Finlandia-voittaja jo kahdesti, Jukka Viikilä on armoitettu kirjoittaja. Ihailen ideoita, kieltä, siirtymiä henkilön tunnetilasta toisen henkilön erilaiseen maisemaan. Kieli ei sinänsä ole mitenkään värikästä, esimerkiksi Jari Tervon keksimät ilmeikkäät kielikuvat ja vertaukset ovat ihan eri maailmaa – vertaus näiden kahden kirjailijan kesken on kuitenkin epäreilu, niin erilaista muotoa heidän tuotoksensa ovat. Luin siis Viikilän kirjaa noin 40 sivua ja annoin periksi.
Kuten aina, huono omatunto tuli (”no mikset lukenut, sentään arvostettu kirja ja kirjailija!”) ja meni heti noin viidessä sekunnissa pois. Voisin sanoa ikävästi, että ”ihan kiva kirja”. Suoraan sanoen, en mitenkään ymmärrä, miksi tämä kirja palkittiin (ja kirjailija jo toistamiseen) Finlandialla. Kun listalla oli niin monta ansiokasta kirjaa, esimerkiksi Saisio tai Liksom!
Taivaallinen vastaanotto on palasteltu eri henkilöiden hetkistä ja ajatuksista ja niistä on muodostettu kirjan kirjoittajan kirjaan pohjautuva kertomus, joka ei ihan varmasti avaudu kaikille. Ei avautunut minullekaan, ei siis kirjana. Muuten oli yllättävän kiinnostavaa lukea kirjailijan sanoittamia asioita, joita itse en olisi millään keksinyt edes kirjoittaa ylös.
En ole mitenkään vähäinen kirjallisuuden kuluttaja, sillä yöpöydällä on koko ajan pari kolme kirjaston kirjaa ja kirjaston varauslistalla noin 5-10 sellaista, jotka halajan lukea. Nykyisin olen kuitenkin ollut aistivinani jonkinlaisen erikoisuudentavoittelun jyräämisen näissä Finlandia-arvosteluissa. Sehän toki on kiinni palkinnon valitsijasta.
En aliarvosta Finlandia-palkinnon pisteytystä mitenkään, mutta ehkä sitä voisi vähän vaikka mediassa rakentaa siihen suuntaan, että se voittaja ei ole Suomen Suurin Kirjailija, vaan se on raadin puheenjohtajan henkilökohtainen valinta.
Viikilä ei mene minulla jatkoon. Ehkä katson sen hänen edellisen voittajakirjansa Engelin kaupungin Finlandia-kirjan, kun kiireiltäni ehdin. Anteeksi, Jukka Viikilä, olet uskomattoman taitava kirjoittaja silti mielestäni!