Huom! Kuvat saa klikkaamalla katselukokoon!
Porton kaupunki on saanut nimensä portviinin, väkevänmakean jälkiruokaviinin mukaan. Itse en paikallista herkkua maistellut, eipä oikein ollut sellaista tilaisuutta. Ensimmäinen päiväni kului tiiviisti viestintäryhmän kokouksessa samassa paikassa kuin Euroopan Vasemmiston eli European Leftin kesäyliopisto: kuuluisalla Benfican stadionilla Estadio do Dragaolla, sen kongressitiloissa. Sikäli upeat tilat, että niissä oli tietenkin ilmastointi (ulkona yhä +36 lämmintä) ja ovesta pääsi suoraan stadionin katsomoon:
Stadionin ykkössisäänkäynnistä EL:n Summer Universityyn
Upea stadion neuvottelutilamme ovelta katsottuna
Mielenkiintoinen kuvio oli myös kokouksemme. Tulkki tulkkasi englantia ja espanjaa sekä ranskaa. Välillä kyllä minulla oli vaikeuksia tietää, puhuiko hän nyt englantia vai espanjaa, aksentti oli sikäli voimakas.
Kansainvälinen viestintätiimi kokoustaa
Paikalla oli viestintäihmisiä useampi Ranskasta, Espanjasta, Portugalista, Saksasta, Kreikasta ja minä Suomesta. Lähes viiden tunnin tauoton miitinki oli tiukkaa asiaa, mutta kun etelämaalaisia oli paikalla, itse asia sanottiin moneen kertaan ja vielä varmuudeksi käsillä autettuna, joten aikaa meni. Saman asian olisi suomalais-ruotsalainen tiimi vetänyt kahdessa tunnissa.
Ilta oli jo pitkällä, kello noin viisi, kun kokous päättyi. En ollut syönyt kuin kakku- ja keksivoittoisen aamupalan (makeat herkut näkyivät olevan täällä päivän tärkeimmän aterian ydin) ja juonut pari pulloa vettä. Nyt siis oli aika uskaltautua Porton vanhaan kaupunkiin nauttimaan iltapalaa. Tähyilin hotellissa, olisiko suomalaisia tovereita näkynyt – heitä kun oli paikalla kesäyliopiston takia sankka joukkio – mutta ketään en tavannut. En jäänyt ihmettelemään, vaan suunnistin metroasemalle. Edellisiltaisen suomalaiskollegan tapaamisessa hän selvitti minulle metrolippukäytännön, joka oli tosi sekava. Ensin piti ostaa lippu, johon sitten ladattiin vyöhykkeiden mukaan hintaa. Vielä tänä päivänä en tiedä, menikö kaikki ihan sääntöjen mukaan, mutta niin vain keplottelin metrolla alas Douro-joen rannassa sijaitsevaan vanhaan kaupunkiin. Yksi junanvaihto välissäkin onnistui.
Niin mäkistä on Porton maasto, etten liikuntaesteisille eläkeläisille tätä kaupunkia suosittelisi. Itselläkin oli hiki otsalla kavutessani ylös alas kapeita mutkaisia katuja, upeiden mutta vähän rapistuneiden vanhojen talojen lomassa. Ainoa tasainen paikka tuntui olevan Douro-joen rantakatu, jossa sankat turistijoukot parveilivat. Viehättävää patinoitunutta maisemaa ja kaunis, raikas joki keskellä kukkuloita!
Kaikki on kallellaan, jopa pöydät ja tuolit
Ensimmäisenä iltana olin siis nälissäni, koska päivä meni syömättä viran puolesta. Silmissäni siintelivät matkakirjassa suositellut grillatut sardiinit, ja niitä siis lähdin etsimään. Monta kivaa pientä ruokapaikkaa tutkailin, kunnes löysin toivomani: jyrkässä kadunrinteessä pienillä tasanteilla keikkuvat pikkuruiset tuolit, kadun (noin 1,5 m leveys) toiselle puolelle ulottuva terassi, jossa myös vaarallisennäköisesti sijoitetut hieman ränsistyneet kalusteet. Tämä tuntui unelmapaikalta. Kello oli kuusi ja nälkä hirmuinen. Mutta: paikka aukesi vasta kello 19. Eihän siinä mitään; lähdin Douro-joen rantakadulle kuljeksimaan. Katu on tyypillinen turistikatu katusoittajineen, patsaiksi pukeutuneine hahmoineen ja lähes kadulle asti ulottuvine terasseineen. Talsin sitä päästä päähän ja istahdin lopulta aperitiiville. Vieläkin kuumana hehkuvassa auringossa teki hyvää saada paikallista meilläkin tuttua Mateus Roséta: pienessä beibipullossa huurteisen kylmänä se kruunasi kyllä työpäivän juhlavasti.
Olipa ihana tunne istua ja katsella ohi lipuvia veneitä, joen yllä liukuvia vaijerihissejä ja kaikenkirjavaa kansaa. Perfect!
Tyypillinen näky vanhassa kaupungissa
Vihdoin kello tuli seitsemän, ja palasin rinneravintolaan. Grillatut sardiinit ja lasi kylmää valkoviiniä, sen päälle vain pikkuruinen espresso.
Nämä voisivat tietysti olla myös paistettuja muikkuja ja Lapin puikulapottuja, mutta ovat kuitenkin grillattuja sardiineja ja paikallisia perunoita
Olipas taivaallisen hyvää! Vai tekikö puolet mausta ympäristö, lämpö, mahtava vapauden tunne olla yksin isossa tuntemattomassa kaupungissa tuntematta juuri tarvetta keskustella mistään ja kenenkään kanssa?
Tai ehkä tämä ravintolan yläkerran ikkunalla mietiskelevä korvapuoli vaikutti myös positiivisesti mielialaani?
Herkkuaterian jälkeen seikkailin jälleen metromaksuja säveltäen takaisin hotelliin eikä tullut mieleenkään mikään muu kuin köllähtää viileille lakanoille ylileveässä sängyssä ihana vilpoisassa ilmastoidussa huoneessani. Päivä oli täydellinen!
Aamulla kömmin jälleen stadionille, sillä halusin kuulla EL:n varapuheenjohtajan tervetulopuheen sekä muita alkusession puheita. Kuitenkin jostain syystä klo 9.30 ohjelmassa ilmoitettu aika ei pitänyt paikkaansa: kokoustilaan kyllä virtasi kansaa, mikrofonit olivat paikoillaan esiintymislavalla, kaikin puolin näytti valmiilta. Mutta puoleen tuntiin ei tapahtunut kuitenkaan mitään. Olisiko syy ollut edellisenä iltana Transform!-yhteisön tarjoaman myöhäisen illallisen ja illanvieton, johon itse en osallistunut. Kuulin nimittäin sivusta muutamia kommentteja briteiltä ja paikallisilta siitä, miten ilta oli mennyt ”pitkäksi”. En malttanut enää odotella, sillä huonekin piti luovuttaa pois. Niinpä käväisin viereisessä ostosparatiisissa, joka suoraan sanoen muistutti kovasti Tallinnan Viru-keskusta.
Dolce Vitan alakerrassa oli näyttävä suihkulähde
Sieltä löysin jotain pientä itselleni ja ystäville, sekä myös sen alakerran supermarketista paikallista makkaraa oman perheen pojille tuliaisiksi. Toisaalta harmitti, mutta toisaalta olin kiitollinen siitä, että mukana oli pelkkä käsimatkatavaralaukku: ei tarvinnut eikä voinutkaan haalia mitään mukaan.
Luovutin siis huoneeni pois ja jätin matkalaukun säilöön. Sitten taas vanhaan kaupunkiin, nyt jo rutinoidulla sekavasti selkeällä metrolipun lataamisella. Se sama saunalöylyjä hipova henkäys iski päälleni kahta kauhiammin, kun astuin metroasemalta kadulle. Nythän oli päivän kuumin hetki, kello läheni yhtä. Siitä huolimatta päätin olla avarakatseinen ja tutkin lähitienoon melko tarkkaan. Lähetin pari postkorttia ja ihastelin näkymiä: jyrkässä kalliorinteessä kasvavia violetinvärisiä pensaita sekä aina yhtä ihanaa Douro-jokea, joka näkyi viileänä keitaana aina sieltä täältä rakennusten välistä.
Matkakirjasta olin lukenut, että Igreja de Clerigos -kirkon tornista on mahtava näkymä yli koko kaupungin. Sieltä saisi käsityksen koko alueesta eikä tarvitsisi näin pienessä ajassa säntäillä sinne tänn. Eli siis sinne!
Kapeita portaita ylös kellotorniin Jossa ne kellot ovat
Maksoin huikean kahden euron pääsymaksun kellotorniin ja aloin kiipeämisen. Tornissa oli mukavan vilpoisaa ja mietin mielessäni, miten upeita valokuvia saisinkaan koko kaupungin panoraamasta. Niinhän siinä sitten kävi, että kun saavutin kirkon keskilaivan katon näyttävän ikkunasyvennyksen, kamala korkeanpaikankammoni jähmetti minut suolapatsaaksi enkä pystynyt edes kuvittelemaan itseäni jatkamaan ylöspäin. Itse asiassa myös alaspäin meno oli kaiteessa roikkuvaa vapisevaa haparointia, vaikka ylöspäin olin tullut ihan reippaasti. Näin sitä voi unohtaa tai arvioida väärin korkealla viihtymisensä rajat! Kysehän oli siitä, että tuo kirottu ikkuna näytti minulle väliaikatiedon siitä, miten korkealle olenkaan menossa. Olen käynyt paljon ylempänä vaikkapa Empire State Buildingissa, mutta sinne mennään suljetussa hississä ja karmea totuus paljastuu vasta siellä ylhäällä, kun on jo myöhäistä. Noh, kaksi euroa meni hukkaan, tai ainakin se toinen niistä.
Sydämentykytyksiä aiheuttanut kirkkovierailu päätyi läheiseen ulkoilmakahvilaan, mikä myöskin oli melko epäonnistunut ratkaisu, sillä siinä ei löytynyt minkäänlaista varjoa. Sisällekään ei viitsinyt mennä. Onneksi paikallinen pikkuhurmuri kujeili naapuripöydässä ja antautui myös kuvattavaksi mielellään:
Vaeltelin vielä kujilla, söin pikaisen salaattilounaan ja nautin lämmöstä.
Douron rantaa Kukkia kalliorinteessä keskellä kaupunkia
Siistiä metrovaunua kelpasi ihastella
Palailin hotellille jälleen. Metrolla matkustaminen oli kyllä halpaa ja varsin kätevää. Porton metro on avattu vuonna 2007 ja sisältää 70 asemaa. En tiedä, onko junia uusittu, mutta missään ei näkynyt töhrimistä, rikkoontuneita istuimia (joista useimmat olivat plyyshiä ja pehmustettuja). Myös asemilla oli esimerkiksi aulassa kaupungin pienoismallit näytteillä. Mietin, mitenköhän kauan vaikkapa Sörnäisten asemalla säilyisi hieno pienoiskaupunki tallessa ja ehjänä…
Metrolla suuntasin myös lentoasemalle tällä kertaa. Junalla pääsi aivan oven eteen. Sitten 50 minuutin pyrähdys Lissaboniin.
Jokin logiikka ei lentolipuissa toiminut, sillä Lissabonissa minut hätyytettiin jonon kärkeen ja kerrottiin, että ehdit kyllä kloo 18 lennolle, koska se sattuu olemaan myöhässä. Minun lipussani oli kuitenkin lähtöaika merkitty klo 19. Ilmeisesti sellaista lentoa ei ollut olemassakaan. Mikäs siinä, änkeydyin siis puolityhjään koneeseen välille Lissabon-Helsinki.
Aamulla klo 4.45 olin kotomaan kamaralla. Ihan vähän väsyneenä, mutta onnellisena.