Matkamuistoja

Näillä sivuilla matkatunnelmia eri paikoista. Alkusivu omistettu matkojen matkalle eli kahden viikon reissulle Italiaan. Muita matkoja vasemmassa menussa sekä aiemmalta että tuoreemmalta ajalta.

**************************

MATKAMME ITALIAN TOSCANAAN 6.-20.7.2011 SAKEN JA RIITAN KANSSA

(KAIKKI KUVAT OVAT PIENIÄ, MUTTA KLIKKAAMALLA NE SAAT ISOKSI!)

Matka alkoi aikaisin keskiviikkoaamuna 6.7.. Talo oli vuokrattu pääsiäisen aikoihin ja siellä se odotti  meitä noin 2500 kilometrin päässä. Lauantaina 9.7. oli määrä saada avaimet vuokraisännältä.

Suuntasimme Nordlandia-lautalle ja sillä Tallinnaan ja Via Balticalle. Kohti Italiaa oli siis määrä. Taival kulki läpi Viron, Latvian ja loputtoman tasaisen Liettuan. Liettuassa yövyimme ensimmäisen yön, ajeltuamme viitisensataa kilometriä. Ei nyppylän nyppylää, pelkkää tasaista, maaseutu pääosin maissi- ja vehnäpeltoa. Mitä etelämmäksi ajeltiin, sitä kypsemmäksi ja korkeammaksi kävi maissi.

Puolassa ja Tsekissä koimme muutamia sadekuuroja, mutta ilma oli tosi lämmin. Eri maiden liikennekulttuuri ja opastetavat poikkeavat kyllä melkoisesti toisistaan. Puolan kaupungeissa suuntaopasteet esimerkiksi seuraavaan kaupunkiin tulevat viime tingassa, niin että kun viitta tuli, se myöskin jo meni. Tämän takia Varsovan läpiajo muodostuikin lähes kahden tunnin harhailuksi ennen kuin ulosajotie löytyi.  Samaten Tsekissä ohitustavat olivat hiuksia nostattavat: vastaantulevasta rekkaletkasta saattaa joku irtautua ja lähteä ohittamaan olettaen, että itse sitten väistät pientareelle. Mutta kun asian oppii, se kyllä jää mieleen. Henkikulta on kallis itse kullekin.

Itävallan ylös-alas -moottoritiet ja upeat maisemat salpasivat hengen, samoin jyrkät pudotukset pientareen toisella puolella.

huimaa.jpg Ei uskalla taakseen katsoa! Vähän ennen yöpymistä ihailtiin maisemia Itävallassa.

Turhan myöhään jätimme majapaikan hakemisen, sillä enää yhdeksän jälkeen ei idyllisissä pikkukylien hotelleissa saanut ruokaa. Siispä rantauduimme vähän isomman hotellin huomaan. Talossa ei ollut kahta tuplahuonetta, mutta meille tarjottiin ”seminaarihuone”, johon pykättiin neljä sänkyä.

seminaarihuone.jpg Seminaarihuone 🙂

No, sekin hätätilassa meni, sillä nälkä oli  kova ja väsytti!
Myöhemmin huomasin, että virhe, virhe! Paikan ruoka oli oikein hyvää, palvelu ystävällistä. Mutta yöllä paljastui, että matkakumppani Sakke kuorsasi kuin mehtäpiru. Ei auttanut vessapaperi korvissa, ei majoittuminen kylppärin lattialle. Mielessäni mietin vaiennuskeinoina jo äärimmäistä: tyyny nenän päälle (siis Sakelle). Jotenkin kuitenkin torkahtelin sen yön ja aamullahan olikin jo edessä viimeinen etappi ennen Italiaa! Että sellainen seminaari.
Siihen maahan jäivät sitten epävakaat ilmat ja pilvet. Kun lauantaiaamuna 9.7. astuimme autosta taukopaikalla Italian Emilio-Romagnan maakunnassa, putosi lähes 40 asteen helle päällemme kuin kuuma viltti, varoittamatta. Tienvieren pensaissa sirkkojen korviahuumaava melu (jota Jussi asiantuntevana väitti autojen ilmastointilaitteiden ääneksi…). Pilveäkään ei näy. Hyvä, että autossa on ilmastointi. Hyvä, että jätin koirat kotiin, vaikka ensin etsimme asuntoa, johon ne olisi voinut viedä.

Firenzen ohi viiletettiin jo melko väsyneinä. Oletimme olevamme hyvinkin aikataulussa; avainten haku oli sovittu klo 16 ja 19 välille lauantaina. Toisin kävi: kuuden kilometrin matkalla liikenneonnettomuuden aiheuttanut ruuhka ryömitti meitä kaksi tuntia. Moottoritiellä kävelyvauhtia helteessä laittoi jopa auton moottorin koville. Yskievää konetta viilensimme taukopaikalla, sillä joka tapauksessa eteenpäin ei päässyt sen kummempaa vauhtia. Kaiken lisäksi paljastui, että loma-asunnon ajo-ohje oli katsottu Roomasta päin matkaajan näkökulmasta. Me saavuimme Firenzestä päin.  Tämä aiheutti toisen harhailun, jonka päätteeksi vihdoin saavuimme ”kotiimme” vähän yli seitsemältä.

Kovin skeptisesti olin suhtautunut netissä lukemaani kuvaukseen Piccola Isola –nimisestä talosta, joka siis sijaitsee pienessä Castiglion Fiorentinon kaupungissa. Talon yläkerta on ollut 1600-luvulla kapusiinimunkkien luostarina ja nyt se on remontoitu loma-asunnoksi.

Mutta yllätys-yllätys! Talo on kuin unelma. Rapatut valkeat seinät, puutarhassa ja parvekkeilla kukkivat pelargoniat, oleanderit ja mehikasvit. Suihkulähteessä polskii kala. Talon takana avautuu oliivitarha, terassilta (talo on kukkulan rinteessä) näkyy kilometrien päässä Val De Chianan laakso. Isäntäväki oli ystävällisesti varustanut jääkaappiin kylmää juomavettä ja lahjaksi pullon oman tarhan oliiviöljyä! Isännällä on 600 oliivipuuta tuossa heti seinän takana rinteessä. Talossa on kolme makuuhuonetta, olohuone, pikku keittiö nykyajan varustein, kylpyhuone ja – kuten sanottu – tilava terassi puutarhan yllä. Ikkunaluukut kun avaa, toisesta makuuhuoneesta avautuu näkymä samaiseen Val De Chianan laaksoon ja toisesta ylös oliivilehtoon. Pihalla juoksentelee kissaperhe (edelleen hyvä, etten ottanut niitä koiria…). Tämä ei ole totta… tämä on jostain kirjasta tai elokuvasta ”Toscanan taivaan alla”.

talon_kissat.jpg ja kissojakin oli…

cozzano.jpg Via Cozzano 90 – osoitteemme viikon ajan

parvekkeelta.jpg Tää olis niin Toscanassa, niin Toscanassa… Ja avaimetkin jo kaulassa!

parvekkeelta2.jpg Näkymä terassilta yhden makuuhuoneen parvekkeelle (jossa vilkutan)

parvekkeelta3.jpg Ja näkymä päinvastoin: parvekkeelta terassille

parvekkeelta4.jpg Näkymä terassilta puutarhaan oliivilehto.jpg Terassilta isännän oliivilehtoon (600 oliivipuuta!)

Ja mitä on Toscana? Se on sypressejä, aurinkoa, viinitarhoja, auringonkukkaa, oliivilehtoja, taas viiniä, oliivipuita, auringonkukkaa.

toscanan_maisemia.jpg Viiniä, sypressejä, kumpuilevaa maisemaa = Toscana

Ei mitään uutta, vaan kaikki on vanhaa, säilytettyä, patinoitunutta, eikä mitään ole pilattu lasikolosseilla tai uudenaikaisilla rakennelmilla. Vanhoissa kaupungeissa on rakennuskielto ja myös maaseudun korjausrakentaminen tehdään tarkkojen määräysten mukaisesti. Ja elämä soljuu täällä maalla samanlaisena kuin on tehnyt jo satoja vuosia.

10.7. Eka päivä

lenkkipolulta1.jpg Lenkkipolulta I  kaktukset.jpg Lenkkipolulta II

sikuri.jpg Vaaleansininen sikuri on tyypillinen tienvieruskasvi. Samoin tilli, kierto tai oregano.

Aamulenkillä kohtasin käärmeen, joka vilisti tien poikki karkuun. Myös hampaaton mummeli tuli ostoskassin kanssa vastaan ja pakollisten buongiornojen jälkeen avasi sanaisen arkkunsa vuolaaseen puhetulvaan. Kun selitin, etten ymmärrä italiaa, hän kiinnostui, mistä tulen. Näillä puutteellisilla taidoilla (pari viikkoa olen italiaa tankannut oppikirjasta ja antaahan ranskan opiskelu hyvän pohjan ymmärtämiselle) sain jotenkuten selvitettyä kansallisuuteni, asuinpaikkani ja vielä ymmärsin, että rouvan mielestä olemme valinneet hyvän paikan: rauhallista ja hiljaista on.
Parin kilometrin laskeutuminen alas kylälle ja sen jälkeen nousu takaisin asunnolle ottikin yllättävän raskaasti hengen päälle. Näillä teillä kunto kohenee, jos vain jaksaa lenkkeillä. Mutta lenkkeilykin on ajoitettava aikaiseen aamuun: jo kahdeksan jälkeen alkaa olla niin helle, että juoksentelu ei ole ihan terveellistä. Onhan tuo kahvakuulakin mukana. Sillä vähän heiluttelua lenkin päälle ja on ainakin hyvä omatunto.

auringonkukkia.jpg on siinä kukkaa…!

Ensimmäisen päivän vietimme huilaillen. Syötiin omatekoinen lounas: bruschettoja ja salaattia. Nauratti, kun isäntä selitti, että jos leivän päälle sivelee valkosipulia, oliiviöljyä ja paahtaa ne, on tulos herkullinen. Eli bruschetta, sanoin. ”Si, si, si!” Huuteli isäntä. Sinä tiedät! Vähän hymyilin hänen hämmästykselleen enkä puutteellisilla taidoillani viitsinyt kertoa, että suomalaiset ne vasta italialaista ruokaa syövätkin. Italialaiset eivät sen sijaan varmaan tiedä, mistä on kyse, jos sanot ”lanttulaatikko”.

11.7. Cortonassa

cortonassa.jpg Kaupungin muurin kaiteella cortonasta_trasimenolle.jpg Kaukana siintää Trasimeno-järvi

Keskiaikainen Cortonan kaupunki lepäilee kukkulalla 12 kilometrin päässä talostamme. Itse asiassa Cortonassa on jo etruskien aikaisia hautoja. Etruskit vaikuttivat Toscanan seuduilla noin 900 ennen ajanlaskumme alkua alkaen lähes varhaiskeskiaikaan asti. Etruskeista ei tiedetä paljon ja heidän kielensäkin on vain osin tulkittu, mutta sivistys oli korkeaa. Sen lopetti liittyminen Rooman valtakuntaan joskus muistaakseni 1300-luvulla. Cortonan kadut ovat jyrkkiä ja kapeita kiivettäviä. Keskustaa hallitsee kellotorni ja muutama tori, mm. pääaukio ja kaupungintalon edessä aukeava Piazza della Repubblica. Autoa ei kaupunkiin saa viedä, vaan loppumatka on kiivettävä jalan. Ylhäällä kiipeäminen palkitaan: alas laaksoon on upea näköala; kaukana siintää Italian niemimaan suurin järvi Lago Trasimeno.

sakke_ja_riitta_cortonassa.jpg Sakke ja Riitta huililla; paikka on kaupungintalon aukio Piazza della Repubblica

yokuja.jpg Kaduillakin on romanttiset nimet: tässä Yökuja

kaupan_kissa.jpg kaupan kissalla oli just nyt päikkäriaika… Kassan rätinä häiritsi, piti ihan häntää viskoa.

12.7. Lago Trasimeno

Tänään letkeä päivä. Johtuisiko siitä, että lämpötila viereisessä kaupungissa mittarin mukaan oli +42,3 C? Siispä päätettiin käydä kokeilemassa Trasimeno-järven houkutuksia. Jotenkin sinne autoillessa silmissä siinsi Loppi-järven vilpoinen tuuli ja virkistävä vesi. Kun sitten kahlasin sameaan järviveteen, yllätys oli melkoinen, sillä vesi ei ollut edes lämmintä – se oli kuumaa! Minkäänlaista virkistymistä ei kyllä päässyt tapahtumaan. Kahlasin pitkän matkan, lieju tirsui varpaiden välistä – sitten heittäydyin uimaan veteen, joka taatusti oli runsaasti yli kolmekymmentäviisiasteista, eli ei paljonkaan eronnut ihon lämpötilasta.

trasimeno.jpg Keitettyä vettä Trasimenossa

Mutta muutamia italialaisia perheitä iloitteli järvessä. Eivätpä tiedä, millaista oikeasti on järvessä uiskentelu!
Lounaaksi söin meren ja järven antimista tehtyä risottoa, äyriäisistä en osaa tunnistanut ollenkaan. Mutta se oli NAM!

isantaperhe.jpg Isäntäperhe söi aina illallisen klo 20.00, jolloin mekin lähdimme etsimään ruokapaikkaa.

13.7. Firenze

Camucian asemalta hypättiin Firenzen junaan. Järkevämpi vaihtoehto, jolla pääsee suoraan kaupungin keskustaan eikä tarvitse jättää autoa kilometrien päähän pysäköintialueelle.

asema.jpg Oman kylän pysäkki

Yli neljänkymmenen asteen lämpö löi taas vasten kasvoja, kun astuimme Santa Maria Novellan asemalta kadulle. Ihmisvilinää, auton torven toitotusta, kenkäkauppoja, upeita vaatteita, laukkuja, kuumaa, kuumaa! Duomon katedraalin uskomattomat mittasuhteet ja Piazza della Signorian patsaat mykistivät. Michelangelon Davidista jäljennös ja Neptunus-suihkukaivo!

david.jpg Jäljennös toisaalla kaupungissa olevasta Michelangelon David-patsaasta Piazza della Signorialla

neptunus.jpg Neptunus-suihkulähde

bacchus.jpg Bacchus-suihkulähde Uffizin terassilla

Etukäteen olin tilannut liput Uffizin galleriaan – onneksi, sillä jonot olivat valtavat. Pari tuntia vierähti taidegalleriassa, jossa omana päämääränäni olivat lähinnä Botticelli ja Leonardo da Vinci. Jotenkin pienoinen pettymys oli Venuksen syntymä, jonka värit eivät olleetkaan niin heleät kuin oppikirjoissa (mikäs minä olen pettymään keskiajan freskomaalarin tuotokseen – hävettää!). Mutta kun maalaus on 1300-luvulta, on itsessään sen näkeminen elämys. Samoin Botticellin Primavera ja da Vincin Pyhä perhe. Ihan uskomattomalta tuntui, että teokset ovat säilyneet niin kauan!

ponte_vecchio.jpg Näkymä Ponte Vecchiolle Uffizin gallerian ikkunasta

Firenzen kuumuus oli melkoinen. Lämpöä yli neljäkymmentä astetta. Varpaankynsien kynsilakat sulivat tennareissa vallan pois. Asian huomasin, kun kokeilin upeita italialaissandaaleja kenkäkaupassa. Kahdet lähti mukaan.
Illalla auto löytyi hyvänlaisen saunan sisälämpötilalla varustettuna aseman parkista. Pyörätkin tallessa. Tämä huomautus liittyy siihen, että Saken ja Riitan bessesrwisser-tuttava oli uumoillut, että Italiassa varastetaan kaikki; autossakin pitää nukkua yöt vahtimassa, sillä siellä viedään myös renkaat. No just niin.

Illalla ruokailimme vähän matkan päässä Castigion Fiorentinosta kukkulalla, kirkon vieressä, mutkaisen tien päässä, jonne meidät onneksi opasti veitsen ja haarukan kuva ja pizzeria-ristorante-kyltti. Näitä ei muuten Suomessa juuri näe ja voin vain kuvitella nälkäisten ulkomaalaisten tuskan, kun etsivät vessaa ja ruokapaikkaa. Valitsin ruokalistalta pizzaa. Se oli kymppi plussan veroista.

illallisella_arezzossa.jpg Arezzoon päin oli tämä ristorante

14.7. Camucian markkinoilla ja taas Cortonassa

Frances Mayesin 1992 kirjoittamasta kirjasta (Mayes osti Toscanasta talon ja on kirjoittanut kolme kirjaa elämästään Italiassa) bongasin ennen matkaa, että majapaikkamme lähellä Camuciassa on torstaisin toripäivä. Hyvin perinteet säilyvät, kun nyt lähes 20 vuotta myöhemmin torstai on yhäkin markkinapäivä. Niinpä tallustelimme pari tuntia 39 asteen helteessä läpi koko torialueen, jossa myytiin lähes kaikkea. Kylmätiskeistä erikoisvalmisteisista pakettiautoista sai ostaa siivun kokonaisesta villisian ruhosta. Parman kinkkuja ja salameita, hedelmiä, vihanneksia, kenkiä, laukkuja, rintaliivejä, vuodevaatteita…

camucian_markkinat.jpg Kaikkea saa täältä Camucian torilta!

Itselleni hamstrasin puuvillaiset käsintehdyt tyynynpäälliset ja kivan puolihameen. Markkinareissun jälkeen lähdimme Jussin kanssa vielä Cortonaan kiipeilemään kivikaduille. Oli siestan aika eivätkä kaikki paikat siis olleet auki, mutta kiva oli käydä katselemassa ihmisvilinää ja etruskien aikaisia rakennuksia. Tuliaisiksi jäi kirjakaupasta italialainen sisustuskirja ja seepiansävyisiä vanhoja rakennuksia esittäviä postikortteja, joista suunnittelen kehystäväni tauluja kodin seinälle.

cortonasta_trasimenolle.jpg Trasimeno-jrvi näkyy kaukana horisontissa

Pikkulounaan ajaksi istahdimme kadunvarren trattoriaan. Elämäni parhaat bruschettat (herkkusieniä ja pecorino-juustoa) ja kylmää toscanalaista valkoviiniä! Huvittavinta oli, että ruokalista oli kolmella kielellä: italiaksi, englanniksi ja suomeksi!  Vieläpä kaikki oikein kirjoitettuna, tosin tietenkin ilman skandiaakkosia eli ei ä- ja ö-pilkkuja. Ilmeisesti joku suomalainen tuttu oli avittanut omistajaa.

lounaalla.jpg Taustalla Piazza della Repubblica ja kaupungintalo

Illalla toinen tähtihetki ruuan suhteen. Koskaan (lue: ei koskaan!) en ole syönyt niin hyvää salviaraviolia. Mutta maistoin myös Jussin tryffelipasta-annoksesta ja se vasta elämys oli. Kyllä italialainen ruoka on maailman parasta. Valittaen toteaa hän, joka tunnustaa olevansa myös karjalanpiirakoiden ja lohisopan ja mämmin ystävä.

15.7. Siena

siena1.jpg Sienan Piazza del Campo

Majapaikastamme on Sienan renessansiaikaiseen kaupunkiin noin 75 kilometriä. Päiväretki oli antoisa. Tämä 1300-luvulla perustettu kaupunki  ja sen Piazza del Campo näkyvät jokaisessa Toscanan matkailumainoksessa. Campolla järjestetään vieläkin pari kertaa vuodessa ratsastuskilpailuja, joiden alkuperä juontaa 1300-luvulle asti. Torin laidalla kaupungintalona toimiva Palazzo Pubblico oli hieman erilainen kuin Lopen kunnantalo!  Piazzan varrelle istahdimme lounaalle, varmasti kaupungin kalleimmille paikoille. Mutta kerranhan sitä vaan Sienassa lomaillaan!

siena2.jpg Kaupungintalon sisäpihalta torni näkyy  toisenlaisesta perspektiivistä

siena3.jpg Piazza del Campon suihkulähteellä pulut nauttivat raikkaasta vedestä

Ja viimein löytyi sienalaisesta kaupasta juomalaseja, joita keittiöstämme puuttuu! Viinilaseja ei kelpuutettu, mutta kivat värikkäät jokajuoman lasit ja salaattiottimet sujahtivat kassiin. Ihmeellistä muuten, että tässä maassa ei minkään tuotteen pohjassa lue ”made in China”! Yritin bongata vierastuotantoa posliinista ja terästuotteista, mutta kaikki oli tiukasti kotimaista.

Kelitkin menivät ihan persauksilleen. Tänään ei ollut kuin 31 astetta plussaa. Kyllä se on kotiin lähdettävä huomenna.

16.7. Arrivederci Toscana! Buonasera Slovenia!

Viimeisenä Italian iltanamme osuimme jälleen ainutlaatuiseen illallispaikkaan ihan lähelle Castiglio Fiorentinoa. Kiipesimme serpentiinitietä ylös agriturismo-paikkaan, jossa olimme lähes ainoat illastajat. Omistaja ilahtui ja esitteli, että meilllä saa oikeaa toscanalaista ruokaa ja kaikkia muitakin palveluita. Paikka ei ollut tavanomainen ravintola vaan todella täyden palvelun keskus. Kuitenkin oli tosi hiljaista; ei liikkunut muita asiakkaita – ravintolapöydistäkin vain yksi muu oli miehitetty omamme lisäksi.

viimeinen_ilta1.jpg Esitän linnanrouvaa, joka katselee tiluksiaan

viimeinen_ilta3.jpg Tämä maisema – mielen pohjalle muistona ihanasta viikosta Toscanassa!

Alkujuomiksi Proseccoa uima-altaalla, sitten raput vielä ylemmäs, vielä komeimpia maisemia katselemaan terassille. Söin pecorinoa ja chilihilloa alkupalaksi, toiseksi otin jälleen tryffelipastaa. Sitten ei enää pääruokaa jaksanutkaan. Viini oli pehmeää ja lopuksi espresso ja Limoncello kruunasivat aterian. Näin oli hyvä päättää viikko tässä mainiossa maassa, jossa ihmiset ovat ystävällisiä, ruoka taivaallista ja maisemat lääkettä sielulle ja sydämelle.
Aamulla oli edessä kämpän siivous ja tyhjennys. Kyllä aika monta keikkaa piti roskikselle ajaa. Ja kukahan oli tuonut meille niin paljon tyhjiä viinipulloja?
Auto on täynnä! Isännän oliiviöljyä 10 pulloa, puna- ja valkoviinilaatikoita, öljykanisteri, italialaisia säilykkeitä ja kuivattua kinkkua, Sienasta ostettuja juomalaseja, kahvia, viinietikkaa. Jos olisimme olleet lentomatkalla, kaikki tämä ihanuus olisi jäänyt hamstraamatta (ja useita satoja euroja jäänyt omalle tilille). Sitten ei kun: Arrivederci!

Noin 70 kilometrin matka yli vuoriston Arezzosta Adriameren rantaan Riminille kesti kaksi tuntia! Vatsassa velloi, sillä tie oli yhtä mutkaa ja mäkeä! Venetsia ohitettiin iltapäivällä, mutta järkevästi päätimme jättää tämän kaunottaren väliin. Kaupunkiin ei pääse autolla ja arvatenkin viikonloppuna olisi tungos ollut melkoinen. Ja olisihan ollut Venetsian väheksymistä vain piipahtaa. Itse olen siellä käynyt useampaan otteeseen, samoin Jussi. Mutta Sakke ja Riittakaan eivät vierailulle lämmenneet. Jonkinlainen lomakrapula ja pieni masennus sai meidät vaitonaisiksi.

slovenia1.jpg Jussi nauttii oluen vuoristohotellissa

slovenia2.jpg Maisema illalla hotellihuoneesta

slovenia4.jpg Sama maisema auringonnousun aikaan

Niinpä ylitimme Slovenian rajan joskus iltakuuden aikoihin. Kyllä vähän tylymmältä vaikutti maan palvelukulttuuri; pregot ja graziet olivat jääneet Italian puolelle. Huoltoaseman vessassa viivyin normaalin pari minuuttia, mutta silti slovenialaistäti rynkytti ovea viiteen kertaan. Loksahti suunsa auki, kun ulos astuessani sanoin tarpeettoman häijysti, että mitä hittoa rynkytät, kai täällä vessassa saa normaalin ajan viettää. Siis suomeksi tietenkin.
Jälleen ylös alas vehreätä vuoristoa. Hyvää sileää moottoritietä oli nautinto lasketella Toyotan onnettomalla tila-autollakin. Jii-haa! Teki mieli huutaa kuin Harjakainen konsanaan. Toisten kyydissä minua vähän pelotti, mutta itse ohjastettuna olo oli kuin Euroopan omistajalla.
Trojanen vuoristokylästä löytyi kahdeksan maissa kiva hotelli, jonka emäntä oli ylitsevuotavan herttainen, joten käsitykseni paikallisista paranivat saman tien. Huoneen parvekkeelta näkyi taas vuoria, vihreää metsää, kirkko – ja illalla täysikuu! Ensimmäisen kerran tällä reissulla oli otettava ulkona istuessa pitkähihainen paita päälle! Lämpötila vastasi normaalia Suomen kesää.
Ruokatavat olivat jo meikäläiselle – mutta myös muulle porukalle – järkyttävän raskaat. Wienerschitzel lautasen kokoinen ja oman annokseni friteerattua juustoa oli ainakin 300 grammaa ja siihen ranskalaisia pikkukapallinen. Maistoimme myös slovenialaista punaviiniä ja heti tuli ikävä italialaisia juomia. Kyllähän slaavilainen gastronomia on kuulua ja arvostettua, mutta Italia tuoreessa muistissa se ei ihan hillittömiä hurraahuutoja itselläni nostattanut. Ei myöskään tarjoilijan tapa kysyä pelkästään pöydän miespuolisilta, tuleeko kahvin kanssa jotain avecia. Tämä on yhä miesten maa! No, en kyllä slivovicia halunnutkaan.
Mutta talot ovat komeita! Siistiä on ja viimeisteltyä. Ei loju takapihoilla autonrotiskoja tai työkoneiden raatoja, rakennusjätettä tai romahtaneita aitoja. Kaikki on sievissä riveissä, kukkaistutukset ja –ruukut pursuvat hyväkasvuista pelakuuta ja talojen numerolaatat ovat toinen toistaan sievemmin ideoituja. Vauraus näkyy myös tiestössä: sileää, nopeakulkuista moottoritietä sai lasketella lähes koko matkan. Rahaa on EU pumpannut tähän verkostoon! Tämähän on se Soinin ihannemaa!

trojane.jpg Hotelli- ja ravintolakeskittymä Trojanessa

Huomenna sunnuntaina matka jatkuu kohti veljesmaata Unkaria. Siellä sitten ihmetellään kai eurojen vaihtumista forinttiin ja ruokien gulassiin ja pörkölttiin…

17.7. Unkarista Slovakiaan

Kuumuus palasi, kun ajoimme Unkariin. Balaton-järven rantaa ajelimme hissuksiin – rannat olivat täynnänsä sunnuntaipiknikeillä ja uintireissuilla lepäileviä perheitä. Vieri vieressä pensionaatteja ja kesäasuntoja. Kahlasin lämpöiseen veteen ja totesin, että olisi voinut aika kauas kävellä lahkeiden kastumatta. Niin pitkälle matala on täma Unkarin meri. Katselin kaipauksetta lomailevia ja lojuvia auringonpalvojia. Nuo ajat ovat Luojan kiitos ohi. Mitenkään en ikävöi rantalomia, ennalta-arvattavaa päiväohjelmaa (ylös, aamupala, rannalle, lounas rantakuppilassa, päikkärit, rannalle, illallinen lähiravintolassa). Tapahtumatonta joutenoloa Tshehovin näytelmien tapaan. En jaksaisi päivää kauempaa. Lasten ollessa pieniä se oli kyllä hyvä ratkaisu: naperot viihtyivät vedessä tuntitolkulla ja itse sai lepäillä sen kummempia ruokahuolia miettimättä.
Budapestissä vietimme muutaman tunnin. Gellert-kukkulalta on kaupungin parhaat näköalat yli Pestin, Tonavan, Budan linnan ja Margit-saaren. Citadella-muistomerkki toisen maailmansodan muistoksi levittää voitokkaasti kätensä kaupungin ylle

.budapest1.jpg
Tietenkin saimme pysäköintivirhemaksun Gellertin parkkipaikalla. Suhtauduimme siihen asiaankuuluvalla vakavuudella säilöen paperin samaan paikkaan kuin Tsekissä moottoritiemaksun puuttumisesta saamamme sakkolapun: hanskalokeroon. Kenties dokumentti pääsee ihan valokuva-albumiinkin. Maksamista ei kukaan meistä puhunut mitään. Huoltsikalta ennen maasta poistumista tarttui mukaan pakollinen Tokaji-pullo. Sitä kun ei kotialkosta ole koskaan raaskinut ostaa. Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä sen ostin, kun en itse asiassa välitä koko makeasta viinistä. Toisaalta, kaikkea, mistä ei itse pidä, voi tarjota vieraille! Tervetuloa kylään.
Slovakia olikin sitten sananmukaisesti eri maata. Kuoppaisia teitä, taloja vähän kallellaan. Kansa mustanpuhuvaa ja slaavilaisen näköistä. Kansainväliseksi brosyyreissä markkinoitu Park-hotelli Dudincessa ei ainakaan receptionissa panostanut kieli-ihmisiin: setä ei osannut venäjää, englantia, eikä saksaakaan. Slovakiaksi hän kuitenkin meille möi huoneet 33 euron kappalehintaan. Mutta eipä ollut myöskään hintataso muuten kummoinen. Ruoka-annokset ravintolassa lähtivät kolmella eurolla, viinipulloista kallein oli 7,40.
Kumman hiljaista sakkia: aulassa murjotti paikallinen neitokainen äkäisen näköisenä ja tutkaili meitä päästä jalkoihin kuin pahimpiakin vandaaleita, tarjoilijarouva ei katsellut kertaakaan silmiin, ei huudellut olehyviä eikä kiitoksiakaan. Äänekkäimmästä päästä taisi olla uima-altaan siivoojahemmo. Aamulla aikani hänen touhujaan tarkkailtuani (ennen aamiaista ja aamiaisen jälkeen, verkkaista tahtia eteni työ, kun kärsimättömässä mielessäni siinteli aamu-uinti ennen baanalle lähtöä) laskeuduin kylmän rauhallisesti altaaseen ja vetelin muutaman altaanleveyden auringonpaisteessa. Ukko vallan hermostui säksättämään! Tokihan ymmärsin, että uima-aikaan oli vielä puolisen tuntia. Mutta minkäs setä mahtoi. Suomenkielelllä toppuuttelin, että elä äijä huuva, kun minä nyt uin niin minä uin. Osataan sitä meilläkin olla ummikkoja!
Matkan varrella näkyi hauskoja paikannimiä. Olisiko mukavaa asua paikassa, jonka nimi on Krk, Ptuj, Murska tai Gödöllö?
Hitaasti edistyy matka! Liikenneonnettomuus Puolan puolella vei tunnin tehokasta ajoaikaa. Samoin pieni harhaanajo Krakovassa ja huonot ja kuoppaiset tiet. Ei puhettakaan, että ehtisimme kotiin tiistai-illaksi, kuten suunniteltiin. Tasan kaksi viikkoa tämä matka vienee yhteensä: keskiviikkona 6.7. me lähdimme matkaan ja keskiviikkona on toiveissa olla perillä.
Pieni Asta-koira on saanut korvatulehduksen tällä välin, soitteli Saara kuulumisia. Sehän ei ollut yllätys. Suuri muutos, vaikkakin tuttujen ja rakkaiden ihmisten luo muutto, teki taas tepposet! Kohta kuitenkin nähdään.
Matkalukemiset alkavat olla lopussa. Kiukuttaa, kun en ottanut niitä Frances Mayesin Toscana-kirjoja mukaan. Kaksi Huovisen kokoelmaa on luettu ja Toscanan opas kannesta kanteen. Myös Italiasta ostamani sisustuskirja alkaa olla tuttu. Lopen kirjasto muistutti tekstarilla, että varaamani Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on tullut. Niinpä.

18.7.   Kotia kohti!

Sakke ajaa Liettuassa kohti Latviaa. Paras kuski meistä, minuakaan ei pelota.
Loputtomalta tuntuva Puola on onneksi takana! Jotenkin jo väsytti kaikkien tekstien peräjälkeen tungetut zetat, ässät ja ceet, ärristä puhumattakaan. Kuoppainen tiekin väsytti, aina vain jatkuvat tietyöt ja se, ettei kukaan puhu mitään muuta kieltä kuin puolaa. Onneksi venäjällä saa itsensä ja itsellensä ymmärretyksi.
Kielitaidon puute on outoa näillä main. Vaikka työskennellään vilkkaiden magistraalien varrella palveluammateissa, ei käänny saksa ei englanti. Kirkkoja kyllä rakennetaan ja lapsia tehdään tiuhaan paavillisen ohjeen mukaan, mutta kieliä ei jakseta lukea!

”Varsova, Varsova – paikka jonne aina palaan,” voisi laulella. Sillä emmekös TAAS eksyneet, kun iltakymmeneltä piti vain luikaista läpi kaupungin ja yöpyä väljemmillä vesillä. Ei ole opasteystävällisyyttä tässä kylässä, ei! Viimeksi meni kaksi tuntia, tällä kertaa vain puolitoista. Harjoitus tehnee mestarin, vaikka pimeässä oli vielä vaikeampaa hahmottaa ilmansuunnnat, kun kerran oli ajanut ohi Bialystokin viitan. Harhailu aiheutti kenties lähtemättömän särön tämän delegaation Puolan/Varsovan suhteeseen. Kenties en ensi hätään tilaa kaupunkilomaa tänne.
Moottoritien varresta sitten löytyi melko asiallinen yöpymispaikka. Mutta kello oli juuri 23.00, joten keittiö oli kiinni. Ei kun tavarat huoneisiin ja baanalle ruuan hakuun. Kas, meille luvattiin, kilometrin päässä on aukinainen ravintola. No, eipä ollut. Ei myöskään kolmen kilometrin päässä (kuten meille luvattiin). Jouduttiin moottoritielle, josta palaamiseen lähtöpisteeseen käytettiin reilut puolitoista tuntia. Matkan varrella kyllä mukaan saatiin vähän juotavaa ja hätäistä suolapalaa siitä ainoasta yöbaarista, joka 20 km säteellä oli auki. Tukka nousi pystyyn, kun hotellin ovet olivat lukossa takaisin selvittyämme. Onneksi yövuorolainen oli töissä ja avasi ovet. Jos olisi joutunut yöpymään autossa parkkipaikalla jo maksettujen huoneiden sijaan (hammasharjat ja vaatteet siellä maksetuissa huoneissa), olisi voinut tapahtua mitä tahansa joukkotappelusta itsetuhoisiin suunnitelmiin tai avioeroihin. Mitä voi tällaisella reissulla kyllä muutenkin tapahtua.

Aamulla itse puikoissa kolmisen tuntia, sitten siis Sakke. Nyt Riitta jälleen ja itse yritän päivittää muistikuviia yöllä ladatulle koneelleni. Heinäkuun 8. päivän jälkeen en ole päässyt nettiin, mutta käyhän tämä bloggaus näinkin, kun kirjoittelee dokumenttia ja latailee kuvia kännykästä levyasemalle.

Maisemissa ei ole ollut oikeastaan mitään silmänruokaa Unkarin jälkeen. Ikävää tasaista, ei niin kauniita taloja, istutuksia tai historiaa ihan tien vieressä näytillä. Etelä-Puolassa toki kumpuilevat mäet ja jo kypsyneet keltaiset viljapellot hivelivät silmää. Muuten on ollut jotenkin pölyistä, nokista, vähän sotkuistakin osin. Voi johtua matkaväsymyksestäkin. Tämä Puola ja Baltia autolla on tappavaa ja vähän hukkaan heitettyä aikaa. No yksi hyvä ruokakokemus matkan varrelta: russkije pirogi! Luulin niitä leivonnaisiksi ja tilasin kaksi. Tuli kaksi annosta pelmenejä, voissa keitettyjä raviolin tapaisia piirakoita, joissa oli tuorejuustoa sisällä. Kalorit ja hiilaritkin tapissa!

19.7. Latvia

Hotelli löytyi Riian pohjoispuolelta, matkaa Tallinnaan enää vajaat kolmesataa kilometriä. Hinta oli halpa ja ruokaakin saatiin heti. Kyseessä oli lomakylä, jossa tarjolla mökkejä ja huoneita. Ravintola erikseen ja vieressä Gauja-joki.
Eikä hintataso aiheuttanut tykytyksiä. Huoneet ja pitkän kaavan illallinen lähtivät neljälle hengelle 90 euroon!
Aamulla seitsemän aikaan pulahdin Gauja-joessa aamu-uinnilla seurassani joku Iso ja Painava, joka molskahti vastarannalta veteen. Yritin olla ajattelematta, että krokotiilista lähtee noin iso roiskahdus.

riian_kissa.jpg tietenkin kissaihmiseen  liimautui ravintolassa latvialaiskissa…

kalatrio.jpg Listan ihana kalatrio: kolmenlaista kalaa vartaissa

lihatrio.jpg Jussilla sen sijaan lihatrio – kuulemma hyvää

Olipa jotenkin aika ihana tunne, että koti oli NIIN lähellä!  Vajaat viisisataa kilometriä. Kaikki on suhteellista.
Matkan aikana yritettiin sitten saada autopaikkaa illaksi Tallinnasta Helsinkiin. Luultiin jotenkin, että se olisi pikkujuttu. Ilmenikin, että lähes koko eteläinen euroopankävijälauma kahden lautalle ja siitäkös kiire sukeutui. Jussi lupasi, että ollaan satamassa klo 13.15, kun määräaika oli klo 13.00. Lupailee kaikkea. Oltiin vasta kuuttatoista yli.
Koirat saivat varsinaisen hepulin, kun pääsimme niitä hakemaan Lassilasta. Asta kieltäytyi liikahtamasta, kun Saara halusi taluttaa sen autolle: menen vain ja ainoastaan äidin kanssa!
Jotenkin se hapettuminen, laskeutuminen arkeen, huonoon palveluun, suomalaiseen elämään otti voimille. Kotona ei tehnyt mieli muuta kuin nukkua. Ikävä oli Italiaan. Varsin kova ikävä. Siellä kaikki olivat ystävällisiä ja iloisia. Auttavaisia. Johtuuko se auringosta, hyvästä ruuasta, viinistä, maaperästä?
Toisaalta oli ihana olla kotona, omassa puutarhassa, omassa keittiössä. Sitten tuli tämä Norjan isku. Oli syy mikä tahansa, olisin halunnut olla joku muu kuin skandinaavi. Kiitos, ei Natoa. Kiitos, lisää suvaitsevaisuutta. Ei kiitos konservatismille ja äärioikeistolaisuudelle.

Onnellinen voi ihminen olla, että on mahdollisuus tehdä tällaisia reissuja. Kukaan ei rajoita liikkumista, sananvapaus on kunniassa eli raportoida voi kaikesta. Ensi fiiliksillä olin hieman skeptinen matkasta.

Tokihan olisi ollut helpompaa lentää Firenzeen ja vuokrata auto tai jotain sen tyylistä. Tällä matkalla näki kuitenkin poikkileikkauksen Euroopasta. Sen valot ja varjot, vaikkakin pikaisesti. Oli terveellistä. Ja oli tosi mukavaa matkustaa porukassa, joka tuli toimeen ja oli positiivinen koko ajan (no, pieniä hammaskiristelyjä ei lasketa). Kiitokset siis Sakelle ja Riitalle ja etenkin Jussille, joka ohjasti aina isoissa kaupungeissa, kun muut jänistivät! En yhtään vastusta ajatusta tehdä automatka uudelleen. Mutta ei heti!

Matkalta mukaan

Sitä tulee mietittyä kaikenlaista tällaisella matkalla. Ei välttämättä niinkään yleviä ajatuksia jonkin maan historiasta tai taiteesta, vaikka ne ovatkin koko ajan läsnä. Minua mietityttää oesimerkiksi, miten voivat ne viisi laihaa kissaa, joita ruokin Castiglion Fiorentinon talomme puutarhassa, ja jotka jo oppivat tuntemaan minut, kun ilmaannuin terassille. Kauhean nälkäisinä ne säntäsivät ruokalautaselle. Kuka niistä pitää nyt huolta? Entä Slovenian hotellin mustista villikissoista, jotka hiiviskelivät arkoina puutarhassa? Mitä tapahtui pienelle mustalle koiralle, joka kurkisteli heinikosta Puolassa vilkkaan autotien laidalla? Oliko se kulkukoira vai vain käväisemässä karkuteillä ja palasi sitten turvallisesti kotiin?
Miten haikarapesissä, joita näkyy koko ajan Puolan ja Baltian katoilla ja pylväissä, on nyt kolme isoa lintua? Onko se kolmas jo isoksi kerennyt keväällä kuoriutunut muna?
Miten elää ja jaksaa asua joku maata viljelevä slovenialainen jyrkällä vuoren rinteellä, kallellaan olevien peltojen ja läpipääsemättömien metsien keskellä, serpentiinitien varrella, kaukana kaikesta? Entä varsovalaisessa esikaupungissa harmaan kerrostalon pienessä asunnossa asuva nuori äiti, vieri vieressä muiden samanlaisten parvekkeiden, pyykkinarujen, antennien rivissä, alhaalla loputon raitiovaunun kolina ja liikenteen hulina?
Mitä miettivät kilometrien metsätaipaleella, moottoriliikennetien vieressä helteessä seisovat tai pakkilaatikoiden päällä istuvat ihmiset, joista toiset kauppaavat kanttarelleja, toiset mustikoita, toiset itseään?

Joo, vielä on kuvia ja muistikuvia  jäljellä. Täydennystä ehkä blogissa myöhemmin.

Subpages

Vastaa