Täl puol jokke

Tutustutaan pikkuhiljaa uuteen asuinympäristöön. Eilinen suloisenlämmin ilta houkutteli muuallekin kuin Kakolanmäkeen. Iltayhdeksältä laskeuduttiin Auran rantakadulle ihastelemaan vierasvenesataman linjakkaita purjeveneitä ja kuuntelemaan vastarannan jokilaivan kannelta kantautuvaa rokkikonserttia.

Nyt vasta huomaan, miten kiinnostavia paikkoja alajuoksulta löytyy, lähes koko matkalta Turun linnalle asti. Ranta on täynnä kivoja ruokapaikkoja, terasseja veden äärellä ja yllä, yhteys- ja risteilyaluksia eri puolille saaristoa.

Jännittäväksi retken lopuksi noustiin sitten Funikulaarilla takaisin Kakolanmäkeen. Kiss oli totinen koko huikean minuutin pituisen matkan ja minuakin huimasi. Aika kätevä lasikoppi, josta näkee kauas ja voi säästää vähän voimia, jos ei halua kiivetä kiviportaita tai serpentiinitietä ylös. Kuvaa en pystynyt ottamaan, koska koira sylissä se on vähän vaikeaa. Ensi kerralla hän jo uskaltaa istua lattialla katselemassa kaukaisuuteen.

Usein aikaisin aamulla, kuten tänään ennen luvattua rankkasadetta, tarjoamme koirapuistossa erikoisnäytöksiä ympäristössä asuville. Sieltä joko hotellin karuilta parvekkeilta tai lähistön hulppeiden kerrostalojen lasiterasseilta voi ihastella aamujumppaamme.

Emännän X-hyppyjä ja venyttelyä tai ehkä muutamaa jooga-asanaa. Kissin harjoittelua: tasapainokävelyä ja esteen kiertämistä, sivulle tuloa ynnämuuta. Myös emäntä hyötyy koivunrunkoa pitkin taiteilusta; tapana on vähintään kaksi kertaa sekä paksumman että vaikeamman ohuen rungon päästä päähän taiteilu. Nykyisin menee jo sujuvasti meiltä molemmilta.

Pieni koiruus kylässä

Sukulaisia tuli kylään. Suloinen Siiri 1 v eli Kissin oma tytär ensimmäistä kertaa vieroituksen jälkeen tapasi äitinsä. Kyllä äiti hänet tunnisti, hännät heilui ja kiinnostunutta nuuskintaa harjoitettiin. Mutta voi, kun emon piti tämäkin teini panna järjestykseen. Kisshän ei anna yhdenkään keskenkasvuisen hyppiä silmilleen tai roikkua perässä ja se ilmoitettiin selkeästi tyttärelle melko pian. Ja myös se, että meidän residenssiin, jota Kiss hallitsee, ei oikein saisi tunkeilijoita päästää kuljeskelemaan ja kenties kajoamaan omiin leluihin, ruokiin tai emäntään.

Kyllä siitä selvittiin. Siiri ensi säikähdyksen jälkeen osoittautui hyvän itsetunnon omaavaksi rohkeaksi koiraksi eikä sitten enää ollut moksiskaan äidin rähinöistä (taisi muistaa, ettei tämä ole eka kerta, kun mutsi hermostuu). Yhdessä käytiin lenkillä Kakolanmäessä, katsottiin kalliolta, että Turun linna on paikallaan ja jätettiin viestejä pusikoihin.

Oli kiva sunnuntai Siirin ja hänen emäntänsä, entisen työkaverin Elinan kanssa. Pantiin taas vähän maailman asioita järjestykseen, päivitettiin luetut kirjat ja katsotut elokuvat. Ja päätettiin lähteä Tallinnaan elokuun puolella, käytäisiin syömässä hyvin ja vierailtaisiin Kumussa ja Kalamajan alueella, jonka Fotografiska-museoon en ole vielä ehtinytkään tutustua. Aina pitää olla mukavaa odotettavaa.

Helle taisi palata tänään. Jo aamuseitsemältä oli kaduilla ihanan lämmintä, kesä parhaimmillaan. Ja iltapäivällä jo melkein kuuma, mikä ilahdutti, sillä kuume koetteli jälleen ja paleli niin, että kömmittiin sitten peiton alta päikkäreiltä Kissin kanssa ulos lämmittelemään.

Katson välillä kirjaston elokuvia, ja nyt löysin oikein helmen. Tekisi ihan mieli katsoa heti uudestaan, mutta jarruttelen vähän. Jack Nicholsonin ja Morgan Freemanin uskomattoman hieno, hauska, itkettävä ja opettava elokuva Nyt tai ei koskaan on parasta, mitä aikoihin olen nähnyt. Elokuva on vuodelta 2008 enkä ole edes tiennyt, että se on olemassa.

Nämä karismaattiset (etenkin ihailemani Freeman) ovat hyvin uskottavia kahtena vakavasti sairaana ukkelina, jotka päättävät, että nyt ennen kuolemaa tehdään kaikki ne asiat, joista aina on haaveiltu. Ja elokuvan sanomahan on tietenkin, että älä väheksy unelmia, vaan tee kaikkea, mitä olet aina halunnut. Ettei tarvitse sitten kiikkustuolissa vaikertaa, että olisi pitänyt…

Ja tietenkin Jack Nicholson on taas hänelle istuvassa roolissa: äksyilevä, itsekäs ja omahyväinen, kun taas Morgan Freemanille luonnostaan lankeaa kiltin ja rauhallisen symppiksen osa. En malttanut lopettaa katsomista vaan jatkoin puoleen yöhön, vaikka olin nukahtaa.

Nyt nautitaan kesästä Kissin kanssa. Vaikka huomenna kuulemma sataakin. Kun ilmat antavat myöten, pitää purjehtia Ukko-Pekalla Naantaliin, sillä ensi kesänä tämä höyrylaiva ei enää kulje.

Aurinko pilkistää

Tänään jäätiin Kissin kanssa aamulenkillä Hotelli Kakolan ovikatoksen alle jumiin, kun sadekuuro yllätti. Muuta nyt taas aurinko paistaa, Ruissalosta kaikuu rokkifestareiden aloitusääniä, ihan täydellinen perjantai-ilta.

Niin kuin elämässäkin käy, välillä paistaa ja sitten taas rojahtaa vettä niskaan. Juuri kun ajattelee saaneensa elämän järjestykseen, tuleekin sotkua ja säätöä. Menin vihdoin kuumeilun ja lihaskipujen takia terveyskeskukseen, ajattelin, että tulehdusarvot olisi hyvä ottaa. Ajauduinkin sitten lääkärin konsultaatioon. Hän kuulustelikin hyvin tarkkaan terveyshistoriani. Väläytti myyräkuumeen mahdollisuutta, ja olinhan tosiaankin Satakunnan mökillä kaivellut halkopinoa ja myös muuttosiivouksessa löytyi talven jäljiltä lemmikkimme eli talvihiiren papanoita, joita en imuroinut kylläkään ilman hengityssuojainta. Tyhmästi kuitenkin jätin imuripussin tyhjäämättä ja sieltähän saattoi sitten seuraavassa siivouksessa virukset ilmareikien kautta pölähtää ilmoille.

Nyt kävi kuitenkin niin, että tohtori määräsi kaikki mahdolliset verikokeet ja vielä keuhkokuvan ja vatsan ultraäänen. Viisas mies. Koska sieltähän löytyikin vanha, kutsumaton vieras. Etäpesäkkeitä kahdentoista vuoden takaa. Terve taas!

Ensin piti vähän hermostua ja voivotella. Mutta sitten vähän mietittyäni aloinkin tuntea isoa kiitollisuutta. Kiitos universumi, kiitos pieni hiirulainen viruksenlevittäjä, kiitos minä, että vaivauduin tutkimukseen enkä odottanut paranemista. Ilman myyräkuumeoireita ei olisi löytynyt tätä ikävää yllätystä, jota nyt sitten aletaan vauhdilla häätämään. Ja tietenkin kuumeilut ja kivut häipyivät heti samana päivänä.

Kiittimet ristiin ja kohti uusia seikkailuja. Elämä yllättää joka päivä.

Olenpa onnentyttö.

Ohjelmassa seuraavaksi: asettumista

Muutosta viikko. Yhä kävelen ympäriinsä, etsiskelen jotain pikkutavaraa, siirtelen huonekaluja, paikkamaalaan, siivoan. Mutta alan asettua. Tänään kuitenkin ehkä jo paras päivä viikkoon.

Vastoinkäymiset eivät lannista. Paitsi illan tullen, kun kuume nousee (mistähän sekin) eikä jaksa eikä halua syödä mitään. Aamut ovat parempia, kun vetelee kymmenen tunnin unet ihan taju kankaalla. Vastoinkäymiset eli haasteet ovat ihan tavallisia, kun ihminen vaihtaa kotia. Netti ei toimi, reititin on väärä tai johto on väärä, seinät kiveä, joihin ei ihan pikkujutulla tauluja saakaan, puhelin laulaa sähkö- ja puhelinliittymien tarjoajia. Ja koira kipeä!

Jos ei ihan kronologisessa järjestyksessä tätä viikkoa kuvaa, niin suurin huoli oli Kiss, joka vinkui vatsakipuja, ei syönyt eikä juonut päiväkausiin. Eikun lääkäriin, tuttuun Itavetiin Riihimäkeen (koska olin jo valmiiksi sattuneesta syystä Lopella käymässä).

Tuo kauhea nainen otti käpälästäni verta!
En tykkää.

Mitään vikaa ei löytynyt verenkuvassa, joten pelkäämäni sisäelinten joku kamala ei ainakaan tässä hetkessä ollut kyseessä. Saatiin ruokavalio, kipulääkettä, pahoinvointilääkettä, närästyslääkettä. Eilen perjantaina olikin sitten eka päivä, kun neiti söi ruokaa ja joi ahneesti vettä. Ja tänään jo leikittiin! Miten ahdistavaa katsella koiraa, joka vain makaa eikä halua edes aamulla tavalliseen tapaan hypätä sängystä ja ole valmis ulos, leikkimään, syömään.

Ehkä nyt tuo ongelma on selätetty. Ja onhan Kiss jo tutustunut koirapuistossa jälleen uusiin kavereihin: Viljon kanssa leikittiin hurjasti, Onni oli myös mielenmukainen, Luna (hevosenkokoinen) viilipytty vähän ihmetytti Kissiä. Luulen, ettei hän käsittänyt, että tämä jättiläinen voi olla koira? Suvereenisti Kiss kuitenkin sujahteli Lunan vatsan alta ja nuuski sieltä täältä, jättiläinen ei ollut moksiskaan.

Iso tyttö Luna

No tänään sitten Kiss osoitti kaapin paikan Oliverille, kolmekuiselle terrierijäbälle, joka innostui juuri heränneissä hormonihuuruissaan tummasta kaunottaresta. Oliver ei millään uskonut, ettei Kiss ole ”sillä” tuulella eikä ainakaan hänen kanssaan. Kyllä sai poika kyytiä.

Koko juhannus siis meni muuttotavaroiden purkamisessa, lamppujen asentamisessa ja iskuporakoneella jyrytellessä (naapurit ehkä tykkäsivät). Onneksi Jussi oli apuna. Olin jo aamuisin valmiiksi voipunut katsellessani tavarakasaa.

Pidettiin sitten juhannuspäivänä enempi vapaata. Toki aattona uudet perunat ynnämuut ja mansikkakakku, vaikka Jussipäivä ei vielä osunutkaan. Juhannuspäivänä kiivettiin nurkan taakse Kakolan vankilaan eli Kakola Hotelliin. Siellä kesäterassilla oli miellyttävä istua. Rouhea ja upea paikka, kävin sisälläkin tutkailemassa aulaa ja viinitupaa. Kyllä voin suositella paikkaa, ehkä tilaisin sieltä huoneen, jos tulisin turistina Turkuun. Ovathan siellä ”viihtyneet” muutkin aikoinaan, mm. Volvo Markkanen, Irwin Goodman, Reijo Hammar, pedofiili Jammu Siltavuori…

Ja sitten istuttiin parvekkeella ja myöhemmin katseltiin elokuva, joka minulle on juhannuksena sama kuin jouluna Lumiukko, eli Kulkurinvalssi:

Jottei olisi mitenkään päässyt liikaa lepäilemään, olimme jo aikaa sitten sopineet ystävien kanssa lounaan Helsinkiin tiistaiksi. Heillä oli synttäreitä ja hääpäivää jo kevättalvella, emmekä olleet pystyneet yhdessä juhlistamaan. Mutta nyt se tehtiin arvokkaasti ja ikimuistoisesti. Syötiin ravintola Elitessä Töölössä, eikä missä tahansa salin nurkassa vaan ta-daa, Tauno Palon, Vesa-Matti Loirin ja Matti Pellonpään kantapöydässä.

Lissu, Hanski ja Jussi miettivät, mitä sitä söisi.

Historian siivet suorastaan läpsyivät, kun syötiin upeiden taiteilijoiden pöydässä. Hyvää ruokaa. Ja tietenkin oli seura parasta A-luokkaa.

On edistynyt tänä viikonloppuna kodin järjesteleminen. Uudistin parvekkeen, koska Turun torilta ostamassani krassissa oli tuholaisia. Heivasin myös maissit pihalle, alkoivat kuihtua. Ja sitten sain stailattua entisen vaatekaapin, tosin se on vielä vaiheessa ja sotkuinen, valot puuttuvat ja ehkä pitää lasiovi hankkia, joskus.

Elämä on kummallista. Antoisaa, haastavaa, pelottavaakin. Olisi hyvä, ettei tule kyyniseksi, kuten monet tuntemani ihmiset. Se asenne, että eihän tästä mitään tule ja joka tapauksessa kaikki menee pieleen, imuroi vetovoiman lain myötä juuri sitä, mitä puhuu.

Minut pysäytti artikkeli, josta tunnistin monet kyyniset tai välinpitämättömät ihmiset. Esimerkiksi sellaiset, jotka eivät siedä ihmisten kertomuksia onnellisuudestaan, tai rakkaudestaan. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä toisten onnellisuutta? Ja vielä kummallisempaa, jos ne onnelliset sattuvat olemaan julkisuuden henkilöitä tai jopa varakkaita. On totta, että monesti onnellinenkin suhde päättyy, mutta mitä siitä? Silloin kun ollaan onnellisia, siitä pitää mielestäni ujostelematta toitottaa kaikille. Säälin ihmisiä, jotka uumoilevat näiden onnellisten hehkutuksia ei kannustaen, vaan häijysti uumoillen, että turha riekkua, kohta tulee lunta tupaan. Ja heille itselleenhän sitä tulee, se vain on vetovoiman laki. Tässä se klippi pysäyttävästä lainauksesta:

Nyt saarna loppuu ja istun hetken katselemassa Portsan lauantai-iltaa ennen kuin menen Kissin viereen nukkumaan. Tai päin vastoin, ennen kuin koira huomaa, että olen nukkumassa ja hyppää sänkyyn.

Sitä paitsi netti toimii, tv toimii, tavarat ovat kellarissa eikä puutu kuin että Google maps löytää minulle pesutuvan tästä taloyhtiöstä.

Ihan jotain pikkupuuhaa

Karjalaiset naiset(kaan) ei pröystäile tekemisillään. Aina on joku itsenyplätty pöytäliinanpitsi jotenkin liian tiukkaa tai siinä on virhe, täytekakku ei nyt onnistunut (vaikka sitä tehtiin sydänverellä kaksi vuorokautta), kahvikaan ei tullut ihan priimaa, taisi olla JuhlaMokassa väljähtynyt paketti, ja sisustajan ratkaisut saavat kehujilta jyrkän vastalauseen: eihän nää mittää, vanhoja kuluneita huonekaluja, ite vähän päällystin nuo neljä antiikkisohvaa, ihan suttahan niistä tuli.

Niin että voisinhan minäkin alkaa karjalaisia perinteitäni kunnioittaen saman laulun, ehä mie mittää, täähä on nyt vaan tämmöstä. Mutta kaikkea ei tarvitse jaksaa (vaikka olisi kiva kun kaikki olisi heti valmista).

Jotenkin olen nyt onneksi valaistunut ja huomannut, miten kamalaa vain naisille sälytettyä lastia perinne onkaan ollut. Mutta sitä kannattaa vaalia ja nauraa sille sydämellisesti.

Täältä muuttohelvetin syövereistä terveisiä ja alla yksi valokuva, siitä ainoasta huoneesta, eli keittokomerosta, joka on jo kunnossa. Siitä on tietenkin raivattu pois Buranat ja hermolääkkeet, rauhoittavia en käyttänyt:

Eilen siivosin lähtöpistettä viisi tuntia, kannoin auton täyteen muutosta jäänyttä tavaraa. Autoon ei olisi enää mahtunut mitään. En enää jaksanut kantaa autosta mitään muuta sisälle kuin kaksi kahvakuulaa (8 kg ja 12 kg), saati sitten kellariin, koska kellari on paikassa, johon en vielä osannut eilen.

Eikä se langaton netti toimi, vieläkään, vaikka itkisin. Sen siirto piti olla vain pikkujuttu, koska mikään muu ei muutu kuin osoite. Muistan, että viimeksi muuttaessani oli myös näin. Tämä tietänee maksullista yhteydenottoa operaattoriin, mikä tuntuu järjestetyltä salaliitolta.

Mutta jihuu, tänään sain parvekkeen kuntoon, sehän se on asumiselle tärkein paikka, eikö? Haahuilen muuttolaatikoiden väliä, etsiskelen tavaroita, jotka olen järkevästi pakannut lähtöpaikassa. Järjestän kaappeja ja löydän tavaran, joka kuuluukin muualle kuin vaatekaappiin, lähden sen kanssa keittiöön, matkalla huomaan, että tuo kassihan sisältää keittiötavaraa – joten se mukaan. Kun pääsen keittiöön, en enää muista, mitä minun piti oikeastaan tehdä.

Toinen – miten niin vain toinen – haaste on koira. Tänään olin poissa neljä tuntia, joista kaksi Citymarketissa, jossa en ikinä löydä mitään heti. Koira vaistoaa huonon omatuntoni, kun tulen kotiin. Ei koira voi olla laiminlyöty, jos se on neljä tuntia yksin! Mutta tämä otus vaistoaa, että olen pahoillani ja tunkee viereen, häntä heiluu, silmät palavat. Minulla menee hermo ja on pakko lähteä ulos, leikkiä lelusammakon kanssa, antaa namia. Kyllä tuo eläin minua pyörittää!

Toisaalta Kiss-koira on yksi joka pitää minut lukujärjestyksessä. Ei jäädä tuleen makaamaan! Hän on seurannut minua kohta seitsemän vuotta sinne tänne, Lopen omakotitalosta Turun yliopistonmäelle, lukuisille lomareissuille, Italiaan koko talveksi, moneen muuhun paikkaan lähellä ja kaukana auton etupenkillä, jossa hän välillä nostaa käpälän oikean käteni päälle kuin kysyen, että ollaanhan me vielä yhdessä myös määränpäässä. Ja ollaanhan me, aina.

Käytiin siis koirapuistossa, koska koira väitti olevansa huonosti kohdeltu. Valitettavasti Kakolan koirapuistossa (Kakolan vankilahotelli on tuossa melkein nurkan takana) ei ole omia osastoja pienille ja isoille. Kiss pelkää isoja koiria, tai oikeammin, varmaan vaistoaa, että minä pelkään sen puolesta. Mutta tänäänkin oltiin sovussa valtavankokoisen boxerin, kääpiömäyräkoiran ja jonkin ison lempeän kanssa.

Aloin maalaamaan astioille vanhaa vaatekaappia kahdeksan pintaan ajatellen, että ehkä jotain saan valmiiksi. Nyt on maalattu kaikki, kohta on yö, ja huomenna tapetoin kaapin takaseinän.

Väri on harmaa, vaikka näyttää ruskealta. Ruskea kuvastanee tunnelmaa?

Koville ottaa tämänkertainen muutto, että piti ihan maata sängyssä välillä. Saattaisin sanoa, että koskaan en enää muuta, mutta enpä sano!

Niin sekaisin ja ulkona kaikesta olen ollut, että vaikka muistin muuttopäivän aamuna ystävän syntymäpäivän, en enää muistanut sitä muuttopäivän iltana, enkä edes myöhemmin. Paitsi tänään, kun soitin, ja unohdin heti, miksi soitin.

Mitä tekee karjalainen nainen, kun näyttää siltä, että juhannusaattona ei olekaan kaikki ihan kunnossa, eli talo siivottu, ikkunat pesty, matot mäntysuovantuoksuisina lattialla, mansikkakakku valmiina jääkaapissa ja kukat maljakossa ristipistoliinaisella pöydällä?

Mie romahan.

Muuttamisen ihanuutta

Olipa kiva muuttofirma tekemässä sen isoimman työn: kaikki raskaat huonekalut ja muuttlaatikoihin sullomani pienet ja isot tavarat vähän yli tunnissa kaupungin toiselle laidalle! Iranin Kurdistanista teininä Suomeen saapuneella toimeliaalla palveluammattilaisella oli sydämellinen suhtautuminen asiakkaaseen, siis minuun, hyvä huumori ja muutenkin kaikki sujui rennosti ja vauhdilla. Ehdimme vielä keskustella myös päivän politiikasta ja hänen kokemuksistaan vanhasta kotimaastaan, jonne hän ei voi enää palata.

Nyt istun tässä ja katselen ikkunasta kauniita Portsan puutaloja. Olen kuolemanväsynyt. Huoneistossa ei pääse liikkumaan, koska kaikkialla on muuttolaatikoita ja vaatesäkkejä, osiin purettuja huonekaluja ja väärissä paikoissa kärsiviä huonekasveja. Parvekkeelle ei mahdu, koska siellä on oliivipuu ja ulkokukkia, ja myös vääriä kalusteita väärässä järjestyksessä. Ikeasta ostamani keittiökalusteen ”nopea” kokoaminen vei kaksi tuntia ja hermot. Hukassa on kaikesta järjestelmällisestä pakkaamisestani huolimatta lautaset (söin vessapaperilta iltavoileivät), koiran herkut (kävin lähikaupasta ostamassa uudet), juomalasit (join oluen muumimukista).

Kaunista on ja ehkä huomenna saan lähtöpisteen tyhjättyä ja siivottua, joten pääsen järjestämään täällä, sisustamaan ja fiilistelemään omasta ihanasta rauhasta Kissin kanssa. Nyt vielä vähän vaiheessa:

Muutto – aaargh!

Muuttaa pitäisi

Olen vasta vähän pakannut, vaikka tarkoitus on ollut ahkeroida joka päivä. Ei jaksaisi! Sitä paitsi vähän tökkii. Muuttolaatikot eivät tulleetkaan sovitussa ajassa, vaan vasta tänään. Roskia pitäisi viedä, lehtiä, metallia, lasia ja muuta tuonne roskikselle, mutta ei pysty: lokkipariskunta käy päälle, koska poikanen on lähistöllä. Höyhenpallo tallustelee pitkin pihaa muina lintuina, pöhkö en-ymmärrä-mistään-mitään -katse nappisilmissään. Ja äiti ja isä ovat raivoissaan, jos erehtyy menemään lähelle. En nyt haluaisi saada nokasta päähän, kun tässä muutenkin on Buranalla menty eteenpäin. Ymmärrän kyllä hyvin äidin ja isän huolen, itse raivoaisin samoin, jos oma lapsi olisi vaarassa.

Helteet ovat menneet menojaan ainakin toistaiseksi. Toissa viikolla Kiss oli läkähdyksissä mustan turkkinsa sisällä. Heti kun trimmaaja oli lyhentänyt karvat niin, että koira on kiiltävä ja sileä kuin silakka, tulikin kylmä. Eilen sanoin Kissille, että laitetaanko villapaita, ja hups, koira suorastaan sukelsi islantilaispuseroonsa.

Onneksi kuitenkin aurinkoa näkyy ja vaikka olisi vain pieni läikkä, kyllä kiinanharjakoira sen aina löytää:

Ehkä pääsen ennen juhannusta asettumaan Puutarhakadulle?

Onnellinen matonpesijä raportoi

…täältä Satakunnasta, Pikku Valkjärven rannasta.

Tiistaina ensimmäinen matto jo pesty!

Hyvä, kun ehdin auton parkkeeraamaan, niin heti mattopyykille! Olen ties monettako kertaa täällä tutulla mökillä, paratiisissa. Seurana vain Kiss sekä joutsenet, hanhet, västäräkit ja muut linnut. Suloinen rauha vallitsee ja silittää kaikki rypyt otsalta ja koko elämästä. Ne matot, jotka eivät mahtuneet pesukoneeseen, saan pestä vanhan ajan tyyliin tuossa puutarhapöydällä mäntysuovalla ja juuriharjalla. Ihan parasta. Kaksi ensimmäistä päivää on ollut aurinkoista ja tuulista, joten tilaamani sää saapui toivottuun aikaan ja kuivatti matot alta aikayksikön. Loppuajan voinkin sitten harrastaa italialaista dolce far niente -elämää eli suloista olemista tekemättä mitään.

Sateen jälkeen

Näissä maisemissa tekemiseksi riittää, kun katselee tätä kauneutta.

Paitsi tekemistä tietenkin riittää, kun saa tiskata astioita järvivedellä, käydä saunassa, uida aamulla, päivällä ja illalla ja yöllä (lämpimässä järvivedessä), lukea kirjaa ja katsella järvelle. Nyt olen vaikuttunut Kati Tervon kirjailijanlahjoista. ”Iltalaulaja” kertoo kuvataiteilija Ellen Thesleffistä ja hänen aputytytöstään Taimista. Tervon kieli on kaunista, napakkaa vaikka kuvaileekin upeasti luontoa ja ihmisiä. Pidän erityisesti tuollaisesta lyhyin lausein kuvaavasta kielestä. Pitkät ja monimutkaiset lauseet, joita hänen kirjailijamiehensä Jari Tervo harrastaa, ovat taidonnäytteitä, mutta vielä enemmän mielestäni taitoa vaatii saada sanotuksi asia lyhyesti ja silti niin kauniisti tai riemastuttavan ilmeikkäästi.

Kiss-koira tuli hulluksi ilosta, kun huomasi, että tultiin taas tänne paratiisisaarelle. Se juoksi jytistellen riippusiltaa pitkin saareen ja kiersi kaikki paikat heti. Pienen koiran suuri ilo on olla vapaana ja mennä minne vain.

Tänään on ollut aamusadetta ja pysyttelemme vielä sisällä, mutta järven takaa näkyy jo sinistä taivasta ja iltapäivä lupaa pilvetöntä auringonpaistetta. Kerään täällä voimia sillä Turussa odottaa tavaroiden pakkaus. Hei hulinaa, me muutetaan taas! Kulkuriveri vaatii veronsa: väsyttää jo etukäteen. Isompi muutto tapahtui marraskuussa, kun muutimme Kissin kanssa Italiaan ja taas takaisin tammikuussa. Nyt pitäisi kerätä kaikki tavarat ja vaikka muuttomatka on pari kilometriä, ei se yhtään helpota itse prosessia. Ainakin vuoden yritän nyt asua Puutarhakadulla, mutta en usko, että se on loppusijoituspaikkani, tai ehkä ei ainakaan ainoa. Minusta elämä on juuri näin kiinnostavaa, kun ei jämähdä paikoilleen. Kun vain joku pakkaisi, purkaisi ja järjestäisi tavarat ja minä voisin vain sormella osoittaa, mihin kohtaan. Ja sitten taas uudestaan: ei tuo ollutkaan hyvä paikka, siirretäänkin tuonne…

Nyt en ajattele sitä. Scarlett O’Haran voimalause jälleen kerran: ”En ajattele sitä tänään, ajattelen sitä huomenna.” Tai ylihuomenna.

Taas jaksaa

Yhtenä päivänä en päässyt enää kunnolla sängystä ja illalla sinne oli vaikea kavuta. Aloin epäillä jo että kyseessä on jokin muu kuin rasitusvamma. Asia selvisi ja todellakin rasitusvammaksi ja siitä aiheutuvaksi lihastulehdukseksi, sain lisää Buranaa, kehotuksen olla juoksematta kymppiä lähiaikoina (no nyt ei todellakaan ole mielessä) ja ennusteen, että voi kestää viikkotolkulla. Mutta heti tunsi itsensä terveemmäksi.

Ja kyllä lääkkeet auttavat, sillä taas kävellään ja uidaan. Tänä aamuna oli erityisen hieno hetki. Lähdin taas vieläkin aikaisemmin ja nyt oli tilaa uida. Sen ansiosta, ettei tönitty eikä roiskittu vettä silmille, tohdin uida seitsemänsataa metriä, hidasta nautinnollista vauhtia. Ja tekipä se taas hyvää. SItä oli velaton ja huoleton olo, kun palasin kotiin toiselle aamupalalle (niin, syön kaksi aamupalaa, jos herään aikaisin – muuten alkaa lapa tutista).

Muutakin hyödyllistä sain aikaiseksi, vaikka nyt tuntuu, että paljon jäi tekemättä. Uusin asukaspysäköinnin kesäkuulle. Kävelin koiralenkkien kanssa yhteensä 15 kilometriä. Tein raparperihilloketta pihan tuoreista raparpereista, joita ei näköjään kukaan käytä. Ostin kesäkeittoainekset huomiseksi. Pesin pesukoneessa mattoja. Tilasin muuttolaatikot, koska puolen kuun paikkeilla Portsa odottaa! Port Arthur, Turun maineikkain puutaloalue saa minusta uuden asukkaan – tosin ei puutaloon, mutta melkein.

Uni tulee helposti taas, vaikka minulla on kaksi lämpöpatteria sängyssä. Niilläkin on joskus kuuma, muttei niin kuuma, ettei voisi nukkua näin:

Vähänkö pöhköt koirat

Uusi ystäväni: Burana 800

Meitä oli n. 7000

Hölköttelin tuskaisen Naisten Kympin, ehkä jo kymmenettä kertaa, en ole laskenut. Nyt oli vähän erilainen tunnelma itsellä kuin viime vuonna. Käsi-kylki-lonkkalihakset muistuttelivat poltteella olemassaolostaan. Ja treenihän oli kaksi viikkoa tauolla, mikä sekin antoi osansa. Mutta uusi ystäväni Burana 800 oli ihan verraton juoksukaveri. Mihinkään ei koskenut moneen kilometriin, kun nappasin vaaleanpunaisen kapselin hyvissä ajoin. Tosin kuuden kilometrin kohdalla oli pakko eka kerran oman NK-historiani aikana nöyrtyä kävelemään muutama sata metriä. Samoin viimeisen kilometrin aikana. Mikä sinänsä ei ollut sen hitaampaa kuin tämänkertainen laiska hölkkäämiseni. Mutta maaliin tultiin, minä ja Burana. Itse asiassa minulla oli salalokerossa juoksutrikoiden selkätaskussa yksi pilleri varmuuden vuoksi. Viimeisellä puoliskolla helle pani minut juomapisteellä heittämään loput vedet niskaan. Tuloksena oli trikoiden taskussa pehmentynyt särkylääkepuuro. Niin huumeriippuvaiseksi olen tullut, että en raskinut pehmeää kapselia heittää pois, vaan vaatteita vaihtaessani Musiikkitalon Inva-vessassa kaavin puuron takaisin omaan lokeroonsa lääkeliuskassa. Näin alas voi ihminen vajota.

Ihana kokemus kuitenkin. Ja vielä se, että ennen juoksua lavalla esiintyi Dingo ilmielävänä! En olekaan ennen bändiä nähnyt livenä.

Neuman ja kumppanit – iskussa yhä

Kyllä täytyy sanoa, että kovaa settiä on Nipa kumppaneineen yhä. Ja yleisö tietysti osasi kaikki klassikot ulkoa. Miten hyvin osuikaan Autiotalon teksti: ”…ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon…” Joitain vaurioita matka todellakin aiheutti, ainakin sen, että reidet ovat tänään melko kipeät. Mutta olihan se kaikki sen arvoista!

Kerttulinkadun kortteleissa kevät on parhaimmillaan. Tuomet, syreenit ja angervot täydessä kukassa, ihana raukea sunnuntaihelle on hidastanut kaiken liikenteen.

Lopelta hain kieloja ja valkovuokkoja metsästä ja täällä uskalsin taittaa kaksi syreeninoksaa maljakkoon.

Ja ilokseni torstaina ruukkuun kylvetyt maissit ovat itäneet ja kohta kahisee portailla vehreä pieni maissipelto, aivan oiva viherratkaisu kesäksi. Myös kolme krassintainta, viimeiset, jotka pelastin torilta, ovat pörhistyneet pystyyn ja odotettavissa kukkia kuukauden sisällä.

Tänään mummon keittiö valmistaa mummolle pasta primaveraa, omalla reseptillä: tuorepastaa ja parsaa, ruohosipulia, valkosipulia, sitruunaa, parsakaalinnuppuja, parmesaania. Huomenna aamulla (jos pääsen sängystä ylös) pitää tehdä aikainen hyökkäys maauimalaan, ennen kuin allas täyttyy koululaisista ja yli-innokkaista eläkeläisistä. Ai niin, minähän taidan olla itse tuota jälkimmäistä ryhmää…