Luin tämän Lasse Lehtisen kirjan joskus työuran alussa, jolloin olin jo vahvasti mukana Venäjän kaupassa, tai siis Neuvostoliiton kaupassa. Ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, mutta hämärästi muistan huvittuneeni tarkkanäköisyydestä. Olinhan itsekin huomioinut, miten miesvaltaisessa Suomen idänkaupassa asiat hoituivat.
Asiat hoituivat siten, että suurin osa kauppamiehistä, asiantuntijoista ja päättäjistä länsipuolella oli miehiä. Ja neuvostopuolella naisia kuitenkin oli paljon enemmän neuvottelupöydässä. Silloin olin aika sinisilmäinen ja vaikka tajusinkin, millainen meidän neuvottelutulkkien asema oli, ei se jotenkin haitannut. Työ oli antoisaa, venäläiset hurmaavia ja vieraanvaraisia, joka päivä oppi jotain uutta ja se oli ainakin minulle juuri sellaista, mistä olin haaveillut. Vaativat tekniset neuvottelut ja vielä herkemmät kaupalliset neuvottelut (niistä en pitänyt, mutta rakennustekniikkaa lähes rakastin) saivat ainakin itseni tuntemaan, että ammatissa kehittyy ja tietenkin sain uusia ystäviä myös venäläisistä kumppaneista.
Lasse Lehtisen kirja on siten kiintoisa, koska se kuvaa kenkäteollisuuden isoa tekijää. Minähän myös siirryin rakennusteollisuudesta kevyeen, eli kenkätehtaaseen, joka oli iso tekijä itämarkkinoilla. Lehtisen kuvaukset Moskovasta, neuvottelupaikoista ja koko kaupungista saavat pienen nostalgiaruiskeen itselleni.
Mutta nyt tämän päivän valossa kun luen kirjaa, tajuan niin hyvin, että kun Lehtinen kuvaa tätä ”punaista” vuorineuvosta, hän samalla kuvaa itseään. Ja punainen vuorineuvos, vaikkakin kirja on niinkin myöhään kuin 1980-luvun lopusta, on suoraan sanoen iljettävä esimerkki siitä pahimmasta päästä kauppamiehiä.
Ja kun olen katsellut Lehtisen ivailua nuorten naispoliitikkojen toiminnasta, niin nyt ymmärrän todella hyvin tätä kirjaa. Ja myös sitä katkeraa kateutta, mitä lehtiset ja muut nimeltä maitsemattomat tuntevat näitä halveksimiaan kohtaan: maailmanhan piti olla meidän, meillähän oli veljessopoimus! Nyt täällä on meidän veljeskuntaan sopimattomia, sannaperhanamariinit, lihurrianderssonit, saarikkojyrät ja muut. Nyt kun päästiin siitä Jutasta, jota me niin pelättiin, niin taas tuli naisia.
Oli kuitenkin mukavaa palata Lasse Lehtisen myötä neuvotteluhuoneiden tunnelmiin, Tolstoi-junan kolkkeeseen, mustien Tshaika- tai Zhil-autojen kyytiin, niitähän me suomitulkit jouduimme tilaamaan aina aamuksi, että päästiin ajoissa neuvotteluihin rakennus- tai konetoimitussopimuksista.
Siitä Lehtisen kirjassa en pitänyt, että hän, omaa tyyliään noudattaen, alensi tulkit ikävästi ulkonäön ja iän kautta kategorioihin. Vuorineuvoshan myös käytti varmaan tulkkeja tulkitsemaan asiakkaan muitakin kuin kielen ymmärtämiseen vaatimuksia.
Tietenkin ymmärrän, että kirja on parodiaa, ironiaa tai mitä tahansa sen kaltaista. Mutta kun tiedän, että todellisuus ei ollut kokonaan tuota, niin olipa hyvä että luin kirjan.
Minua kohdeltiin hyvin kun kuljin tulkkina Moskovassa ja silloisessa Leningradissa, niin ja etelässä myös, mm. Kalugassa, keskellä eimitään. Kaikki suomalaiset sähkärit, lvi-tyypit ja muut olivat kivoja. En koskaan kohdannut suomalaisten puolesta huonoa. Mutta toisaalta, me oltiin tiimi enkä ollut ulkopuolinen. Johtui osaltaan tietenkin siitä, että kaikki olivat riippuvaisia meistä tulkeista, ja kerran kohtasin suomalaisen neuvottelijan, joka osasi venäjää.
On minulla yksi huono – tai huvittavakin – muisto. Palattiin neuvotteluista Moskovassa iltamyöhällä ja tultiin hotelli Mezhdunarodjanaan. Seurueeni salkkumiehet livahtivat sisään. Minullakin oli salkku, täynnä papereita, ja liituraitahousupuku. Mutta minua ei ovimies päästänyt sisään ennen kuin lähin esimies tuli väliin. Luulivat minua maksulliseksi naiseksi. Noh, minähän olin maksullinen. Sainhan minä maksua töistäni (vähän).
Mutta: Se Lehtisen kirja, nythän se arvio jäi vähän muistojen alle. Itsessään tapahtumat varmasti ovat kuin ovat eli fiktiossa on vahva todellisuuspohja. Ja varmasti tällainen vuorineuvos on ollut olemassa. Tunnen yhden vuorineuvoksen, ei nimiä, mutta hän ei ollut iljettävä kuten tämän kirjan.
Oli terveellistä ja vähän nostalgistakin lukea kirja taas. Mutta jotain kertoo, eikä se ole enää huumoria, vaikka Lehtinen niin sanookin, se, että vuorineuvos on naisvihaaja, vasemmistovihaaja, luulee, että rahalla saa kaiken, eikä opi koskaan mitään.
Ja sitä paitsi. Jos olisin asemassa, missä Lehtinen oli kirjaa kirjoittaessaan (hmm, oliko hänellä joku asema?), niin olisin ollut huolissani siitä, että kustannustoimittaja ei ollut ajan tasalla. Tai ehkä kustannustoimittajaa ei ollutkaan. Siksi kirjaan jäi ikäviä kielioppivirheitä. No niin, ehkä kun tietää Late Lehtisen juomatietoisuuden laadun (en häntä tunnista siis asiantuntijaksi enää juomien suhteen, vaikka niin antaa itsestään ymmärtää), niin oikeasti, angostuura on oikea juoma, mitä se agnostuura on, Luoja tietää. Tai ainakin kustannustoimittaja ja oikolukija.
Olin inhottava tässä arvostelussani. Johtui siitä, että se aika paljon veti lokaan sitä isoa taloudellista hyvää, mitä neukkukauppa toi Suomelle ja mikä nyt on unohdettu kokonaan. Olkoon mikä vain hallitus vallassa, mutta kyllähän meidän teollisuutemme kasvoi itäkaupan avulla.
Nyt halveksitaan poliitikkoja ja päättäjiä, että tekivät liikaa kauppaa Venäjän kanssa. Samat tyypit ärsyyntyvät, kun ei tarjolla olevia mahdollisuuksia käytetä.
Ai niin, tämän piti olla kirja-arvostelu. Sori siitä.