Kreetan vaellusmatka 2021

Kato Stalos – ilta rannalla

VIHDOIN TÄÄLLÄ!

Aamulla piti nipistää itseään: olenko ihan oikeasti täällä vai onko tämä unta! Totta se on. Eilen, lyhyehköstä lentomatkasta (4 tuntia) huolimatta päivä meni lähinnä matkustamiseen. Kentällä olin varmuudeksi, matkatoimiston ja Finnairin ruuhkapelottelujen takia, jo kolme tuntia ennen lentoa, joka lähti 11.05. Haniassa saimme odotella tunnin matkalaukkuja ja kun tultiin tähän Kato Staloksen kaupunkiin, olikin kello jo melkein viisi.

Pieni pyrähdys paikallisessa supermarketissa, vähän juomavettä ja kreikkalaista jogurttia, yksi kreikkalainen olut. Täytyy sanoa, että täällä ei rahaa kyllä elintarvikkeisiin saa juurikaan kulumaan, on hintataso ihan eri luokkaa kuin Suomessa.

Hotelli on ihan täydellinen. Pieni perhehotelli Nektar Beach (suosittelen ehdottomasti) ja minulla tilaa vaikka isommallekin köörille.

Kun kotona sinnittelen kapeassa sängyssä kahden koiran kanssa, niin täällä voisin ottaa pienen kennelin vuoteenlämmittäjäksi. Kyllä on tietenkin nautinto levittäytyä hehtaarivuoteelle nukkumaan. Ja arvaahan sen: nukuin tietenkin visusti kapealla toisella puoliskolla…

Ilma on lempeä, lämpöä 23-25 astetta. Tuuli on kova ja meri pauhaa parvekkeen edessä. Se ääni rauhoittaa ja herättää kunnioitusta. Aamu-uinti aalloissa sai jäädä, sillä punainen lippu hulmuaa rannalla varoittaen menemästä veteen: tuuli on uimareille nyt vaarallisen voimakas.

Tämän päivän käytän ”oleentumiseen” ja ympäristön tutkimiseen kävellen. Aamulla on aikainen herätys, sillä Samarian rotkon vaellukselle lähdemme klo 5.30. Suunnitelmissa on keskiviikkona pyöräillä lähikylissä ja torstaina jälleen vuorille vaeltamaan. Apua, päivät hupenevat käsiin!

Ainiin. Se jogurtti meni sitten parempiin suihin. Pitihän minun kutsua pihan laiheliini iltakylään:

Kreikkalainen kissa syö kreikkalaista jogurttia kreikkalaisella sohvalla

SAMARIAN TUSKA JA IHANUUS

Aamu Valkeilla vuorilla, Samarian kansallispuistossa: aurinko nousee.

Tiistaiaamuna kello 5:50 hyppäsin hotellin edestä bussiin, joka vei lastillisen eri maista tulleita vaeltajia kohti Samarian rotkoa. Rotko on noin 16 kilometriä pitkä ja kapeimmista kohdistaan vain 3 metriä leveä. Reissu alkoi 1200 metrin korkeudelta, jossa saimme ostaa aamiaista pikku kahvilasta. Kaurapuuroihminen olisi tietenkin kaivannut puuroa, raejuustoa ja hedelmäsmoothieta. Mitä vielä, tarjolla oli valkoista muoviin käärittyä paahtoleipää, jonka välissä juustoa ja kinkkua. Vaihtoehto oli suklaatäytteinen pulla. Valitsin pullan kahvin seuraksi, olihan siinä hiilarit ainakin kohdillaan.

Hyvä että otin kevytuntuvatakin päälle. Aamu on viileä, hytisemme kahvimukeinemme kahvilan pihassa. Vähitellen vuorenhuiput tulevat näkyviin hämärästä.

Pikkuhiljaa kansallispuiston portista pujahdettuamme alkoi aurinkokin nousta. Bussimatkahan tehtiin pilkkopimeässä, ainoastaan selällään makaava kuunsirppi valaisi vuoristoa. Olen iloinen, etten nähnyt pimeässä sitä, miten läheltä bussi kurvasi olematonta serpentiinitien kaidetta, jonka toisella puolella pudotus tyhjyyteen.

En olisi uskonut, että vaellus ottaisi näin koville. Ensimmäiset kolme, neljä kilometriä olivat pelkkää alamäkeä maustettuina joko isoilla kivenjärkäleillä, joiden yli piti kiivetä, tai liukkailla irtokivillä, jotka antoivat hiuksia nostattavaa liukkautta. Reittiin kuului huikaisevan jyrkkiä pudotuksia polun vieressä, joko kaiteella tai ilman.Mutta myös idyllisiä jopa tieksi tunnistettavia pätkiä, joita ei kyllä monta metriä ollut mutta nekin antoivat pohkeille vähän hengähdystaukoa.

Upeat maisemat piti katsoa aina pysähtyen, koska katse piti lukita tiukasti varpaisiin: muussa tapauksessa kompastuminen olisi saattanut olla melko kohtalokasta, etenkin juuri niillä ei-kaidetta -osuuksilla.

Nähtiin matkalla myös kuuluisia Kreetan villejä kri-kri-vuohia. Yksi heistä tervehti meitä muinaisen Samarian kylän raunioilla. Miksi keskelle rotkoa, kymmenisen kilometrin päähän teistä ja asutuksesta on joskus rakennettu kylä, jonka rauniot yhä ovat jäljellä? Mitä nyt Kreetan historiaa vähän kertasin, on täällä oltu vuosikaudet, jo ennen ajanlaskun alkua, valloittajien ja vainoojien hyökkäysten kohteena. Milloin venetsialaiset, milloin arabialaiset saraseenit, kreikkalaiset mantereelta tulleet hyökkääjät – ja myöhemmin vielä toisen maailmansodan aikaan natsit.

Keskellä Samarian solaa tuli ajatelleeksi, että mitä jos ei jaksaisikaan. Ei ole kuitenkaan mitään muuta reittiä pois kuin eteenpäin. SIinä on tietenkin ollut kreetalaisille oiva pakopaikka, johon ei ainakaan yllättäen kukaan ole voinut tunkeutua.

Vastaan tuli muutamia hevosvaljakoita. Lähempänä asutusta kuului lempeää lampaankellon kilinää. Pinjametsän huumaava tuoksu, johon sekoittui timjamia ja oleanderia, hiljaisuus ja myös kristallinkirkkaiden purojen solina… Polttava aurinko, joka ei kuitenkaan ollut näännyttävä, sillä olimmehan syvällä vuorten välissä.

Unohtumaton kokemus ja hyvä mieli: tein sen! Olin bussiseurueesta ensimmäinen, joka saapui Agia Rumelion kylän kokoontumispaikalle Samaria-tavernaan. Nälkä oli kova ja jano! Reitillä oli kyllä monta juomapistettä, joista kirkasta vuoristovettä pystyi tankkaamaan. Siitä huolimatta mietin, että nyt jos koskaan olen ansainnut oluen, sellaisen täkäläiseen tapaan pakastimesta otettuun lasiin kaadetun:

Joskus joillain asioilla on aikansa ja paikkansa.
Kuten kreikkalaisella Alfa-oluella.

Rotkovaellus kulki siis tämän pitkän ja kapean Kreetan saaren läpi pohjoisesta etelään. Saavuimme siis Välimeren puolelta etelärannalle Libyan merelle, josta lauttamatka sitten toi bussien kokoontumispaikalle. Odotellessa lautan lähtöä ehdin pulahtaa ah niin tyyneen ja lämpimään mereen. Kato Staloksessa pohjoisrannalla ovat aallot estäneet uimisen nyt tyystin.

Jalat ovat ihan tulessa. En tiennyt, että minulla on lonkka- ja pohjelihaksia, joita en ole käyttänyt. Nyt ne ilmaisevat olemassaolostaan koko ajan. Täksi päiväksi suunnitellun polkupyöräretken sijaan olen harrastanut ankkakävelyä lähikadulla ja vieraillut myös bussilla isossa Hanian kaupungissa, voihkaillen ja vinkuen aina, kun pitää astua portaita tai vähän korotetulle jalkakäytävälle. Kaikella on hintansa.

PÄIVÄ HANIAN KAUPUNGISSA

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Hania_satamanhevoset.jpg

Koska polkupyörävuokrausidea oli kuolleena syntynyt jo siinä vaiheessa, kun kotiuduin Samarian rotkosta, päätin huristella parinkymmenen kilometrin päähän suureen kaupunkiin, Haniaan (170.000 asukasta). Bussit liikkuvat paikallisten neuvojen mukaan 20 minuutin välein. Odottelin 50 minuuttia ja hetihän se sieltä tuli. Kyytimaksu ei päätä huimannut, 1.60 eur.

Hania on vanha kaupunki, jossa jäänteitä bysantista ja arabialaisesta, sekä venetsialaisesta kaudesta. Venetsialainen satama on kaunis, mutta nyt se oli kovin tunkuun asti täynnä meitä turisteja. Ilmeisesti (hyvä tietenkin näin) matkailu on todella avautunut ja moni on tehnyt laillani ja sännännyt vihdoin Kreetalle. Yritin etsiskellä jotain vähän erikoisempaa tuliaista, mutta ne paikat, joissa kävin, eivät tarjonneet juuri sen kummempaa kuin Staloksen pikkumarketit.

Istahdin hetkeksi lounaalle ja kyllä täällä ruokapuoli osataan. Ei herkkulounaaseen muuta tarvinnut kuin salaatti ja grillattua, oliiviöljyllä ja yrteillä maustettua leipää. Viereisessä pöydässä saksalaispariskunta söi tuhteja makkaroita ja joi saksalaista Kaiser-olutta…

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Hania_herkkuja.jpg

Erään kaupan lattiassa oli lasin alla bysantin aikaisia kaivauksia ja saman rakennuksen kapeat portaat johtivat jonnekin ylös muinaiseen pyhätön torniin. Kaunista!

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Hania_kaivaukset.jpg
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Hania_kaivaukset_temppeli.jpg

Haniassa on myös paljon muinaista rakennustaidetta, jonka natsit toisen maailmansodan aikaan pommittivat hajalle, tässä eräs säilytetty kohde:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Hania_rauniot_natsit.jpg

Kaupunki on viehättävä, vilkas ja modernikin, kun liikkuu vanhasta kaupungista pois.

Arabialaisen ajan rakennuksia – ne kuuluisat saraseenit asialla muinoin
Tunnelmallisia pikkukujia,
joilta löytyy paljon vanhaa – ja myös turistikrääsää
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Hania_uskallatko.jpg
Uskaltaisitko istahtaa tähän tuoliin?

IMBROSIN ROTKO

Samarian rotkon ”pikkusisko” – näin kuvaillaan Imbrosin rotkoa. Se on noin seitsemän kilometrin mittainen kanjoni, jossa Samarian tapaan seinämät osittain lähes koskettavat toisiaan. Polku on Samariaan verrattuna ihan jopa ”piece-of-cake” eli helppo nakki, mutta kyllä tässäkin saa kiipeillä ja varoa irtokiviä. Päivän kuumuus tuntui aurinkoisilla osuuksilla ihan helteeltä, vaikka tuskin se on lokakuussa sitä luokkaa kuin kesällä: opas kertoi, että lämpötila oli tänä kesänä noussut ennätykseen, +46 Celciusta. Ja pysytellyt myös noin 40 asteessa pitkiä aikoja, joten kreetalaiset ovat nyt onnellisia syksystä!

Jälleen unenomaista hiljaisuutta, jonka rikkoi vain joskus kuuluva vuohikellojen kilinä tai lampaiden mäkätys, linnun sirkutus tai ylhäältä putoavien kivien (apua!) kilinä. Varoitustauluja on monessa kohtaa: ”Danger! Falling rocks. / Vaara! Putoavia kivä.” Niin, kiitos varoituksesta. Mutta mitä teet, kun varot? Kypärä päähän, juoksu karkuun…? Mistä tiedät, milloin kivi putoaa ja mihin? Tällaisia asioita vaelluksella on ihan turha pohdiskella, tulipa vain nyt mieleen.

Ennen reitille lähtöä näin niitä kuuluisia korppikotkia, tosin vain kiertelemässä pään yläpuolella – vainusivatkohan heikohkon kuntoni Samarian jäljiltä…? Imbrosin kylässä ennen vaellusta sain elämäni aamiaisen: espresso ja Sfakian pitaa, ihanalla pehmeällä juustolla täytettyä juuri paistettua ohukaista tai piirakkaa, jonka päällä hunajaa. Jopa tämän kokemuksen takia oli syytä tulla tänne:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Imbros_aamiainen.jpg
Tuosta kaiteen alta se matka sitten alkaa
– ensin hiilihydraatteja ja kofeiinia vahvistukseksi!

Punaiset lampaat olivat sitten ensimmäinen ”nähtävyys” rotkossa. Johtuukohan väri kallioiden punaisesta kivilajista?

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Imbros_lampaat.jpg
Hempeä roosa on tämän syksyn
muotiväri Imbrosin lampailla

Vaikka vaellus tosiaan kesti vain kaksi tuntia, oli se vaivan, jalkakipujen, hien ja janon arvoinen. Jos olisin älynnyt ennen matkaa harjoittaa pohje- ja lonkkalihakset esimerkiksi kyykky- tai porrasharjoitteilla salilla, olisi kaikki ollut niin paljon helpompaa. Mutta pitääkö kaiken aina olla helppoa? Nyt en uskaltautunut istuutumaan minnekään, sillä pelotti kovin ylös nouseminen matalalta: juomatauot ja maiseman ihastelut siis seisaaltaan. Jälleen kuitenkin yksi unohtumaton päivä, josta olen kiitollinen.

Tässä jo paluumatkalla vaelluksen jälkeen, etelärannalta Hanian lääniin. Kyllä hirvitti kaiteen takana oleva pudotus tyhjyyteen. Mutta maisemat uskomattomat!
Kapeimpia kohtia Imbrosissa, viileää ja ylhäällä polttava aurinko.
Tässä ollaan Hora Sfakiassa vaelluksen päätteeksi. Noin tunti aikaa syödä lounas ja pakkohan se oli kristallinkirkkaaseen veteen myös pulahtaa.

MATKAMIETTEITÄ

On tullut paljon mietittyä itsekseen asioita. Olen käynyt läpi monia juttuja, jotka ovat olleet painolastina mielessä. Onneksi olen tullut tutuksi Sami Minkkisen ja Joe Dispenzan opetuksien kanssa: irtipäästämisen taito, anteeksiantaminen itselleen ja muille sekä kiitollisuus – siinä elämän parhaat tienviitat. Minkkisen sanoin: negatiivisuus ja vanhan (tai tulevan) jatkuva märehtiminen säteilee samaa negatiivisuutta sinuun takaisin. (Se on kvanttifysiikkaa, johon nyt en mene syvälle – lue esim. Dispenzan ”Luo itsesi uudelleen” tai joku muu mindfulness- tai meditaatioaiheinen kirja.) Se, mitä sinulle tapahtuu, on täysin sinusta itsestäsi kiinni. Voit ihan hyvin syyttää mennyttä, vanhempia, kumppaneita, rahanpuutetta, onnettomuuksia, voit kieriskellä näissä katkerissa tuntemuksissa. Ja: mitä se auttaa? Se ainoastaan jähmettää sinut tilanteeseen, jossa mikään ei muutu eikä kehity. Ihmisessä itsessään on valtava voima tehdä asioita, ottaa tuleva vastaan jo kiitollisena siitä, mitä kaikkea hyvää on tulossa, ja näin toteuttaa unelmiaan ja suunnitelmiaan.

”Eläminen ja kasvaminen on sitä, että otat koko ajan sisääsi kaikkea inspiraatiota, joka sinua motivoi. Kehittyminen tarkoittaa, että olet aina valmis kaikkeen uuteen, mitä tiellesi tulee.” Nämä sanat kuulin taas eilen Minkkisen luentoa seuratessani täällä toisella puolella Eurooppaa. Kiitos internetin!

En nyt väitä, että olen valistunut siinä määrin, että elämä sujuu kuin tanssi. Mutta ainakin olen saanut juonen päästä kiinni. Näitä asioita voi toteuttaa joka päivä päästämällä irti menneestä ja negatiivisuudesta.

Otan tässä mietiskelyssä konkreettisen esimerkin. Lähdin eilen Imbrosin rotkoon pienehkön vaeltajajoukon mukana, siellähän on kaikenlaista väkeä eri puolilta maailmaa. Rotkovalellusten etiketissä on kielletty meluaminen, roskaaminen, tupakointi. Muutama amerikkalaisturisti piti tyypillistä jenkkiläistä kälätystä yllä. Se amerikkalaissarjoista tuttu nasaaliäännähtely: Oh my goodness, marvellous jne. sekä yhden miessankarin kovaääninen yksityiskohtainen oman tai jonkin toisen liiketoiminnan kuvioista ja käänteistä tai jenkkitytön ranteessa poppia toistava bluetooth-laite… Näistä ärsyynnyin kovasti. Kunnes taas totesin: ei näin. Ei kannata haaskata energiaa ja omaa hyvinvointia asioille, joille et juuri sillä hetkellä voi mitään ja jotka, oikeasti, eivät loppujen lopuksi ole suuria. Tämä rauhoitti suunnattomasti. Jenkit menivät menojaan, unohdin heidät ja Imbrosin rotko antoi taas parastaan, kuten koko se hetki.

Olen seurannut hotellivieraiden elämää tahtomattani, koska uima-allas, baari ja meri ovat parvekkeeni edessä. Joka aamu lomalaisista osa tulee aamupalalle, minkä jälkeen he siirtyvät aurinkotuoleihin lepäämään (ihmettelen, mikä niin väsyttää), häipyvät joksikin aikaa jonnekin ja saapuvat taas lepäämään. Ymmärrän, että ihminen kaipaa lojumista ja laiskottelua. Auringonottoakin, koska D-vitamiini ja Suomen talvi jne. Minulla on kamala kiire nähdä ja kurkistella kaikkeen, mitä ympärillä on. Sekin on varmaan oire jostain vakavasta puutteesta elämässä, mutta otan sen positiivisena. Aurinkoa saa täällä ihan ottamatta ja paikkoja näkee, kun liikkuu – niin kauan kuin pystyy ja jaksaa.

Mitenkään en halua sanoa, että jonkun lomailutapa on huonompi kuin toisen. Mietityttää vain kaikki mahdollinen turismiinkin liittyvä. Rotko-oppaamme piti herkistyttävän puheenvuoron ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten sitä voimme kaikki välttää tekemällä oikeita valintoja, myös Kreetalla. Silti kaupoissa tarjotaan muovikassit- ja pussit ilmaiseksi, hotellin roskiksissa ei ole kierrätysmahdollisuutta, monet tyhjät tontit ovat täynnä muoviroskaa, jota ei ole jaksettu viedä läheiseen kadunvarren roskakoriin. Kun katson aamun kadullatallaajia, jotka ovat käyneet aamuostoksilla, on kaikilla uusi muovikassi (se ilmainen) täynnä kauppatavaraa. Jokin tässä ei nyt toimi ehkä ihan niin hyvin kuin Skandinaviassa.

Miksi amerikkalaisturisti tulee nauttimaan Samarian luonnonsuojelualueen rauhasta ja kuuntelee siellä pop-musiikkia kovaan ääneen?

Vielä mietin sitä, miten paljon saksalaismatkailijoita täällä on ja miten heille kerrotaan natsiajan saaren pommituksista ja Kreetan vastarintaliikkeestä. Aiheuttaako se enää saksalaisille jotain häpeää tai katumusta? (Todellakaan en tarkoita, että pitäisi) Minä tunnen aina syvää häpeää suomalaisten puolesta, kun luen tai kuulen sodanaikaisista keskitysleireistämme, joihin ahdettiin venäläisiä, tai Lapin pakkotyöleireistä, joissa saksalaisten kanssa tapettiin työhön ja nälkään, kylmyyteen ”vihollisia”.

Tällaisia asioita tulee vain väistämättä mieleen, kun nauttii itseoikeutettuna, hyvin toimeentulevana suomalaismatkaajana omien unelmien toteuttamisesta esimerkiksi tällä Kreetan saarella.

LEPOPÄIVÄ VAIHTEEKSI

Tänään rauhoituspäivä. Nukuin kahdeksaan – huolimatta siitä, että ennen puoliyötä piti sulkea parvekkeen ovi ja jännittää, tuleeko uni uudestaan; no tulihan se. Alhaalla allasbaarissa oli jonkinlaiset bileet: sirtakia tanssittiin, musiikki soi ja ihmisillä tuntui olevan energiaa hauskanpitoon. Niinhän pitääkin. Olen jo osannut suhtautua lempeästi ympäristöön, täällä ollaan viettämässä vapaa-aikaa kukin omalla tavallaan.

Tänään vihdoin älysin, että hotellin kaikesta huolimatta kunnollinen aamiainen ei sittenkään ole minun juttuni. Kahdesti olen sen nauttinut 8 euron hintaan. Siinä tuntuu olevan kaikkea, mitä moni skandinaavi tarvitsee, paitsi nyt sitä kaurapuuroa. Kahvi on kuitenkin ollut aika haaleaa, paistetut munat kylmiä ja tarjontaa ihan liikaa meikäläiselle. Siksi olen tehnyt itselleni aamupalaa ja hakenut pelkän kahvin alhaalta (no sen haalean). Nyt kuitenkin sain ihan huippupaikan aamiaiselle. Lähellä oleva pieni kahvila, josta sain aamulla mahtavan suolaisen piirakan, tuplaespresson ja ison lasin tuorepuristettua hedelmämehua. Huomenna siis sinne taas. Ja lysti maksoi kuitenkin vähemmän kuin tuo hotellin 8 euroa.

Ei pahaa sanaa kuitenkaan tästä hotellista. Modernit laitteet, wifi pelittää ja sähköinen avain sulkee valot uloslähtiessä. Joka päivä siivotaan, pestään jopa astiat, mikä suorastaan nolottaa. Vähän kuitenkin herne meni nenään, kun tänään huomasin, että astiat oli toki pesty, muttei niitä ollut huuhdeltu. Siis periamerikkalaiseen tapaan! No ei ole syytä paniikkiin, liukkaat lasit voi itsekin huuhtoa tiskialtaassa.

Kävelin aamulla noin neljä kilometriä hiekkarantaa itään Plataniakseen päin. Piti juosta ja pyöräillä. Ei onnistu. Nyt kun jalkalihakset jo ovat hieman parantuneet rotkoilusta, huomaan, että pikkuvarpaassa on lisäke. Eli varpaan kokoinen rakko juuri siinä kohtaa, missä varvas kohtaa maankamaran. Ilmeisesti sikamaisen kalliit Merellin vaelluskengät olisivat vaatineet vuorauksekseen ohuemmat sukat. Mitään tuntoja ei tästä vaelluksen aikana tullut, mutta nyt tämä rakkula pullistelee sisällään jotain, jonka soisin näivettyvän pian. En siis tohtinut edes uimaan, vaikka tänään on täällä pohjoisrannalla ensimmäinen tyyni päivä eikä punainen lippu varoita vaarallisista aalloista.

Ei se mitään. Oli kiva kuljeskella laastarilla paketoidun varpaan kanssa. Katselin rantahiekalla lojuvia lomalaisia ja huomasin, että kovin harva on ottanut ultraviolettisäteilyn vakavasti. Niin paljon punaista nahkaa näkyi. Itsekin olin joskus ahne auringolle, ja olen toki vieläkin, mutta pieninä annoksina ja suojakertoimet kohdillaan. Kaikista ihanintahan on vain kuljeskella ja nauttia valosta, lämmöstä ja aaltojen rauhoittavasta loiskeesta. Kohta sekin kokemus on pitkäksi aikaa saavuttamattomissa, joten otan siitä kaiken irti.

Tein itselleni lounasta, koska en jaksa mennä aina siihen prosessiin, että mitä listalta, mitä juomaa, mitä maksaa. Kaupasta hain 8 eurolla hyvät tarpeet, joilla saan lounaat ja iltapalat vielä loppuviikoksi:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lepopaiva_lounas.jpg
Lepopäivänlounas: retzinalasi kuvausrekvisiittaa 🙂

Miten ihminen, jonka vatsa turpoaa jo pienestä vehnäleivästä kotona, voi syödä neljäsosan isoa vaaleaa limppua täällä ilman mitään hätää? Kaupassa ei ollut pieniä vaihtoehtoja tuoretta leipää, joten ei kun kotimaisen ranskanleivän kokoinen limppu kainaloon. Ja siihen loraus (iso!) oliiviöljyä, tomaattia, fetaa, hedelmiä – niin hyvää.

Myös maistoin ja ihastuin: lampaanmaidosta tehtyä jogurttia, suussa sulavaa:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lepopaiva_lammasjogurtti.jpg

MAAILMAN VANHIN OLIIVIPUU

Lauantai, päivä ennen kotiinpaluuta. Nyt on pohjoisrantakin rauhallinen, lähes tyyni – aallot työntyivät hiekalle laiskasti ja taivaalla muutamia pilviä silloin tällöin. Lämpötila Kato Staloksessa näyttää +27 astetta, mutta sillti mereltä käyvä vieno tuuli saa ilman tuntumaan miellyttävältä, suomenkesäiseltä (jos ei lasketa kulunutta koronakesää).

Pohjelihakset alkavat jo olla siinä kunnossa, että eivät joka askeleella muistuta olemassaolostaan. Ihan on taas sellainen tunne, että joku vaellusreitti vielä pitäisi päästä kokemaan. Päätän kuitenkin matkan lopuksi vähän hiljentää ja tilaan 19 euron hintaisen kyläkierroksen iltapäiväksi. Sitä ennen lillun meressä, luen ahmien Mia Kankimäen kirjaa Naiset, joita ajattelen öisin ja lopulta teen eilisistä kaupan aineksista jälleen lounaan (tomaattia, omenaa, erilaisia fetatyylisiä juustokimpaleita, oliiviöljyä ja tietenkin, valkoista valkoisempaa leipää. Nukahdan myös hetkeksi Kankimäen kirja vatsan päällä.

Pöhkön näköinen katuminijuna noutaa minut varttia yli neljältä pääkadulta. Onneksi seuraavilta pysähdyksiltä tulee lisää väkeä, vähänkö nolottaa istua leikkijunassa yksin. Toiselta seisakkeelta tulee göteborgilaisnainen, jonka kanssa nauramme, että onhan veikeä yksityiskuljetus ja varmaan joudumme kahdestaan juomaan kaikki kylätislaamokäynnille luvatut maistiaisrakit.

Pikkuhiljaa juna on lähes täynnä, mutta saan eka penkkirivin itselleni kokonaan, kuten moni muukin yksin matkustava. Edetään pääkatua länteen, Kolymbariin asti, jonka jälkeen käännytään yöls vuoristoa päin. Meri on koko ajan näkyvissä, ellei lähes kolmimetrinen kaislikko peitä sitä näkyvistä. Tuota ”kaislaa”, joka näyttää sokeriruo’olta tai bambulta, on tiheässä. Siitä käytetään lehdet eläinten ruoaksi ja varsista rakennetaan erilaisia suojia ja aitauksia.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_kaislat.jpg
Kaisla kasvaa ainakin kolmemetriseksi

Yhä ylöspäin ja sisemmälle pikkukyliin kiivetessämme mykistyn maiseman kauneudesta. Alas laaksoon päin näkyy satoja, tuhansia, miljoonia oliivipuita (Kreetalla noin 35 miljoonaa), silmänkantamattomiin. Myös sitruunat ja viini kypsyvät, samoin persimonit:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_Vouves_kakipuu.jpg
Persimoni alkaa jo kypsyä
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_Vouves_kaki.jpg
Tämä puusta pudonnut on vielä raaka, muuttuu oranssiksi vähitellen.
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_oliivitjpg.jpg
Oliivisato korjataan pian

Käväisemme ylhäällä Spilian kylässä, josta uskomattomat näköalat. Kiinnostava on lisäksi sankarihautausmaa, johon haudattu Kreetan eri sotien vainajia. Ja luolasto, jossa mm. pidettiin salaa koulua turkkilaismiehityksen aikana, kun kreikan kieltä ei saanut opettaa. Paikassa käydään nykyisin viettämässä eläinten siunausjuhlia (näin käsitin) sekä monet hääparit tulevat käymään tällä perinteisellä paikalla, jossa on myös jonkinlainen ortodoksinen luolakirkko.

Itse sytytin kynttilän tuohusalustalle, tein sen oman isän muistolle ja ajattelin samalla: ”Isä olen täällä maailman toisella puolen…” (HalooHelsinki).

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_Spilia_tuohus.jpg
Hei isä, terveiset täältä Kreetalta
ja kiitos, että osaltasi mahdollisti sen,
että sain tämänkin hienon kokemuksen.
Spilian maisemia: sankarihauta-alue ja huikeita näkymiä merelle ja Valkeille vuorille.

Etenemme Vouvesin kylään, jossa kohtaan maailman vanhimman oliivipuun. Tutkijat ovat todenneet sen iäksi vähintään 2000 vuotta, nykyisten tutkimusten mukaan ikä voi olla kuitenkin peräti 4000 vuotta. Mitä tämä puuvanhus onkaan nähnyt! Turkkilaisten, venetsialaisten, Rooman tai saraseenien valloittajien tulon, minolaisen kulttuurin, natsi-Saksan saarelle vyörymisen ja paikallisen vastarintaliikkeen uroteot… Käsitän tämän aikaperspektiivin hämärästi ja vasta pois lähdettyämme ajattelen, että todella näimme tuon elämänkokemusta huokuvan puun, joka yhä tuottaa satoa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_Vouves_oliivipuu.jpg
Tätä 4000 vuode ikäistä puuta olisi tdella
tehnyt mieli halata, mutta se ei ehkä olisi ollut korrektia.

Samassa pihapiirissä, tien vieressä kasvaa valtaisa rosmariinipensas:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_Vouves_rosmariini-1.jpg

Täällä tutustumme myös muinaisiin oliiviöljyn valmistuksen välineisiin: hevosvoimalla pyöritettyyn oliivien murskaimeen ja oliiviprässiin. Oliviimuseossa en piipahtanut vaan halusin vain imeä itseeni näitä tuoksuja ja värejä:

  • Samaisesta paikasta löydän myöhemmin paljon tarinoita netistä, tässä yksi:https://www.vagabondablogi.fi/maailman-vanhin-oliivipuu/embed/#?secret=yYxy8BpaU9

Se pienten vanhojen kylien kukkarunsaus on melkein sietämättömän vaikuttavaa. Isoja pasuunakukkapuita, oleandereita, ruusuja, murattia, hibiscusta ja bougainvilleaa (ihmepensas), rannalla hietamerinarsissia, rinteillä avokadoa, sitruunaa, appelsiinia, timjamia, rosmariinia. Sydän pakahtuu.

Ihmepensas

Viimeinen pysähdyksemme on rakitislaamo Polemarhissa.

Talon koira odottaa oliiviöljyyn kastettua leipäpalaa 🙂

Saadaan maistaa tämän tilan tuotteita: punaviiniä, kirkasta ja myös hunajalla maustettua rakia. Oliiviöljyä on tarjolla ja sitä kastamme leipäpaloihin. Onpa se hyvänmakuista. Raki ei yllätysekseni maistukaan pontikalta, kuten joskus olen kokenut Turkissa sitä maistaessani. Se on melo mautonta, mutta onhan siinä ytyä: noin 40 %. Maustettu on todella hunajaista, voisi sopia lääkkeeksi flunssaan. Isäntäväki seuraa kiinnostuneena esittelytapahtumaa ja he ovat tuoneet myyntiin matkustajaystävällisesti muovipulloihin pakattuja maistamiame tuotteita. Öljyä piti minunkin saada, voin sitten kotona fiilistellä. Rakin jätin, sillä olinhan jo hankkinut tuliaispullon ouzoa, joka on vähemmän vahvaa ja raikas aniksen maku herättää värikkäitä muistoja nuoruuden interreilaamisajoista.

Kello on jo yli seitsemän ja leikkijunamme kääntyy alas rantaa kohti. Pimeys hiipii pikkuhiljaa, kunnes se laskeutuukin äkkiä lämpöisen lempeänä jo vähän viileältä tuntuvalle tielle. Puen pitkähihaisen paidan, koska mukamas palelen – siis palelen ja kadunvarren lämpömittarit näyttävät 24 astetta.

Viimeisenä matkustajana poistun junasta. Olen ihan pökertynyt päivän ihanuudesta. Sitten piipahdan ”kotona” huoneessani. Allasalue on hiljentynyt, taustalla möyryää meri. Kävelen pari kilometriä kohti Plataniasta koukatakseni tavernaan, jonka kodikkuuden panin aiemmin merkille. Matkalla huomaan kuitenkin jälleen yhden pasuunakukan, en niinkään pimeän takia heti sitä näe, mutta sen huumaava, lähes tainnuttavan makea tuoksu saa minut palaamaan takaisin päin:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lauantai_pasuunat_Stalos.jpg

Ravintolassa tilaan grillattua fetaa ja viininlehtikääryleitä. Haluan lasin punaviiniä, mutta tarjoilija sanoo tuovansa minulle valkoista!Se sopii paremmin tähän, hän vain toteaa jämptisti. En pane hanttiin. Itse asiassa olen kiitollinen: pitkästä aikaa ei tarvitse itse päättää vaan joku pitää huolen. Kaikki on herkullista: ruoka, viini, oma olo ja vieläpä tämä ympäristö:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Lepopaiva_illallinen.jpg

NÄKEMIIN Kato Stalos 10.10.2021

Lähtöitkua vaille. Tietenkin juuri nyt on lempeä aamu, aallot laiskoja ja hiljaisia. Tietenkin olisi juuri nyt energiaa vaikka yhteen Samarian rotkoon lisää. Ja luonnollisesti, hakiessani kahvia ja tuorepuristettua mehua Tres Jolie -kahvilasta huomaan vastapäisen aika huomaamattoman ravintolan aamiaislistalla 6 euron aamiaiset, joissa myös hyvältä kuulostava kasvisvaihtoehto. Luonnollisesti.

Kasvisvoileipiä, tai pelkkiä juustoleipiäkin, on täällä ollut vähän etsittävä, useimmiten sandwich tarkoittaa, että sisään on tungettu juuston ja kasvisten lisäksi tuhdit palat possunkinkkua tai muuta lihalastua. En valita – olen pärjännyt erinomaisesti. Nyt kyllä tuo vehnäleipien mussutus näkyy vyötäröllä, ai että juoksuhousujenkin kuminauha kiristää!
Take-away -aamupalaa siemaillessani omalla parvekkeella kuulen kuinka naapuriterassilla suomalaismies puhuu kiihtyneenä puhelimeen Suomi-Ukraina -pelin surkeasta häviöstä. ”Pohjanpalo ja Pukki siellä yritti kyllä, mutta jäivät yksin…Kukaan ei tullut ylös (vai oliko se alas)…ihan surkeaa, kun sai etsiä, kenelle syöttää…kai se valmentajan sopimus nyt on katkolla…Suomi saa sitä, mitä ansaitsee…” jne. jne. Kurkistin kyllä illalla kävellessäni yhden kahvilan ruudulta, että tilanne oli Ukrainalle 2-1, joten olin tietoinen. Tilanne jäi siis siihen. En jaksa innostua suremaan pelitulosta, jotkut näköjään ovat ihan maansa myyneitä.

Luulin, että kaiken sen oliiviöljyn, rantakivien, mausteiden ja tuliaisten sullominen matkalaukkuun on tuskaa, mutta ihan sinne se upposi koko repertuaari. Toivon, että paino on säädösten rajoissa.
Varasin selkäreppuun lentoa varten farkut ja lentosukat. Luulen, että niiden pukeminen voi olla pahempi koitos kuin nämä äskeiset rotkotaaperrukset, itse ajatuskin ahistaa tässä 27 asteen lämmössä. Riskeeraan ja menen koneeseen paljain säärin ja käsivarsin.

Kun kone rullaa Hanian lentokentällä jo kiitotien alkuun, herään riipaisevaan tunteeseen: se on ohi! Ikkunast näkyy kreikansininen taivas, Valkeiden vuorten siluettia, oleandereita, punaista hiekkaa ja palmuja. Mitä jos minut sittenkin on tarkoitettu asumaan tällä leveyspiirillä, Välimeren lähellä? Miksi tuntuu niin kotoiselta ja nyt siltä kuin lähtisikin kotoa pois, matkalle?

Vähän itkettää. Mutta tiedän, että kun pääsen kotiin, raikkaaseen syysilmaan ja muhevaan pudonneiden lehtien tuoksuun, saan niin paljon energiaa, etten ehkä kaipaa tänne. Pää on ladattu hyvällä mielellä, ihanilla Välimeren kuvilla ja tuoksuilla. Odotan jo marraskuuta, joulunlusajan tuloa, kynttilälyhtyjä kotona sisällä ja ulkona.

Mia Kankimäki antaa kirjassaan Naiset, joita ajattelen öisin neuvoja, joita aion tiukasti noudattaa:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on yonaisten_neuvot.jpg

Jassu, kalispera Hania! Vielä riittää unelmia matkoista ja elämästä, vaikkapa Välimerellä. Kone nousee ja alan suunnitella uutta matkaa.