ihmisen, suomalaisen etenkin, aivan normaalista etuudesta. Olen kaverin mökillä, keskellä metsää, saaressa. Hiljaisuus on mykistävä, sade ropisee, kalat polskivat sääskien perään. Istun laiturilla enkä ajattele mitään. Se on parasta, mitä tänä kesänä olen kokenut.

Nyt asiaan, ei auta. Eilisten uutisten räikeä huippu voisi kyllä saada vaikka vuoden mediapalkinnon? Yle kuvaa Afganistanissa maasta pakenevia kansalaisia, jotka tietävät, miten taliban kohtelee länsimaiden palkkalistoilla olleita, yliopistossa opiskelevia naisia, yleensä tyttöjä ja naisia…

Samaan aikaan uusi persupuheenjohtaja kehtaa kateederiltaan julistaa, miten sosiaalista ja humaanisiin syihin perustuvaa turvapaikanhakua pitää vaikeuttaa. Ihmiset pakenevat henkensä kaupalla tavoittelemaan edes sellaista kotia, jossa ei tarvitse pelätä kuolemaa mielipiteensä takia! Tympääntyneen ikävästi hymyilevä rouva Purra on minulle moniin vuosiin kylmäävin näky politiikan näyttämöllä. Toivon todella, että hän katoaa sieltä nopeasti.

Ja eiköhän nyt ole aika odottaa, kun Kokoomus niin syleilee tätä uskomattoma ihmisvastaista perussuomalaislinjaa, että kohta saattaa vaikkapa joku kansanedustaja äkkiä miettiäkin ääneen, miten maahanmuuttopolitiikassa saattaa olla jotain pientä korjattavaa…

Tässä nähdään ero humaaniuden ja myös maailmanpolitiikan ja ilmastomuutoksen ymmärryksen suhteen. En millään usko, etteikö Riikka tiedä tai ymmärrä totuuksia. Hän vain käyttää niitä omiin tai puolueensa tarkoituksiin.

Kaiken huipusi kokoomukselaiset syyttävät hallitusta bensan hinnan korotuksista. Onneksi valveutunut kansalainen Aamupostissa kertoi, että öljyn markkinahinta nousee – suomalainen politiikka siihen ei niinkään voi vaikuttaa.

Nyt on Kokoomuksella paha tilanne. Ei voi oikein mistään valittaa, mutta valitetettava on, koska … hallitus… niin, miksi hitossa ne ei voi tehdä jotain isoa mokaa, johon tarttua? Kun tuo Marinin aamupuurokaan ei saanut tarpeeksi kansoja kaduille. Nyyh.

Koko maailma lähellä

Tämän otsikon koin perjantaina. Jonotin 2 tuntia venäläisen taiteilijan Ilja Repinin näyttelyyn. Taulut saivat aikaan tunnekuohua. Jokin suurista teoksista, joita olin ihastellut venäläisen taiteen museossa Pietarissa aikonani, näyttäytyivät nyt erilaisina. Silloin minut huikaisi Volgan lautturit. Enää se taulu ei ollut SE, joka sai minut kiihdyksiin, vaikka se taiteellisuudessaan ja kannanotossaan mykistikin. Ei ole muita burlaki-tauluja, ei toista Volgan lautturit -tulkintaa.

Mutta Repinin kaikki työt tyrmäsivät täysin. Minut, joka oli opiskeluaikanani pantu esittelemään Russkij musein kuuluisimpia töitä alkeellisilla venäjälläni (se oli kurssin osa-alue) itse museossa. Kertomassa, mitä taiteilija tarkoitti jollain siveltimenvedolla ja mitä koko teos kertoi… Nyt olin täysin pihalla. Tai ei, olin nyt katsoja, en kertoja. Ja mitä näinkään. Voi, mitä näinkään! Nyt en pysty sanomaan muuta kuin, että ihmettelen taiteilijan kykyä välittää niin monia asioita katsojalleen, olkoonpa se edes hänen tarkoituksensa.

Modest Musorsgki, jonka Repin maalasi muutama päivä ennen Musorgskin kuolemaa.
Gogolin ”Mielipuolen päiväkirjan” Poprishsthkin.

Repin ei siirtynyt Hudozhniki-Peredvizhniki (kiertävät taileilijat) -ryhmään ennen kuin sai tavoittelemansa akateemisen taiteilija-arvon, ehkä todella älykäs veto. Kuitenkin Peredvizhnikeissä ja myös muutenkin omassa taiteessaan hän kuvasi Venäjän kansan kärsimystä ja toi myös viileästi ilmi valtaapitävien mielivaltaa. Peredvizhnikeistä ehkä suomalaisille tunnetuimpia olivat juuri Repin ja meriaihekuvaaja Aivazovski.

Repin mielessäni joissain teoksissaan tuo mieleen Edelfeldtin. Mutta ei kuitenkaan aina. Repinin muotokuvat ovat hätkähdyttävän todellisia, tuntuu, että kuvattava katsoo juuri sinua. Ja toisaalta, monissa töissä on samaa huolettomuutta kuin Edelfeldtillä, reippaita siveltimen vetoja ja paksua maalia. Uskon, ja kuvittelen tietäväni, että nämä ovat harkittuja osia molempien taiteilijoiden tuotannossa.

Analysoin lisää myöhemmin. Nyt sulattelen.

Islantilainen kodinonni

Satu Rämöä aloin seurata Instagramissa heti, kun Hesarissa julkaistiin juttu hänestä, Islannin kuuluisimmasta suomalaisesta. Menemättä nyt hänen sinne muuttonsa yksityiskohtiin ihastuin tyypin kirjoitustyyliin ja positiivisuuteen. Yli 15 vuotta karulla saarella asunut ja sinne kotiutunut Satu kertoo tuosta maasta asioita, joita ei mistään muualta kuule. Ihan olen kateellinen islantilaisille, ihan kaikesta – paitsi säästä!

Miten Islannissa kaikki onnistuu (paitsi sää!)? Täällä Suomessa kiistellään siitä, kenen tulisi maksaa vanhempainvapaiden kustannukset. Yritykset ja esim. Kokoomus kiukuttelee, ettei näitä asioita, jotka toisivat tasa-arvoa rekrytointiin ja vanhempainvapaiden käyttämiseen, voida asettaa yrityksien kontolle. Islannissa laki siitä, että kaikkien työntekijöiden kuluista yritykset maksavat vanhempainvapaarahastoon määrätyn summan, meni läpi huiskaisemalla. Nyt ei millään yrityksellä ole syytä syrjiä synnytysiässä olevia naisia rekrytoinnissa – eikä myöskään miehiä, koska kaikki ovat samalla viivalla.

Onko Suomessa työpaikoilla tuttua, että sinne tuodaan lapsia, jos päivähoitopaikan kanssa on ongelmia? Yleensä lapsia katsotaan karsaasti ja ymmärretään heidät häiriötekijöiksi (jota he usein myös ovat). Mutta onko Suomessa työpaikoilla erillisiä tiloja, joissa lapset voivat leikkiä tai pelata odottaessaan isän tai äidin vapautumista kotiinlähdön aikaan? No ei.

Olen usein sanonut, etten tunne ketään ikävää tanskalaista. Kaikki tuntemani ovat hyväntuulisia ja positiivisia. Nyt alan kyllä tarkkailemaan myös islantilaisia, joita ikävä kyllä näkee kovin harvoin, vaikka ovatkin kuulemma kovia matkustelemaan.

Satu Rämön kirjassa tutustuu islantilaiseen arkeen. Se yllättää ja ihastuttaa. En paljasta enempää. Lukekaa!

Pieniä iloja isosti

Kuva ei tee oikeutta. Ystävien kanssa järjestimme itsellemme yllätysbrunssin/lounaan/päivällisen, tai mitä se nyt olikaan. Tehtiin tahoillamme ruokaa etukäteen ja kokoonnuttiin elokuisen ihanan iltapäivän viettoon yhdessä, viimeinkin, niin pitkästä aikaa.

Toki on tärkeää tietää, mitä me söimme (vaikka se ei ollut ehkä kuitenkaan asian ydin). Minä valmistin nämä: marinoidut mozzarella-pikkujuustot, marinoidut oliivit, cole slaw -kaalisalaatti, tuoresalaatti (mukana oman tuotannon kurkkua ja salaatinlehtiä), sinihomejuustolla täytetyt tomaatit uunissa, vadelmaviinerit. Liisalta ja Hanskilta (ihanat): katkarapu- ja savuporowrapit, rapea patonki, jättimäinen belgialainen suklaa, kaneliässät… Vielä oli mukana eikenenkään tekemää, valmista savulohta ja italialaiset viinit.

Kaikista parasta kuitenkin, huolimatta ikävän maukkaista ruuista, oli yhdessäolo. Saatiin oikein olan takaa höpöttää, juoruta, arvostella, paheksua, iloita, kehua, ylpeillä… Kaikesta, mitä meillä on. Meillähän on molemmilla perheillä, kuten juuri kaikilla muillakin, omat ihanat lapset, nyt myös lapsenlapset, joista voi olla ylpeä ja joita voi nimetä maailman parhaiksi (mitä he ovatkin).

Minä olen henkilökohtaisesti kaivannut tätä yhteistä ruokakerääntymistä, en sano -juhlaa, koska juhlat ovat erikseen. Minä elän siitä, että saan laittaa ruokaa läheisille. Ja pääsen tutkimaan reseptejä ja ruokavinkkejä. Kaikista ihaninta kuitenkin se, kun esimerkiksi vävyni Dan tulee ja heti keittiöön astuttuaan kohottelee kattilankansia: hey, what’s cooking!

En pysty ymmärtämään ihmisiä, joille ruoka on vain jokin välivaihe päivässä. Jokin, jolla eletään. Minulle ruoka on seikkailua ja huolenpitoa itsestäni, silloinkin, kun muita ei ole läsnä. En halua tuhlata elämän hyviä ruokahetkiä syömällä jotain, mikä ei ole valmistettu juuri minulle, rakkaudella.

Ruoka on asenne. Se on kannanotto. Se on mahdollisuus ja tapa pitää huolta sinusta, läheisistäsi ja ympäristöstäsi. Se on myös tie oman maan tuotteiden, mutta myös muiden kulttuurien ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.

Kun astun ruokapöytään, yritän valloittaa pöytäni kauniilla silmää hivelevällä näyllä. En tykkää styroksilaatikoista, jos niissä ruokaa haenkin joskus. Laitan evääni esille siten, kuin olisin kuningatar tässä ravintolassa. Ehkä muiden mielestä hölmöä, mutta minusta ruoka on paljon muuta kuin vain elossa olemiseen tarkoitettu sivuasia.

Ikävää

Minun synttärit, siellä Helena, rakas ystävä, hurmasi vanhat herrat ja kaikki muutkin. Helena, joka olisi päässyt teatterikouluun, eikä mennyt, esitti synttäri-iltanani huikean improvisaation Niskavuoren naisista. Tässä kuvassa hän kuitenkin vielä juttelee niitä näitä, ja minä kateellisena (no vähän) katselen ja mietin, miten minulla tai monella muulla ei ole Helenan karismaa, jolla kaikkien huomio suuntaa vain häneen! Siitä ymmärsin, että on karismaa ja sitten ei-karismaa. Se vain jollain on. Ja Helenalla se oli.

Helenaa ei enää ole. Se on käsittämätöntä. Juurihan kävimme yhdessä Pärnussa. Juurihan olimme Tallinnassa. Äsken Helena ja Pertsa viettivät juhannusta kanssamme. Kun kävelen koiralenkkiä, vaistomainen reaktioni on, että nyt on tilaisuus soittaa Helenalle. Puhelimessani on vieläkin Helenan numero. En pysty poistamaan. Tuntuu, että unohdan ja petän ystävän, jos poistan numeron. Olen naurettava.

Miksi ihminen ei osaa luopua? Miksi ihmisen toisaalta pitää osata luopua? Eikö elämän jatkumisen edellytys ole, ettei luovuta?

Helena oli yksi niistä harvoista ystävistäni, joka sanoi avoimesti, miten olen hänelle rakas. Tiedän, että saatan olla joillekin ihmisille rakas, mutta kukaan muu ei ole koskaan sanonut sitä minulle niin avoimesti ja suoraan – vain Helena. Se toki sai minut itsenikin sanomaan ja kertomaan ystävyytemme tärkeydestä. Nyt kun tämä tilaisuus on mennyt, huomaan, miten vähän tällaisia enää on.

Miksi emme sano toisillemme, miten rakkaita he ovat?

Summertime

Kuu nousee kohta puiden takaa. Sitä odottelemme siilin kanssa.

”…and the living is easy…” Nyt tuntuu oikeasti kesältä. Mieleen tulee Gershwinin oopperan Summertime. Tulee mieleen myös lapsuuden ja teini-iän tunnehyrskyt, jonka käynnistivät upeiden poikien ohella oikeastaan hurjempina heinä- ja elokuun illat ja yöt, jolloin heinä ja ruusut (ehkä ne vihatut kurtturuusut?) tuoksuivat, jolloin teini kaipasi kaikkea ja kaikkialle ja kuutamo sai mielen kuohumaan niin, ettei sitä voinut selittää! Se oli onnea ja nautintoa, mutta myös kamalaa kaipuuta ja rakkauden odotusta.

Nyt on samaa tuoksua ulkona. Istun terassilla ja nautin lämmöstä, joka muistuttaa Italian öitä. Olen hyvin onnellinen ja tyyni, mutta toisaalta on kova hinku lähteä, kokea, nähdä kaikkea. Mietin juuri, miksi nämä heinä-ja elokuun illat saivat minut pikkutyttönä ihan pois tolaltani. Oliko silloin jo minussa aavistus siitä, että ehkä olenkin syntynyt väärään maahan? Ehkä minun oikeasti pitikin syntyä kuumaan Italiaan? Jossa kukaan ei kohottelisi kulmiaan ihmiselle, joka tanssii itsekseen keskellä päivää. Tai keskellä yötä? Koska se on ainoa media, jolla voi omaa tunnetta ilmaista juuri silloin.

No eihän se näin mene. Jos tanssituttaa öisin, niin sitten tanssitaan. Meitähän ei kantasuomalaisina varmaankaan paheksuta irtiotoista, kunhan niitä ei tule liian tiuhaan… Mutta minusta on kaikkien oikeus tanssia, nostaa kädet ilmaan, huutaa ja nauraa äänekkäästi – aina kun siltä tuntuu! Nyt tuntuu juuri siltä: heinäkuinen ilta, tuoksut, kuu. Elämä edessä – juuri niin, edessä sitä on vieläkin ja siitä olen iloinen!

Elämä voi olla silkkiä, jos vain päätät, että se on!

Horatiusta Toscanassa

Luen Frances Mayesin kirjaa Bella Toscana jo toista kertaa, koska siinä on paljon unelmieni Italian kuvausta, mutta myös syvällisiä mietiskelyjä elämästä, luonnosta, puutarhanhoidosta ja myös houkuttelevia ruokaohjeita.

Kirjailija lukee italiantalonsa puutarhanhoidon lomassa myös Horatiusta ja löytää hämmästyttävän säkeen, joka pätee ja ilahduttaa myös tässä hetkessä:

”…keväällä paisuva maa kaipaa kipeästi uuden elämän siementä.
Ihana tämä maa poltteissaan hermostuneen länsituulen alla.
Pellot purkautuvat, lempeä kosteus on kaikkialla.
Luottavasti kasvaa ruoho eikä nuori aurinko sitä vahingoita.
Viinin versoja ei pelota etelästä nouseva myrsky
eikä räntä, jota sataa viistosti kun tuuli on pohjoisesta –
Ei, pelotta ne kasvavat nyt ja tuovat kaikki lehtensä esiin.
Niin on ollut maailman alusta asti,
niin on näidenkin päivien loistava alku ja suunta.”

Miten lohduttavaa, ikuista, armeliasta. Pitänee kaivaa Horatius ensi kerran elämässä esiin.
Mutta Mayes, jonka Italiasta ostamasta vanhasta talosta hän on kirjoittanut 1990-luvulla, palaa tässä kirjassa ensimmäisen kerran kevätaikaan taloon. On aika istuttaa, kylvää, raivata. Italian kevään raikkaus ihmetyttää, myös kylmät sateet ovat uutta pariskunnalle, joka on oleskellut Toscanassa siihen asti vain kuumaan aikaan tai talvella.

Aiheesta on tehty myös elokuva, joka sinänsä ihan hyvä, mutta jotain aivan muuta kuin Mayesin löytöretkin Välimeren kulttuuriin ja ihmisiin: melko heppoinen Toscanan auringon alla, romanttinen love story mutta on siinä sentään jotain häivähdystä Mayesin kirjoista.

Näitä kirjoja luin, kun teimme kymmenisen vuotta sitten automatkan Toscanaan. Meillä oli vuokrattuna talo, joka aiemmin oli ollut osa kapusiinimunkkien luostaria. Ympärillä 600 oliivipuun lehto ja maisemat uskomattomat. Muistui mieleen, että silloin luin kirjasta Camucian markkinoista, jotka ovat aina olleet torstaisin lähikaupungissa. Niinpä ne olivat myös tuolloin, ihan samanlaisina kuin myös Mayesin kirjoissa. Italian maaseutu on suojeltua, sinne ei rakenneta uutta; myös ruoka ja elämänmeno on säilynyt ja säilytetty rauhallisena vuodenaikojen ja sadon aikatauluja kunnioittavana. Kirjoitin matkastamme myös vähän blogia, vähän, koska yhteydet…

Bella Toscana kannattaa lukea useampaankin kertaan. Se saattaa sytyttää kaukokaipuun, mutta toisaalta se herättää kunnioittamaan ja arvostamaan oman elinpiirin runsautta ja kauneutta, omaa lähiruokaa ja luonnon ihmeellisyyttä.