Mäntsälä mielessäin!

Kun mä haluun Riksuun, joudun Mäntsälään… Näin kävi eilen. Iltaseitsemältä kiirehdin työpäivän ja hammaslääkärin jälkeen junaan ja ajattelin, että tulipa pitkä päivä. No niin tuli. Olen siis aivan varma, että juna oli R-juna Tampereelle Riihimäen kautta. Mutta Keravalla kuulutus sanoi, että seuraavana Haarajoki ja Mäntsälä. Mäntsälä! Niinpä sitten pakollinen tutustuminen Mäntsälä by night. K-marketista jäähtynyttä kahvia ja räystään alle sateensuojaan. Helsingin junaa ei tarvinnut kauan odotella, sen sijaan vaihto Keravalla kesti puoli tuntia. Matkailu avartaa!

Mutta:

”En täytä päätäni myrkyillä enkä negatiivisuudella. En valita, päivittele tai ihmettele turhanpäiväisyyksiä. Harmaata ilmaa tai ratikan myöhästymistä. Ihmisen päähän mahtuu vain rajallinen määrä ajatuksia, ja jokainen itse päättää mitä sinne valitsee. Kaikilla on elämässänsä jotain hyvää, mistä olla kiitollinen. Pää pysyy huomattavasti paremmassa kunnossa, kun sen täyttää positiivisilla asioilla”
-Aira Samulin-

Jostain se ilo vain tulee

On iloa. Hämmentävää huomata se. Kun on ollut synkkää ja vaikeaa (vaikka en sitä ole kaikille sanonut), niin sitten kuitenkin kaiken alta tulee itseluottamus (joka ei ole sama kuin itsetunto) että osaan ja olen oikea ihminen arvostelemaan itseäni. Eikä siinä kestänyt kuin nämä kuusikymmentä vuotta…

Olen paljon lukenut mindfulness- ja meditointikirjallisuutta, sen Eat, Pray, Love -kirjankin jälkeen. Vaikeaa on ollut näiden neuvojen mukaan pysähtyä hetkeen, nauttia siitä, mitä on. Ja paljon vaikeampaa on ollut opetella rauhassa olemista ja keskittymistä; siinä olen ihan untuvikko, mutta opettelu on aika mukavaa! Mindfulnessissa vaikeimpia juttuja on se, että opettelee sivuuttamaan negatiiviset asiat: ihmiset, jotka kiukuttelevat sinulle, ihmiset, jotka pettävät luottamuksesi, eivät olekaan sitä,  mitä lupasivat tai mitä itse kuvittelit. Tärkeintä on ottaa hyvät asiat omaksi vahvuudeksi ja kääntää pahat asiat lempeästi syrjään. Se on vaikeaa. Se on myös yllättävän helppoa, jos keskittyy, kerää voimia, pitää itsestään huolta ja elää hyvin. Kuullostaa aika hölmöltä paasaamiselta, mutta ikävä kyllä tai onneksi, resepti voi olla aika yksinkertainen.

Kummallista, että nyt jotenkin alkaa minullekin valjeta, miten kaikki riippuu sinusta itsestäsi. Kaikki tarkoittaa omaa elämääsi. Sen teet sellaiseksi kuin siitä tulee. Eihän se aina näin mene. Et sinä itse voi estää sairauksia, taloudellisia katastrofeja, muiden ihmisten aiheuttamia murheita. Mutta pakko kuitenkin kaikista näistä selvitä jotenkin eikä siinä kukaan muu auta kuin sinä itse.

Vaikka onkin itsellä nyt tosi pettynyt olo moneen asiaan ja ihmiseen, tässä porskutetaan. Mikä on muuttunut? Ehkä se, että kuvittelit aiemmin olevasi turvallisen ja luotettavan verkon sisällä. Nyt se verkko vain on harventunut, verkon silmät ovat isompia ja niistä ovat luikahtaneet pois monet ihmiset. Toisaalta, ne aukot ovat avoimia uusille ihmisille. Odotan ystävyyttä ja toveruutta yhä enkä usko, että olen siihen liian iäkäs. Niin paljon ihania ihmisiä olen maailmalla kulkiessani tavannut.

Maailmalla, niin. Ei se tarkoita, ettei Suomen, Hämeen, Helsingin alueella voi tavata uusia ystäviä. Maailma tarkoittaa kaikkea. Yhä kuitenkin jotenkin odottelen vielä jotain sielun sisaria tai veljiä, ja ehkä sitten en huomaa niitä, jotka jo ovat läsnä. Eihän elämä ole koskaan valmis! Ja onhan olemassa olevat hyvät ystävät, aina.

Muuten aikasten mukava viikonloppu tähän mennessä! Hyvän ystävän luona Tampereella. Kiva olla samalla aaltopituudella taas pitkästä aikaa jonkun kanssa. Sitä paitsi olen ollut vihdoinkin itsekäs, vähän: hankin petivaatteet aidosta pellavasta. Niissä sitä on kiva kahden koiran ja ison kissan kanssa nauttia 🙂

Odotan ihanaa tulevaisuutta, johon kuuluu kohta kivat ystävän synttärit, kesän kahdet häät, musiikkijuhlat, autoretki Pärnuun ehkä yksin tai hyvän ystävän kanssa, vähän teatteria, toivottavasti sukujuhlat meillä. Ehkä myös sielun sympatiaa. Ehkä myös toteutan patikointimatkan Eurooppaan. Saanko sinne kaverin? Ehkä en. Mutta sillä matkalla saan taatusti kavereita. Ja yleensäkin kesä, toivon mukaan kuuma ja pitkä. Puutarha ja terassi odottavat minua ja minä niitä. Tämä on kuitenkin viimeinen kesälomani työelämässä. Siitä kaikki irti! Pärjään. Pakko.

Helmikuun aurinkoa ja painajaisia

Kiss ja Riitu tarkkailevat: tuolla kelpaa juosta!

Tänään 4 kilometrin lenkki kovilla (ja auringon edettyä korkeammalle jo upottavillakin) hangilla ja pääkalloliukkailla pikkuteillä. Kiss kaahotti samassa ajassa ilmeisesti kolminkertaisen kilometrimäärän: niin innostunut stadilaiskoira on tilasta juosta, nuuskia, kaivaa, juosta, juosta… Nyt tyttöjä väsyttää ja sen verran itseänikin, että en vielä ole kypsynyt ajatukselle lähteä salille. Joka päivä tällä viikolla olen käynyt, paitsi keskiviikkona, joka meni kokoustamiseen ja hyvinvointiseminaariin sekä tiistaina, jolloin oli tanssitunti illalla.

Pakko tässä on yrittää kuntoa kohottaa. Kormun Kymppi on huhtikuun lopussa ja Naisten kymppi siitä kuukauden päässä. Puoli tuntia juoksua salimatolla nyt aluksi ainakin viikonloppuisin, tällä ja viime viikolla tosin viidesti, pitäisi saada kestävyyttä. Pikku hiljaa lisään minuutteja, nopeuttakin. Ja sitten kun tiet sulavat, alkaa haasteellisempi maantiejuoksu nousuineen, laskuineen ja kuoppineen. Mittanauha tai vaaka eivät ole juuri palkinneet, mutta olo on muuten  melko hyvä, siis fyysisesti.

Painajaisia riittää. Yhtenä yönä olin Isisin vankina ja minut uhattiin polttaa elävältä. Toisena yönä sekkailin Pariisissa perheen kanssa, lentokoneesta lähes myöhästyneenä, pakeninhan mutkittelevia katuja pitkin asemiehiä. Viime yönä sen sijaan tapasin ensimmäisen poikaystäväni noin sadan vuoden takaa; hän ei ollut vanhentunut, mutta eronnut unessa juuri ja haikaili vielä perääni, niin kuin minäkin hänen. Ja viimeaikaisissa unissa jo kymmeniä kertoja toistunut kaava myös näyttäytyi: olen vieraassa kaupungissa, tai tutussa, ajan autolla ja on kiire, en löydä oikein perille ja oikotietkin vievät umpikujiin tai vaarallisille korkeille paikoille tai ahtaisiin tunneleihin. Näistä unista on aina helpottavaa herätä vaikka kolmelta aamuyöstä. Mikäli ei ala analysoimaan unta heti herättyään (siitä ei loppua tule) tai uni ei heti uudelleen nukahtamisen jälkeen jatku siitä mihin loppui (tätä tapahtuu lähes joka toisessa tapauksessa).

Mitähän tämä kertoo mielentilasta? Ei mitään hyvää varmaan.

Luin Elizabeth Gilbertin kirjan Eat – Pray – Love. Katsoin myös elokuvan, joka ei ollut kirjan tasolla, vaikka muuten miellyttävää katsomista. Siitä löytyy hyviä ajatuksia, onhan se kertomus naisesta, joka etsi omaa tietään ja vapautta ja onnea.

”Mieleeni tulee eräs guruni opetus, joka liittyy onneen. Hän sanoo, että ihmiset tuntuvat yleismaailmallisesti ajattelevan, että onni syntyy jostakin onnellisesta sattumasta, jostakin sellaisesta joka tulee ehkä jostakin ylhäältä aivan kuin kaunis ilma, jos sattuu olemaan riittävän onnekas. Mutta ei onni niin toimi. Onni on henkilökohtaisen ponnistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettaava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteutumiseen on osallistuttava lakkaamatta. Ja kun on saanut onnesta kiinni, eti pidä jäädä lepäämään laakereilleen, on ponnisteltava tosissaaan uidakseen ikuisesti ylös onnen virtaa ja pysyäkseen pinnalla.” Ja: ”… elämän aikana kannattaa mieluummin mennä ylös päin, kulkea onnellisten paikkojen läpi, sillä taivas ja helvetti – määränpäät – ovat joka tapauksessa yksi ja sama.” (Elizabeth Gilbert)

Näin sen on oltava. Onnea pitää etsiä, ja siitä pitää kiinni.

Blinipäivä

Nyt on syöty!

No huh. Tattariblinit, mäti, smetana, venäläiset suolakurkut, hunaja… Voiko tukevoittavampaa päivällistä olla? Ei voi. Mutta nämä neljästään vedettiin. Ja nyt huomasin, kun Hasse Pappilanpuisto neuvoi: paras blini tulee pelkästä tattarista. Ja niin oli.

Kiva, että nuoriso kävi. Järkevä ja toimelias tytär ja pilkkuun asti täydellisyyttä tavoitteleva vävy. Joskus ihmettelen, ihan tosissaan,  miten tällaisista hulttiovanhemmista on voinut tulla niin uskomattoman viisaita ja fiksuja lapsia: kaksi poikaa ja yksi tyttö. Olisiko vanhempien huonous muodostunut vastareaktioksi? Juuri juteltiin käytöstavoista. Ylpeilin tyttärelle, että meidän lapset ovat aina tulleet koloistaan tervehtimään, kun vieraita on tullut ovesta. En muista heille tätä opettaneeni (vaikka tyttö sanoi, että pieksetty on). Olen ihan kuin ulkopuolinen tässä asiassa. Parempi näin.Luotan näihin nuoriin.

 

Yksin oot sinä ihminen…

 

 

 

 

 

 

 

USKONNOSTA

Luen juuri Elisabeth Gilbertin kirjaa Eat-Pray-Love. En tiedä, sanooko se tämän blogin lukijalle mitään. Olen siitä kuitenkin saanut jonkinlaista uskoa tai voimaksiko sitä pitäisi sanoa. Olematta uskonnollinen ihminen allekirjoitan kaiken, mitä Elisabeth sanoo ja kokee.

Ihminen on itse se ”jumaluus”, jota suuri osa meistä joko etsii tai kaihtaa. Sinussa täytyy olla se voima, jolla sinusta tulee onnellinen; mistään muusta sitä ei saa, ei eliniäksi. Tämän enempää en syvemmälle mene. Jokaisen pitää etsiä itsestään voima. Minä etsin koko ajan.

Olen vähän katkera, ei olen pettynyt. Kaikki tuo, mitä yllä kerroin, on osa sitä, että en osaa hyväksyä osaani. Osa on se mitä se on. Työ, josta pidän. Työnjohto ja organisointi, joka sekoittaa oman maailmani jonka nimi on Hyvä työ.

Elämä, joka on antanut minulle enemmän ja yhä enemmän ratkaistavia ristikoita: rintasyöpää, auton alle jäämistä, käden toimintakyvyn jäätymistä, mielen kapinointia ja huonostivointia työelämän takia, perheen sairauksien elämistä rinnalla.

Mutta hei. Kuka joskus vastaa näihin? Itse olen vahva. Ei pitäisi olla. Mutta on ihmisiä, jotka eivät edes minun laillani jaksa yrittää vahvuutta.

YKSINÄISYYDESTÄ

Niin, ihminen, olet yksin. Toisinaan tuntuu vain, että ainoastaan minä olen yksin. Tämä on nyt esimerkki niistä vuodatuksista, jotka eivät ole kokonaan poliittisia. Minusta kun kaikki on poliittista. Myös henkilökohtainen, sori siitä.

Olenko oikeasti yksinäinen? En todellakaan. Miten häpeänkään valitustani, kun korvissani kaikuu Streets of London, jonka parhaiten laulaa tietenkin Kari Tapio & Hector

Olen aika yksin. Itse asiassa olen ihan yksin. En tarkoita kokonaisvaltaisesti. Minulla on rakkaita työtovereita, ihania sielunsiskoja, tovereita aatteessa. Häpeän luetella, en kuitenkaan valita. Mutta ihmettelen, olenko toiveineni ihan ainutlaatuinen:

Elämä hupenee, juoksee kohti loppuaan. Minä HALUAN

– haluan nähdä maailman, kiivetä vuorelle, nähdä Afrikan savannin, patikoida jonnekin, istua rauhassa jossain kynttilänvalossa, keskustella isoista tai pienistä asioista, ylittää rajani…

ETSINNÖISTÄ

Etsin. Sielun kumppania, joka hyppää kanssani korkealta, sukeltaa syvälle, juoksee sykkeen tappiin. Koska tulet? Vielä sitä ei ole ilmaantunut. Ystävyyskään ei ole täyttänyt toivettani. Ehkä olen vaikea ihminen. (Miksi laitoin tuon ”ehkä”? Itseni vuoksi tietysti.)

Mutta tämä lohduttaa: https://www.youtube.com/watch?v=TyJRsp5t9mA&list=RDoxHnRfhDmrk&index=2

 

 

 

 

Kivaa pörinää kylällä

Mahtavaa, että Kaloppi-ralli taas tuli kylällemme. Oli elämää kirkonkylän kaupoissa ja pikkuteillä  – ihan kuin parhaina kesälauantaina konsanaan.

Oli sykähdyttävää katsella Kittilänmäkeä täysillä alas ajavia autoja. Muistella sitä tunnetta vauhdista ja jännityksestä, mitä joskus puolison kanssa koettiin. Ihan vatsanpohjasta kouristi. Vaan ei enää – nyt pitää vain tyytyä katsomaan ja kuulemaan.

Tyttöjen kanssa rallia katsomassa

hei hei hyvää Nuuttia!

Onhan aikaa siitä, kun viimeksi tartuin blogikahvaan. Syksyllä mahtavan kuntoviikon jälkeen olen viettänyt vähemmän mahtavan työrupeaman ja nyt vihdoin nautin kaksi viikkoa jouluvapaasta ennen kuin aloitin vuodenvaihteen jälkeen taas työt.

Työrupeamasta ei sen enempää.  Ihanat kollegat saavat minut jaksamaan. Yritän vielä yhden vuoden. Jos lomat ja saldot lasketaan, niin pitäisi päästä ensi vuoden vaihteessa eläkkelle. Mikä kaamea sana: eläkkeelle! En yhtään tunnista itseäni tuosta määrittelystä.

Joulun aika on ollut ihanaa. Lapset käyneet, kuka mitenkin. Esikoinen kuitenkin Intiassa, nämä nuoremmat enemmän näkösillä. Nyt päätettiin (siis minä päätin) että ensi joulu vietetään jossain kartanossa, missä on täysihoito ja pääsee vaikkapa hevosajelulle. Ja koirat mukaan.

 

Koirista puheen ollen. Elokuussa mun pienen ihanan keskimiehen häät…! Koirille tarvitaan hoitopaikkaa. Jos joku ihan kamalasti rakastaa kiinanharjakoiria ja haluaa viettää vuorokauden näiden läheisriippuvaisten (ja samassa sängyssä nukkuvien) rapsutuksista riippuvien pöhköjen kanssa, niin ilmoittautukaa! Meillä on tarjota hoitopalkaksi hulppea 70-luvun ok-talo tontteineen kaikilla mukavuuksilla käyttöön. Ai niin joo: myös yksi itsetuntoinen kissa, about 6 kiloa ja 100 MG itsetuntoa. Pärjää ilman hoitoa, ruoka + vesi.

(edit: tähän löytyi jo vapaaehtoispariskunta vuodenvaihteen kyläilyn yhteydessä!)

Viikolla oltiin parhaan ystäväni Sirkun kanssa katsomassa upeaa balettia Tuhkimo. Sitä olivat jotkut etukäteen jo kritisoineet siitä, että pulskaa ilkeää sisarpuolta kiusattiin. No justiinsa. Kyllä molemmat ikävät sisarpuolet näytettiin tyhminä. Jos toinen nyt sattuikin olemaan pulska, niin mitä sitten? Ei tästä sen enempää.

 

Baletti oli ihana. Ja ennen kaikkea oli ihanaa viettää joutilasta aikaa. Käveltiin oopperasta keskustaan Kluuviin, jossa öitsimme kivassa pienessä hotellissa. Eihän me vanhukset enää jakseta bilettää. Parhainta oli punaviini-pyjama-keskustelu kyldyyrin jälkeen. Kiitos, ystävä!


Valkoinen joulu 2018

Joulu! Rakastan joulua. Etenkin aikaa ennen joulua. Saa puuhata, tehdä herkkuja, laittaa kauniita valoja ja kukkia joka paikkaan. Myös lahjojen miettiminen ja antaminen on minusta ihanaa. En enää ota stressiä näistä asioista, vaan nautin, nautin.

Paljon loikoilua, liikuntaa (vaikka yskä rajoitti enkä pystynyt suunnitelmien mukaan käymään salilla), lukemista ja vielä enemmän lukemista. Luin Minna Canthin elämään pohjautuvan Rouva C:n, jännitin Keplerin uusimman läpi, vihdoin sain varauksella Lopen kirjastosta Michele Obaman Minun tarinani (todella kiinnostava kurkkaus keskiluokkaiseen afroamerikkalaiseen todellisuuteen, joka meikäläiselle on aivan tuntematonta aluetta). Elokuvia: sadannen kerran Notting Hill ja Titanic keskimmäisen kanssa, jouluaattona pakollinen koko maailmani pysäyttävä Lumiukko. Ikinä en jouluaattoa vietä ilman, että puuronkeiton jälkeen köllähdän sohvalle glögilasin kanssa ja katson Lumiukon alusta loppuun…

Uusi vuosi toi mukanaan uusia kavereita. Helena ja Timo ilahduttivat meitä. Siinä määrin, että unohdimme kokonaan skumppapullon avauksen ja vähän myös vuoden vaihtumisen! Vanhuus! Oli niin paljon asiaa. Kivaa on aina löytää uusia tuttavuuksia. Itse en mitenkään keräile ystäviä, sopiva määrä riittää. Mutta kovasti olen utelias tutustumaan ihmisiin, mielipiteisiin, kulttuureihin, uusiin maihin. Tämä uudenvuoden aatto oli yksi parhaimmista, kiitos Helenalle ja Timolle!

Synttäririemua ja maalaismarkkinoita

Syntymäpäivää vietin riemukkaasti: ensin etäpäivää kotona ja sitten valtuuston talousseminaaria lähes 21:een illalla. Aikamoista juhlaa! Talousnumerot eivät välttämättä olleet ihan sellaisia lahjoja, joita olisin halunnut – tai kukaan kuulijoista olisi halunnut – kuulla. Luvassa on vielä valtaisaa vääntöä ennen kuin kunnan budjetti on kuosissa. Missään tapauksessa en pysty hyväksymään palvelutason laskua, etenkin kun nyt jo olemme kiikun kaakun kotipalveluissa, lastensuojelussa ja laitoshoidossa.

Tänään ihana lauantaiaamu… Ei pitkään nukkumista, ei salitreeniä. Kahdeksalta aamulla Lopen torille Maalaismarkkinoille. Eilisen illan leivoin uudella helpolla reseptillä banaanikakkua.

Olipas menestys. Vasemmistoliiton teltalle sitä tultiin ihan kyselemään! Ja mielestäni se oli hyvää. Lopen Vasemmisto siis taas tempaisi torilla, pienen mutta sinnikkään joukon voimin. Teltta pystyyn, kahvit termariin ja arvat myyntiin. Kauppa kävi, mutta hyytävän kylmää oli! Aamulla -6 astetta! Onneksi aurinko lämmitti, sekä myös Sirkan tuoma sähkölämmitin.

Oli mukavaa. Toverillista ja raikasta ulkoilla ja jutella kuntalaisten kanssa. Kuten aina, lähteminen on vaikeaa, mutta sitten kun torille pääsee, on niin hienoa. Ja sieltä palaan aina voimaantuneena. Tänään ehdin vielä ulkona nyhtää suojaan paleltumiselta monta pelargoniaa ja siivota vähän paikkoja. Tomaatteja tuli valtavasti, kaikkia emme saaneet suojaan. Vielä on noin 100 kukkasipulia istuttamatta…

Luin Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -romaanin. Miten se olikaan viisas, ja toisaalta ihmetyttävän erilainen maailma kuin itsellä on: se tuska perheen hajoamisesta, mitä en tässä iässä enää edes tunnistanut. Toisaalta tunnistin syyt eroon: ihmisen kaipuun omaan elämään, tilaan, vapauteen ja toisen ymmärrykseen siitä, että minulla on oma elämä. Pysäyttävää. Joitan kappaleita halusin oikeasti säilyttää ja pohtia. Tässä kaksi, joista tunnistan itseni ja omat toiveeni ja kaipuuni, jopa ihan yksi-yhteen paikoin:

”Hyvä on: Kukaan ei rakasta minua niin kuin toivoin. Kukaan ei käy minun kanssani ajassa käsi kädessä ja jaa samoja merkityksiä kuin minä, sillä sellaista rakkautta ei ole olemassa. Sellaisen rakkauden kaipuu on minun puutteeni, yksin oma puutteeni elämässä…”

Ja: ”Oikeasti, radikaaleintahan on säilyttää nauru, leikki, ja epäkyynisyys elämän kaikkein viheliäisimpien tuntien puristuksessa. Kaiken sohjon ja paskan keskellä, syöpähoitojen, noroviruksen ja yt-neuvottelujen ja unettomuuden keskellä.”

 

Viimeinen kesäilta

Oma koti onneni

Tänään se siis Ilmatieteen laitoksen mukaan oli: viimeinen kesäinen ilta. Kylläpä olikin. Kesäinen. Vaikka väsytti jo ennestään, juoksin työpäivän jälkeen koirien kanssa lenkin. Lämmin ja navakka tuuli sai koirat ihan hassuiksi. Juoksivat lenkin jälkeenkin ympyrää hulluina ja uusi lelu, agilitytunneli, oli myös jo melkein tuttu: siitä juoksutin heitä muutaman kerran edestakaisin. Ehkä jo ensi viikolla osataan tämä temppu kunnolla.

Kuu paistoi utuisesti pilviverhon takaa ja yhä vielä oranssit krassit hehkuivat. Sytytettiin grilliin tuli ja nautittiin illasta ja pihan valoista ja keittiön ikkunasta loistavasta kodikkaasta näkymästä. Että rakastan tätä taloa ja pihaa! Tänne on niin hyvä tulla ja tietää muualla kulkiessa, että täällä on rauhaa.

Grilli kuumana

Ihana kesäkeidas

Kuu koulun yllä

Kohta hämärää puutarhassa

Tomaatit – hyvä aurinkosuoja

Etsi kuvasta musta koira 🙂

Huomenna lauantai ja myrskyä luvataan. Mitenköhän käy? Toisaalta syksyä jo vähän odottelen, sillä syksy saa minut energiseksi ja innokkaaksi.

Tänään oli musta päivä naisten asemassa Suomen eduskunnassa. Huippupolitiikan huiput äänestivät Soinin epäluottamuslausetta vastaan. Eli naisten asemaa ylimielisesti hyljeksinyt ja kannallaan kehuskellut ulkoministeri sai luottamuksen, vaikka lausunnoillaan selkeäst halveksi naisten oikeuksia. Koska hallituksen piti pysyä pystyssä ja koska hallitusta pönkittivät myös naisedustajat, joiden olisi luullut puolustavan oman sukupuolensa ja tasa-arvon oikeuksia, kääntyivät oman puolueen (lue=oman puolueen miesten) ”konsensukseen”. Jessus, miten yhä vähemmän arvostan…

Kun nyt feministisen puoleni päästin irti, niin toteanpa vielä sen, että yhä selkeämmin politiikassa toimineena näen sovinismia joka puolella. Näen sitä, miten parisuhteessa monesti nainen kantaa kodinhoidon ja lasten asioiden järjestämisen rinnalla myös nykyisin suuren taloudellisen vastuun, talouden organisoinnin ja suunnittelun. Ehkä usein myös koska eroaminen käy voimille: ei voi vain lähteä, niin kuin monesti mies tekee ja on varma, että toinen kyllä hoitaa asiat ja lapset.  Tiedän tosielämän kertomuksia siitä, että kun ei enää jaksa olla parisuhteessa, ei jaksa erotakaan, koska voimat ovat jo menneet siihen parisuhteeseen, vastuun kantamiseen yksin, suunnitteluun. Miksi on näin? Mikä tekee joistain miehistä esikouluikäisen kaltaisia lapsia, jotka vain antavat mennä ja menevät itse, kun siltä tuntuu.

Näitä kertomuksia kuunnellessa ja tosielämää katsoessa on tullut yhä enemmän varmaksi siitä, että avioliitto ei ole enää nykyaikaa. Ennen se turvasi naisen ja lapsen talouden, mutta samalla jätti heidät epätasa-arvoisiksi päätöksissä. Nykyisin taas tasa-arvo on erotilanteessa lain mukaan suojattu, mutta kuka säätelee liiton aikaista elämää?

Tässä tulee ihan mieleen se sodanjälkeinen aika, kun kylmiä tiloja raivattiin. Katsoimme juuri eilen ennakkonäytöksenä Markku Pölösen aivan upean elokuvan Oma maa. Se oli kuvausta sodanjälkeisestä ajasta, jolloin valtio antoi sodasta tulleille oman tontin (raivaamattoman tilan, usein umpimetsän) ja sen perhe sitten raivasi itselleen kovalla työllä ilman sen kummempia avustuksia, joita ei kaikille aina riittänyt. Siinä sitä näki miten suomalainen nainen oli ja on vahva, sodasta tulleet ja siinä rampautuneet miehet ja hevosetkin hoidettiin samalla sinnikkyydellä kuin nykyäänkin. Kuten Tarja Halonen sanoi: suomalainen nainen vain tekee asiat, jaksoi tai ei, koska jonkun ne on tehtävä.

Nyt loppui paasaus 🙂

Dyyneillä

”Ibland behöver man en öde ö,
sand att sila,
vatten att prata till.
Och då kan Fredag komma och
lägga fotspår i stranden.” (Elmer Diktonius)

Ihan paras loma! Olen nyt toiseksi viimeistä päivää kuntoutus- ja työhyvinvointijaksolla Porin Yyterissä. Aurinko on hellinyt, meri ikkunan edessä, yöllä kuuluu aaltojen tasainen ääni sisälle asti. Kuntoa on testattu (UKK-kävelytesti ja lihaskuntomittaukset) ja kohotettu monin eri tavoin. Vaikka päivittäin ei ole kuin pari kolme järjestettyä settiä, olen silti ollut välillä pulassa, mitä kaikkea ehtii. Kas kun mitään ei haluaisi jättää väliin!


Aivan vieressä idyllinen Fatijärvi


Päivällisen jälkeen ei malta mennä sisälle – iltakahvit syysauringossa!

Eilen vesijuoksutreeni aamulla, sitten luontolenkkiä lähimaastossa, päiväuinti meressä… Loikoilin jopa sannikossa dyynin tuulensuojassa ja lueskelin; oli aivan kesä – syyskuun neljäs!


Voiko ihanampaa enää olla?

Tänään aamusta taas altaaseen vesijuoksemaan ja aamupalan jälkeen todella kiinnostava ja koukuttava kiinalainen aamuvoimisteluohjaus. Tai ji -voimistelu tuntui oikeasti toimivan enkä epäile miljoonien kiinalaisten olevan väärässä siinä, että se pitää kunnon ja mielen tasapainossa. (Ohjaajamme oli eläkeikäinen nainen, harrastanut kolmisenkymmentä vuotta tai ji:tä. Pieni, jäntevä ja iloinen ihminen. Ja terve.)


Treenirinne

Yllä muuten huippu-urheilijoiden käyttämä treenimäki dyyneillä. Aika suoritus juosta pehmeässä hiekassa mäki ylös ja vielä alas. Oikeat urheilijat tekevät sen monta kertaa. Itse en pystynyt juoksemaan viettävässä hiekassa kertaakaan – antauduin vain kömpimään ylös.

Tärkeintä lomalla kuitenkin on ollut unohtaminen. Olen aktiivisesti unohtanut työt ja tulevan talven. Toisinaan en edes muista, että kotonakin odottaa hoivattavia, karvaisia ja karvattomia, puutarhaa ja sisustusideoita sekä miniatyyriprojektit. Ei tarvitse tehdä mitään. Ja silti on tekemistä, itsensä kanssa olemista ja lepäämistä (no, ehkei 13 km:n liikkuminen päivässä plus kuntosalit ja uinnit varsinaista lepoa ehkä ole) kaiket päivät.

Meitä on täällä noin parinkymmenen sekalainen ryhmä samassa ohjelmassa. Joka puolelta maata, kaikenikäisiä. Kuuleepa tuossa karjalanmurretta, pohojalaasta, turkkuu ja pori, tamperettakin nääs. Aivan huikeita tyyppejä kaikki, jopas sattuikin hyvin!

Ei täällä koko ajan olla hiki päässä kuntoiltu. Tiistai-iltana laulettiin karaokea ja rokattiin vielä lopuksi tanssilattialla (liikuntaa!. Muodostimme myös yhteiskuoron ja lauloimme yhden kappaleen porukalla. Kaksi kipaletta vedin itsekin ja siinä sivussa kaksi drinksua. Aikaisin nukkumaan – ettei aamulla vain mitään jää väliin.

Ruokaa on vähän liiankin tiuhaan tahtiin, ja se on hyvää. Eli haaveet kilojen menetyksestä eivät ehkä toteudu.

Tämä Yyterin seutu on harvinaisen kaunista. Sileää hiekkarantaa n. 6 kilometriä. Rannasta vähän sisämaahan valtavia hiekkadyynejä, ylös ja alas risteileviä metsäpolkuja, merivehnää ja mäntyjä. Iltaisin näkyy paljon vesilintuja, sorsia, joutsenia. Tänne olisi hienoa tulla uudelleen, varata vaikka mökki tuosta vierestä ruskan aikaan tai talvellakin. Nyt on taas yksi upea paikka  tarkistettu ja todettu että uusinta ei olisi pahitteeksi. Palaan tänne!