Mitä hyvää tänään?

Kuuntelen neuvoa, jonka mukaan pitäisi joka päivä listata hyviä asioita päivästään. Minulle sopii. Tänään tällaista:

– Kesä on tullut!

– Nukuin 10 tunnin yöunet.

– Tein hyvän treenin pyöräiltyäni salille ja löysin myös kadonneet vatsalihakseni vihdoin.

– Ystävien some-viestit, puhelut ja sukulaisvierailut.

– Hyviä taimia Okslahden puutarhalta.

– Olen intoa täynnä ja tekemistä riittää; huomenna valtuustokevät päättyy striimattavaan kokoukseen Loppi-salissa.

– Sain valokuvan pikkutyypistä, joka on tulossa elämäämme loppukesästä.

Näillä on hyvä aloittaa kesäkuu.

 

Pitääkö olla huolissaan?

Adoptoin tämän porukan. Mukavia poikia!

 

 

 

 

 

 

Niin, ehkä pitäisi olla huolissaan? Ajelin tänään kolmisenkymmentä kilometriä hakemaan puutarhatonttuja. Ja olin niin onnellinen, kun sain niitä kuusi kappaletta ja vielä yhden siilipatsaan bonuksena. Puutarhatontuthan ovat sukupuuttoon kuolevaa lajia. Minullakin oli joskus yksi, mutta se taisi rikkoontua. Tonttuja ei enää valmisteta, juuri nyt, kun minulla olisi niiden kasvattamiseen aikaa! Tuttavallani on kuulemma kerättynä 72 tonttua! Luulen, että hän valehtelee määrästä, vaikka olenkin nähnyt vaikuttavan valokuvan jonkin rakennuksen terassilla oleilevasta tonttujoukosta. Enhän voi kyllä tietää, miten kuvaa on photoshopattu ja mihin maisemaan liimattu. Uskon kuitenkin, että tuttavallani, kuten myös meillä muilla, jotka olemme tontturyhmässä, on aito kiintymys näihin olioihin. Tulee vähän pohtimista, kun pitää päättää tontuille nimet ja mihin heidät sijoitan puutarhassa. Toki nämä veijarit liikkuvat minne tahtovat, kun silmä välttää, ja aina kun emäntäväki ei ole paikalla. Mutta asemapaikka pitää kyllä olla.

Kotona sisällä on herravarjele-mikä-talo -meininki. Hiekkaa rahisee jalkain alla, sitä voi rahista myös lakanalla. Aamulla löysin vuoteestani sammalta – en uskalla kysyä, tarkoittaako se jotain asiaa, joka kenties on kokemusvuosieni aikana liittynyt minuun. Onneksi on myös toinen vaihtoehto: kaksi koiraa, jotka yöpyvät kanssani. Heidän myötään voisi selittyä myös kaksi kuollutta punkkia lattialla? (koska heillä on punkkimyrkky, joka tappaa kiinni käyneet verenimijät) Ei kovasti ilahduta, että punkki on joskus eläissään ehkä vieraillut sängyssäni.

Kodin sotkuisuus johtuu siitä, etten halua olla sisällä. Olen viettänyt ulkoilmaelämää viimeiset päivät. On tässä kaikkea. Kukkien siirtelyä, kitkemistä, siemenien itämisen seuraamista, vähän muuraushommiakin… Ai niin, tosiaan, lautakuntahommat saatiin päätökseen ja oletin itselleni, että keittiön pöytä ja kaksi tuolia lakkaavat olemasta kunnan arkisto, joka sisältää muistioita ja tarkastuslautakunnan pöytäkirjoja, taskulaskimen, kunnan talousarvion ja tilinpäätöksen ynnämuuta. Oletus lähes toteutui. Enää on jäljellä ihan vähän paperia keittiössä (piilossa tuolilla, joka sysätty kiinni ruokapöytään). Koska siirsin kasan toiseen huoneeseen, jonka paperien arkistoimisen olen suunnitellut alkavan silloin kun jään eläkkeelle. Eli huhtikuun 1. päivä tänä vuonna. No, kun on nyt ollut tässä kaikenlaista…

Siis pitääkö olla huolissaan siitä, kun ei ole huolissaan? Esimerkiksi siitä, että olen alkanut jutella kasveille (entistä enemmän). Kitken polvet mustelmilla kukkapenkkejä ja usein tulee vedettyä tärkeäkin kasvi juurineen. – Anteeksi, parahdan ennen kuin edes älyän vilkaista, onko naapurin pihalla ketään.

Marisen myös äkäisesti (yhä polvillani mullassa) sinne sikiintyneille väärille kasveille. Saatan jupista pitkät jupinat: ”No ei, ei todellakaan! Mikä luulet olevasi? Et kuulu tänne, kun tilaa on aidan toisella puolella ihan tarpeeksi – että hejdå!” Myös mustien muurahaisten kanssa olen vähän vielä neuvotteluasteella. Ei sotaa, mutta samat sanat latelen ja ehkä vähän kovakouraisesti käsittelen ruukkuja, joissa nämä kaverit pitävät leiriään: ”Nyt kyllä riittää! Lääniä on vaikka maailman (=Lopen) ääriin, joten häipykää kiitti!”

Naapurit eivät vielä ole tehneet ilmoitusta sosiaalitoimeen. Ehkä kuulemista haittaa aina jostain kantautuva ruonleikkurin tai traktorin keväinen ääni? Yritän vastaisuudessa olla hiljaa. Mutta vaikealta tuntuu.

Koronainen kotielämä on minusta ihan mukavaa. (tosin minulla on takataskussa Kreikan vaellusmatka pitkällä tulevaisuudessa. En tiedä, toteutuuko se, mutta antaahan se voimia). Minusta on mukava kerrankin tehdä ruokaostoksia järkevästi ja suunnitellen. Rakastan ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilua. Joskus tulee jopa oikein omiakin keksintöjä, joita voi vaikka jakaa kokemusasiantuntijana. No ehkä ei paljon.

Yksi kokemus, joka ei liity kuin löyhästi ruuanlaittoon, on suorittamani grillattu siika. Helppo homma, ja tuloskin oli mitä nautittavin. Joten ei ole tulossa mitään itkua epäonnisesta kala-ateriasta. Tästä voisi kuitenkin joku välkky ravintola- tai prosessialan suunnittelija kehitellä ratkaisun, jota minulla ei ole vielä ja joka paljastui siian saavuttua keittiöömme.

Siika piti grillattavan. Ja sisälle sitruunaa, päälle öljyä ja niin edelleen. Tässä kertomuksessa siis ei ole mitään draamaa. Se on vain ns. tapauskuvaus (case description), mutta se kuvaa arkea! Suomustin kalan, joka oli aika tuhti. Täytin herkuilla ja valmistimme sen ruuaksi illalla.

Mitä sitten? No ei mitään. Paitsi, että huomioikaa, kun suomustatte kalaa keittiössä, niin kannattaisi ottaa käyttöön esimerkiksi jokin nyt mainostetuista pienistä muovikasvihuoneista. Tai iso sadeviitta/soputeltta, jonka alla voi toimen suorittaa.

Kala-ateriasta viikon päästä löysin isoja kauniita siian suomuja villasukastani ja myös yhden rintaliiveistäni. Kahdeksan päivän päästä huomasin keittiön yläkaapin ovessa kiiluvan suomun, vaivihkaa poistin kertomatta kenellekään – toivon ettei tieto myöskään tämän suppean piirin myötä leviä. Yllättävintä oli kuitenkin suomulöytö vuoteestani ja saunan lauteilta. Mikäpä siinä, luonnontuotteita tässä suositaan. Mitä oikeastaan halusin vain sanoa, että suomustaminen voisi olla hyvä tehdä vaikkapa ulkona.

Kalanperkauksesta tuli mieleen, että nykyisin kai osa uusavuttomista kansalaisista ei tiedä tai ei siedä kalan käsittelyä. Itse syön kyllä useinkin kalaa, mutta haen mielelläni lähikalaa ja siis villiä sellaista. En ongi mielelläni (miltä tuntuisi itsestäsi koukku nielussa tai poskessa?) enkä verkota enkä koe katiskoja, koska siihen ei juurikaan ole mahdollisuuksia. Minusta lähivesien kaloja pitää käyttää ruuaksi eikä viskoa pelloille kuolemaan. Minkkitarhat voi sulkea ja niihin vietävät silakat ovat mahtavaa makoista ja terveellistä ruokaa meille ihmisille.

Kalastaminen ja kalan käsittely on mielestäni perustaitoja. Kalastaminen eettisesti siis. Itse olen oppinut kalastamaan isäni kanssa. Olin ehkä neljän tai viiden, kun Simpeleellä isän kanssa käveltiin metsän läpi useaankin kertaan Silamus-järvelle. Ongittiin tai koettiin katiskat. Särkiä ja ahventa, haukia. Kotiin käveltiin mustikkametsän läpi ja saman tein kaloja putsaamaan. Isä Tauno opetti, miten suomustetaan, miten puhkaistaan maha tai pää leikataan. Se oli meidän yhteinen juttumme, en muista, että siihen kukaan muu tuli mukaan.

Pitääkö siis olla huolissaan kalastuksen tulevaisuudesta?Kyllä pitää. Emme arvosta riittävästi järvikaloja. (Särki on maukas ja etenkin ihana suolakala. Ihan vaan huomautan) Mutta ei mennä nyt tähän.

Pitääkö olla huolissaan, kun aika paljon ajattelee omaa hyvinvointiaan ja kuntoaan? Haluaa tehdä kaiken, mitä ei työelämän aikana tehnyt? Tiedän kuulkaas vastauksen: ei pidä! Nyt juuri on aikaa minulle. Iloitsen jokaisesta päivästä, jolloin saan liikkua, kuulla musiikkia, lukea, tehdä asioita. Ajattelen koko ajan läheisiäni ja kannan heistä huolta. Mutta minusta on tärkeitä pitää omat unelmat ja oma elämä itsellään, toteuttaa itseään, ihastua hupsuista ja kauniista asioista ja vähät välittää siitä, mitä muut sanovat. Kuten Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjassa, kyltti pellolla sanoi: ”Pitäkää varanne , lehmät! Elämä on lyhyt!”

Pitääkö olla huolissaan, että mitään mistään ymmärtämätön ihminen näin saarnaa? No herreguud, pitää.

Uusi kevätpäivä

Tänään huono ihminen (ainainen luterilainen suorituspaine?) ei ole edistänyt lautakunnan raporttia. Olen konkannut kipeällä jalalla pitkin pihaa. Sisällä hujopeiksi venyneet taimet oli ihan pakko saada ulos multaan; en tiedä, miten niille jatkossa käy, mutta ei voi mitään. Koristekurpitsat, krassit, kesäkukkataimet kuten vaniljanväriset samettikukat, muratit, leijonankidat… Säistä riippuu, mutta en enää jaksa roudata sisälle-ulos-sisälle.

Vastapäiseltä mäeltä kuuluu määkinää. Kittilän pappilan lampaat ovat saapuneet kevätlaitumille.

Tulppaanit kukkivat, osa jo aivan räjähtäneet kukkaan, osa vielä harkitsee avautumista:

Tulppaanit tykkäävät auringosta

Jostain hulvahtaa pieni tuttu tuoksunpoikanen: jokin pikkuinen terttu on lähistön tuomissa avautunut.

Kissa makailee ja paheksuu meidän toimiamme, toimimattomuuttamme, vaikka itse on varsinainen hälläväliä-tyyppi. Toisinaan se suunnittelee selvästi, miten pihahommissa pitäisi edetä:

Ja sitten tuo kukka tuonne…

Joskus otetaan rennosti:

”Ollaanko tämä kesä näin?” (Olavi Uusivirta)

Kaiken kaikkiaan sain paljon aikaiseksi siitäkin huolimatta, että kirmasin Leinon Löytöliiteriin heti aamusta. Siellä on kaikkea, mitä tarvitsee! Ja myös mitä ei tarvitse, mutta alkaa tarvitsemaan, kun osuu paikalle ja hinnat ovat niin kohillaan #leino.

Hyviä löytöjä tein

Muurasin seinäkkeen köynnöksille. Sen eteen tulee siis uusi pieni patio, kunhan saan järjestetyksi mieleni mukaisen laattakuvion. Maltan tuskin odottaa!

Näen jo sieluni silmillä kahvikupposen ja korituolin, kirjankin tuossa uudessa nautintapaikassa.

Lämpö on tullut takaisin ja kohta valtuustokausikin loppuu. Jää runsaasti aikaa kaikelle kivalle. Pyöräilylle, puutarhalle, uimiselle, salitreeneille, kirjoille, soittamiselle! Onnea.

Hyviä(kin) päiviä

Ruotsin epidemiaguru Tegnell jatkaa mielestäni ylimielistä linjaansa. Kuitenkin eilen todettiin fakta: Ruotsi on Euroopan huippua tartuntatilanteessa, kuolleita verrattuna esim. Suomeen on luvattoman paljon.

Yhä edelleen sydän värisee, huolestuttaa ja pelottaa. Oma lapseni puolisoineen asuu Ruotsissa, työ kutsuu ja on monimutkaista miettiä poismuuttoa. Mielessä säntäilee ajatuksia: miksi päästin lapseni Ruotsiin? (Hmm., Lapseni 30+ vee)

Äidit. Nyt vasta sen tajuan. Itkin itseni kipeäksi, kun esikoinen lähti maailmalle, toiseen maahan. Mutta ei se siihen lopu. Kaikkien kanssa (ja minulla vain herranähköön kolme!) on huoli, iso huoli. En ole kunnolline äiti, mutta niin haluaisin vain yhtä: lapset saavuttavat, mitä haluavat.

Suomi on selvinnyt koronasta toistaiseksi hyvin, paremmin kuin moni muu Euroopan maa. Yritystukien suhteen on melkoinen rälläkkä syntynyt.  Yrittäjäjärjestöstä aiemmin tuli haastattelu, jossa johtohenkilö totesi, että hyvä kun valtio auttaa, mutta loputtomasti sitäkään ei voi tehdä. Nyt esimerkiksi Kokoomus kuitenkin riehuu (tai sanotaanko, että heidän jotkut edustajansa, jotka ehkä ottaneet tehtäväkseen populismiriehua), että tarpeeksi ei ole tehty.

Kokoomuksen itku siitä, että ravintoloiden aukioloa ja anniskeluaikaa rajoitetaan on aika merkillinen. Ainahan on ollut anniskelulle loppuaika ennen sulkemista, miksei siis nyt? Ja: kuten joku koiranleuka sanoi, alkoholin juomista ei klo 22 jälkeen ole kielletty. Jaana Pelkonenkin voi hakea pullon etukäteen ja mennä kotiin juopottelemaan loppuillaksi.

No tuo on ilkeilyä, jonka poimin  Facebookista. Kysyn vain, että miksi Kokoomusta huoletti lähiopetukseen siirtyminen, miksi huudettiin (no, joku heistä kuitenkin huusi) pakkoa naamamaskeille? Nyt kun ravintolat avataan vähitellen, se ei riitäkään. Eikö Kokkaripuolue olekaan huolissaan tartunnoista silloin, kun ollaan yrityksien asialla? Missähän se moraali nyt piilee? Sitä ei taida olla.

Tänään käynnistin uhkean päivän kunniaksi muurausurakan. Aion tehdä muurin. Niin. Siitä tulee kiltti muuri, joka ei erota ketään eikä mitään mistään, tiedoksi Trumpille. Tänään sain 7 kerrosta muurattua. Olen iloinen. Myös köynnökseni ehkä iloitsevat tulevaisuudessa, kun nojaavat muuriin. Ja minä! Joka istun muurin suojassa, roskalavalta haetussa korituolissa, kuuntelen puutarhaa ja nautin, olen kiitollinen.

Konkkaan ulos, nyt on kerta kaikkiaan upea toukokuun ilta. Konkkaan siis, koska ylpeys tai-mikä-se-nyt-olikaan kävi tämän edellä. Mielestäni se ei ollut ylpeys, vaan reippaus. Okei,  viiden-kuuden kilsan juoksut, joihin jo ilokseni totuin ja aloin rakastaa juoksemista; joten valituksia jonnekin lähetän. Kantapää ei anna astua – kipu on sietämätön. En voi juosta viikkoihin; vetäkää nyt sinne minne kuuluukin ne Kormu Runit ja Naisten Kympit. Ottaa pattiin. Mutta henki kulkee ja konkkaaminen sujuu. Istuttaa voi istuen. Muurata voi polvillaan. Kevättä voi rakastaa, koska… kevät on kaikille yhtä ihana!

Olen viettänyt monia tunteja tarkastuslautakunnan merkeissä. Puheenjohtajana olen saanut kunnian viimeistellä arviointikertomuksen. Kovin ikävä aika kirjallisille töille on toukokuun viikonloppu, jolloin viimeinkin aurinko paistaa! Lautakuntani (voiko sanoa, lautakuntani?) on erinomaisen tarkka, sitoutunut ja aina läsnä. Jäsenistä on iso apu, koska itse en kaikkea näe, ymmärrä, tai muista. Myös eri  näkemykset tulevat hyvin esiin tässä porukassa. Eikä niiden yhteen sovittaminen ole toistaiseksi vienyt minkäänlaisiin konflikteihin. Minulla ei tähän ole kyllä mitään osaa eikä arpaa, jäsenet ovat itse osanneet antaa itselleen heille kuuluvan mandaatin. Kiitos heille!

Nyt laitan pöhkön nilkkani lepoon. Se odottaa kanssani aurinkoista lauantaita. Elämä on ihanaa!

Kukkasuutari suorittaa

Luen kirjailija Mari Mörön mainiota kirjaa Kukkanuottasilla. Mari on vannoutunut puutarhaihminen, johon samastun, vaikka omat yritykseni ovat varjo vain hänen 20 vuotta kestäneen puutarhansa rakentamisen ja satojen kasvien tuntemuksen rinnalla. Huikea novelli tuossa kirjassa on, kun kirjailija kutsutaan kasvatusseminaariin puutarhamessujen aikaan, hän iloisena osallistuu ja puhuu rikkaruohojen kitkemisestä: yleisö vihastuu, mikä olet olevinasi, kun kutsut rikkaruohoiksi! Käy ilmi, että onkin kyse sosiologien lastenkasvatusseminaarista…

Tänään pitkästä aikaa päätin, etten suorita urheilua. Nukuin noin kymmenen tunnin yöunet ja talsin pihalle kartoittamaan urakkaa. Sitä oli riittävästi. Joten lähdin kuitenkin kauppaan ja apteekkiin, siirtääkseni hieman urakkaa. Ostin lihaksia lääkitsevää geeliä (miksi hartiat ovat jumissa, vaikken ole töitä tehnyt joulun jälkeen?) ja 18-karaatin kullan hintaisia kasvihuoneessa kasvatettuja uusia perunoita.  Ajattelin, että itselleni: äitienpäivä nääs. (Olisiko joku muu ostanut minulle niitä tuolla hinnalla? En viitsi mennä kysymystä ja vastausta loppuun asti.)

Ja mikä siinä on, että nyt, kun kaupassa ei saisi käydä usein (enkä käykään kuin kerta viikossa ison ostosmäärän ja välillä jotain pientä), niin juuri tänään, kun on aikaa tehdä pihatöitä, kaikki unohtuu? Pestoa varten toki piti olla kaapissa pinjansiemeniä. Ei ollut, joten taas kauppaan. Ja miten ne mansikat? Olivat niin halpoja ja hyviä. Kauppaan taas. Hanskat käteen. Tällä kertaa paitsi suojaksi koronaa vastaan, myös siksi, että kynnenaluset ovat surunauhaisen mustat: miksi tuhrata kallista ulkoelämäaikaa käsien pesuun, kun kohta taas raavit multaa?

Koira katosi lenkillä. Olin juuri asettunut tyyneen asanaan: yksin! Puhelin soi ja koira on ulkolenkillä siis hävinnyt. Toppatakki siis vaan niskaan ja raitille. Koira löytyi naapurin Pena-vainaan talon alta, nokka pisti esiin pienestä reiästä, josta ei ulos mahtunut muuta. Onneksi pienempi ja vanhempi koira johdatti paikalle. Ja olihan talon alla myös isompia ulostuloaukkoja. Sydämentykytyksiä kuitenkin. Kuka sanoo, että maalla on rauha?

Olen aivan puhki. Vaikka juuri tänään piti olla se lievä päivä! Eilen olin salilla 2 tuntia, toissapäivänä juoksin tavallisen vitosen. Tänään kitkin, kanttasin (uudella kanttausraudalla, jee), kärräsin multaa, istutin, kastelin… Sanalla sanoen raadoin koko päivän. Ja nautin siitä. Mutta olin enemmän poikki kuin edellisinä urheilupäivinä. Silti minulla on huono omatunto siitä, etten ole treenannut – mitä?

Hyvältä ystävältä sain monen monta tainta, joista odotan ihmeitä. Olen sitä mieltä, että pihani tarvitsee kasveja. Se on autio ja tyhjä! Miten saisin isännän innostumaan siitä, että koko nurmikko kuoritaan pois ja tilalle tehdään laatoitusta ja tilaa kasveille? Kannattanee edetä pikkuhiljaa. Ensimmäinen askel on pienenpienenpieni, ihan helppo ja edullinen laatta-aukio unkarinsyreenin viereen. Ei vie paljon mitään energiaa, rahasta puhumattakaan. Siitä pikkuhiljaa edetään.

Huomenna äitienpäivä, silloin taas pihalle.

Hyvää työn päivää!

Uudenlainen vappu! En ole ladannut vappupuheita nettiin, en pitänyt itsekään yhtään puhetta, ei juhlia työväentaloilla. Kahdestaan tässä syötiin vappubrunssia.

Aamulla veimme pienellä joukolla muistokukat punaisten muistomerkille Lopen kirkonkylälle:

Demarit veivät kukat myös Tervalammille. Meitä oli kirkonkylällä seitsemän hengen joukkio, erillään toisistamme, mutta perinne pidettiin elossa. Olihan elämä poikkeuksellista myös vuonna 1918, jolloin moni menetti henkensä sen vuoksi, mitä aatetta puolusti. Nyt ei olla surullisesti veli veljeä vastassa, vaan kaikki saman vihollisen edessä. Korona ei näy, se voi piillä lähelläkin, eikä se erottele kenet valitsee uhrikseen. Voisimmeko oppia tästä jotain ja olla yhdessä pahaa vastaan? Solidaarisuutta tarvitaan. Tarvitaan tukea päättäjille ja asiantuntijoille, terveydenhuollon henkilöille. Ei etsitä syyllisiä eikä kapinoida rajoituksia vastaan. Vasta aikanaan sitten tiedämme, miten kaikki onnistui.

Kunpa kuitenkin olisi normaali. On ikävä ja huoli lapsista ja ystävistä. Niin mukavaa olisi ollut viettää vappupäivää yhteisen brunssin äärellä. Näin tavalliset asiatkin nousevat arvokkaiksi, kun ne viedään pois!

Iloitsen kuitenkin siitä, että lähimmäiseni ovat tietääkseni terveitä. Iloitsen keväästä ja rauhallisuudesta. Erityisen ilon aihe oli yllättäen Ruotsin Vänsterin puheenjohtajan Jonas Sjöstedtin vappupuhe. Toki asiaan vaikutti se, että olen Jonaksen tavannut ja vaikuttunut karismastaan, joka on erilainen kuin tavanomaisen poliitikon: Jonas on kiltti, rauhallinen, ei provosoi eikä provosoidu, ei korota ääntään ja argumentoi aukottomasti. Meilläkin tarvittaisiin tällaisia poliitiikkoja.

Vappu on kuitenkin vuoden iloisin juhla. Kohti kesää, pysykää terveinä ja auttakaa toisianne! Ikävä teitä kaikkia.

 

Kohti vappua

Taas päivä pulkassa. Sadetta ja mustarastaiden meteliä, tulppaanit nousevat sinnitellen, vaikka yöllä on taas luvassa pakkasta.

Tänään sain hoitoa jumittuneeseen niskaan. Hartiat eivät tykänneet siitä, että selasin ja kirjoitin, korjasin ja mietin tarkastuslautakunnan arviointikertomusta pitkälle lauantaiyöhön, vielä sunnuntai-illan ja maanantaina pidimme etäkokouksen netin kautta – siinäkin ergonomia hukassa, kun keittiön pöydän äärellä istun. Hyvä lautakunta meillä, työ sujuu leppoisasti, vaikka kaikkein parasta olisi olla kasvotusten, tietenkin. Mutta hyvin me vedettiin. Työtä riittää vielä runsaasti, joka viikko käydään vielä vuoden 2019 kuntavuotta läpi ennen kuin saamme luovuttaa arvioinnin kunnanvaltuustolle.

Aamulla juoksin sen tavanomaisen vitosen, joka tuntui ensimmäistä kertaa helpolta, ei tarvinnut kävellä. Talvivaatteet siirsin pois, sillä nyt on kevät jukopliut, vaikka räntää sataisikin.

Ruotsin toimintaa pandemiassa en käsitä. Suomalainen toimittaja kirjoitti Hesarissa kokemuksiaan, joista olen jo muutenkin kuullut. Ruotsalaisethan eivät halua pilata tunnelmaa. Kuolleista vanhuksista ei puhuta, sosiaalista välimatkaa ei noudateta, kaupungin puistoissa ja terasseilla toimitaan kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Näin toimittaja Hagert kirjoittaa:

”Ruotsalaiseen keskustelukulttuuriin ei kuulu suoranainen erimielisyyden esittäminen. Ruotsissa vallitsee samanmielisyyden vaade. Siihen kuuluu, että oma vastakkainen mielipide pitää pystyä esittämään niin, ettei se luo säröjä ilmapiiriin.

Käytännössä se tarkoittaa yhdenmukaisuuden pakkoa. Ruotsissa on tärkeää rakentaa harmoniaa ihmisten kesken. Siihen ei kuulu epämiellyttävien totuuksien kertominen. Koska korona on näkymätön, katseen kääntäminen on helppoa.

Tänä aikana se tarkoittaa sitä, ettei maan poikkeuksellista linjaa saa kritisoida. Ruotsissa ei ole ollut tapana kritisoida asekauppaa diktatuurien kanssa tai maan epäonnistunutta integraatiopolitiikkaa. ”

Ja vielä: ”Ruotsin koronapolitiikassa tiivistyy ruotsalaisten ekseptionalismi, eli ajatus maan ylivertaisuudesta muihin nähden. Vaikka muu maailma toimii koronan suhteen yhtenäisesti, Ruotsin ei tarvitse. Koska täällä koronatilastoissa ovat yliedustettuina ulkomailla syntyneet, on se vain vahvistanut ruotsalaisten käsitystä, ettei tauti vaikuta heihin kuin muihin.”

Myös suomalaisen sairaanhoitajan kirjoitus viikko sitten veti kylmät väreet selkään. Hoitaja sanoo, että Ruotsi on uhrannut vanhukset toimenpiteillään. Laumaimmuniteetin tavoittamiseksi ilmeisesti siis heikot (ja muuntaustaisetkin?) poistuminen vahvuudesta vahvistaa vain jäljelle jäävien mahdollisuuksia.

Talous edellä? Tämä ei ole se kansankoti, jonka olen kuvitellut. En haluaisi ajatella näin, mutta onko mukana ylimielisyyttä, herrakansan itsetietoisuutta ja pelkoa tunnustaa, ettei kaikkea ehkä ole hoidettu kuitenkaan loistavasti? Sieltä päin ei ole kovasti kuulunut sanomaa terveys ennen kaikkea, mutta voihan olla, ettei Suomen uutiskynnys ylity moisilla lausunnoilla.

Tutkimaan siis vaikka Dagens Nyheteriä, joka ilmeisemmin on asialinjalla ja kyseenalaistaa, Expressen ei sensaatiohakuisuudessaankaan ehkä niin paljon.

Vappusimat kuitenkin tehty, munkit tilattu. Vappuaamuna loppilaiset vasemmistopuolueiden edustajat viemme kunniatervehdyksen punaisten muistomerkille kirkonkylälle, pienellä joukolla ja ilman puheita. Toivotaan, että vappu sujuu rauhallisesti eikä korona tai muu ikävä saa valtaa vaan nautitaan rauhallisesta vapusta kotosalla, muistaen työn sankareita, kevättä ja ylioppilaita.

Valivalivali…

Näinä ankeina aikoina olen tehnyt huomioita, jotka eivät mairittele kohteitaan. Huomautan, että olen itsekin valittanut pienistä ja merkityksettömistä harmeista ja tehnyt sen ehkä vain keskustelun aloittamiseksi. Mutta nyt meillä on koleran kaltainen kulkutauti, poikkeustila, karanteeni, kuolemanpelkoa lietsova tautitilanne. Siitä huolimatta olen tyrmistyksellä huomioinut muutamia aika erikoisia valittajakategorioita. Todennäköisesti kuulun itse näistä vähän jokaiseen, mutta silti…

VANHAT SEDÄT

Noin seiskakymppiset miespuoliset. Kiristelevät suupieliään ja kuittailevat, että nää pikkulikat, ei hyvänen aika mitä osaamattomuutta, mitä ne muka nyt osaavat, eihän niillä ole mitään kokemusta! No ei olekaan. Kysyn vaan, onko Zyssellä tai Väyrysellä/Niinistöllä tai ikätovereillaan kokemusta pandemiasta. Mielestäni hallitus on ollut tilanteen tasalla ja tilanteessa on tullut yllätyksiä, joihin seiskakymppisetkään eivät olisi voineet varautua. Sedät, hold your horses!

KITISIJÄT

”No ai että, kun mun elämä meni sekaisin! Lapsia pitää vahtia, että tekevät kouluhommat. Kaupassa pitää käydä ja perheelle vielä ruokaa, vaikka itsellä netin kautta työt huutaa. Ja hitto, kun naapuri tuli vastaan ja oli 1.40 senti etäisyydellä. Ei sais! Kyllä ottaa pannuun. Miksei kukaan arvosta mun kärsimystä!” No voisun, olisiko isompia asioita, joista kehtaisit itkeä? Vastaan näille: onhan aina vaihtoehtoja. Esimerkiksi hengityskone. Repikää siitä.

YRITTÄJÄ

”No hitto, kun mä olen se tärkein lenkki kunnan taloudessa. Minua ei kuunnella eikä tulla ostamaan minulta tuotteita! Valtio ei kerta kaikkiaan sosialismihöyryissään tue tarpeeksi yrittäjää! Tai tukee vääriä yrittäjiä, prkl.” Vastaan: katso edellinen kappale.

OPPOSITIO

Mitä hittoa! Hauska kuulla, että siellä sitä kokemusta ja tietoa on, päinvastoin kuin hallituksessa. Koska sillä elvistellään. Nekin, joilla ei ole minkäänlaista hallitus- tai ministerikokemusta, ei nimiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei meillä ole nyt hallitusta, jota vetää Sipilä tai Stubb. Ei tirautella kyyneliä eikä tehdä isoja performansseja tehdyistä toimenpiteistä. Mennään vaan rauhallisen asiallisesti tilanteen mukaan. Luotan ja kannustan.

SILITYS

Missä viipyy silitys? Kannustus ja myötäolo? En ole paljon, jonkun verran kyllä, huomannut. Itse saan silitystä tovereilta ja läheisiltä, mutta puutteessa olen. Toivoisin itse voivani antaa osani tähän. Olen vähän hukassa, mutta kosketus, halaus, vaikka virtuaalinenkin, pelastaa päivän.

 

Kevät tekee temppujaan

Mustarastas laulaa. Se laulaa lujaa. Viiltävä huilu läpäisee pään ja tekee olon levottomaksi. Minulla on koneen näytöllä keskeneräinen kunnan arviointikertomus. Se ei etene, koska kevät tekee temppujaan ja sekoittaa pään. Ajatukset ovat milloin missäkin, usein tulevaisuudessa, josta kukaan ei tiedä nyt. Miten lokakuun Kreetan vaellusmatkanikin käy?

Elämä on soljunut rauhalliseen rytmiin, jota en tunnista aikaisemmasta elämästäni. Viiden kilometrin juoksu viidesti viikossa aamuisin, oman ohjaajan tekemä treeniohjelma joka toinen päivä. Ruokaostokset torstaina tai perjantaina isosti, välillä paikallisen kaupan käynnit tarpeen tullen. Yrityksiä vahtia kotona asuvaa riskiryhmäläistä. Puutarhatöitä ja -suunnitelmia: ei koskaan ole ollut näin valmista tähän aikaan! Toisaalta, koskaan ei ole valmista mihinkään aikaan, joten suorittaja minussa itkee. Vähän kuitenkin.

Yllätän itseni päivittäin rakastamalla arkisia rutiineja. Ruuanlaittoa ja paikkojen siistinä pitämistä. Onhan se nautinto, kun niitä ei tarvitse tehdä kuolemanväsyneenä ja kiireessä, jossa luottamustoimet, oma liikuntaohjelma, vapaa-aika ja harrastukset kisaavat kortilla olevasta ajasta. Olenkohan menetetty kotiäiti? (no en, kaikki kunnia kotiäideille, se vasta vastuullista onkin)

Ikävöin lapsia ja olen heistä huolestunut, kuten varmasti todella moni muukin. Milloin tulee keväinen/kesäinen viikonloppu, jolloin saan nähdä taas heidät kaikki – ja myös ystävät, jotka ovat kesäisin usein läsnä? Äitienpäivä tai vappu se ei ainakaan ole. Eikä kai juhannuskaan? Nyt pitää vain säilyttää pää kylmänä ja olla iloinen terveydestä ja tästäkin rajoitetusta vapaudesta. Piha ja metsä ovat avoimia koko ajan.

 

Koronaatiota

Nyt olemme siis kriisin sisällä. Koronavirus on rajoittanut elämäämme jo kohta kuukauden. Itse toteutamme sitä niin, että minä hoidan perheen ostokset (puolison karkaamisille savukeostoksille en voi mitään), lapsille soittelemme ja viestimme whatsappilla. Pelottaa välillä, usein unohtuu koko juttu. Pihalla touhuan ja suunnittelen kesää. Kesää, josta en tiedä, millainen se on. Olenko sairaalassa tai hengissä silloin?

Eläke napsahti tilille huhtikuun ensimmäisenä. Vaikka en joulun jälkeen juurikaan ole työpaikalla käynyt, tuntui nyt todella erilaiselta. Eläkeläinen? Mää vai? Ei voi olla totta! Eläkeläisethän ovat niitä harmaita vanhuksia, jotka lykkivät terveyssandaaleissaan rollaattoria ja pukeutuvat poplariin tai vähintään sifonkihuiviin. Itse hamusin juuri Pietarin reisua varten niittinahkatakin. No ei. Onneksi nykyisin asiat ovat toisin, vaikka tuo ”eläkeläinen” vieläkin vähän kaihertaa ja tuo outoja viestejä. Minulla on ihan tavallisia eläkeläistuttuja, jotka höperehtivät itseni lailla kaikesta uudesta ja innostuvat milloin mihinkin. Ainakin yksi esimerkki minulla on  ”vanhasta” ystävästä, josta on minulle esikuvaksi; pysyisinpä itse tällaisena, innostuneena ja positiivisena, tekisin koko ajan jotain, mitä tahansa mistä tykkään (neulo, ompele, istuta kukkia, tanssi, juokse…). Sitä koetan itseeni takoa.

Kuitenkin, olen pettynyt itseeni. En ole aina osannut olla kuten esikuvani. Kimmastun, suutun. Sanon asioita, joita kadun myöhemmin. Olen loukannut läheisiäni – olkoonkin, että sanani ovat totta, mutta ei niitä olisi tarvinnut sanoa. Siksi onkin niin absurdia miettiä anteeksipyyntöä: anteeksi että sanoin totuuden? Anteeksi, etten pitänyt itseeni kohdistunutta epäoikeudenmukaisuutta sisälläni, vaan oksensin sen ulos?

Mutta työt ovat nyt takana päin! Viimeiset kolme vuotta ovat olleet poikkeus koko työhistoriassa. Olen nauttinut kaikista työkomennuksistani. Eniten ensimmäisestä ”oikeasta”, tulkkina Perusyhtymässä, nykyisen vuorineuvoksen (tai joku neuvos…) Ilpo Kokkilan alaisena tärkeissä kauppaneuvotteluissa neuvostoliittolaisten kumppanien kanssa; tulkkina Rentto Oy:n jalkinetehtaalla; opinto-ohjaajana Lopen yläasteella (ihan painavinta settiä!), viestintäpäällikkönä Tieto Oyj:ssä rakentamassa personoitua asiakasintraa ja ulkoista internetsivustoa, ja vihdosta viimein: omaa ajatusmaailmaa edustavassa puolueessa moninaisissa tehtävissä. Niin paljon hyviä muistoja ja tovereita, kavereita.

Ikävä on sanoa, että jotkin viimeisimmistä vuosista toivat ison pettymyksen. Työnjohto oli hukassa eikä työsuojelu tai edes luottamushenkilötoiminta pelittänyt. Kiusaaminen ja valehtelu ajoivat itseni (ja huomasin myös työtovereideni elämän) tilaan, jossa jo aamulla töihin mennessä itketti. En vieläkään hyväksy sitä, että työnantaja ei tehnyt asialle mitään. Työsuojelun ja luottamushenkilön toiminta, ketähän sekin palveli?

Olen katsonut, miten törkeyksiin syyllistyneet tyypit ovat nyt hyvissä asemissa ja viroissa. Elämä ei ole oikeudenmukaista!

Nyt kuitenkin on kevät, kulkutaudista huolimatta. Persiljan ja rucolan siemenet ovat jo mullassa, tänään haen orvokkeja ruukkuun samalla kun noudan thairavintolasta sunnuntairuuat – Riihimäen Naa’s Thai Cuisine on arvostelujen mukaan Suomen parhaita; se on helppo uskoa. Aurinko paistaa ja melkein kaikki tulppaanit nousevat vauhdilla penkeistään, poisluettuna ne, jotka näköjään ovat päätyneet vakiovieraidemme, rusakkoparin suihin. Maaseudun iloja.