Tulkoon joulu!

Vuoden viimeinen valtuusto takana. Istunnossa saimme kuulla ylivoimaisen positiivisen enemmistön ohella myös uhkakuvia ja epäluottamusta. Perussuomalaisten valtuutettu ennusti ensi kesän olevan totaalista kaaosta sosiaali- ja terveysalalla, Liike Nyt ei ollut tyytyväinen kunnan investointeihin vaan näki niissä punaista ja toivoi veron alennusta jolloin ”turhat” investoinnit jäisivät pois. Olemme toki välitilassa, jossa ei vielä tiedetä, miten ensi vuoden aikana palvelumme asettuvat ja mitä kaikkea meiltä poistuva sosiaali- ja terveystoimiala jättää jälkeensä taloudellisesti. Kuitenkin varmaa on, että nyt ennen sotea tehtävät panostukset sote-alalle kunnassa tulevat jatkossa rokottamaan valtionosuuksia. Siksi kunta päätyi myös siirtämään Lopen lääkäreiden rekryyn varatut rahat pois perusturvan toimialalta, varmuuden vuoksi.

Pitkiä puheita pidettiin talousarvion ja myös viimeisen istunnon tiimoilta. Itse en halunnut toistaa jo sanottua, kerroin vain valtuustoryhmäpuheessani kiitokset viranhaltijoille hyvästä talousarviotyöskentelystä. Yksi asia kuitenkin oli sellainen, josta halusin mainita: meidän hienon henkilöstömme kova työ ja sitoutuminen:

”Mielestämme kunnallamme on nyt iso vastuu siitä, että henkilöstö voi hyvin ja jaksaa. Taas riehaantunut korona aiheuttaa ennen kaikkea työntekijöillemme paljon vastuuta ja painetta. En suinkaan tarkoita, etteikö henkilöstöstä olisi pidetty tähänkin asti huolta, mutta nyt, kun viime aikoina on myös vaihtuvuutta ollut esimiestasolla asti, on vahvasti mietittävä, miten kunta työnantajana voi tukea nykyisiä ja houkutella tulevia työntekijöitä. Näillä sanoilla kiitän siis paitsi talousarvion hyvästä valmistelusta viranhaltijoita, myös todella isosti Lopen kunnan työntekijöitä haastavasta työstä, jonka olette tehneet parhaalla mahdollisella tavalla jo toisen vaikean koronavuoden olosuhteissa.”

Mutta siis otsikkoon: tulkoon joulu! Tiistaina ihana Waltteri Torikan joulukonsertti Hyvinkään kirkossa! Nyt kun ensimmäisen kerran livenä näin ja koin Torikan, vahvistui mielikuvani taiteilijasta, joka on vaatimaton ja ”tavallinen”, täysin omistautunut taiteelleen. Ja olemmehan jo nähneet, miten lahjakas hän oli myös Maikkarin Tanssii tähtien kanssa -kisassa.

Tunnelma ei voi tästä enää kohota…

Täytyy tunnustaa, että ensimmäiset kyyneleet tulvahtivat silmiini aivan ensimmäisessä laulussa Tulkoon joulu. Laulu on ollut minusta yksi kauneimmista viime vuosina, sekä säveleltään että myös ennen kaikkea sanoiltaan (tulkoon rauha kansoille maan, pääskööt vangit vankiloistaan…). Mutta viimeistään viimeisessä virallisessa (Waltterin mukaan ”virallisesti viimeisessä”) laulussa, kun tuhti baritoni kajautti Oi jouluyö, itkin ihan vuolaasti. Jussi Björling jossain haudassaan kääntyi, ei tuohtumuksesta vaan ihailusta, olen ihan varma, vaikka hänen jo historialliseksi muodostunut esityksensä on juuri SE Jouluyö.

Elämän ihania pieniä hetkiä nämä kulttuurikokemukset. Kun lähdimme ystäväni Liisan kanssa konsertista, satoi ulkona pehmeää tunnelmallista pakkaslunta. Tästä alkoi minun jouluaikani!

No nyt on kello jo yli puolenyön. Tämän itsenäisyyspäiväviikonlopun olen päättänyt pitää ”vapaata”. Siis italiantunneilta on taukoa ja salille en mene ennen ensi viikkoa. Vapaa saattaa olla silti väljä käsite, sillä nythän sitä vasta vauhtiin päästiin! Villapaitaa jo viisi senttiä (tähtäimessä jouluna valmis islantilaispaita, huh), tänään paikalliset pienasuntomessut kuitenkin aika hyvässä kuosissa nyt:

En olekaan aikoihin tehnyt piparitaloja ja nyt kun ihminen ahnehtii kaikkea kivaa, niin miksei sitten myös tällaista? En ole yhtään tyytyväinen näihin tekeleisiin. Haaveena on ollut sellainen ohuena nauhana pyöritelty kuorrutuskoriste. Koska se tulee näihin omiin taloihini… ei koskaan. Mutta kivaa on rakentaa!

Tänään myös jäädytin ämpäreissä jäälyhdyt itsenäisyyspäiväksi (ja toivottavasti jatkoon jouluksi, uudeksivuodeksi jne.), suojasin atsalean ja luumupuun taimet verkoilla (puput ja peurat, sori siitä, mutta metsä on täynnä kaikkea muuta terveellistä), ripustin joulutähdet ikkunoihin ja kaivoin osan joulukoristeista esiin. Pikkuhiljaa joulu lähestyy. Olen onnellinen jouluihminen. Onnellinen myös siitä, etten enää stressaa koko joulusta: se tulee ja sen pitää olla rento, vaikkakin kaunista pitää kotona olla ja perinteiset herkut tehdään.

Vielähän emme tiedä, ketä tulee jouluna käymään, kun tämä pandemia taas riehaantui. Mutta sekään ei enää mietitytä, sillä tärkeintä on, että ollaan terveitä ja muistetaan toisiamme, muistetaan ja rakastetaan.

Joulua kohti!

Rakkaan ystävän luona Lempäälässä. Sai taas jutella ja vaihtaa ajatuksia, fiilistellä Tampereen Tallipihassa kauniiden jouluisten rakennusten ja lyhtyjen , lamppujen, torikojujen tunnelmaa. Jotenkin sitä ihminen on vain muuttunut. Nyt ei tehnyt mieli ostaa mitään, ei halua hankkia tavaraa. Itse keräilin ideoita joulukoristeisiin ja -kattauksiin, mutta mitään esinettä ei tehnyt mieli, vaikka niin paljon kaunista nähtiinkin. Se on jotenkin vapauttavaa, päästää irti myös tavaran omistamisesta. Minullahan on jo kaikkea, mitä tarvitsen! On niin terveellistä harkita tarkkaan, onko joku tavara tai vaate todella niin tarpeellinen, että siihen täytyy uhrata rahaa, jonka voisi käyttää vaikka muuhun hyvinvointiin (hmm, miten olisi matka Italian Apenniineille vaeltamaan…).

Voimaannuin tästä vierailusta, vaikka moottoritie Tampereelle on (paitsi kuuma myös) aika tylsä. Paluumatkaa sävähdytti idän puolella möllöttävä juustonkeltainen täysikuu tummansinisellä samettisella pakkastaivaalla. Ja onhan se aina ihana tulla kotiin. Kynttilät palamaan, villasukat jalkaan.

Miksi murehtia menneitä? Nehän ovat jo menneet, niitä ei ole. Miksi murehtia tulevaa? Sehän ei ole täällä vielä. Nyt on hyvä hetki. Tämä hetki ei tule takaisin. Nautin siis siitä, nyt!

Laiska töitään luettelee

Näin sanoo karjalainen marttasukuni, joka tekee ja työstää, touhuaa ja huolehtii, ja salaa paheksuu ja väheksyy niitä, jotka ottavat arjen vähän rennommasti (eivät pyyhi lattialistoja rätillä joka lauantaisiivouksessa eivätkä ehkä mankeloi lakanoitakaan).

Eli olen sitten laiska tai en, mutta nyt luettelen, millainen on rentoakin rennompi viikonloppu. Saa paheksua, kadehtia ja sääliäkin.

Eilen huhkin siis salilla jotenkin vahingossa aika tuhdisti ja sain myös ulkoilmaa tarpeellisen määrän. Peitin ruusut, istutin parvekkeelle pikkukuusen, asennettiin jouluvalot tuijaan ja kartiovalkokuuseen. Viimeistelin jokin aika sitten aloittamani slipoverin neulomisen. Malli on yhdestä blogista, mutta koska ohje oli sekava, muutin sen omannäköiseksi, helpommaksi ja myös kirjaviin lankoihin soveltuvaksi. En purkanutkaan kuin neljä kertaa alkutaipaleen neuletta. Ja valmista tuli!

Kun haaveissa on saada aikaiseksi islantilainen villapaita, piti kääntyä tukijoukkojen puoleen. Ystäväni Pirkko antoin hyviä neuvoja ja lopulta kävin jopa häiriköimässä perheensä perjantaita saadakseni ohjeita ja vinkkejä langoista, puikoista ja kaikesta muusta, josta olen onnellisen pihalla. Näin ompelijan ja kylän kuulun käsityötaiturin tytär nyt kyselee pitkin tätä nykyistä hämäläistä kotikylää, miten neulotaan villapaita! (Äiti ei jaksanut opettaa, vaan sanoi aina: anna mie teen, ko sie et ossaa kuitekaa) Ei vaan, kiva että olen tutustunut ihmisiin, jotka osaavat ja nauttivat käden taidoistaan. Ja olenhan toki koko elämäni tehnyt käsitöitä, ommellut, neulonut, askarrellut. Mutta islantilaispaita… huh! Sain myös ex-ministeri Pekoselta rohkaisevan viestin, sillä hänkin on kylmiltään aloittanut villapaitaprojektit ja nyt näkyy valmiita paitoja olevan jo vino pino. Että jos kerraan ministeri ja kansanedustaja, niin kyllä sitten minäkin!

Nyt kuitenkin olen langat tilannut ja tähtäimessä on joululahjaksi se riddaripaita. Saapi nähdä, miten tytön käy. Etenkin, kun jonossa odottaa kaksi vuotta sitten Svetosta (siis Svetogorskista) ostettu pellava, josta taion suit-sait (!!) keittiön tuolien istuinpäälliset; ja myös yksi joulumekkokangas yhdelle pienelle prinsessalle…

Vanhaa roosaa venäläisestä pellavasta

Tänään italiantunnin jälkeen Sirkan kanssa Granitin aukiolle Vassariteltalle. Eikä meitä tarvittukaan! Glögit ja piparit olivat loppuneet ja telttaa alettiin purkaa. No, siitä ilahtuneina ajettiin Haville ostamaan kynttilöitä ja alumiinivuokia (joita ei ollut). Sieltä Cittariin hankkimaan ensi viikonlopun adventtimyyjäisten tarvikkeita. (Hitto, melkein tuli päivän askeltavoite saavutettua, kun ei mitään löydä: missä taatelit, no ei tietenkään leivontaosastossa, vaan jossain käytävän satunnaishyllyssä – missä alumiinvuoat – no ei tietenkään siellä, missä muu pateritavara, leivinpaperit ynnämuut. Missä logiikka? Ei missään. Ja kun väsyneenä ja janoon kuolemaisillasi raahaudut kahden ison kärryllisen kanssa kassalle, ei missään lähellä ole vettä myytävänä, vaan ainoastaan jotain enenrgiajuomia, jotka ovat mielestäni saatanallisia keksintöjä.) Aiomme siis valmistaa joululaatikoita, kakkuja, pipareita, leipiä ym. vanhaan perinteiseen tapaamme: ensi lauantai menee hellan ja uunin ääressä, että sunnuntaina siis päästään hankkimaan vaalirahaa sote-vaalien markkinointiin.

Ihanaa oli käydä saunassa tuon palelevan teltalla seisomisen (5 minuuttia) jälkeen (heh). Saunasta tultuani aloin sitten pilkkoa tuota pellavaa. Äitini Hilda kuolisi häpeästä, jos ei olisi jo kuollut, kun näkisi, miten leikkaan: ilman kaavoja, liidulla vetelen istuintyyny mallina leikkuurajoja välittämättä mitenkään mistään lankasuorasäännöistä. En uskalla kehua, että aina onnistuu, palaan asiaan, kun päälliset on ommeltu. Tai pahimmassa tapauksessa, jos tulee sekundaa, vaikenen ikuisesti koko asiasta, siis sitä ei koskaan tapahtunutkaan (ai mitkä tuolinpäällyset? En tiedä, mistä puhutte).

Huomenna ihana päivä tulossa. Menen ystävän luo Lempäälään ja Tampereelle. Perinteiset joulufiilistelyt alkakoot! Mukana on varmasti päivityksiä elämän vuoristoradalta ja toinen toisensa tukemista ja rohkaisua, ehkä vähän kyyneltymistä milloin mistäkin, hillitöntä hihitystä ja syvälle porautuvaa filosofointia. Eli joka päivälle jotain hyvää, jopa parasta, sykähdyttävää, eniten kiitollisuutta kaikesta, mitä on.

Mahtava marraskuu

Ai miksi mahtava? Loskaa, sadetta, kolmelta pimenevä päivä? No ei. Ilmassa raikasta happea. Sesonkivaloja sisälle ja ulos. Joulun esisuunnittelua (vähän käsitöitä, paljon kodin sisustamista kotoiseksi), haahuilua koirien kanssa syksyisessä metsässä, josta löytyy kaikkea kaunista pihalle, parvekkeelle ja myös sisälle.

Italianopinnot jatkuvat, mutta tunnen itseni Jukolan Jussiksi. Niin kankeaa on! Olenko vanha, jolle ei enää tartu? Vai sekoittavatko kaikki muut kielet pääni totaalisesti (tätä vaihtoehtoa kannatan – itsetuntoni vuoksi), en tiedä. Kun ranskassa sanotaan hän, se on il (mask.), kun italiassa sanotaan hän, se on lui, lei, ja il onkin määrätty artikkeli. Kun ranskassa sanotaan qui, se on kuka ja lausutaan ki, mutta italiassa se on täällä ja lausutaan kui. Ja kun jotain ei tiedä, tulee se sana venäjäksi kesken lausetta (no en kyllä edes kunnon lauseita osaa vielä muodostaa). En lannistu, mutta nöyräksi pistää. Aamulla taas lauantai alkaa italian opiskelulla. Siitä suoraan säntään Sirkan kanssa Riihimäkeen Saksalaisille joulumarkkinoille pitämään pystyssä Vassarien telttaa ainakin viimeiset kaksi tuntia. Elämä on täynnä kaikkea ja sitähän sen pitää ollakin!

Tänään lähdin salille vähän sillä mielellä, että jos nyt puoli tuntia jaksaisi. Olin herännyt viideltä (taisi olla herra Isoherra eli kissa Salminen) enkä saanut unta ennen kuin luin Imbi Pajun Torjuttuja muistoja tunnin. Unijatkumo häiriintyi ja olin vähän väsynyt ja (tunnustan, ärtynyt). Mutta kun juoksin 20 minuuttia juoksumatolla ja tein lihasliikkeet, minkä lomassa kävin keskusteluja laspsista ja lasten liikunnasta äärettömän viksun voimanostajan kanssa olin taas ihan kuin pikkupilvessä. Liikunnalla on ihmeellinen taika!

Saatiin kotipihalle kivat kausi (=joulu)valot. Peitin ruusut, mutta harsot ja havut loppuivat kesken. Kävin Kiss-hauvan kassa hakemassa vielä oksia ja mustikanvarpuja (jos vaikka itsenäisyyspäiväksi mustikat kukkisivat) ja haistelemassa Kittilänmäen hurmaavaa mänty-kuusimetsää. Siivosin. Kävin ystävältä saamassa tukea yltiöpäiseen suunnitelmaani neuloa kuopukselle islantilaisvillapaidan! (olenhan tottunut neuloja, teen simppeleitä juttuja, mutta nuo kuviopaidat saavat leuan väpättämään). Tuen avulla selviän. Jos ei jouluksi, niin talven aikana… Ihanaa kun on ystäviä!

Silmiä ei saa sulkea. Nyt en voi kestää sitä väkeä, joka vaarantaa lähimmäistensä terveyden siksi, ettei rokottaudu koronaa vastaan. Toisilla on jopa ns. ”jumalalliset syyt” siihen. Ettäkö muka joku jumala haluaa, ettei ihmisen terveyteen puututa ulkoisilla keinoilla. Onkohan tämä jumala todellakin sitä mieltä, että kansalaiset saavat epäsuorasti aiheuttaa lähimmäisilleen kuolemanvaaran?

Iloisia asioita: pitkästä aikaa pieni mummon prinsessa kävi isänpäivänä. En voi muuta kuin katsella ja ihailla. Menen ihan transsiin , kun katselen tuota ihmettä. Samaa muistan kokeneeni, kun oma pieni esikoiseni Saara oli samanikäinen, ja myös kahden seuraavan lapsen Jaakon ja Paavon kanssa sama juttu: miten ne osaavatkaan ja ovat niin uskomattoman fiksuja jo silloin, kun tuskin pysyvät pystyssä! Tässä taas yksi hyvä syy olla onnellinen.

Tippa neukkunostalgiaa

Sunnuntaina leffailta. Katsottiin Juho Kuosmasen Grand Prix -palkittu Hytti numero 6. Olen lukenut Rosa Liksomin kirjan, johon elokuva löyhästi perustuu. Kirja oli hyvä, mutta erittäin synkkä. Tai ehkä synkkyyden alta ei kirjaa lukiessa tai lukijan taitamattomuuden vuoksi pystynyt erottamaan valoisuutta.

Täytyy sanoa, että vanhana neuvostojen maan ”ystävänä” eli vuosikaudet Neuvostoliitossa ja venäläisten kanssa työskennelleenä suorastaan putosin filmin ensi minuuteilla suloiseen neukkunostalgiaan. Jos nyt ensiksi tunnustan, että roolisuoritukset, kuvaus, ohjaus, koko tarina olivat upeita. Ja olisivat sitä varmaan olleet mielestäni, vaikka tapahtumat olisi sijoitettu johonkin toiseen maahan ja kulttuuriin.

Mutta omat kirjavat kokemukseni Venäjästä ja venäläisistä kyllä saivat minut uppoamaan aivan täysin elokuvaan. Pystyin melkein tuntemaan nenässäni venäläisjunan tuoksun, hiilen, dieselin ja mahorkan hajut, ikävän ahtaan vessan, tunsin kiskojen kolinan ja sen, kun heittelehtii epätasaisen kyydin mukana. Oi, miksei enää ole venäläisjunia, jossa vaunupalvelijalta saa hakea teetä ja ravintolavaunussa saa pääkaupunginsalaattia (salat stolichnyi) ja venäläistä shamppanjaa! Ja elokuvan alkumetrit: Ihan aistin hämärän moskovalaisasunnon kirjavat tapetit, tupakansavun ja naurut, lasien kilahdukset ja musiikin, loputtomasti soljuvan puheen.

En nyt mene juoneen enkä yksityiskohtiin, niistä voi jokainen ottaa selvää tai mennä katsomaan. Trailerissa jo hyvin aistii, mitä tuleman pitää. Sen verran kuitenkin, että Moskova-Murmansk-junassa hyttiin numero 6 joutuu päähenkilö Laura yhdessä venäläisen kaivostyöläisen Ljohan kanssa.

Neuvostoaikaan oli normaalia, että jos matkustit yksin ja paikkasi oli vaikkapa 4 hengen vaunukupeessa, et voinut koskaan tietää, ketä hyttikaveriksi ilmaantuisi. Ei ollut mies- tai naispaikkojakaan. Itse matkustin muutaman kerran yksin Moskovan yöjunassa sinne tai takaisin Helsinkiin niin, että seuralaisena oli jos jonkinmoista tyyppiä. Oli venäläisiä miehiä tai naisia taikka suomalaisia expatteja (ulkomaankomennuksella työskenteleviä) tai liikematkalla olevia liikemiehiä, siis useimmiten miehiä.

Yhdellä matkalla Moskovan taakse kauas Kalugan kaupunkiin (ehkä tylsin kaupunki, jossa työmatkalla kävin) oli hyttitovereinani toimitusurakan alihankkijoita, eli 3 suomalaista miekkosta, jotka olivatkin hauskoja heppuja. Ehkä heitä vähän hämmensi nukkumajärjestely. Kömmin tyynesti yläpetille ja sanoin hyvää yötä sen kummemmin kyselemättä, kuka missäkin nukkuisi. Jossain unenhorteen ja valveen rajamailla kuulin hajanaisia keskusteluja, joista erotin hyväntahtoista hekottelua ja huomautuksia minun mustista pikkuhousuistani (yläpetillä oli jumalattoman kuuma) ja siitä, että minulla taisi olla fritsu kaulassa. Reissu meni ihan hyvin.

Elokuvasta jäi hyvä mieli. Haluan kuitenkin katsoa sen uudestaan, koska haluan tarkistaa, miltä se toisella kerralla tuntuu: ehkä vielä paremmalta. Toiseksi minua häiritsi elokuvateatterissa pienen naisporukan naureskelu ja päivittely. Naurua sellaisissa kohdissa, joissa itse olin liikuttunut (venäläisen Ljohan ilmeet, kun hän yritti ymmärtää, miksi Laura on menossa Murmanskiin katsomaan kalliomaalauksia!) tai nautin henkilöhahmojen kuvauksesta. Ehkä he kokivat elokuvan komediaksi, mitä se ei todellakaan ollut, vaikka siinä huumoria olikin yllin kyllin. Tai ehkä he kauhistelivat neuvostovenäläistä kaupunkikuvaa, rähjäisiä taloja ja ronskia puhetyyliä. No, siinä tapauksessa ehkä heillekin filmillä oli sanomansa, se taisi vain olla ihan toinen kuin monelle muulle.

Elokuva kummitteli mielessäni pitkin yötä, en saanut unta, kun kertasin sitä, mitä olin juuri nähnyt!

Ehkä ostan elokuvan DVD:nä (jos niiden valmistusta ei jo siihen mennessä ole lopetettu vanhanaikaisena) ja nautiskelen sen yksin kotona. Otan evääksi suolakurkkuja, mustaa leipää ja tujauksen Stolichnaja-vodkaa sekä juon metallipidikkeisistä teelaseista teetä, joka on höystetty venäläiseen tapaan vadelmahillolla. Pääsen oikeaan tunnelmaan!

Talviaika tulee – oletko valmis?

The long and winding road…

Tässä sitä mennään kohti talvea. Joka päivä saa radiosta ja vaikka mistä kuulla, miten surkutellaan suuren pimeyden saapumista. ”Kylläpä on kamalaa, kun on niin harmaata! Kesään on vielä niiiin pitkä matka! Miten tämän taas kestää! Masentavaa!” Yhtä paljon kuin monia ihmisiä ärsyttää tämä ja tuleva vuodenaika, minua ärsyttää siitä valittaminen. En siis ole yhtään parempi ihminen! Minun pitäisi tässäkin asiassa vain sivuuttaa ärsytykseni ja sanoa, että ei kuulu minulle. Yritän kovasti ja olen onnistunutkin useimmiten, vaikka sen asian todisteleminen, että jopa marraskuussa on hyvätkin puolensa (no ei kuitenkaan valoisat), ottaa jo vähän voimille. Ei tehdä tästä numeroa. Ymmärrän, että monia ihmisiä pimeys rasittaa ja ahdistaa, mieli mataloituu ja väsyttää. Pitää vain olla iloinen, että itselle vuodenaikojen vaihtelu on mukavaa: aina jotain uutta tulossa. No, eihän kukaan jäisistä teistä tai vesikattoja irrottavista myrskyistä pidä, mutta vielä (huom. vielä!) ei ilmastonmuutos ole tehnyt niistä ihan jokapäivää.

Syysreippailulla Kissin kanssa eilen haisteltiin luontoa. Minä lempeän kosteaa happirikasta ilmaa ja taivaan vaihtuvia värejä, Kiss taas melko ruohonjuuritasoa, jossa tuntuikin olevan mittaamaton määrä viestejä toisilta karvaisilta.

Mikä vuodenaika?

Kun katsoi pelkästään ylös taivaalle tai tien päässä näkyvään hentoiseen usvaan, olisi voinut luulla, että on helteinen iltapäivä ja lämpö väreilee pellon yllä. Jos ummisti silmänsä pellon vihreydeltä ja katseli vain paljaita koivunrunkoja, olisi voinut kuvitella olevansa keskellä talven pakkaspäivää. Ihmeellinen tunne saada monta vuodenaikaa lahjaksi samalla hetkellä – siis todella lahjaksi.

Vähän katson telkkaria nykyisin. Ensiksikin, ei ole aikaa. Siis onhan minulla aikaa nyt, kun en käy töissä, mutta nyt on niin tavattoman paljon muuta kiinnostavaa tekemistä, että kyllä siinä jää tv-ohjelmista suuri osa toiseksi, etten sanoisi viimeiseksi. En voi sietää tosi-tv -tarinoita (omassa on ihan tarpeeksi), en toinen toistaan pöhkömpiä kilpailuja, jossa yritetään tehdä toinen toistaan joutavampia temppuja; master chef -tyylisiä ruokakilpailuja inhoan (ruoanlaiton ihanuus on kiireettömyydessä, aineksien tutkimisessa, omissa oivalluksissa tai jonkun uuden houkuttavan keittokirjan koukuttavassa reseptissä). Katson mielelläni kyllä erilaisia matkaohjelmia, myös ja etenkin niitä, joissa esitellään eri alueiden ruokaperinteitä – nehän ovat ehtymättömiä.

Suomalaisia hyviä draamasarjoja tulee nykyisin ja etenkin uusi Politiikka-sarja näyttää hyvältä! Sattumalta törmäsin eilen Ira Hammermanin haastatteluun, jossa vieraana oli astrologian tohtori Esko Valtaoja. Olen suuri Valtaoja-fani. Mukavasti ja selkeästi jutteleva, inhimillinen, hauska tiedemies muuten sanoi ihan samaa tässä haastattelussa: hän ei ymmärrä, miten ihmiset tuhlaavat niin suuren osan elämästään katsomalla televisiota, kun voisi tehdä kaikkea mielenkiintoista. Jaan myös Valtaojan maailmankatsomuksen. Hänen laillaan en ole ateisti, vaan agnostikko. Eli siis en ateistin lailla ”tiedä”, ettei Jumalaa ole, vaikka sitä mieltä olenkin. Mutta agnostikko tietää, että emme tiedä vielä kaikkea – miten siis voimme olla varmoja, ettei Jumalaa ole. Kuitenkin kaikki tähän asti tutkittu tieto selittää maailmankaikkeuden aivan muuten kuin esimerkiksi Raamattu. No kristittyjen Raamatusta puheen ollen, se nyt kyllä mielestäni on vain yksi kokoelma moneen kertaan väännettyjä ja käännettyjä kirjoituksia kuten vaikka Koraani, Talmud tai Veda. Maailmassa tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, kuten omassa elämässänikin. Moni selittää ne jumalalliseksi ohjaukseksi – ehkä ne paljastuvat joskus suuremman voiman töiksi, mutta itse ymmärrän että meissä kaikissa oleva energia on liikkuvaista ja energiakentät yhdistävät omaa mieltämme ja fyysistä puoltamme – ajatus voi olla materiaa voimakkaampi ja sananmukaisesti siirtää, jos ei nyt vuoria, niin elämän suuntaa. (eivät nämä ole minun ajatuksiani, kannattaa lukea esim. joskus maintsemaani Dispenzaa – tai maanläheisemmin aloittaa vaikka psykologi Maaret Kallion kirjoista). Ehkä hyvin paljon yksinkertaistettuna hyvä ja positiivinen vetää puoleensa hyvää ja positiivista (ne energiakentät!).

Miksi emme aamulla silmät avattuamme ajattelisi kännykkäviestien tutkimisen sijaan kiitollisina: olen elossa, tehdään tästä hyvä päivä? Jo pelkkä ajatus, että jaksaisi ja muistaisi aina tehdä näin, antaa energiaa. Koska silloin en ole kenenkään armoilla, vaan itse päätän, että hyvä tästä tulee.

Tänä aamuna olin oikeasti kiitollinen, että aloitin italian opinnot. Ja nimenomaan, että tunnit ovat lauantaiaamuisin. Mikä ihana syy mennä perjantaina ajoissa nukkumaan ja tietää, että aamulla oppii taas jotain ihan uutta.

Nyt väännän kellonviisarit (ei, minua EI haittaa kesä-talviajan vaihtelu, sori siitä) jo talveen. Tervetuloa talviaika ja marraskuu ja joulu. Ja uusi vuosi ja kaikki, mitä se tuo tullessaan.

Anna anteeksi

Yhtäkkiä Apulannan Tonin uskomattoman terävät laulun sanat taas iskevät kuin nyrkki. Toivon niin, että nämä sanat tajuavat kaikki ne, jotka pyöriskelevät vanhoissa sen sijaan, että iloitsisivat kaikesta hyvästä, mitä nyt on:

Kaikki loputon kauneus
Kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet
Kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi
Kuin jäädä kaunaan kiinni…

Anteeksi antaminen, sehän on vain sanoja. Minusta se ei tarkoita, että on hyväksynyt vääryyden ja kääntää toisen posken. Ei mitenkään! Minusta se on sitä, että mieltää vääryyden vääryydeksi, mutta jättää sen taakseen, koska sehän meni jo. Vääryyden tekijän voi jättää huomiotta, pyyhkiä elämästä tai asettua hänen yläpuolelleen. Jos vain jatkaa vanhan kaluamista, on se sama kuin antaa periksi vääryydelle ja tehdä hallaa itselleen. Olenhan minä kuitenkin niin arvokas – itse asiassa tärkein elämäni ihminen olen minä – että en pilaa elämääni jonkun muun tähden?

Keittiöfilosofi iski jälleen.

Arkeen, ihanaan arkeen

Kuten totesin, aika hyvin sujahdin tähän Suomen syksyyn. Ei tehnyt heikkoakaan. On ollut kyllä tavanomaista haipakkaa, enkä ole juuri ehtinyt kirjoittaa muistiin asioita. (Siis, kirjoitan tätä blogia myös ennen kaikkea itseni takia, koska ihminen todella unohtaa aktiivisesti monia yksityiskohtia, tunnetiloja, paikkoja ja ihmisiäkin. Toki on kiitollista, jos joku lukee näitä kiinnostuksesta.)

Kunnanhallitus kävi tutustumassa Lopen Ampumaurheilukeskukseen heti seuraavana päivänä kotiinpaluuni jälkeen. Tapahtuma oli hyvin valaiseva, ja meikäläiselle, kaikkinaisten aseiden vastustajalle erittäin opettavainen. Saimme myös tilaisuuden ampua erilaisilla aseilla. Tarjolla oli SRA-rataa, hirvikoeammuntaa, Eetu Kallioisen skeettiä ja trappia ym. Kunnostauduin ja uskalsin, vaikka vatsaa väänsi. Sakon puoliautomaattikiväärillä napauttelin sitten loppujen lopuksi taulun A-sektoriin kaikki kolme panosta, kaksi niistä ammuksenrei’istä jopa melkeinpä päällekkäin. Opastajani ihana Juho (muuten entinen oppilaani opinto-ohjaajakaudeltani) oli niin rauhoittava ja kannustava, että sai tällaisen jänishousunkin ihan panemaan parastaan.

Vaikka takapuoli onkin tässä kuvassa eniten edustettuna, oli tähtäys kuitenkin ihan nappiin.

Olisi ollut mahdollisuus kokeilla nuo kaikki muutkin yllä mainitut aseet ja radat, mutta kyllä minulle riitti tuo kokemus. Ei ole minun juttu! En kuitenkaan enää nosta niskakarvoja pystyyn, kun puhutaan ampumaurheilusta. Lopella on siihen hienot mahdollisuudet ja tulevaisuudessa ne mahdollisesti vielä paranevat. En vain pysty, halua, innostu vempeleistä, jotka kuitenkin on tehty tappamaan. Tiedän, että riista on ekologista proteiinia ja onhan se raukkista syödä kaikkea kuollutta eläintä, jos ei siedä sen eläimen ”valmistamista” (lue: lahtaamista) ennen ruoaksi laittoa – ja sitten kuitenkin syödä sitä maiskutellen. Itse en ole varsinaista lihaa syönyt suurinpiirtein noin 26 vuoteen, poisluettuna kala. Ei tässä kovasti kai arvojen logiikalla voi kehuskella, mutta ainakin minun osaltani tuotantoeläinten (mikä sana!) kärsimykset ovat ehkä mikrogramman tuhannesosan vähentyneet.

IMATRALLA

Tehtiin sukulointireissu Imatralle, kun nyt vihdoin tuli sellainen välike, että kiireinen eläkeläinenkin ehti irrottautumaan (ei opiskeluja, kun syysloma, ei kokouksia ja myös naapurin Lotalla aikaa hoitaa sillä aikaa kissa Salmista).

Olimme yötä vähän kulahtaneessa hotelli Centerissä ihan Imatrankosken keskustassa, kävelykadulla. Käytävämatot kaipasivat pesua ja seinät valkaisevaa maalikerrosta. Emme nähneet yhtään muita asiakkaita, aavehotellissa kuitenkin oli naispuolinen portsari ja buffet-aamiainen oli ihan kunnollinen. Tahtomatta tuli kyllä mieleen Eaglesien ”Hotel California”:

There she stood in the doorway;
I heard the mission bell
And I was thinking to myself,
”This could be Heaven or this could be Hell”

Parasta oli kuitenkin sijainti: vastapäätä Buttenhofia. Nuoruusmuistojen Puteri! (männääks Puterille?) Aikoinaan se oli kahvila, jossa sai muistaakseni olutta ja kahvia, mutta nyt siitä oli kehittynyt hurmaava ensiluokan ruokapaikka. Pakkohan siellä oli vähän heittäytyä ja syödä pienet suolaiset. Komia omistaja, bulgarialainen Kiril hoiteli yksin tarjoilun, sillä muutaman asiakkaan poistuttua olimme ainoat torstai-illassa yhdeksän jälkeen. Tummanpunainen sisustus, kauniit astiat ja taidokkaasti lautasille asetellut annokset lisättynä ystävällisellä palvelulla saivat kyllä päättämään, että tänne tullaan joskus syömään pitemmän kaavan mukaan. Ulkona ropisi sade, vastapäätä näkyi Hotel Californiamme valaistu ikkuna, jossa koirat Kiss ja Riitu viettivät tv-iltaa puhtaissa hotellilakanoissa… Jotenkin niin levollinen olo!

Tätä ennen tietenkin vierailtiin hyvän ystävän Ailan kotona jossa tavattiin myös veljeni Vesku. Veli-Veskuakaan en ole aikoihin nähnyt, nyt oli korkea aika, kiitos mahdollisuudesta! Ja Aila on ihminen, jonka kanssa eivät jutut lopu. Myös harvinainen tuntemieni joukossa: rauhallinen ja positiivinen, tuli mitä tahansa. Ja hänen elämässään on paljon tullut. Tapaaminen jäi melko lyhyeksi nyt, mutta ensi kerralla haastellaan taas syvällisiä, niin kuin meillä on tapana. Syvällisiä voivat olla käsityöt, kauniit vaatteet, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset, elämä yleensä, kaikki.

Kun lenkitin koiria lokakuisessa pimeydessä Imatrankoskella, tuli mieleen paljon lukioajoista. Miten kuivan kosken pohjalla tuli juoksenneltua kämppäkaverin ja poikaystävän kanssa (ankarasti kiellettyä ja vaarallista), pientä pussailua koskenrannan pitsihuvimajoissa. Valtionhotellia ihailtiin vain ulkoapäin, köyhät opiskelijat, kunnes lakkiaisiltana yhtäkkiä olimmekin siellä uusina ylioppilaina illallisella, maailma edessä auki ja meillä myös kuvaannollisesti takki rehvakkaasti auki: joimme punaviiniä ja tanssimme itsemme läkähdyksiin, valkolakki sai tähän päivään asti säilyneet muistot eli lattialla pyöriskeltyään ensimmäiset tahrat viinistä ja hiekasta, poikaystävä sai mennä ja yhtäkkiä kuvioon ilmaantuikin toinen uros, joka juuri silloin tuntui sopivalta seikkailulta. Ja miten käsittämätöntä nyt ajatella, että ujona ja joka asiasta punastuvana tyttönä olin kuitenkin niin päättäväinen, että olin muuttanut Imatralle asumaan 15-vuotiaana päästäkseni Imatrankosken lukioon, koska halusin opiskella venäjää, jota ei lähilukion ohjelmistossa ollut. Ja tässä ollaan, perhana vieköön!

Valtionhotelli kuin kummituslinna lokakuun yössä
Buttenhofin ravintolan yläkerrasta: portaikon hienoa sisustusta.

Käytiin myös siskon luona Simpeleelllä. Niin pitkästä aikaa, koronanpahuksen vuoksi. Oli mukavaa nähdä, että kunnossa sielläkin ollaan: teräsmies 80+ ja siskoni hyvää vauhtia kohti kahdeksaakymppiä hänkin. Huomasin matkalla myös, että Änkilän koulu, jossa aloitin kulutieni vuonna 1963, oli muuttunut vanhusten hoivapaikaksi, Silamuskodiksi. Kelpaahan siellä viettää ehtoota: näköala kauniille Silamusjärvelle ja ympärillä idyllistä maalaismaisemaa.

Läpi lokakuisen myrskyn ja sateen takaisin Lopelle. Nyt on ihana olla taas kotona. Villasukat ja pyjama, itse koottu pizza ja viinilasi, radiosta iltamusiikit. Syksy on ihanaa.

Niin ja todellakin, kuten edellisessä postauksessa todettiin, Salminen älysi heti, että tämä emännän lukema kirja viittaa johonkin hemmetin tuttuun. Matkalaukun pakkaukseen, iltakausien netissä roikkumiseen, jatkuvaan soitteluun ja suunnitteluun, ja kaikki päättyy pitkään poissaoloon, minkä aikana ollaan isännän ja kahden koiran loukussa. Kissan viikset!

Paskanmarjat – muijahan suunnittelee taas matkaa!

Mona Lisan hymy

Mona Lisan hymy Kreikkalaisen (itse asiassa kreetalaisen) säveltäjän Manos Hadjidakiksen sävelteos, joka on minulle ehkä rakkain ns. ”klassisen” musiikin puolella. Tähän tietenkin liittyy niin paljon nuoruuden muistoja, vapauden hurmaa ja myös iloa siitä, että näkee maailman uusia puolia. Mona Lisan hymyssä on symboliikkaa niin moneen. Mutta se on myös niin kaunis teos, jonka haluan kuulla aina ja aina uudelleen. Sen kuulemiseen tarvitaan vain yksityisyyttä ja rauhaa, se ei ole taustamusiikkia arjen keskellä.

En voi kuvitella ihanampaa soluttautumista klassiseen musiikkiin, jos jollain siihen on kynnyksiä, ja jos tämä sitten on oikeasti klassista, ainakin se on arvostetun klassisen musiikin säveltäjän luomaa. Miten surulliselta tuntuukaan, että niin monet kieltäytyvät musiikin kokemuksista vain koska heillä on se jokin ennakkoluulo joka estää edes kuunnella.

Kuuntele tämä, et voi olla rakastumatta. Minä rakastuin tähän. Ja olin silloin 16-vuotias. Jotkut rakkaudet kestävät ikuisuuden.

Mitä hittoa pääministeri?

Miten ihmeellistä elämä onkaan! Tästä ei kauan ole, kun Alex Stubb kurvaili tiukoissa pyöräpöksyissään titaanien lailla. Koska se oli hänen harrastuksensa ja kuului elämään. Minkälainen haloo siitä tuli? No ei minkäänlainen. Korkeintaan teinit ihailivat, että onhan piukea poika pääministerinä.

Siitö on toki jo aikaa. Nyt Suomea markkinoidaan maana, jossa presidentin voi kohdata Hakaniemen torilla muumilaukku käsvarrella (ja i ei jäänyt vahingossa pois), tai pressa voi jonottaa kahvikioskiin samalla kun turvamies pissattaa pressan koiraa.

Mutta piru vie. Kun pääministeri meikkaa vessassa (missä hänen olisi pitänyt se tehdä? Buduaarissa seuraneitien ympäroimänä?), niin sehän on ihan kansakunnan nuoleskelua ja median kanssa harjoiteltua näyttelemistä. Pitäisi olla samanlainen kuin kansa. Mutta kun on samanlainen kuin kansa (aamutoimissaan), niin oletkin ällöttävä teeskentelijä, joka on vain olevinaan ”kansaa-”. Miten tässä sitten innostat tyttöjä yhteiskunnallisiin tehtäviin ja olemaan vain ihmisiä eikä vain naisobjekteja?

Tässä se naisviha taas tuli esiin. NaisVIHA on kova sana, jota moni (anteeksi vain) keski-ikäinen mies ei allekirjoita: ”Enhän minä siis vihaa naisia. Vain se ärsyttää, kun ne nyt ovat niin olevinaan parempia ja silti meikkaavat ja kaula-aukoissakin näkyy ihan sitä itteensä, siis ihoa…”

No entäpä sitten, jos nainen sattuukin saamaan ison postin jota ehkä oli kaavailtu miehelle. Jutta Urpilaiselle kävi juuri näin: mikä se tällainen ylijäämäkomissaarius on muka, ja vielä verkkosukissa poseeranneelle mimmille? Kehitysmaiden kehitystä, hehheh-timosoini-naurua. Vaan nyt yhtäkkiä globaalit foorumit yhtäkkiä ovat heränneet: mitä tekee Kiina? Mitä tapahtuu Afrikassa ja kenen ehdoilla?

Paasaus sikseen. Takana onnellinen päivä, myös eilinen teatterikokemus, Rosa Liksomin romaaniin perustuva Everstinna… Ei kaunista, mutta järkkyä, ja Heidi Heralan urotyö näyttämöllä.