Talvi Piemontessa 27.11.2023 pilvinen päivä

Tänään ei talo lämminnytkään päivällä, koska taivas pysyi pilvessä koko päivän. Aamupäivälllä en tohtinut suihkuunkaan, kun kivilattiat huokuivat kylmää. Villapaita ja käsineet ja Kissillekin oma pulloveri päälle, pitkän lenkin kyllä niillä varusteilla tarkenimme tehdä. Lämpötila oli aamulla nollassa ja nousi päivän aikana vaatimattomaan 5 asteeseen.

Pieni alakulo hiipi vähäksi aikaa mieleen, mutta iltaa kohti kaikki taas tuntuu innostavalta. Nousin pienestä alhosta, kun kuuntelin Elina Tarpilan Kiitollisuusrentoutuksen (Youtubessa) lääkkeeksi tilapäiseen ja tietenkin ihan inhimilliseen elämään kuuluvaan synkkyyteen. Kun ei aina muista olla kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä elämässä on, niin pitää itseään muistuttaa näiden rentoutusvälineiden avulla.

Taistelen italian kielen kanssa ja yritän takoa päähäni, että opin tämän, opin tämän. En tykkää oppikirjasta joka on hyvin sekava enkä myöskään siitä, että oppitunteja on vain kerran viikossa. Mutta joka päivä oppii kuitenkin jotain, lukemalla lehtiä (ostin italialaisia joululehtiä, joissa niin kauniita koteja ja herkullisia reseptejä) ja katselemalla uudestaan taas Syyttäjä Imma Tatarannia Ylen Areenasta. Niin, ja lähettäähän Mr Google tai Isoveli tai kuka nyt minua valvookin säännöllisesti minulle italiankielisiä mainoksia, aina siltä elämänalueelta, josta olen tehnyt hakuja tai jopa josta olen jonkun kanssa juuri puhunut! Esimerkiksi automainoksia tulee, matkailualaa ja lämmityslaitteita ehdotellaan, lemmikkitarvikkeita myös. Karmeaa ja toisaalta kätevääkin.

Muhkeat appelsiinin kokoiset tomaatit – otinpa niistä vähän siemeniä talteen.
Jospa Turun keittiön ikkunalla olisi kesällä satoisaa?

Talvi Piemontessa 26.11.23 Auringon ja pakkasen lapset

Kaksi onnellista lähdössä taas uuteen päivään ja uuteen seikkailuun.

Yöllä oli miinus 1 astetta ja aamulenkin aikaan vähän alempana varjossa ruoho oli huurteessa. Kuitenkin vähän aiemmin nautimme Kissin kanssa aamupalaa tuossa pihalla ja ihan ilman päällysvaatteita sukkasillaan – aurinko lämmitti. Vedin olohuoneen oviverhot taas syrjään, koska aurinko lämmittää huoneet päivän aikana enkä tarvitse muita lämpölähteitä vasta kuin illalla. Kiss viihtyi pihalaatoilla makoilemassa, vaikka nettilämpömittari näytti vielä kymmenen aikaan +5 astetta. Se on vähän paikasta kiinni.

Onhan tämä onnea. Syön aamupalan auringossa pihalla marraskuussa. Kuuntelen hiljaisuutta. Laakeripuun lehdet vähän kahisevat pienessä tuulenvireessä. Tuossa lähellä lentää ihan varmuudella kotka, koska lintu on valtava ja leijuu ympyrää hitaasti ja rauhallisesti tarkkaillen taas rinnettä: ehkä olisi kiva saada saaliiksi pieni jyrsijä, niin tai tuo pieni musta koira tuossa terassilla?

Välillä yksinolo hyydyttää ja puistattaakin. Onhan se niin terveellistä olla itsensä kanssa, ajatusten ja pelkojensakin kanssa. Iltaisinhan ne tulevat, tai oikeastaan, jos sattuu yöllä heräämään, niin synkät ajatukset kyllä löytävät paikalle. Mutta heti aamulla on valoisa olo: mitään hätää ei ole, olen turvassa. Ehkä on hyväkin seurustella vain itsensä kanssa. Tässä kylässä ei todellakaan kukaan ihan sattumoisin poikkea juttusille. Joka paikkaan kun pitää tarkoituksella mennä ja mielellään autolla, koska ympärillä on yleensä vain rotkoja, joiden ympäri ja yli pääsee vain pieniä kiemurateitä pitkin. Tänään ehkä ensimmäisen kerran kaipasin oikeasti ystävää heti tänne. Johtuen siitä, että ystävälle saatiin eilen erinomaisella hinnalla suora Finnairin lento Milanoon (74 euroa), ja sieltä hän sitten saapuu junalla Albaan ja seurakseni uudenvuoden aattona. Riemastuttava ajatus! Siihen kyllä on vielä aikaa.

Laitoin jo joulukalenterin takanreunukselle ja ostin omenantuoksuisen kynttilän pöytään. Ensi viikollahan on jo joulukuu!

Tänään sunnuntaina käytiin (kun sanon käytiin, se tarkoittaa siis aina minua ja Kissiä, en jätä häntä koskaan yksin talolle) Doglianossa täydentämässä pelletti- ja ruokavarastoja. Kyllä ilahduttaa, että viikon ruoat ja lämmitystarpeet sai viidelläkympillä. Eihän meillä Kissin kanssa paljon kulu. Tänään törsäsin herkkuihin, kun ostin kaksi aprikoosihillotäytteistä croissantia. Kun sain ne kotiin, ei enää tehnytkään mieli. Mutta aamuksi sitten. Olen syönyt monena aamuna puuroa, koska toin kotoa vähän hiutaleita, mutta myös tyypillisesti italialaista aamupalaa eli en kuitenkaan suklaacroissantia mutta vaalea leipää hillon kanssa (ensin tietysti leivälle voi tai margariini ja sitten hillo). Kumma kyllä tuo valkoinen leipä ei täällä aiheuta vatsavaivoja. Mutta ennustaisin silti, että punkerona täältä palataan kaiken pizzan, patongin ja gorgonzolan jälkeen. Mutta tammikuussahan ne aina härkäviikot alkavat.

Leppoisa sunnuntai siis tänään. Ei oikeastaan tehty mitään erikoista. Enzolta kysyin, kun kohtasin roskiksella hänet ja koiran, että onko Pallino surullinen. No vähän rauhoittunut on kuulemma. Mutta minua Pallino taas seurasi ihan ovelleni asti, koska tiesi, että minulla ne avaimet onneen ovat, kun oven takana on se ihana neito.

Lupasin jotain tästä talosta kertoa. Nyt otin kuviakin, kun olin järjestänyt tavaroitani vähän enemmän. Kuvissa on kyllä Kissin leluja, omia peittoja suojaamassa huonekaluja ja siellä sun täällä kaikkea ylimääräistä. Mutta miten viihtyisä tämä talo onkaan. Kaikki toimii, wifistä lähtien. Yläkerrassa kaksi makuuhuonetta ja kylppäri vessoineen, alhaalla iso keittiö, olohuone ja wc. Keittiötä lämmittää pellettitakka ja olohuonetta puutakka. Myös ilmalämpöpumppu on portaikossa, se varmaan kesäisin on viilentämistä varten hyvin tärkeä. Parasta täällä sisällä, kuin myös pihalla ja kaikkialla lähistöllä, on näköala: Ranskan Alpit, sadat viinirinteet ja kauniit maalaistalot. Ja se hiljaisuus, sanonkohan sen jo viidettätoista kertaa?

portaikko yläkerrasta käsin
kylpyhuoneesta näkymä rinteille
isosta makuuhuoneesta, tykkäisit varmasti herätä tällaiseen aamuisin?
olohuoneen nurkkaa
tilava keittiö
olohuoneesta näkymä etupihalle

Kuulin jo uutiset Suomesta, että kuka voitti Tanssii Tähtien kanssa -kisan (minusta meni paikalleen) ja myös katsoin Areenasta perjantaina, että Käärijä sai Vuoden Kulttuuripersoona -tittelin (vielä enemmän paikalleen!). Yritän vastaisuudessa kuitenkin pysytellä enemmän paikallisessa mediassa ja elämässä, vaikka ikävän huono kielitaito kyllä rassaa.

Sunnuntai-illan kunniaksi Suon Itselleni Pienen Hetken -tuokio. Ostin kaksi viikkoa sitten innoissani Amaretto-mantelilikööriä, mutta ei se napannut ollenkaan. Nyt se jostain syystä tuli mieleen. Ja keitinpä sen seuraksi pienen espresson viehättävällä Bialettilla, joka on ihan kuin lasten kokoa, eli siinä valmistuu yksi kupillinen. Täydellinen sunnuntai kallistuu loppua kohden. Buona notte!

Talvi Piemontessa 25.11.23 Aitaremppaa ja turismia

Voi Pallino-parkaa! Hän päivystää keittiön ovella ja haluaa nähdä (ehkä ei vain nähdä) rakastaan, joka ei enää ole mitenkään kiinnostunut. Kiss hänelle jo näytti hammasta eilen. Naapuri Enzon poika kohtasi meidät iltalenkillä, siis minut ja koirani, ne kaksi. Hän pahoitteli aivan tosissaan, miten hankalaa minulle onkaan, kun Pallino seuraa meitä. Yritin hänet saada ymmärtämään, ettei tämä ole mitenkään minulle hankalaa vaan pelkään vain että Pallino jää auton alle, kun seurailee meitä tuolla serpentiineillä, joilla ei nyt mitenkään rauhallisesti paikalliset ajele. Nuori mies vaan totesi, että Pallino on vanha konkari, jo 13 vuotias, eikä kyllä jää auton alle kun tuntee tienoot. Totesin, että oikeastaan tämä on aika hullunkurista, ei mitenkään ikävää. No, Pallinoa on nyt pidetty pakkoselibaatissa aitauksessa. Tosin tänään hän ilmaantui jälleen uuden portin eteen tuolla alapihalla… Amore! Se rakkaus!

Minä kuitenkin eilen ja toissapäivänä huomatessani porsaanreiät (pallinonreiät) porteissa tein vähän remppaa ja tiivistin ja vahvistin varustuksia.

Näin tämä aika täällä kuluu. Moni on kysellyt, että mitä ihmettä minä oikein täällä teen. Jaa mitäkö? No kuulkaas, minä asun täällä. Ja teen ihan sitä kaikkea, mitä kotona Turussakin teen. Teen ruokaa itselleni ja koiralle, käyn kaupassa, jumppaan (jee, kotiväen kahvakuula löytyi!) ja käyn lenkillä, siivoan, pesen pyykkiä… Mitähän minun oikein pitäisi tehdä? Siis en ole tullut tänne lomailemaan, koska eihän eläkeläisellä ole lomaa. Tai bailaamaan? No, ei bailaukseen täällä kyllä ole tilaisuuttakaan, kun yöelämä koostuu koiranhaukunnasta ja pellettitakan huminasta. Jostain kaukaa saattaa kuulua kyllä lentokoneen humina ja lähiteiden autojen äänetkin hukkuvat näiden kukkuloiden taakse.

Tänään lauantaina olikin siivouspäivä. Kynnenaluseni ovat tosin jo muutenkin kroonisesti mustuneet surullisiksi, sillä pellettitakan sytytys vaatii vähän itsensä ja vaatteidensa nokeamista. Tänään siis puhdistin myös puilla lämpiävän olohuoneen takan, pesin lattiat ja vähän pyykkäsin. Ihan kotirouvaa leikitty siis. Pihassa kävi vanhempi mies, joka puhui pelkkää italiaa enkä ihan käsittänyt, että hänhän olikin talon ex-omistaja, joka silloin tällöin käy ”tarkistamassa”, miten sujuu. Hän köpötteli alas mäkeä kävelykepin kanssa ja minä Hölmö en tajunnut edes pyytää kahville sisälle! Nyt kaduttaa niin saakelisti. Juteltiin kuitenkin pihalla kun hän könysi rinteestä taas ylös. Paijasi Kissiä ja sanoi, että heilläkin on koira ja kehui ”patronen” eli varmaankin omistaja-Jarin laatoitustyötä. Kerroin myös kerääneeni oliivit, joista hän oli vähän huolissaan, niitä vielä riitti puussa, tosin vaikeassa paikassa. Ruoskin itseäni siitä varmaan seuraavat 30 vuotta, etten osannut italiaa kunnolla enkä ymmärtänyt, että tällä ihanalla miehellä oli erityinen suhde taloon. Toivon että hän tulee taas takaisin, tylyn suomalaisen elämää tarkkailemaan.

Jalkalihakset ovat löytyneet taas, kiitos päivittäisten lenkkien alas ”ison” tien varteen ja takaisin. Kilometrejä ei tule paljon, mutta korkeuserot saavat pohkeet ja säärien etumukset soittamaan halleluujaa. Tänään takaisinnousu oli jo vähän helpompi. Myös Kiss näyttää jopa hidastelevan ylösmenossa, joten jaamme ilon ja tuskan myös tässä asiassa. Aloitin myös taas Anna Saivosalmen Instagram-treenit. Ihan parasta, kahvan kanssa tai ilman, löytyy kevyttä ja vaikeaakin. Joten kroppa kirkuu nyt, mutta kirkukoon, on tässä istuttukin auton ratissa hartiat jäykkinä.

Eilen kuitenkin tehtiin huima kiipeily Kissin kanssa Monforte d’Alban ”katolle”. Täällä välillä ihan järkytyn kaikesta kauneudesta. Se kiipeily oli juuri sellainen hetki:

Tänään huipulla oon…
Kaunis kaupungintalo
Kaukana takana Alpit ja Ranska

Talvi Piemontessa 22.11. Sumua ja auringon energiaa

Olipa sumuinen aamupäivä eilen. Sumuiset kelit ovat täällä yleisiä ja sen koimme Kissin kanssa eilen. Ei näkynyt edes alapihaa tai naapurin taloa, saati sitten Alppeja tuolla Ranskan puolella.

Mutta sumu haihtui vähän ennen puoltapäivää ja kaikki oli taas kohdillaan:

Käveltiin Kissin kanssa Roddinon keskustaan toiveena käydä paikallisessa kahvilassa (joiden nimi yleensä Italiassa on Bar) ostamassa sytytin takkaa varten ja kahvitella. Näin minulle aina käy: ei se ollut auki juuri silloin, kun oli lounastauko. En koskaan muista, milloin se missäkin putiikissa on. Muttei se haitannut, katseltiin ympäristöä. Aika erikoinen kaiken vähän vanhan ja kivestä rakennetun miljöön keskellä on monitoimitaloksi käsittäväni rakennus, jonka kaksi kansainvälistä taiteilijaa ovat verhonneet värikkääksi.

Yleensä en kovasti innostu tällaisista vanhan keskelle tuodusta modernista, mutta jotenkin tämä viehättää. Samassa rakennuksessa on se ”Bar”, josta saa elintarvikkeita, aamiaista ja lounasta, kahvia, juomia ja vähän kaikkea.

Tuosta tulikin mieleeni, Päivän Moka, joka kylläkin sattui jo viime lauantaina. Eikä minulle. Oltiin lauantaina juuri tuossa baarissa, Bottega Incontrossa, ja ajateltiin juoda kahvit tai jotain. Illan kunniaksi Jussi tilasi kahvin ja Jägermaister-liköörin. En ihan seurannut keskustelua, baarin omistaja kyllä englantiakin puhui. No, minä sain olueni ja Jussi espressonsa. Jägeriä hän vaan odotteli. Sanoi kuitenkin minulle, että onpas nyt tämä kahvi kovin hyvää. Kun omistaja, nuori nainen, jonka nimeä en vielä tiedä, tuli ulkoterassilta sisään, Jussi huikkasi, että saanko sen Jägerin. Tyttö vähän hämmästyi ja kysyi, että uusi ja ilman kahviako. Silloin tajusin, että tietenkin, Jussi oli saanut ns. caffè corretton eli korjatun kahvin, vaikkei sitä pyytänyt. Eli se Jäger-likööri oli lirautettu kahvin sekaan korjaukseksi, kuten täällä tapana, ja sehän aina kysytään, että näinkö tehdään. Mutta viestintä ei nyt pelannut. No toinen Jäger tuli ihan kuivana ja kyllä sille naurettiin. Voihan se olla. että Jussi alkaa juomaan nyt vain korjauskahveja…

Tänään on ollut valoisampi päivä kaikin puolin muutenkin. Pienet pelot, tai suuretkin, siitä, että miten kaikki täällä menee ja miten läheisillä menee tämän matkani aikana, ovat haihtuneet lähes olemattomiin. Eilen sain jo kolmannen kerran energiahoitajaltani voimaannuttavan tunnin energiahoidon ja pilvet, sumut, pelot ja epävarmuus väistyivät. Uskon, että nyt on aika elää ja tehdä unelmista totta, aloittaa kaikkea uutta ja nauttia, kiittää, että elossa ollaan.

Kissin sulhanen Pallino on sitkeä. Vaikka itse Kiss ei niinkään enää innostu, niin Pallino käy kierroksilla. Päivällä hän raapi aidan ulkopuolelle jäävää keittiön ovea tarmokkaasti. Aamulenkki tehtiin Kissin kanssa salaa talon alapuolelta, viinitarhan reunustaa pitkin. Kaikki aidat ja portit kiinni. Mutta kun palasimme, niin eikös sulho ollut keskellä pihaa ulko-oven vieressä toivottamassa neitoa tervetulleeksi. Piti ihan tutkia, mistä raosta hän on puikahtanut. Ja selvisi, että alas viinitilalle vievän polun puuportin olin itse sulkenut löysästi, ja sieltähän sitä onnen onkija toiveikkaana pujahti.

Vähän on raskasta huolehtia Kissin siveydestä nyt, mutta kai tuo huuma nyt ainakin joulun alla loppuu..

Puutarhahommat tänään: käänsin kuivumaan asetellut laakerinlehdet, koska näin se tulee tehdä joka päivä. Niitä on aika paljon, koska talon laakeri on valtava eikä siihen jäänyt merkkiä hamstrauksestani. Jos kuivaus ei jostain syystä onnistu, mitä teen parilla sadalla laakerinlehdellä? Voisinko alkaa levätä niillä, laakereillani?

Puhdistin ja viiltelin myös keräämäni oliivit ja laitoin ne likoon kylmään veteen. En ole vakuuttunut lopputuloksesta, mutta pitää ihmisen opetella oliivin käsittely, jos sen pihassa kasvaa oliivi. Tai no, ei ihan sen omassa pihassa, mutta leikisti ainakin.

Tälle päivälle annan hyvät pisteet. Taikatalvi paranee päivä päivältä.

Talvi Piemontessa 20.11. Arki alkoi

Syksyn värejä lenkkitien varresta

Nyt on ”lomat” lomailtu ja palasin arkeen. Ei ulkona syömistä eikä viinin lipitystä. Pesin pyykiä ja kuopsutin vähän kukkapenkkiä (ai että se olikin pitkästä aikaa kivaa!), kolmen kilometrin lenkki Kissin kanssa. Aurinkoinen päivä on taas tänäänkin, tosin sääennuste sanoo, että illalla saattaa sataa. Lämpöä on +12 astetta.

Sadonkorjuuta harjoitin tänään myös. Kiikuin yläpihan reunuksella oliivipuun kimpussa. Keräsin vadillisen ja nyt pitää tutkia oliivinsäilöntäohjeita. Olen saanut luvan hyödyntää myös pihassa kasvavia maustekasveja. Niinpä keräsin ison kimpun rosmariinia, jota ripotan illalliseni eli uunijuuresten päälle oliviiöljyn ja suolan kanssa. Saksin myös kipollisen isosta laakeripuusta yläpihalla. Oliivipuuta aion yrittää siemenestä kasvattaa Suomessa, kukkaruukussa tietenkin.

Kiss haikailee vieläkin lemmentuskaansa. Minä alan lukea italianläksyjä taas innolla. Kirjoittelen vaikeita ilmaisuja pikkulappuihin ja vihkoon. Kauppalistat yritän tehdä paikallisella kielellä, siinäkin oppii. Äly-tv:n salaisuus ei vielä ihan täysin auennut, mutta täytyykö sitä yleensä katsoakaan? Netin kautta kuulen Suomen uutiset ja katson YleAreenaa ja Maikkarin Katsomoa. Eilen jäin kolmen jakson ajaksi seuraamaan Renny ja Johanna Harlinin elämää. Onpa siinä viehättävä ja fiksu pariskunta, joiden keskinäinen kiintymys paistaa kauas. Eikä elokuvaohjaajan ja -tuottajan elämä todellakaan ole mitään glamouria. Sarjassa on liikuttu aiemmin mm. Kreikassa ja Bratislavassa kuvauksissa, välillä Harlinien kotona Miamissa ja Suomessa Tammion saaressa. Kiva on katsoa, miten pieni perhe pitää yhtä vaikka työ, muutot, lapsi ja koira vaativat aika lailla joustavuutta. Suosittelen.

Pitää aloittaa tällä viikolla Liisan tilaama islantilaisvillapaita. Se onkin jo kuudes vuoden sisällä, kaikki erilaisilla väreillä, mutta samalla ohjeella. Tämä kuudes tulee ihan uudella kuviolla. Niin rentouttavaa!

Tänään ei tullut juurikaan töppäiltyä, joten oma Päivän Moka jää kertomatta. Mutta voin ehkä kertoa pari esimerkkiä tulomatkalta eli Matkan Huonoimmat Vitsit:

Jussi: Hirveästi täällä noita Ausfart-nimisiä paikkoja! Taas tuossakin yksi. Miten kukaan tietää, mikä Ausfartin kylä oikeasti on kyseessä? Kummaa porukkaa nää saksalaiset.
Minä: Mut onhan Puolassakin ainakin yksi Ausfart-niminen.
Jussi: On vai? Mistä tiedät?
Minä: No onhan siellä se Ausfart, jossa on se pahamaineinen keskitysleiri!

(Pahoittelut kieroutuneesta huumorintajusta. Ja siis, Ausfart=kyltti rampille, joka johtaa pois moottoritieltä.)

Talvi Piemontessa 19.11. Yksin!

Kävimme joku päivä sitten pyrkimässä lähipizzeriaan, koska sen nettisivujen mukaan se olisi auki torstaisin klo 18.30 alkaen. No eihän se ollut, vaikka ulkona oli kyltti Aperto/Open. Kolkuttelin ovelle ja mummeli tuli avaamaan. Ei ole auki, ei! Sanoin, että kun ulkona on auki-kyltti. No, hän vain kohautteli olkiaan. Kun tiedustelin, milloin auki, niin huomenna, ylihuomenna jne. Ja kysymykseen, että minne asti on auki, hän vastasi että iltaan asti. No niinpä, tietenkin 🙂

Eilen sitten Jussi-apukuskin viimeisenä Roddino-iltana mentiin jo hyvissä ajoin, eli puoli seitsemältä samaan paikkaan. Siellähän ei tietenkään vielä ollut ketään asiakkaita, eiväthän italialaiset syö niin aikaisin päivällistä. Mutta pizzat olivat herkullisia, juuri oikealla pizzauunilla paistettuja, pohja rapea ja ohut, eikä menu ollut todellakaan hinnalla pilattu: kallein 12 euroa.

Jussi sompailee, merenantimet-pizza vaatii keskittymistä
Tyhjää on ennen seitsemää italialaisessa ruokapaikassa

Kissin rakkauskertomus jatkuu. Aamulla istui hän kaihoisana ja odotteli Pallinoa, joka kävikin antamassa nenänökkejä verkon läpi.

Ollaan tehty Kissin kanssa joka päivä pari kertaa 2,5 kilometrin lenkki, että neiti vähän rauhoittuisi. Ainakin hän väsähtää lenkkeilystä, tunteen palo ei juurikaan ole jäähtynyt. Mutkaista on tämä tiestö täällä, kuvista ei ehkä saa oikeaa käsitystä, mutta jos ajattelee, että keskittyminen vähän herpaantuu, niin kyllä aika kyytiä lennetään rinnettä alas.

Tänään vein Jussin sitten noin parinkymmenen kilometrin päähän Albaan rautatieasemalle, josta juna Torinon kautta Milanoon ja Milanosta vielä lentokenttäjuna Malpensan lentoasemalle. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Onneksi on nämä uudet sovellukset, Finnairin liput ja Omion-rautatiesovelluksen junaliput saa matkapuhelimeen. Kunhan vain se puhelin pysyy matkassa…!

Asemalla vempailin autoa ahtaalla pihalla ja pysäköin sen sitten ihan väärään paikkaan. Ystävällinen italialainen mies tuli neuvomaan, mihin kannattaa se siirtää. Hän jopa tuli viisaamaan ruutuun peruutustani, koska oli huolissaan, että saan parkkisakot. Mentiin siitä sitten aseman kahvilaan ja mies istui siellä jo – Jussi osti hänelle juoman kiitokseksi. Olen huomannut, että nämä piemontelaiset, pohjoisitalialaiset ihmiset eivät ole ollenkaan samantyylisiä kuin esimerkiksi Napolissa. Täällä ollaan rauhallisia ja melko vähä-äänisiä, kun taas etelässä huutoa, säksätystä ja huitomista kyllä riittä – mitä myös on todellakin oikein viehättävää seurata.

Albasta tulin siis Kissin kanssa takaisin tänne Roddinon talolle. Täällä nyt ainakin 6-7 viikkoa retriitissä, yksin, odottamassa Piemonten joulua ja uuttavuotta. Ja ystävääni, joka on luvannut tulla kylään ja palata kanssani autolla Suomeen. Vähän itketti, kun halasin Jussia asemalla. Mutta meille käy hyvin, uskon. Koska meille käy aina loppujen lopuksi hyvin.

Ja ystävät, lukijat: jos tulee mieleen lähteä lomalle tänne joskus, niin tämä talo on vuokrattavissa. Ja todellakin, niin hieno paikka, upeat maisemat, kaikki pelaa. Myöhemmin laitan vähän kuvia sisätiloista ja tietoja lähipalveluista sun muusta. Itse haluan kyllä tulla tänne uudelleen ilman muuta. Niin no, ellen sitten saa tällaista ihanaa taloa itselleni näiltä seuduilta. Lotto on vetämässä!

Vielä vähän omista tunnelmistani. Otin Suomesta mukaa muutaman kirjan, joihin kuului Aino Kallaksen Kootut teokset. Tämä kuvio on sillä lailla mielenkiintoinen, että teini-ikäisenä luin Kallaksen Sudenmorsiamen. Ja sitten ajauduin aikuisena Lopelle, jossa Aino Kallas vietti aikaa. Olisin etsinyt tämän Kallas-jutun tähän, mutta Lopen kunnan sivut on taas tehnyt jokin ikävä uusi mediayhtiömeedio, joka on kadottanut helpoista reiteistä kaiken.

Se Kallaksen Sudenmorsian on oikeasti karmiva ja liikuttava tarina. Ja tietenkin kiinnostavaa tämä Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarina ja yhteys ja heidän oleskelunsa Lopella. Nyt luen Sudenmorsianta Italiassa. Kaikkea sitä tapahtuu. Kaikella on yhteys jonkin kautta.

Talvi Pienontessa 18.11.

Taidan aloittaa tässä päiväkirjassa osion Päivän Mokat. Niitä on vähän jo tullut enkä ole muistanut kaikkia mainita. Laitan nyt keräilyerän kahdesta tähänastisesta:

  • kohellus päin puomia moottoritien tieveroasemalla
  • ostin marketista muka pikakahvia – no se ei ollut pikakahvia, vaikka oli kahvihyllyssä. Se oli sikuria. Ei mene jatkoon kahvipöydässäni.

Eilen tutustuin Roddinon kunnantaloon. Vähän nauratti etukäteen. Lopen kunnantalolla sitä on tullut vietettyä joltisenkin paljon aikaa, valtuuston ja hallituksen sekä lautakuntien kokouksissa. Täällä oli erilainen velvollisuus, kun piti hakea kunnan kustantamia jätesäkkejä. Niitä oli kyllä keittiön laatikossa, mutta väri vaihtui juuri nyt eikä jätteenkuljetusyhtiö huoli väärää väriä kyytiin.

Kiss on nyt rakastunut tulisesti naapurin Enzon Pallino-koiraan. Kissin juoksu alkoi (taas nappiajoitus!) juuri kun lähdettiin matkaan. Nyt lienee juuri se otollisin aika ja kyllä nämä tulisesti lempivätkin toisiaan. Saa olla tarkkana, ettei käy hassusti ja niitä tuliaisia pääse syntymään. Tänään Kiss loikkasi virkeästi kaikkien verkkojen ja pihalaatoista tehtyjen esteiden yli rimpsalle. Onneksi ehdin hätiin.

Tänään käytiin taas supermarketissa. Etsin kiivaasti kynsilakanpoistoainetta, mutta sitä ei ollut missään. Tankkasin pellettejä takkaan, leipää ja juustoa. Tultiin sitten ”omalle” kylälle ja käytiin kahvilla paikallisessa baarissa, josta saa myös vähän kaikkea elintarvikkeista pesuaineisiin. Ja kas, sieltä löytyikin kynsilakanpoistoainetta.

Päivä ovat olleet tosi lämpimiä, eilen jopa plus 18 asteeseen kohosi mittari iltapäivällä. Yöt ovat kuitenkin kylmiä, onneksi on kaksi takkaa, tavallinen ja pellettilämmitteinen. Suomalaiselle makkarin +18 tai +16 ovat vain hyvän unen takaajia, eli nyt ei ehkä joka päivä vielä edes takkaan tarvitse tulta laittaa.

Huomenna ajan Jussin Albaan junalle, josta hän pääsee yhdellä vaihdolla Milanon Malpensan kentälle. Bongattiin edullinen lento Helsinkiin.

Täytyy tunnustaa, että vähän jännittää. Eilen harjoittelimme lumiketjujen käyttöä. Ne olivatkin todella hankalat laittaa päälle, vielä hankalammat poistaa. Itse asiassa jouduttiin ottamaan rengas irti, että ketju irtosi. Minähän en saanut rengastakaan rengasavaimella pois vähäisillä voimillani, kun nehän oli laitettu koneella kiinni tiukkaan. Siksi vähän mietityttää paluumatka. Mutta kuten sanottu, tulevaa on turha murehtia. Mummon pitää vaan nyt harjoittaa mindfullnessia eli läsnäolemista ja nauttia tästä ihanuudesta. Siis oikeasti, tämä paikka on ihana.

Talvi Piemontessa 15.11.

Aamu lupailee lempeää aurinkopäivää –
aamutee ihanasta Rauni-ystävän lahjoittamasta kupista

Eilen luulin iltalenkillä, että Roddinossa ja lähes koko tienoossa on sähkökatkos. Kirkkoa ei näkynyt tavallisella paikallaan kylän mäellä eikä laaksoista vilkkunut kotien valoja. Selvisi kuitenkin, että kuuluisa Piemonten sumu oli laskeutunut. Taskulampun valokentässä näkyi pienen pieniä hiutaleen näköisiä pisaroita: sumu tiivistyi. Ja täydellinen pimeys sekä uskomaton hiljaisuus saivat aikaan tunnelman kuin olisi kävellyt pehmeässä tummassa pilvessä.

Päivä oli ollut kuitenkin varsin lämmin ja aurinkoinen. Aamulla lähdin Kissin kanssa päättäväisesti talsimaan kylälle päin. Ajatus ei ollut ihan loppuun asti hiottu. Kiss-hauvalla on nimittäin ”ne”, eli juoksuaika. Hän on matkannut huvittavat turkoosit pikkupöksyt jalassa koko reissun aina Kanta-Hämeestä asti. Nyt alkaa olla jo huippuhetket, mikäli olisi aikeita saada vielä yhdet pennut. Joten hänen parfyyminsä sitten houkutteli naapurin Enzon vapaana ohikulkijaliikennettä päivystävän Pallino-koiran maskuliiniset vaistot esiin. Pallino lähti seuraamaan meitä ja Kiss myös ihan innostui. Parinsadan metrin päässä myös leipomon Ringo-koira teki tuttavuutta. Eihän siitä mitään tullut, en halunnut tehdä itseäni ja koiraani naurettavaksi, vaan käännyin ja vein Kissin takaisin. Mitenköhän monta koiraa olisi ollut perässämme, jos olisi taivallettu pari kilometriä? Siitä olisi ehkä tullut uusi kylälegenda: hullu mummo mustan koiran kanssa ja kaikki kylän uroskoirat perässä! Toisaalta tietenkin, jos olisi hassusti käynyt, niin ehkä nämä pennut olisivat olleet kiinnostava sekoitus? Ei kuitenkaan – ei Kiss enkä minä haluta enää yhtään penturumbaa.

Tänään aamu sitten aukeni ihan pilvettömänä ja tuulettomana, ihan kuin sumu olisi pessyt ja kirkastanut maiseman yöllä. Kävinkin heti aamuteen jälkeen kuikuilemassa lähimmän leipomon pihalla – minullehan kerrottiin, että sieltä voi käydä suoraan ostamassa tuoretta leipää ainakin joinain päivinä. Ja koska Kiss tuli mukaan, olimme pian kaikki kolme tuoreen leivän tuoksussa leipomon ovella. Siis me kolme, minä, Kiss ja Pallino.

Ihanaa leipää olikin. Mutteripannusta vahvat kahvit ja pihalle taas nauttimaan. Päivällä ajeltiin Doglianoon, kun saatiin vinkki monipuolisesta tavaratalosta vuokraisännältä. Ja kyllä vain, Mercatosta löytyi kaikkea maan ja taivaan väliltä. Myös vehnätöntä koiranruokaa. Vaikka Kiss ei nyt juuri ajattele mitään ruokaa, kun se Pallino vain on mielessä. He seurustelevat välillä verkkoaidan välitse. Ja kyllä masentaa Kissiä se aita, jonka typerä emäntä taas sulki estämään lähikontakteja. Tässä katseessa on todella vähän syyttävä vivahde:

Ilma oli niin kirkasta koko päivän, että uskomattomat Alpit lumirinteineen näkyivät nyt ensimmäistä kertaa täällä selkeästi.

Kävelin vielä yksin lenkin Roddinon keskustassa, jonne matkaa jotain pari kilometriä. Tein löytöjä, yksi niistä oli Michelin-tähdellä vuonna 2021 palkittu ravintola Gemma. Sitä etsivät muutkin turistit, mm. keski-ikäisten miesten moottoripyöräporukka, kysyivät minulta vieläpä tietä sinne. Ihan nenämme edessähän se olikin, mutta tietenkin täyteen buukattu.

Kauniita kattoja, laaksoja, kiinnostavia kasveja, joiden nimet pitää selvittää. Istuin hetken baarin terassilla seuranani kehräävä kissa. Ja yhä ihmeellistä, rauhoittavaa hiljaisuutta. No, tosin koirat haukkuvat koko ajan pihoillaan ohikulkijaa. Yhden pihan koira kuullosti aika erikoiselta, joten menin ihan portin viereen kurkistamaan, kuka se noin jylhällä äänellä murisee. Koira paljastui mustaksi possuksi, joka tihrusti minua ystävällisesti rautaportin takaa.

Maljaköynnökset ja ruusut vielä paikoin täydessä kukassa.

Punainen vasen silmä on jo hieman vaalentunut. Näytän siis enää vain haalistuneelta Halloween-hahmolta. Myös silmälasit peittävät hämäävästi ja määrätystä kulmasta ei oikeastaan enää huomaa koko verenpurkausta. Piemonten ilma näköjään parantaa.

Talvi Piemontessa 2

Perillä!

Sunnuntaina iltapäivällä vihdoin pääsimme perille. Takana ajo Sveitsistä Milanon ohitse kohti Torinoa. Piemonten maakunta siinteli unelmissa ja myös horisontissa. Ei suurempia mokia tai vastoinkäymisiä tällä etapilla tullut, mitä nyt kerran ajoin tietullin puomin läpi (aurinkosuoja esti näkyvyyden, vihreä valo vaihtui punaiseksi ja eikös puomi lävähtänyt tuulilasiin). Luojan kiitos, nämä puomit eivät ole rautaa vaan styroksia. Kädet vapisivat vielä kilometrin tapauksen jälkeenkin. Toisaalta, ajattelin, mitä sitten? No ei yhtään mitään.

Eipä serpentiinit jättäneet meitä edes Sveitsin jälkeen. Kun saavuimme tänne lähelle määränpäätä, kävi ilmi, että kiemuraista ja mäkistä on tienoo. Ero Sveitsiin tietenkin ainakin se, että tiet ovat minimaalisen kapeita eikä rotko tien sivussa ole niin syvä. Mutta suoraan täällä ei kyllä pääse päämäärään, vaan rattia joutuu veivaamaan olan takaa. Tuleepa ihan mieleen vanhat ralliharrastusajat.

Kun vihdoin Googlen navigaattori ilmoitti, että ”Olet perillä määränpäässä”, tunsin itseni voittajaksi. Iso unelma, lähes kahden vuoden takaa kypsynyt. Ja nyt olen tässä! Ja tunnen ja tiedän, että tämä on vasta alkua uudelle elämälle.

Olemme siis Roddinossa. Sunnuntaina iltapäivänä täällä paistoi aurinko. Talon pihasta näkyi kylän, vai onko tämä kuitenkin kaupunki – en osaa sanoa, kirkontorni ja alhaalla ja ympärillä mitäs muuta kuin viiniviljelmiä joka puolella. Kaunis syysruska on tullut tännekin, mutta ruoho on vielä vihreää ja lämpöä päivisin peräti 14 plus. Riemastuimme niin tästä paikasta ja talosta, että aivan unohdimme vuokranantajiemme neuvot hälytyksen poistamisesta sun muista yksityiskohdista.

Talon alapihan edessä aukeaa viinitarhaa. Ja niitä riittää joka puolella tässä kunnassa. Toinen vallitseva viljelys näyttää olevan jokin hedelmäpuu, niitä tarhoja löytyy myös joka tien varrelta. Pitää selvittää, mitä ne ovat. Tässä talossa on pienet pihat, ylä- ja ala-, ja niissä on mm. yksi nyt juuri hedelmiään tekevä oliivipuu. Saamme kuulemma hyödyntää oliivit. En ole vielä ehtinyt tutkia, miten säilöntä tapahtuu, mutta ilman muuta ainakin purkillisen oliiveja yritän tuoda Suomeen tuliaisiksi.

En vieläkään ihan usko, että todella tein tämän. Välillä heräsin Turussa aamulla niin ahdistuneena ajatuksista, että olen ihan päästäni vialla, kun lähden tällaiseen vaikeaan kuvioon. Onneksi harjoittelemalla omien ajatuksien juoksua voi omat tuntemukset kääntää positiivisiksi (sillä ajatuksiaanhan voi harjoittaa, vanhoja uskomuksia voi poistaa – juuri niitä, jotka sanovat, että älä nyt hulluttele äläkä vaan luule itsestäsi liikaa).

Filosofiat sikseen. Konkretia on nyt se, että mummo asuu täällä kaksi kuukautta. Kyytimies Jussi jo alkaa katua, että otti lennon jo viikon päähän täältä pois. Ymmärrän täysin! On ollut turvallista ajella Euroopan ja Alppien läpi, kun seurana on joku, joka ymmärtää autojen päälle jotain. Vaikka kaikki meni hyvin, toki mielessä kaihertaa se auton puolan rikkoutuminen ja mystinen akun purkautuminen. Mutta jälleen: miksi niitä surra, ne ongelmat menivät jo – ja tulevia ei vielä ole.

Takana Alpit – tunnin matkan päässä.
Viiniviljemät, paikan pääasiallinen toimeentulo
Mukava herätä tällaiseen näkymään makuuhuoneen ikkunasta
Ilta hämärtyy, nyt sisälle
Niin, sitä viiniä, viiniä joka puolella
Pieni onnellinen koira sai auringon takaisin marraskuussa!
Ja voi nauttia myös takkatulen lämmöstä, kun ilta viilenee

Talvi Piemontessa jatkuu 1

Matkan kunniaksi varhaiset glögit ja hyvää tuulta reitille:

Hieno kokemus Finnlinesilla. Oli mahdollisuus tai oikeastaan pakko viipyä laivalla vuorokausi ja vähän enemmänkin. Netti ei ilman lisämaksua toiminut, joten aika kului kivasti lukemiseen ja koiran ulkoilutukseen ulkokannella. Tarjoilut olivat kylläkin ruhtinaalliset, kun olimme maksaneet ateriapaketin.

Vähän piti kuitenkin törsätä ja fiilistellä, kohtahan on pikkujouluaika. Nyt kohta joulutunnelmissa, joten glögin paikkahan se oli, kuten yllä kuvasta näkyykin.

Netti ei toiminut, välillä kyllä pätkittäin, mutta siihen olin jo asennoitunutkin. Ei tänne olla tultu somettumaan, vaan irtiottamaan! Ruoka oli liian hyvää, se yllytti ahmimaan, mutta pidin järjen kädessä.

En voi moittia keittiötä, henkilökuntaa, palveluita yleensäkään enkä lemmikki-ihmisten olosuhteita. Lemmikkien henkilökunta ehkä oli eniten kovilla, kun huomiota ei älyä tarpeeksi jakaa:

Kolmenkymmenen tunnin merimatkan jälkeen saavuimme Travemundeen. Siitä kurvattiin Lyypekkiin, vuokraajamme suosittelemaan hotelliin. Se olikin loistovalinta. Hyvä ja tilava, lemmikkiystävällinen paikka, jossa monipuolinen aamiainenkin. Sitten alkoi se oikea matkataival, aamulla 10. marraskuuta. Kohti etelää, pitkin Saksan moottoriteitä.

”Ajelet liian hiljaisesti”, kuten Simo Salminen aikanaan riimitteli. Moottoritiellä ajamisessa on tietty rentous. Ei tarvitse etsiä kääntymisiä, koska ne tulevat hyvissä ajoin tiekylteissä näkyviin ja myös navigaattori muistuttaa koko ajan. Toisaalta sitten ajonopeus hämää. Totutkin yhtäkkiä 125 kilometrin nopeuteen eikä se tunnu missään. Juuri kun olet siihen tottunut ja ajat yleisintä sallittua 130 kilometriä tunnissa -vauhtia, ohitsesi suhahtaa joku Mersu tai Audi tai jokin, jota et ehtinyt nähdä. Mietit vain, että onko tuon ohittajan nopeus ehkä 150 tai 180 peräti. Kun on alkukankeudesta päässyt niin huomaa, että ajanpa sitä minulle sopivaa nopeutta ja väistän jos vaaditaan. Kukaan pienemmillä tehoilla ajava ei ole vastuussa siitä, jos isompi mörsseri ei juuri nyt pääse ohittamaan. Kuikuilkoon perässä. Enkä tarkoita, että nopeiden autojen kuljettajat olisivat jotenkin törttöjä. En ole nähnyt yhtään itsetuntoani loukkaavaa käyttäytymistä heiltä päin, vaikka ajan pikkuisella Renault Moduksella.

Pitkää on ja ikävää matkata Saksan läpi. Toisaalta se on helppoa. Yhtäkkiä sitten lähellä Nurnbergiä laskeutui pimeys, oli rankkaa sadettakin pidellyt. Joten tilattiin netin kautta yöpaikka Bambergista. Se oli erinomainen. Koiran sai ottaa mukaan huoneeseen, aamupala ja autopaikka järjestyivät heti. Vielä nälissämme kyselimme ruokapaikkaa. Se löytyi 200 metrin päästä, kreikkalainen mukava ravintola. Kauhea remakka lävähti vastaamme heti ovella. Niin, mehän olemme Saksassa ja saksalaiset jos ketkä osaavat pitää ääntä. Mukava tunnelma olikin, ruoka erinomaista ja kaipa se talon tarjoama ouzo-lasillinenkin auttoi viihtymisessä. Jussi halusi wienerleikkeen ja sai. Noin lapsen tyynyn kokoinen palanen tuotiin eteen ja kun siitä jäi 10 prosenttia syömättä kyseli tarjoilija huolestuneena, että olikohan kaikki ihan ok.

Viereisessä pöydässä Peter Nygårdin näköinen mutta paksumpi mies piti hauskaa seurueen kanssa. Ihmisiä lappoi solkenaan, ilmiselvästi paikka oli suosittu, enkä ihmettele.

Seuraava päivä oli lauantai ja ajettiin Sveitsin puolelle. Puolitimme ajovelvollisuuden, itse en tykkää sateessa enkä pimeässä ajaa, koska hämäränäkö ei ole niitä parhaimpia. Noin 400-500 kilometriä jaksettiin päivässä ajaa eikä tuntunut tarpeeksi nopeasti matka taittuvan. Pitihän välillä tankata, ulkoiluttaa koiraa, kahvitella ja syödäkin.

Kaameassa kaatosateessa jätimme Saksan taaksemme. Luikahdettiin Sveitsin puolelle iltapäivän vielä valoisilla tunneilla. Kovasti harmittelin, että Sveitsin tietullit verottavat matkakassaa, mutta eipä niitä missään kyselty. Sveitsi alkoi näyttää Sveitsiltä heti: vuoristoa ja lumihuippuja sukelsi yhtäkkiä esiin.

Päätimme, että kannattaa yöpyä ennen Italiaa, että jaksaa, eikä tarvitse pimeässä kiipeillä vuoristoteitä. Äkkiä vain puhelimesta etsin lähimmän hotellin, joka oli noin 16 kilometrin päässä, ja sain jopa varattua sen saman tien. Mutta mitkä 16 kilometriä! Istuin nyt pelkääjän paikalla ja tukka nousi pystyyn, kun tie kulki aina vain ylemmäs ja ylemmäs, korvat menivät lukkoon korkeuseron takia, ja oikealla huima pudotus rotkoon. Tulipa siinä mieleen, että pitäähän minun ajaa täältä tammikuussa takaisinkin. Juuri siihen saumaan osui aika hyvin Tuulen viemän Scarlett O’Haran ongelmatilanteeseen sopiva kuolematon lause: ”En ajattele sitä tänään, ajattelen sitä huomenna”, ja näin minäkin tein.

Huvittava pieni ravintola-hotelli löytyi siis vuoren rinteeltä ja olihan sekin elämys. Paikka oli itse asiassa kylän ainoa ruokapaikka, pizzeria, joka majoitti myös turisteja. Melko ankeassa huoneessa kaksi sänkyä, käytävällä vessa ja suihku. Salissa istui tullessamme yksi iäkkäämpi mies juomassa totiaan. Kikkarapäinen isäntä säntäili tehokkaasti näyttämässä yläkerrasta huoneemme, laittamassa sen lämpöpatterin päälle vihellellen ja hyräillen koko ajan iloisesti. Toti-miehen kanssa juttelin loistavalla (=olemattomalla) saksan kielelläni (siis oppikoulussa 2 vuotta vapaaehtoista saksaa, yksi tunti viikossa!) mistä ollaan tultu ja mikä koira hänellä ja meillä. Huoneen ikkunasta avautui näkymä – tietenkin – lumihuippuiselle vuorelle. Illalla syötiin pizzat alakerrassa, jonne lauantai-illan kunniaksi tuli asiakkaita ihan tungokseen asti. Monella oli koira mukana ja meitä turisteja tietenkin tarkkailtiin uteliaina. Oma koira piti viedä nukkumaan, sillä hän ei ollut ollenkaan tottunut siihen, että ravintolassa voi hänen isäntäväkensä kanssa vierailla myös muita nelijalkaisia.

Illalla vielä kävelin Kissin kanssa ylös mäkeä (niin, no mäkihän se vuorikin on), ihan rautatieasemalle asti, sillä todellakin, siinä vuorensyrjässä meni rautatie. Aamulla sitten uusi lenkki, jonka aikana tähystelimme alaspäin. Siellä oli sunnuntaiaamun metsämiehiä lastaamassa autoon koiria ja metsästystavaraa. Kirkonkellot moikasivat joka puolelta, olihan sapatti alkanut.

Nyt alkoi näkyä isoja mäkiä
Kissin kanssa sunnuntaiaamun lenkillä
Takaa vuorten aamu nousee… Sunnuntaiaamuna hotellin ikkunasta

Tässä mennään päin vuorenseinää