Kesä ja kaikkea mitä se toikaan!

Nyt se on ohi. Voisi kai jo tässä vaiheessa sanoa, että kesä meni. Sydämessäni se on elämäni yksi parhaista kesistä. Luulen kuitenkin sen johtuvan ihan itsestäni, ei niinkään säästä, onnistuneista tapahtumista tai juhlista. Näiden viimeksimainittujenkin suhteen: ei voisi olla onnellisempi!

Minun pieni suklaasilmäinen poikani meni naimisiin.

Miten siihen voi suhtautua? Jaakko on ollut minulle – anteeksi vain, eikä tarkoita mitään järjestystä lapsijonossa! – niin kovin rakas ja sellainen lapsi, jota tarkkailen, mutta josta en ikinä ole ollut huolissani. Vaikka kaikki luunmurtumat sattuivat just hänelle. Jo aivan ensimmäisinä kuukausina tämä mustasilmä hymyili ja hymyili vain, kaikille. Ikinä ei ollut hänestä huolta. Noh, murrosikä ja jotain pientä säätöä …

Onnelliset anopit

ja appiukot!

Siskonsakin on onnellinen näistä häistä.

Villejä lupiineja -häätanssi

Ja ne ihanaiset löysivät toisensa. Saara, Jaakon pitkäaikainen tyttöystävä. Mikä sydämellinen ja älykäs ihminen. Häät saattoivat minut (ja kyllä myös Jussin sekä Saaran vanhemmat, uskallan sanoa) aikamoiseen euforiaan. Kun kaikki loksahtaa kuten tuntuu oikealta.

No, häät sinänsä. Väsyttää kertoa, mutta itkin vuolaasti Kallion kirkossa. Itkin onnesta: minulla on ihana poika, minulla on pojalleni hieno kumppani, johon voi luottaa. Itkin myös siitä ilosta, jota näin oman lapseni kasvoilta, kun he astelivat vastavihittyinä ulos kirkosta:

Mitä äiti voi muuta toivoa?

Kuvia häistä tulee vielä enemmän. Mutta yksi yksityiskohta, itselleni arvaamaton. Vihkiseremoniaan liittyi uskomattoman ihana laulu-piano-esitys, jonka hääpari kuunteli alttarilta. Tämä laulu yllätti tietenkin, koska se oli minulle tärkeä ja toisaalta järkyttäväkin. Tässä siihen linkki (ohita mainos): Miten ja miksi?

Jahas. Kaikkea tapahtui muutenkin. Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtumassa tuli huhkittua hiki hatussa. Iso helle palkitsi meitä talkoolaisia, jotka tietysti pelkäsimme sadetta (sitä ei ole ikinä Valkeakoskella tullut, häiritsevästi).

Kovaa hommaa se on teltalla seistä ja markkinoida. Etenkin 30 asteen kuumuudessa. Mutta siellä vain oltiin.

Mahtavinta tietenkin oli rupatella iltasaunan jälkeen oman väen kanssa mukavassa ammattiopiston asuntolassa. Maailman asiat tulivat järjestykseen. Ja aamusta taas htaan pilli soi ja teltalle!

Teltalla saattoi saada myös ekakertaa-kokemuksen pomppimisesta!

Tulen NIIN kaipaamaan tätä velvollisuutta. Ehkä pääsen vapaaehtoiseksi eläkeläiseksi ensi vuonna?

Jatkuu…

 

Suku on paras

Uskomattoman mukava, helteinen heinäkuun serkkutapaaminen takana. Istuksin yksinäni tässä kelaamassa tapahtunutta. Siemailen juomaa, ihailen puutarhaa ja käyn läpi mukavaa helteistä päivää.


Ylinnä serkkuni Kari, sisareni puoliso Pekka, alhaalla serkku Outi, sisko Ritva, serkku Pauli ja velipoika Vesku.


Ja vähän huonompi kuva!

Äidin suvun serkut olivat kylässä. Äitini on Roihan sukua Simpeleen Änkilän kylästä. Änkilä on niitä kriittisiä kuntia, joista osa jäi Neuvostoliiton puolelle. Äitini kotitilalle näin ei käynyt, raja vedettiin läheltä. Isäni Tauno Nokelaisen oma tila jäi kuitenkin naapurin puolelle. Valitettavasti kertomusta tästä ei ole tallentunut. Myöskään isäni Tauno ei halunnut puhua sodasta. Ainoa, mitä häneltä siitä kuulin, oli se, että hulluutta oli tämä viimeinen, hyökkäyssota. Niinhän se olikin myös mielestäni, kun kasvoin teiniksi ja aikuiseksi. Ihailin isä-Taunoa siitä, että hän sanoi näin. Se mielipide ei varmaankaan silti parantanut sodan arpia.

Nämä äitini sukuhaaran ihmiset olivat nyt siis Lopella. Puhuttiin ja hälistiin, päiviteltiin karjalaiseen tapaan. Tyhjän naurettiin, jota kaikki heimot eivät karjalaisten tapaan osaa. Se vasta onkin terapeuttista. Tietysti syötiin Lopen perunaa (eivät pitäneet huonona) ja karjalanpiirasta, jotka siskoni toi. Nyt,  kun kesä alkaa kääntyä syksyksi, ajattelen tätä ihanaa helteistä päivää kaiholla.

Olin niin iloinen siitä, että myös sukutilan viimeinen asuttaja Pauli (Roiha) tuli vieraaksi. Tämä kahdeksankymppinen tervaskanto, joka ei muutu ulkoiselta eikä sisäiseltä olemukseltaan mihinkään suuntaan, on aikamoinen tarinankertoja, taiteilija ja filosofi.

Mukana kylässä olivat myös harvoin tapaamani serkku, kaunis, ihan äitinsä kuva Outi, joka on koonnut Roihan suvun historiikkia ansiokkaasti, veljensä serkkuni Kari, jota en ollut nähnyt niin sanotusti miljoonaan vuoteen. Ja tietenkin rakkaat sisarukset Vesku ja Ritva, jolla mukana aina yhtä hyväntuulinen miehensä Pekka (joka myös kuuluu kategoriaan ”ei vanhene”). Miksi näin epistä on elämä, että juuri miehistä monet säilyvät charmantteina ja sitten me ehkä jotkut muut emme…?

Valitettavasti osa serkuista jäi saapumatta. Ahti, veljeni, on hyvin sairas. Maria, Italian matkaseurani ja serkkuni oli estynyt, Marja-sekku, teiniaikani ihana ystävä, esikuva ja kirjeenvaihtotoverini ei myöskään päässyt.

Olen vakuuttunut, että nämä sukutapaamiset kannattaa järjestää. Nuorempana suku ei ollut tärkeä. Oli päästävä pois, uusiin maisemiin ja yhteisöihin. Ne monet kuitenkin jäivät mikä mistäkin syystä. Perhe ja suku eivät jää minnekään. Hyvin iloinen olin tästä alla olevasta Paulin lahjoittamasta, 1800-luvun laudasta tehdystä (joka myös oli osa suvun aitan seinää) kuvasta, jossa oli Roihan aitta.


Aitta ja kehys 1800-luvun aitan seinästä


Serkkuni Outi on kondiittorikurssit käynyt.Mahtavia Wilhelmiinoja sain tuliaisiksi

Itse olin ekaluokkalaisena Roihassa monet talviviikot ”huutolaisena”. Kas kun kotoa kouluun oli 5 kilometriä ja pakkaset, pimeys, tuiskut ja muut. Roiha oli kilometrin päässä alakoulusta ja siellä olin evakossa monet viikot, ikävöiden kotiin, vaikka elämä Roihassa olikin mukavaa. Myöhemmin, sitten isompana, en enää halunnut huutolaislapseksi sukulaisiin. Kävelin tai hiihdin metsän läpi reittiä, joka oli muistaakseni pari kilometriä lyhyempi kuin maantiematka viisi kilometriä. Metsään menin aamuisin talvella tukkitietä myöten. Oli pimeää, mutta en muistaa pelänneeni. Varmasti susia ja karhuja oli siihen aikaan enemmän kuin nyt, mutta niistä ei mitenkään erityisesti vouhkattu. Usein sain paluumatkalla kyydin tukkikuorman päällä. En usko, että luonteenpiirteeni outoudet kuitenkaan johtuivat tästä koulumatkasta, joka ei ehkä vastaa nykyajan lasten turvavaatimuksia.

Kolme päivää paratiisissa

Pikku Valkjärven yllä alkaa aurinko taas pilkahdella pienen tumman hetken jälkeen, vaikka illaksi luvattiin sadetta. Sauna lämpiää ja on niin tavattoman hiljaista. Koirat ovat väsähtäneet saaressa säntäilystä ja trimmausoperaatiosta.Radiosta tulee nostalgista genreä: Tauskin Sinä vain, Kirkan Pyydä vain ja sitä luokkaa.

Olen nyt toista yötä retriitissä Satakunnassa. Ihana kalliosaari johon pääsee riippusiltaa pitkin eivätkä koiruudet pääse karkaamaan metsään, kun silta on suljettu portilla. Olen lueskellut, maannut terassilla katselleen taivaalle ja ollut lähestulkoon miettimättä mitään. Hyvin terapeuttista, olla ihan yksin hiljaisuudessa, kuunnella lokkeja ja katsella joutsenperheen lipumista laiturin edustalla. Olen paratiisissa; tämä on oikeaa lomaa. Tämän session jälkeen voi taas alkaa suunnittelemaan ja touhuamaan kotona remppaa ja puutarhaa.

Voiton kevät

Niin se tuli. Hyvä vaalitulos eduskuntavaaleissa Vasemmistolle.Vaalivoitto on ehkä vähän isohko sana, mutta siihen nähden ettei moneen vuoteen ole tullut kuin sinittelyä, tämä 16 kansanedustajaa on ansaittu ja nostaa mielet uudelle tasolle. Politiikan suunta kääntyy, lähes kymmenen vuoden kurjistamispolitiikan jälkeen voidaan ehkä taas antaa kansalaisille tukea, palveluja, koulutusta ja: hyvinvointia.

Myös eurovaaleissa saimme upean Silvian mepiksi. Hän on vannoutunut ja sitoutunut faktoihin perehtyvä ja aito sosiaalisesti taitava. Ilmasto ja ympäristö, talouden sopeuttaminen ilmastonmuutokseen – nämä ovat kohtalonkysymyksiä koko maailmalle. Olen onnellinen, että Silvia pääsee Brysseliin tekemään työtä näiden asioiden puolesta. Ja kuten edellinen uskomattoman tarmokas meppimme Merja sanoi: Brysselissä ei ole mitättömiä tehtäviä. Siellä jos missä ollaan päätöksenteon ytimessä.

Nyt sitten olemme hallituspuolue! Vihdoin. Vuonna 2011 vaalien jälkeisessä Kataisen hallituksessa saimme paljon aikaan, mutta mitta tuli leikkausvaatimusten takia täyteen; lähdettiin kävelemään. Mikä oli aivan oikein! Nyt on aika paremmat mahdollisuudet tehdä täysi kausi hallitustyötä, kun Kokoomus ei ole mukana. Viherpunainen vasemmistokeskustalainen koalitio sai aikaan toivoa antavan hallitusohjelman, johon sisältyivät kaikki kynnyskysymyksemme ja jolle 97 % jäsenäänestykseen osallistuneista sanoi kyllä.

Ja vielä: kun meidän oma edustajamme Aino-Kaisa Pekonen lähtee luotaamaan sosiaaliturvauudistusta sosiaali- ja terveysministerinä, niin unelmani ovat käyneet toteen! Muistan AK:n ensimmäisestä puoluekokouksestani Kulttuuritalolla. Hänet valittiin ihan tuntemattomana kasvona puolueen varapuheenjotajaksi. Aino-Kaisalla oli tietenkin meidän hämäläisten täysi tuki, vaikken silloin edes itse kovin hyvin häntä tuntenut. Mutta aloin tuntemaan. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa päätimme me hämäläiset, että AK eduskuntaan.

Se kampanja säilyy muistoissa! Ajeluita pitkin Hämettä vaalivankkureilla. Pienissä kyläkeskuksissa ja baareissa vierailtiin, jututettin porukkaa. Huhtikuista tihkua satoi. Teipattu matkailuauto hyytyi jonnekin Forssan tienoille. Meitä nauratti (Arja, minä ja Aino-Kaisa) ja väsytti. Viimein Hämeenlinnan Verkatehtaan vaalivalvojaisissa, joissa sydämet seisauttanut persujen vaalijytky tuli, saimme myös juhlia AK:ta! Olipa se vaivan arvoista!

Nyt Aino-Kaisa on ministeri. Kokenut ja luotettava. Vaikka työelämä näin loppua kohti ei mitenkään ole palkinnut minua kuten luulin aika ison asiantuntemuksen ja kokemuksen saavutettuani, niin tästä hallitukseen menosta ja onnistuneista ministerivalinnoista olen aika fiiliksissä.

Onhan tämä meidän kaikkien jäsenten yhteinen matka ja saavutus!

Kevät!

Ilta. Kävelen pihalla yöpuvussa (kukaan ei ihmettele!), tarkistan tulppaanien tilanteen ja kuuntelen, kun mustarastas pitää meteliä läheisessä metsässä. Ruoho jo vihertää ja toissa vuonna ostamani syreeni ”Moskovan kaunotar” puskee nyt ensimmäistä kertaa nuppuja. Tulee pakkasyö, mutta eiköhän nämä kasvit ole jo karaistuneet. Onpa ihanaa asua maalla!

#sinäpäätät

Tässä istun iloisena perjantaista. Huomenna tiedossa hyvän ystävän synttärit ja ensi viikolla on lyhyt työrupeama palkkatöissä. Kevät tulee, aina yhtä omapäisesti, joskus lupaillen lämpöä ja sitten taas muistuttaen, miten juuri tämä kuukausi juuri siksi on kuukausista julmin:

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin…
– T.S.Eliot –

Ihmismuisti on lyhyt. Aina talvi yllättää autoilijat. Aina kevät pitäisi olla leuto ja jatkua nousevana lämpökäyränä hamaan juhannukseen. Kun se kuitenkin on ensin humalluttavaa helletta ja sitten räiskii räntää viimeistään äitienpäivänä, jos ei vappuna. Kukaan ei kuitenkaan muista, että säistä huolimatta edessä on valoisa suomalainen kesä. Tuomet, sireenit, satakielet…  No nyt lähti lapasesta.

Huikean mielenkiintoinen viikko takana. Olen osallistunut vammaisneuvoston kokoukseen, jossa aktiiviset jäsenet ilahduttavat minua kerta toisensa jälkeen. Itse unohtelen puheenjohtajana esityslistan asioita. Onneksi jäsenet ja terhakka neuvoston sihteeritointa hoitava Leena on kartalla kaikista eniten. Miten niin haluaisinkaan, että saamme jotain oikeasti aikaan tässä neuvostossa, joka ei sinänsä ole päättävä elin, mutta tärkeä linkki vammaisasioiden asiantuntijoiden ja päättäjien välillä.

Toinen vaativa luottamustoimi, josta olen kiitollinen ja innostunut, on tarkastulautakunnan puheenjohtajuus. Tämän viikon kokouksessa selkeytimme raportointiamme ja toimintaamme yleensä. Arvostan todella jäseniämme, jotka ovat paneutuneet lautakunnan vastuuseen ja antavat erinomaista antia lautakunnan työn parantamiseksi. Puhumattakaan tietenkin minua puheenjohtajana isosti auttavan tilintarkastajan tietotaidosta. Tarkastuslautakunta on mielestäni tulikaste kunnan organisaation ja toiminnan sisimmän olemuksen tuntemiseen. Suosittelen jäsenyyttä kaikille, jotka oikeasti ovat kiinnostuneita siitä, miten oma kunta/kaupunki toimii.

Vaaleihin kaksi yötä. Jännittää. Ja vähän hirvittää. Miten Suomen kansa ei muista asioita. Vähän aika sitten torilla kaverilleni kävi perussuomalainen valittamassa, miten hallitus on kohdellut köyhiä huonosti. Niin, eihän siitä ole kuin vähän yli kuukausi, kun hallitus, joka kohteli köyhiä huonosti,  kaatui ja nykyinen hallitus ei ole voinut kohdella toimitusministeriönä ketään mitenkään. Että mitä ihmiset oikein ajattelevat. Ajattelevatko ihmiset yleensä.

Tässä on hyvä kirjoitus, jossa kaikki kohdillaan. Tämä voi virkistää muistia – tai sitten voi tietenkin olla niin, että perussuomalaisten arvoihin kuuluukin leikata köyhiltä, eläkeläisiltä, koulutuksesta… Lue Satakunnan Kansasta

Mihin sitä sitten muuttaisi asumaan, jos kansa valitsee entisen menon muutoksen sijaan 🙂 Vitsivitsi. Uskotaan ja uskon ihmisyyden voittoon, kävi miten kävi.

 

lauantai taas

Tänään sammutettiin valot ja tunnelmoitiin vanhan öljylampun ja kynttilöiden valossa. Ja paloöljyn tuoksu oli niin kovin kodikas ja rauhoittava. Miksiköhän? En muista sitä lapsuudestani, mutta ehkä se on jäänyt alitajuntaan.

No ei se vapaa lauantai tänäänkään mitenkään lorvimalla mennyt. Vaikka kyllä, Kissin kanssa pienet unet otin sohvalla iltapäivällä…

Kiss – nimensä mukaan suukkoja!

Kun heräsin, en tiennyt yhtään missä olen, mikä päivä, mikä maa! Olin jopa vähän tuskissani hetken, että olenko myöhässä lentokoneesta (ne vanhat traumat matkustusajoilta: Moskova, Pietari, Moskova, Pietari…!).

No perjantai, joka minulle on se viikon viimeinen ponnistus, jonka loppuun en ikinä ota mitään tapaamisia, vei minut kuitenkin Lopen kunnantalolle vaalipaneeliin. Oikein hyvin järjestetty, kokoomusnuorten tekemä, paikalla oli oikein tähtiehdokkaita: Aino-Kaisa Pekonen (vas), Tarja Filatov(sd), Timo Heinonen(kok) ja vielä aiemmista kisoista rannalle jääneet, mutta silti eturivin ehdokkaita: Sari Jokinen (vihr), Ismo Portin(kd) ja Antti Salminen (ps). Hyvä paneeli. Siellä meni aikaa siten, että olin kotosalla vähän vaille ysiltä. Olin lähtenyt aamulla seitsemältä matkaan. Ei se mitään; nämä ehdokkaat saavat unohtaa kaiken inhimillisen työajan kampanjoidessaan. Voi olla, että myös sitten astuessaan kansanedustajan rooliin.

Tällä viikolla on muutenkin ollut rutiinisäpinää ihan sen varsinaisen hengästyttävän työviikon ohella. Lopella kävin kaksi yhtiökokousta läpi ja työpaikalla yhden vuosikokouksen. Muutamia palavereita käyty läpi, osan niistä olisin voinut vain unohtaa 🙂

Tänään salilla juoksin 4,5 kilsaa Se ei tehnyt heikkoa. Mutta sai ajattelemaan, miten hitossa selvitän 10 kilometriä vajaan kuukauden kuluttua. En mitenkään kai. Kuitenkin oli pakko käydä Suskalla tankkaamassa nukketaloon rakennusaineita, K-Raudassa haalimassa tapettimalleja, Puuilossa ostamassa kromi-spraytä koristetuunausta varten… Päivä meni siinä!

Huomenna on kuitenkin mukavaa ja aktiivista, myös. Riitun kanssa mennään vanhainkotiin vierailulle. Ja sitten jaetaan vaalilehtiä. Tehdään ruokaa. Käydään salilla ahdistumassa juoksutahdista. Elämä on mukavaa. Alan oikeastaan nyt vasta päästä sen makuun!

 

Työnaisen lauantai

Yhdeksältä duuniin ja kuudelta kotiin, se on sellainen työnaisen lauantai…

Tänään siis työpäivä puoluevaltuuston kokouksessa eduskunnan Pikkuparlamentin auditoriossa. Paikka, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Kellarissa oltiin jotakuinkin normityötunnit. Oikein hieno kokous!

Itse olin yhden valiokunnan sihteerinä ja osakseni sattui (aivan sattumalta, ihan tosi…) melkoisen helppo asiakirja tarkasteltavaksi. Koko kokous kuitenkin oli miellyttävän yksimielinen niin useasta asiasta, että suunniteltu klo 19 lopetus aikaistui noin kello kuuteentoista!

Nämä puoluevaltuustot ovat parasta tässä työssä, näkee tuttuja ja tulee uusia tuttuja, keskusteluja ja kuulumisia ihan koko Suomen isolta alueelta. Huikeaa1

Tulomatkalla sattui samaan junaan kuopus, murunen, 25 vee. Harvoin näitä lapsiakaa tapaa, mutta nyt kävi näin. Tosin lupasi tulla viikon päästä käymään.

Ihanaa oli päästä kotiin aiemmin kuin suunniteltua. Nyt olen saanut ommeltua pari tärkeää saumaa, suunniteltua ja testattua minitalon katon pahvikatetta, myllättyä puutarhasaiteilla… Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan?

Jostain se ilo vain tulee

On iloa. Hämmentävää huomata se. Kun on ollut synkkää ja vaikeaa (vaikka en sitä ole kaikille sanonut), niin sitten kuitenkin kaiken alta tulee itseluottamus (joka ei ole sama kuin itsetunto) että osaan ja olen oikea ihminen arvostelemaan itseäni. Eikä siinä kestänyt kuin nämä kuusikymmentä vuotta…

Olen paljon lukenut mindfulness- ja meditointikirjallisuutta, sen Eat, Pray, Love -kirjankin jälkeen. Vaikeaa on ollut näiden neuvojen mukaan pysähtyä hetkeen, nauttia siitä, mitä on. Ja paljon vaikeampaa on ollut opetella rauhassa olemista ja keskittymistä; siinä olen ihan untuvikko, mutta opettelu on aika mukavaa! Mindfulnessissa vaikeimpia juttuja on se, että opettelee sivuuttamaan negatiiviset asiat: ihmiset, jotka kiukuttelevat sinulle, ihmiset, jotka pettävät luottamuksesi, eivät olekaan sitä,  mitä lupasivat tai mitä itse kuvittelit. Tärkeintä on ottaa hyvät asiat omaksi vahvuudeksi ja kääntää pahat asiat lempeästi syrjään. Se on vaikeaa. Se on myös yllättävän helppoa, jos keskittyy, kerää voimia, pitää itsestään huolta ja elää hyvin. Kuullostaa aika hölmöltä paasaamiselta, mutta ikävä kyllä tai onneksi, resepti voi olla aika yksinkertainen.

Kummallista, että nyt jotenkin alkaa minullekin valjeta, miten kaikki riippuu sinusta itsestäsi. Kaikki tarkoittaa omaa elämääsi. Sen teet sellaiseksi kuin siitä tulee. Eihän se aina näin mene. Et sinä itse voi estää sairauksia, taloudellisia katastrofeja, muiden ihmisten aiheuttamia murheita. Mutta pakko kuitenkin kaikista näistä selvitä jotenkin eikä siinä kukaan muu auta kuin sinä itse.

Vaikka onkin itsellä nyt tosi pettynyt olo moneen asiaan ja ihmiseen, tässä porskutetaan. Mikä on muuttunut? Ehkä se, että kuvittelit aiemmin olevasi turvallisen ja luotettavan verkon sisällä. Nyt se verkko vain on harventunut, verkon silmät ovat isompia ja niistä ovat luikahtaneet pois monet ihmiset. Toisaalta, ne aukot ovat avoimia uusille ihmisille. Odotan ystävyyttä ja toveruutta yhä enkä usko, että olen siihen liian iäkäs. Niin paljon ihania ihmisiä olen maailmalla kulkiessani tavannut.

Maailmalla, niin. Ei se tarkoita, ettei Suomen, Hämeen, Helsingin alueella voi tavata uusia ystäviä. Maailma tarkoittaa kaikkea. Yhä kuitenkin jotenkin odottelen vielä jotain sielun sisaria tai veljiä, ja ehkä sitten en huomaa niitä, jotka jo ovat läsnä. Eihän elämä ole koskaan valmis! Ja onhan olemassa olevat hyvät ystävät, aina.

Muuten aikasten mukava viikonloppu tähän mennessä! Hyvän ystävän luona Tampereella. Kiva olla samalla aaltopituudella taas pitkästä aikaa jonkun kanssa. Sitä paitsi olen ollut vihdoinkin itsekäs, vähän: hankin petivaatteet aidosta pellavasta. Niissä sitä on kiva kahden koiran ja ison kissan kanssa nauttia 🙂

Odotan ihanaa tulevaisuutta, johon kuuluu kohta kivat ystävän synttärit, kesän kahdet häät, musiikkijuhlat, autoretki Pärnuun ehkä yksin tai hyvän ystävän kanssa, vähän teatteria, toivottavasti sukujuhlat meillä. Ehkä myös sielun sympatiaa. Ehkä myös toteutan patikointimatkan Eurooppaan. Saanko sinne kaverin? Ehkä en. Mutta sillä matkalla saan taatusti kavereita. Ja yleensäkin kesä, toivon mukaan kuuma ja pitkä. Puutarha ja terassi odottavat minua ja minä niitä. Tämä on kuitenkin viimeinen kesälomani työelämässä. Siitä kaikki irti! Pärjään. Pakko.

Helmikuun aurinkoa ja painajaisia

Kiss ja Riitu tarkkailevat: tuolla kelpaa juosta!

Tänään 4 kilometrin lenkki kovilla (ja auringon edettyä korkeammalle jo upottavillakin) hangilla ja pääkalloliukkailla pikkuteillä. Kiss kaahotti samassa ajassa ilmeisesti kolminkertaisen kilometrimäärän: niin innostunut stadilaiskoira on tilasta juosta, nuuskia, kaivaa, juosta, juosta… Nyt tyttöjä väsyttää ja sen verran itseänikin, että en vielä ole kypsynyt ajatukselle lähteä salille. Joka päivä tällä viikolla olen käynyt, paitsi keskiviikkona, joka meni kokoustamiseen ja hyvinvointiseminaariin sekä tiistaina, jolloin oli tanssitunti illalla.

Pakko tässä on yrittää kuntoa kohottaa. Kormun Kymppi on huhtikuun lopussa ja Naisten kymppi siitä kuukauden päässä. Puoli tuntia juoksua salimatolla nyt aluksi ainakin viikonloppuisin, tällä ja viime viikolla tosin viidesti, pitäisi saada kestävyyttä. Pikku hiljaa lisään minuutteja, nopeuttakin. Ja sitten kun tiet sulavat, alkaa haasteellisempi maantiejuoksu nousuineen, laskuineen ja kuoppineen. Mittanauha tai vaaka eivät ole juuri palkinneet, mutta olo on muuten  melko hyvä, siis fyysisesti.

Painajaisia riittää. Yhtenä yönä olin Isisin vankina ja minut uhattiin polttaa elävältä. Toisena yönä sekkailin Pariisissa perheen kanssa, lentokoneesta lähes myöhästyneenä, pakeninhan mutkittelevia katuja pitkin asemiehiä. Viime yönä sen sijaan tapasin ensimmäisen poikaystäväni noin sadan vuoden takaa; hän ei ollut vanhentunut, mutta eronnut unessa juuri ja haikaili vielä perääni, niin kuin minäkin hänen. Ja viimeaikaisissa unissa jo kymmeniä kertoja toistunut kaava myös näyttäytyi: olen vieraassa kaupungissa, tai tutussa, ajan autolla ja on kiire, en löydä oikein perille ja oikotietkin vievät umpikujiin tai vaarallisille korkeille paikoille tai ahtaisiin tunneleihin. Näistä unista on aina helpottavaa herätä vaikka kolmelta aamuyöstä. Mikäli ei ala analysoimaan unta heti herättyään (siitä ei loppua tule) tai uni ei heti uudelleen nukahtamisen jälkeen jatku siitä mihin loppui (tätä tapahtuu lähes joka toisessa tapauksessa).

Mitähän tämä kertoo mielentilasta? Ei mitään hyvää varmaan.

Luin Elizabeth Gilbertin kirjan Eat – Pray – Love. Katsoin myös elokuvan, joka ei ollut kirjan tasolla, vaikka muuten miellyttävää katsomista. Siitä löytyy hyviä ajatuksia, onhan se kertomus naisesta, joka etsi omaa tietään ja vapautta ja onnea.

”Mieleeni tulee eräs guruni opetus, joka liittyy onneen. Hän sanoo, että ihmiset tuntuvat yleismaailmallisesti ajattelevan, että onni syntyy jostakin onnellisesta sattumasta, jostakin sellaisesta joka tulee ehkä jostakin ylhäältä aivan kuin kaunis ilma, jos sattuu olemaan riittävän onnekas. Mutta ei onni niin toimi. Onni on henkilökohtaisen ponnistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettaava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteutumiseen on osallistuttava lakkaamatta. Ja kun on saanut onnesta kiinni, eti pidä jäädä lepäämään laakereilleen, on ponnisteltava tosissaaan uidakseen ikuisesti ylös onnen virtaa ja pysyäkseen pinnalla.” Ja: ”… elämän aikana kannattaa mieluummin mennä ylös päin, kulkea onnellisten paikkojen läpi, sillä taivas ja helvetti – määränpäät – ovat joka tapauksessa yksi ja sama.” (Elizabeth Gilbert)

Näin sen on oltava. Onnea pitää etsiä, ja siitä pitää kiinni.