Onnistumisiakin on

Tänään siis uskaltauduin, riskeerasin. Läksin juoksemaan Kormu Run, naapurikylän kuudetta kertaa järjestettyä kympin, puolimaratoni ja muutamien muidenkin matkojen kisaa. Itse en kyllä kisannut muuta kuin itseni kanssa selviämisestä.

Tappavaa oli! Typeränä lähdin alkuporukassa, joiden tahti oli kiivas. Noin 200 metrin kohdalla ajattelin, että ei tule mitään. Jalat puuduksissa, henki ei kulje, epätoivo valtaa. Mutta vauhtihan oli aivan liian kova. Kun käsitin sen ja aloin hölkätä omaan tahtiin, alkoi sujua. Tavoitteeni oli siis, että juoksen koko matkan, ei sen kummepia vauhtitavoitteita.

Tässä me mennään

Sää oli hyvä: viileää, tosin tuuli ikävästi vastaan pitkillä suorilla. Olin kyllä äärirajoilla ja ajattelinkin, että on tämä ihan hullun hommaa. Mutta toisaalta: pystyin siihen. Pääsin maaliin, en kuollut sydäriin, en kaatunut. Mikä euforia valtasikaan maalissa!

Maalissa! Aurinko häikäisi: siitä ilme. Onnellinen olin!

Huomasin, että vaikken ollut juossut kymppiä kahteen vuoteen, ei aikani ollut toissavuotisesta paria minuuttia huonompi. Noin tunti ja 20 minuuttia. Tosin virallisia aikoja en ole nähnyt. Ei huono!

Lisäys: tänään sunnuntaina tarkistin tulokset. Aika oli 1,19.24, joten minuutin on kaksi vuotta ikälisää tuonut 🙂

 

Koira, tai se kissa, rakkaus

Niin paljon tunnen ihmisiä, jotka sanovat ”ei koira”, ”ei kissa”. Kysellään medioissa, oletko koira- vai kissaihminen.

En ole ikinä ymmärtänyt tuota. Ei voi mielestäni olla eläinystävä, jos on vain koiraystävä, tai kissafani. Tässä kaikessa on kuitenkin mielestäni kyse suhteesta luontoon. Susien, karhujen ja ahmojen vainoaminen on samaa vihaa, pelkoa, rasismia: pidän tästä, mutta en tuosta.

Olen niin surullinen esimerkiksi omassa pihapiirissä tapahtueesta tragediasta: pienet syyttömät siilit kuljetettiin jonnekin pois, koska – no, en tiedä mikä oli oikeastisyy, kuulemma olivat käyneet kanojen kimppuun. (Siili on hyönteissyöjä, rakastaa haaskoja ja on mielissään tavatessaan raatoja). Nyt itkin oikeasti viime kesänä meidän siilien ja niiden kenties hoitamatta jääneiden poikasten kohtaloita. Miksi ihmiset ovat näin pahoja? Miksi? Miksi he eivät ajattele luonnon luomia?

Piti kertoa siitä koirasta, ja kissasta. Tänään huomasin oikeasti, miten minua rakastetaan. Pörräsin ympäri pihaa, aurinko paistoi. Pieni höpsö koirani seuraili silmillään liikkeitäni. Kun seisahduin tauolle terassille, hän lukittautui viereiselle tuolille. Kaikista rakkaudenosoituksista, joita ikinä olen saanut, oli ihanin se, että Riitu-koira katsoi silmiin ja nuolaisi ystävällisesti kättäni. (myöhemmin, intiimisti, näitä nuolaisuja tuli kymmenittäin!)

Ja se kauhea kissa! Minä sitä yhä rakastan, vaikka sen jäljiltä löytyy murhamerkkejä. Kun se naukuu haikeasti seuraa ja sitten rakkahasti köllähtää vatsan päälle silmät täynnä hellyyttä… Nih. Unohtuu kaikki, crocksien tuhoaminen pureskelulla, lintujen ja oravien murhaaminen, nilkkaani puremiset…

Juoksuaika? Työaika?

Tänään taas juoksin matolla. Tosin tein myös tunti ja puoli kaikkea muuta. Se ei vakuuta. En ole ihan kympin kunnossa. Toisaalta, joskus menin Naisten kympille kylmiltäni ja pärjäsin hyvin. Nyt pitäisi ajatella että olen noin 30 vuotta vanhempi kuin silloin. Ja kaksi vuotta vanhempi kuin silloin kun viimeksi juoksin kympin. Ei pelota, mutta arveluttaa. Kilpailuviettini on aika laimea. Haluaisin vain kömpiä matkan läpi 🙂

Olen aika väsynyt vastuun kantamiseen. En niinkään itse oman elämäni ja perheeni tuomiin vastuisiin. Mutta vapaaehtoistyön ja poliittisen työn vaatimuksiin. Odotan, että näistä asioista joku tomerampi ottaa vastuun! Niitähän on.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että eläkeiän nostaminen on suuri erehdys. Miten paljon sukupolvemme onkaan tehnyt työtä! Itse olen ollut työelämässä enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Niistä kaikista ei lainsäädäntömme mukaan makseta eläkettä, koske en ole ollut silloin määrätyn ikäinen. Mitä hittoa!

Myös työaikaa pitäisi vähentää. Työelämän vaatimukset ovat nykyisin kohtuuttomia eivätkä ne tue laadun takaamista. Itse olen kokenut työelämän murroksen. Olen tehnyt pätkätöitä matkanjohtajana. Olen tehnyt tulkin ja kääntäjän töitä isossa yhtiössä vaatimatta mitään korvauksia iltatöistä tai pitkistä illallisista tulkkauksineen. Se on ollut minulle hyvää ja onnellista aikaa. Mutta olin nuori enkä tiennyt että minua käytettiin hyväksi siksi, että epätoivoisesti halusin sen työpaikan. Minä sen sain. Olen siitä ikuisesti onnellinen. Mutta oliko se oikein?

 

Lämpöö, leipää, lempee…

Vaikken ole Arja Korisevan fanittaja, niin kyllähän tuo hänen Lämpöö, leipää, lempee vai miten se järjestys olikaan, on jotenkin nyt toteutunut viimeisinä viikkoina. Olen ollut rauhassa ja tehnyt asioita, joista pidän, tehnyt kunnolla, ja toisia jättnyt tekemättä, kun en ole ehkä halunnut tai voinut kunnolla tehdä. Juoksu alkaa kulkea, mutta en uskalla luvata, että 21.4. juoksen kympin. Sen lupaan, että edellisenä iltana tverkkaan Antti Tuiskun keikalla Lahdessa aika rajusti!

En oikein tiedä, miksi olen tässä, tässä tilanteessa. Luulen, että aika monet muutkin ovat, ja kysyvät samaa. Nyt en ala analysoimaan, mutta onhan minulla faktoja listalla aika paljon. Nautitaan ensin keväästä.

Tampere-päivä

Iloa ja voimaa! Käytiin entisen kollegan kanssa katsomassa TTT:n Viulunsoittaja katolla. Se klassikko liikuttaa aina. Laulut, tanssit, loppukohtauksen siirtymä natsiaikaan – toimi! Jotain kuitenkin ehkä jäi puuttumaan juuri tästä esityksestä: Tevje ei ollut niin nallekarhumainen kuin odotin, ja myös jotain muuta oli, mitä en osaa pukea sanoiksi. Esitys oli hyvä, mutta olinko jo odottanut liikaa tai nähnyt esityksen liian monta kertaa? Pitääkö herkistyä kyyneliin kerta toisensa jälkeen, eikö se esitys ole muuten koskettava? Nautin päivästä kuitenki täysin. Nautin eilen ja tänään ystävienn seurasta, viisaista keskusteluista, kevätpäivästä ja vanhasta opiskelukaupungistani, ystävienn kauniista kodeista ja Messukylän emännän hyvästä ruuasta.

Oli aika ahdistavaa ajaa Kalevankankaan hautausmaan ohi mennessä ja tullessa. Siellä käytiin turhat ja veriset taistelut melkein tarkalleen sata vuotta sitten. Silloin suojauduttiin hautakivien taakse, kuoltiin kivien päälle. Ja kun taistelu oli ohi, saivat hävinneet kaivaa itselleen pitkän haudan, johon niitettiin päällekkäin pari tuhatta punaista. Siellä hautausmaa ja muistomerkit seisovat edelleen hiljaisina ja kaikesta todisteina. Ja Kalevantietä siinä vieressä kulkee liikenne, ihmiset lenkkeilevät, ulkoiluttavat koiriaan, aurinko paistaa, kaikki jatkuu. Kurkkua kuristi ja jokin valtava syyllisyys valtasi mielen, kun ajoin siitä ohitse.

Kierreportaita ylös ja alas…

Portaat vievät välillä ylös, toisinaan todella alas. Elämässä.

Oman elämän isoja järkytyksiä ovat olleet kiusaamisen tunnusmerkistöön sijoittuneet yllätykset. Elämä on raadollista. Mutta elämä jatkuu, elossa ollaan ja iloa on jokaisessa päivässä.

Minitalon kierreportaat ovat olleet suunnitelmissa ja vaiheessa puolisen vuotta. Ei ole ollut rohkeutta ryhtyä. Kummallista se on, mutta kertoo monesta asiasta elämässäni. Viime viikolla tartuin puiseen viuhkaan, purin sen ja leikkasin rappuset:

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään maalasin ensimmäisen kerroksen. En tiedä, tuleeko näistä mitään, mutta omaa mieltä nostaa se, että olen tehnyt!

Kierreportaat minitaloon maalattu!

Erikoinen viikko, kuten viime viikkokin. Jotenkin vastenmielisesti otin vastaan velvollisuuteni tarkastuslautakunnan puheenjohtajana. Monta päivää ja monta tuntia tutkin kunnan tilinpäätöstä ja lautakunnan istunnot kestivät (ja kestävät) parhaimmillaan neljäkin tuntia. Kuitenkin, kun siihen istuntoon ja asioiden tutkintaan jotenkin sujahdan, se tuntuu ihan mielettömän palkitsevalta ja kiinnostavalta. Saanhan kokonaiskuvan koko kunnan toiminnasta. En tiedä, onko minulla rahkeita oikeasti toteuttaa tarkastusta kunnolla, mutta asia on alkanut todella kiinnostaa ja innostaa. Tämä on varmasti sen aikaisemman perusturvalautakunnan puheenjohtajuuden ohella isoimpia vastuita ja ponnistuksia kuntapolitiikassa. En yhtään ole sitä mieltä, että onnistun, mutta itselle tämä on mahtava näköalapaikka. Ja lautakunnan jäsenet ovat teräviä ja osallistuvia. Ihan alan pitää taas luottamushenkilötyöstä.

Tänään vietin myös treenissä puolitoista tuntia. Mielessä on kuun  lopulla paikallinen kympin juoksu. En vieläkään ole ilmoittautunut eivätkä juoksumatolla tehdyt pyrähdykset anna siihen edes oikeutta. Naisten kympin osallistujamaksun olen kuitenkin maksanut, mutta sehän on toukokuun lopussa. Ihan hullua, miksi pitää itseään haastaa näillä julkisilla juoksuilla? No varmaan siksi, että voi itselleen näyttää, että edistyy. Eihän näitä osallistumisia kukaan muu oikeasti edes seuraa! Katsotaan nyt miten juoksu kulkee.

Minusta pääasia on kuitenkin että ihmiset pitävät itsestään huolta. Miksi pilata hyvä kroppa ja fysiikka ahtamalla itseensä huonoa roskaruokaa, kun samanlaisen hyvän nautinnon saisi terveellisestä ruuasta? Miksi hypätä hissiin, kun voi kävellä portaat? Ei se mielestäni vaadi oikeastaan mitään ylimääräistä. Olen niuhottaja ja ikävä viherpiipertäjä, kyllä. Mutta olen oikeassa:)

 

 

 

Kevät – ja takatalvi

Pääsiäinen jatkui talvisena

Aurinkoisten päivien jälkeen tupsahti lumituisku toisena pääsiäispäivänä. Lunta on tullut aamuyöstä asti, kohta pohkeeseen asti. Aamulla kymmenen jälkeen kun lähdin kuntosalilta runsaan tunnin treenistä, oli vaikea erottaa omaa autoa parkkikselta.

Myös miniatyyrimaailma edistyy. Nyt kierreportaat alkoivat valmistua. Kiinalainen puuviuhka on hyödyllinen

Toisaalta tämä lumen pehmeys ja kaiken vaientava valkeus on melkoisen rauhoittavaa. Perhettä ei juuri ole päässyt rahteeraamaan. Keskimmäinen kävi pitkäperjantaina lepäilemässä ja syömässä simpukkakeittoa, mutta sen jälkeen ollut hiljaisempaa. Kellä Moskovan matkaa, kellä korttirinkiä tai pubivisaa tai muita tsembaloita. Itse olen keskittynyt lähinnä fyysisiin suorituksiin, huonoihin tv-ohjelmiin ja onneksi hyvään romaanitarjontaan: Westön Kangastus 38 jatkaa teemaa sisällissodasta. Ahdistusta, ahdistusta, jälkeen Martti Suosalon Suomen hauskin mies -tähdittämästä leffasta viikko sitten. Todella terveellistä kuitenkin lukea näitä, ja ihailtavaa taidetta nämä ovat olleet ahdistavuudestaan ja raadollisuudestaan huolimatta. Ja seassa ilon ja lämmön pilkahduksia!

Sisällissodan merkkivuosi saa pohtimaan vuoden 1918 järjettömyyttä ja vihaa. Epäoikeudenmukaisuudesta leimahtanutta kapinointia ja voittajien käsittämätöntä vankien ja antautuneiden järjestelmällistä tappamista. Myös joidenkin avoin ylipäällikkö Mannerheimin ihannointi tänä päivänä tuntuu sairaalta: kenraali halusi kunnian Tampereen valtauksesta eikä odotellut piirityksen tuloksena tapahtuvaa antautumista; sen sijaan tapatettiin turhaan valkoisia pohjanmaan poikia ja saksalaisia sekä ruotsalaisia vapaaehtoisia toivottomissa hyökkäyksissä. Entä ylipäällikön päiväkäsky: vankeja ei oteta, ammutaan paikalla! Eivät myöskään ole kunniaksi Mannerheimin nimissä kaupunkiin levitetyt lentolehtiset, joissa luvattiin, ettei valkoinen armeija tapa antautuneita. Ja sitten alkoi heti antautuneiden sotilaiden, miesten, naisten ja lasten surmaaminen. Kalevankankaan joukkohaudassa on yli 2000 vainajaa.

Sisällissotamme oli Euroopan verisin, vaikka nyt kauhistelemme Balkania ja Syyriaa. Veli veljeä vastaan, naapuri naapuria vastaan tuntuu olevan kaikista tuhoisin asetelma. Sodan aikana katkeruudet purkautuivat hirmuteoiksi sekä valkoisten että punaisten puolella. Mutta kun sota loppui, alkoikin vielä hirvittävämpi aika: Tammisaari, Hennala, Suomenlinna… Nälkään ja tauteihin sekä väkivaltaan menehtyi tuhansia. Ja tämän kaiken olisi varmasti ylipäällikkömme voinut auktoriteetillaan estää.

Downshiftaamista

Pakon edessä tässä yritän ladata akkuja, rauhautua, levätä. Vaikeata on. Maaliskuu ikävine aurinkoineen, kaiken paljastavine valoineen. Ahdistusta ovat helpottaneet ystävät. Olen saanut voimia Turussa käydessäni viisaalta ystävältä, puhelimessa ja kasvotusten monelta muulta. Kun tarkkaan tutkailee, huomaa, että oikeastaan onkin onnellinen: on paljon ihmisiä, jotka ilmeisesti välittävät. Sitä on niin vaikea muistaa. Tässä paljastavassa valossa.

Yhtenä päivänä tulin onnelliseksi, kun pelastin hengen. Sinitiainen lensi keittiön ikkunaan ja tupsahti hankeen. Silloin oli hyytävä pakkaspäivä. Pikkuinen istui lumessa, silmät kiinni, nokka avautui auki, kiinni, auki. Tajusin, ettei pakkasessa tämä kaveri selviä. Lapasten sisällä hänet pelastin lämpimään kylppäriin pyyheliinan päälle. Vähän silittelin ja hieroin, mikään raaja ei tuntunut murtuneen. Puolen tunnin päästä kaveri lenteli jo rohkeana pesuhuoneessa, mutta yhä oli  vähän sekaisin, koska suostui siihen, että poimin hänet kämmeneen. Ovi auki ja siitä vapauteen! Tämä pelastusoperaatio tehtiin huippusalaisena, sillä katti Salminen oli oven takana: ei hokannut eikä haistanut mitään.

Vietimme aika kivat puolison 70-vuotissynttärit. Pienellä porukalla, kakkua, lohipiirakkaa, skumppaa, kahvia, konjakkia. Paremmin paneuduimme perheen kanssa syntymäpäivälahjan muodossa: roudasimme koko poppoon, kaikki lapset ja puolisot Marskin majalle marsalkan illallista syömään ja kuulemaan entisen lahtarikenraalin pöytätavoista ja mieliruuista. Ruoka oli ensiluokkaista, myös palvelu. Olimmekin ainoat ravintolassa, joten ihana privaattipalvelu toimi ja tunnelma oli niin kotoisa. Vanhin lapsista, Ismo, sai luvan toimittaa marsalkan roolia ja vahtia, että pöytätavat tulevat noudatetuiksi: ei kyynärpäitä pöydälle, ei vessaan tai tupakille ennen kahvia, ei työasioista puhumista. Ihan ei nappiin mennyt, mutta melkein.

Iloisissa tunnelmissa: vasemmalla Rautiaisen pojat Paavo, Jaakko, Jussi, Ismo, Aleksi ja Lassi. Ja oikealla Dan, Saara, Riina, minä, Saara, Mia.


Tässä lähdössä juhliin. Hitto miten mummolta sitä jo näyttääkään!

Olihan kerrankin harvinainen tilaisuus saada lähiperhe kokoon. Minusta ilta oli mukava, päivänsankari liikuttui ja Majan herrojen kertomukset Marskista ja heidän huolenpitonsa oli ihan huippua. Suosittelen kokemaan Marskin perinneillallisen joskus: ruoka on niiiin hyvää ja palvelu ensiluokkaista.

Juttelimme Jussi-gaalasta, Louhimiehestä, #metoo-kampanjasta. Yhä edelleenkään moni ei asian syvintä olemusta ymmärrä. Kuten Minna Canth jo aikoinaan sanoi: naiskysymys ei ole vain naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. Tässä Louhimies-asia ei ole mikään sukupuoliasia vaan ihmisoikeusasia. Hyvin ohjaaja homman hoiti gaalassa, ei kai hänellä ollut oikein muita mahdollisuuksia. Eikä kukaan kiistä hänen ansioitaan. Nyt kuitenkin kaikki väheksyntä ja itsestäänselvyytenä pidetty naureskelu sai niin suurta julkisuutta ettei sitä enää voi sivuuttaa. Kiitos rohkeat naiset.

Tänään tietenkin vähän hiljaisempi päivä, dagen efter. Aurinko paistoi, paljasti tiet ja sotki koiralenkin kuraan. Miksi en voi välttyä tältä negatiivisuudelta! Kävimme elokuvissa. Suomen hauskin mies oli omaa luokkaansa. En ole kyllä nähnyt yhtään huonoa esitystä, jossa Martti Suosalo olisi esiintynyt. Ei tämäkään pettänyt. Etenkin kun perustui tositapahtumiin, elokuva sai kylmät väreet selkäpiihin. Juuri kun olin lukenut Anneli Kankaan Veriruusut ja vasta aloitin saman kirjailijan Lahtarit, tämä sisällissodan mielettömyys tunkee nyt joka raosta. Eniten ihmetyttää, että joku historian kieltää tai joku ei halua sitä avattavan. Suurin parannus näihin kamaluuksiin olisi juuri siinä, että asiat paljastetaan, selvitetään ja puhutaan.

Kylmää ja kylmää

Kaunista on! Haaveet juoksemisesta 20 asteen pakkasessa vasta kehitysasteella. Enemmän olen panostanut tuohon sisäjuoksuun eri nopeuksilla ja eri kaltevuuksilla juoksumatolla. Kyllähän siinäkin hengästyy.

Huono onni on myötä koko ajan. Niin, ensin hajoaa pyykkikuivuri, sitten astianpesukoneen suihkupää, sitten mikro lakkaa toimimasta, joska sulkijavipu katkeaa tarttuessaan paidan hihaan. Auton hajoamisen joulukuun alussa ja siitä aiheutuneet jatkojutut sisältäen uuden auton hankkimisen – nehän jo melkein unohdin. Mutta toissa päivänä sitten puhelin, rakas Kuubat ja Italiat kolunnut Samsung putosi kuntosalin toisen kerroksen kaiteelta alas… Eihän se sitä enää kestänyt, joten sinne jäivät puhelimeen osa kuvista, joita en ollut tallentanut (no ei paljon) ja sitten vain taas puhelinkauppaan ja kaikki alusta. Ei jaksaisi.

Nyt pitää keskittyä kuitenkin huomiseen. Aamulla hakemaan auktorisoitua latvian käännöstä valtakirjasta asianajajalle Riikaan, sitten notaarille todistuttamaan allekirjoitusta oikeaksi, sitten valmistautumaan ensimmäiseen tarkastuslautakunnan kokouksen vetämiseen. Pakko jaksaa, tämäkin taas.

Kuopus kävi kylässä. Äidin onnea, kun sai syöttää, juottaa ja varustaa taas kotimatkalle, mukaan evästä, pakasteita ja vähän taskurahaa. Opiskeluelämän taas aloittaneella ei liikoja varoja huvituksiin ole. Itse  muistan Tampereen opiskelukämpässä, miten illalliseksi keitetty kaurapuuro sai kyytiä roskikseen, kun kotoa oli tullut paketti. Sitä kämppiksen kanssa revittiin innoissamme (ja nälissämme) auki. Kylläpä karjalanpiirakat ja muut herkut tekivät kauppansa, kun oli taas viimeiset viikot ennen opintolainan nostoa elänyt viilillä ja maksamakkaralla. Mutta ihailtavaa on, että koulun penkki taas kutsui kuopusta vielä uuteen ammattiin ja eteenpäin meno kiinnostaa. Se helpottaa omaa oloa, kun jälkikasvulla on ainakin omasta mielestäni keskimääräistä paremmin asiat. Huolihan niistä aina on.

Blinchiki, blinchiki!

Näin se oli muinoin Leningradissa: blinchikit (= pikkublinit) syötiin asuntolan naapurissa Sadovajalla, pikkublinejä smetanan tai jauhelihan tai sipulin kanssa. Venäläismummut tilasivat lisukkeena smetanaa lasillisen ja lusikoivat sen iloisesti paljaaltaan parempiin suihin. Me tuijotimme tyrmistyneinä, mutta maisteltuamme smetanaa, emme enää ihmetelleet.

Tänään kuitenkin ihan ite tekemiä tattariblinejä nuorison seurassa.

Joulun jälkeen en ole kyllä syönyt kertaakaan näin tuhdisti. Kaksi bliniä mäteineen, katkarapu- ja suolakurkkutäytteineen pistivät kyllä ohjelmani sekaisin, samoin myös skumppa ja jälkiruoaksi tekemäni luumukiisseli kanelikerman kera… Kerrankos sitä, ja jos haluaa kunnolla, niin kaikki kehiin!


Vävypoika ja appiukko jäillä


Mr & Ms Smith mäenlaskussa liukureineen

Mukavaa oli. Pitkästä aikaa sain esikoisen miehineen kylään. Suunniteltiin kesää ja Pietarin reissua, puhuttiin heidän tulevasta Arfikan matkastaan. Olen onnellinen, että lapset ovat avarakatseisia ja ottavat rohkeasti haasteita vastaan. Lapsista on koko ajan huoli, mutta ei kuitenkaan ahdistus. Järkevämpiä ja fiksumpia ovat kuin omat vanhempansa aikoinaan. Vaikka kuka nyt nuoruudessaan on ihan fiksu? Ja jos on, niin miten oppii jatkossa fiksuuden?

Katselin Arto Nybergiä, jossa vieraana tänään Lauri Törhönen. Voi voi Lauria. Maailma on niin kavala, pikkupikku Lauri. Olisi varmasti ollut parempi vain jäädä kotiin kuin mennä sönköttämään Nybergiin. Kun seksuaalista häirintää ei oikeastaan sen tekijä voi mitenkään enää poistaa historiasta, vaikka kuinka haluaisi.

Salminen, meidän ikioma kissapeto

Tämä kissa se on täynnänsä itsetuntoa, kaiken kahdeksan painokilonsa verran. Ihailen sitä. Samaan pyritään!

Viikolla tapahtunut kivoja asioita. Kävin entisen työkaverin (kirjoitin ensin ”vanhan”, mutta ei, vanha ei ole oikea sana!) kanssa lounaalla. Muisteltiin työtä pörssiyhtiössä, ihmisiä. Kävi taas ilmi, miten ei lähellä työskentelevien aivoituksista ja persoonasta kunnolla tiedä. Mutta nyt oli hyvä todeta, että ihania ja fiksuja ystäviä on säilynyt yli työpaikkojen ja aikojen!

Nyt haaveilen patikoinnista tai pitkästä retkestä jossain haastavassa paikassa. Santiago de Compostela tai vaikkapa Lappi? Minulla ei vain ole siihen kaveria! En oikein tiedä tuttavista/ystävistä ketään, joka olisi valmis tuollaiseen seikkailuun. Pitääkö lähestyä Tinderiä?