Ville Eerolan kirja nuoresta Mika Waltarista herätti kiinnostukseni, koska teininä ihailin Waltaria ja hänen aikanaan vaikuttaneita kirjailijoita ja runoilijoita, joista ehkä eniten Katri Valaa. Luin Waltarin Suuren illusionin kiihkeän samastuneena nuoreen itsensä etsijään, joka oli kuumasti rakastunut ja halusi nähdä ja kokea kaiken.
Eerola kirjoittaa sympaattisen vanhahtavasti, Mika subjektina. Romaani vilisee vanhoja sanoja: filosoofillista, pateetillista, sekä lainauksia latinaksi ja antiikin tarujen henkilöhahmovertauksia, joista osa menee minulla yli hilseen.
Hyvin lukijana pääsen kiihkeän nuoruuden tunnelmaan. Waltari matkustaa Pariisiin ja tekee läpimurron romaanillaan. Tuonaikaisten klassikoita halveksivien kirjailijapiirien ehdoton johtohahmo Olavi Paavolainen, jota Waltari ihailee ja inhoaa, teilaa kuitenkin joukkoineen romaanin. Pariisi, Istanbul, junat halki Euroopan, tuovat itselle mieleen 15-vuotiaana aloitetut junareissut. Minulla oli aina kirja mukana, luin koko ajan. Ja Eerolan kirjaa lukiessa tuntuu, että kuitenkin liian vähän.
Ehkä kaikki tapahtui näin, kuten romaanissa kuvataan. Tai ehkä ei. Romaani toi kuitenkin hyvällä tavalla mieleen ihania muistoja kuumasta nuoruudesta, kaipauksesta, odotuksesta, järjettömistä riskinotoista ulkomaisten kaupunkien yössä. Ja etenkin mielessä alkoi soida Mika Waltarin minulle läheinen runo, jonka Petri Pettersson on hienosti tulkinnut lauluksi:
”Minä olin niin nuori ja kiihkeä
ja kuumasilmäinen.
Bulevardeilla kiilsivät katseet
silmien maalattujen.
Kipein, ihanin nuoruuteni,niin katkerana nään –
miten hukkui se pimeän hotellin
porraskäytävään…”
Kirja jäi minulta kuitenkin kesken. Tunnelman rikkoi kuvaus siitä, kuinka nuori Mika kiusasi omaa uskollista koiraansa. En aio enää pilata mielialaa tällaisilla kuvauksilla – olen siinä ehdoton ja vaikka ne olisivat fiktiotakin, en siedä heikompien, etenkään eläimien kaltoinkohtelua.
Kirja ei ole huono. Mielenkiintoinen näkemys siitä, miten Mika Waltari koki kipeän, ihanan nuoruuden.
Eerola kirjoittaa sympaattisen vanhahtavasti, Mika subjektina. Romaani vilisee vanhoja sanoja: filosoofillista, pateetillista, sekä lainauksia latinaksi ja antiikin tarujen henkilöhahmovertauksia, joista osa menee minulla yli hilseen.
Hyvin lukijana pääsen kiihkeän nuoruuden tunnelmaan. Waltari matkustaa Pariisiin ja tekee läpimurron romaanillaan. Tuonaikaisten klassikoita halveksivien kirjailijapiirien ehdoton johtohahmo Olavi Paavolainen, jota Waltari ihailee ja inhoaa, teilaa kuitenkin joukkoineen romaanin. Pariisi, Istanbul, junat halki Euroopan, tuovat itselle mieleen 15-vuotiaana aloitetut junareissut. Minulla oli aina kirja mukana, luin koko ajan. Ja Eerolan kirjaa lukiessa tuntuu, että kuitenkin liian vähän.
Ehkä kaikki tapahtui näin, kuten romaanissa kuvataan. Tai ehkä ei. Romaani toi kuitenkin hyvällä tavalla mieleen ihania muistoja kuumasta nuoruudesta, kaipauksesta, odotuksesta, järjettömistä riskinotoista ulkomaisten kaupunkien yössä. Ja etenkin mielessä alkoi soida Mika Waltarin minulle läheinen runo, jonka Petri Pettersson on hienosti tulkinnut lauluksi:
”Minä olin niin nuori ja kiihkeä
ja kuumasilmäinen.
Bulevardeilla kiilsivät katseet
silmien maalattujen.
Kipein, ihanin nuoruuteni,niin katkerana nään –
miten hukkui se pimeän hotellin
porraskäytävään…”
Kirja jäi minulta kuitenkin kesken. Tunnelman rikkoi kuvaus siitä, kuinka nuori Mika kiusasi omaa uskollista koiraansa. En aio enää pilata mielialaa tällaisilla kuvauksilla – olen siinä ehdoton ja vaikka ne olisivat fiktiotakin, en siedä heikompien, etenkään eläimien kaltoinkohtelua.
Kirja ei ole huono. Mielenkiintoinen näkemys siitä, miten Mika Waltari koki kipeän, ihanan nuoruuden.