Pitkästä aikaa ehdin kirjoittaa lukemistani kirjoista. Tässä välissä niitä on ollut kyllä paljon, kaikista ei jaksa kirjoittaa, vaikka hyviä olisivatkin.
Aloitin Iida Rauman Finlandia-voittoromaanin Hävitys innokkaana. Heti ensi sivuilta kävi ilmi, että tarina kulkee juuri uusilla kotikulmillani Turun yliopiston ympäristössä. Vähän kuin lapsi karkkikaupassa löysin ihan tuttuja taloja ja katuja ja hyvä etten huudahdellut, että ”tuolla mä oon ollut!”. Googlessa piti käydä vähän väliä katsomassa milloin minkäkin rakennuksen historiaa, joka kulki kerronnan mukana aina Turun palosta ja yliopiston perustamisesta, Henrik Gabriel Porthanista sun muista lähtien.
Kirja on saanut paljon kommentteja. Se kertoo kiusaamisesta ja Suomen ”lapsivihamielisyydestä”, kuten kirjailija palkintopuheessaankin totesi. Kerronta on pitkiä, joskus lähes sivun pituisia lauseita, paljon repliikkejä Turun murteella. Itse tarina aukeaa pikkuhiljaa, eikä rakenne ole mitenkään kovin helppo lukijalle.
Kyse on siis kiusaamisesta, eniten henkisestä, vaikka fyysistäkin väkivaltaa on mukana. Syrjimistä, huomiotta jättämistä, ”outona” pitämistä, huijaamista. Kamalinta tässä on, että kiusaamista harjoittavat myös aikuiset, etenkin opettajat.
Niin, ei se ole kamalinta, että se on kirjoitettu kirjaan. Pahintahan on, että se ei ole keksittyä ja sitä tapahtuu koko ajan myös nyt.
Aina kun puhutaan pienten koulujen ihanuudesta, tekee mieli vähän kysyä, että ehkä pienet koulut kaikesta positiivisesta yhteisöllisyydestä huolimatta pystyvät kätkemään kiusaamisen paljon paremmin kuin isot – nimittäin opettajien harjoittaman kiusaamisen. Jos koulussa on kolme opettajaa, joista yksi on se rehtori, pomo, joka pomottaa myös lapsia, onko niillä kahdella muulla tietoa siitä, miten pomottaja kohtelee lapsia ja ennen kaikkea rohkeutta puuttua siihen. Tällaisia tapauksia on ja minulla on omakohtaista kokemusta – en tiedä, onko Rauman kirjassa kyse ns. ”pienestä” koulusta, mutta on tärkeää ajatella myös idyllisen pikkukoulun mahdollista toista puolta.
Kirjan lukeminen otti koville ja ahdisti. Jätin sen kesken, koska tiesin juuri sen, miten totta se on. Nykyisin jätän herkästi kirjan alkuunsa, jos se aiheuttaa pelkästään huonoa oloa. (Näin tein myös edelliselle Finlandia-voittajalle, Jukka Viikilän kirjalle Taivaallinen vastaanotto, mutta en ahdistavuuden takia vaan mielestäni se oli sekava ja haiskahti sovinismilta.) Tietenkin harpoin ja luin sitten Hävityksen lopun, mutta en halua menettää mielenrauhaa syventymällä ankeuteen, jonka tiedän olevan totta. Kirjassa ei ollut odotettavissa onnellista loppua, mutta loppu oli kaikesta huolimatta hyvä. Hävitys on hyvin kirjoitettu ja tärkeä kirja ja toivon todella, että moni lukee sen (kokonaan) ja havahtuu.