Uusi kevätpäivä

Tänään huono ihminen (ainainen luterilainen suorituspaine?) ei ole edistänyt lautakunnan raporttia. Olen konkannut kipeällä jalalla pitkin pihaa. Sisällä hujopeiksi venyneet taimet oli ihan pakko saada ulos multaan; en tiedä, miten niille jatkossa käy, mutta ei voi mitään. Koristekurpitsat, krassit, kesäkukkataimet kuten vaniljanväriset samettikukat, muratit, leijonankidat… Säistä riippuu, mutta en enää jaksa roudata sisälle-ulos-sisälle.

Vastapäiseltä mäeltä kuuluu määkinää. Kittilän pappilan lampaat ovat saapuneet kevätlaitumille.

Tulppaanit kukkivat, osa jo aivan räjähtäneet kukkaan, osa vielä harkitsee avautumista:

Tulppaanit tykkäävät auringosta

Jostain hulvahtaa pieni tuttu tuoksunpoikanen: jokin pikkuinen terttu on lähistön tuomissa avautunut.

Kissa makailee ja paheksuu meidän toimiamme, toimimattomuuttamme, vaikka itse on varsinainen hälläväliä-tyyppi. Toisinaan se suunnittelee selvästi, miten pihahommissa pitäisi edetä:

Ja sitten tuo kukka tuonne…

Joskus otetaan rennosti:

”Ollaanko tämä kesä näin?” (Olavi Uusivirta)

Kaiken kaikkiaan sain paljon aikaiseksi siitäkin huolimatta, että kirmasin Leinon Löytöliiteriin heti aamusta. Siellä on kaikkea, mitä tarvitsee! Ja myös mitä ei tarvitse, mutta alkaa tarvitsemaan, kun osuu paikalle ja hinnat ovat niin kohillaan #leino.

Hyviä löytöjä tein

Muurasin seinäkkeen köynnöksille. Sen eteen tulee siis uusi pieni patio, kunhan saan järjestetyksi mieleni mukaisen laattakuvion. Maltan tuskin odottaa!

Näen jo sieluni silmillä kahvikupposen ja korituolin, kirjankin tuossa uudessa nautintapaikassa.

Lämpö on tullut takaisin ja kohta valtuustokausikin loppuu. Jää runsaasti aikaa kaikelle kivalle. Pyöräilylle, puutarhalle, uimiselle, salitreeneille, kirjoille, soittamiselle! Onnea.

Hyviä(kin) päiviä

Ruotsin epidemiaguru Tegnell jatkaa mielestäni ylimielistä linjaansa. Kuitenkin eilen todettiin fakta: Ruotsi on Euroopan huippua tartuntatilanteessa, kuolleita verrattuna esim. Suomeen on luvattoman paljon.

Yhä edelleen sydän värisee, huolestuttaa ja pelottaa. Oma lapseni puolisoineen asuu Ruotsissa, työ kutsuu ja on monimutkaista miettiä poismuuttoa. Mielessä säntäilee ajatuksia: miksi päästin lapseni Ruotsiin? (Hmm., Lapseni 30+ vee)

Äidit. Nyt vasta sen tajuan. Itkin itseni kipeäksi, kun esikoinen lähti maailmalle, toiseen maahan. Mutta ei se siihen lopu. Kaikkien kanssa (ja minulla vain herranähköön kolme!) on huoli, iso huoli. En ole kunnolline äiti, mutta niin haluaisin vain yhtä: lapset saavuttavat, mitä haluavat.

Suomi on selvinnyt koronasta toistaiseksi hyvin, paremmin kuin moni muu Euroopan maa. Yritystukien suhteen on melkoinen rälläkkä syntynyt.  Yrittäjäjärjestöstä aiemmin tuli haastattelu, jossa johtohenkilö totesi, että hyvä kun valtio auttaa, mutta loputtomasti sitäkään ei voi tehdä. Nyt esimerkiksi Kokoomus kuitenkin riehuu (tai sanotaanko, että heidän jotkut edustajansa, jotka ehkä ottaneet tehtäväkseen populismiriehua), että tarpeeksi ei ole tehty.

Kokoomuksen itku siitä, että ravintoloiden aukioloa ja anniskeluaikaa rajoitetaan on aika merkillinen. Ainahan on ollut anniskelulle loppuaika ennen sulkemista, miksei siis nyt? Ja: kuten joku koiranleuka sanoi, alkoholin juomista ei klo 22 jälkeen ole kielletty. Jaana Pelkonenkin voi hakea pullon etukäteen ja mennä kotiin juopottelemaan loppuillaksi.

No tuo on ilkeilyä, jonka poimin  Facebookista. Kysyn vain, että miksi Kokoomusta huoletti lähiopetukseen siirtyminen, miksi huudettiin (no, joku heistä kuitenkin huusi) pakkoa naamamaskeille? Nyt kun ravintolat avataan vähitellen, se ei riitäkään. Eikö Kokkaripuolue olekaan huolissaan tartunnoista silloin, kun ollaan yrityksien asialla? Missähän se moraali nyt piilee? Sitä ei taida olla.

Tänään käynnistin uhkean päivän kunniaksi muurausurakan. Aion tehdä muurin. Niin. Siitä tulee kiltti muuri, joka ei erota ketään eikä mitään mistään, tiedoksi Trumpille. Tänään sain 7 kerrosta muurattua. Olen iloinen. Myös köynnökseni ehkä iloitsevat tulevaisuudessa, kun nojaavat muuriin. Ja minä! Joka istun muurin suojassa, roskalavalta haetussa korituolissa, kuuntelen puutarhaa ja nautin, olen kiitollinen.

Konkkaan ulos, nyt on kerta kaikkiaan upea toukokuun ilta. Konkkaan siis, koska ylpeys tai-mikä-se-nyt-olikaan kävi tämän edellä. Mielestäni se ei ollut ylpeys, vaan reippaus. Okei,  viiden-kuuden kilsan juoksut, joihin jo ilokseni totuin ja aloin rakastaa juoksemista; joten valituksia jonnekin lähetän. Kantapää ei anna astua – kipu on sietämätön. En voi juosta viikkoihin; vetäkää nyt sinne minne kuuluukin ne Kormu Runit ja Naisten Kympit. Ottaa pattiin. Mutta henki kulkee ja konkkaaminen sujuu. Istuttaa voi istuen. Muurata voi polvillaan. Kevättä voi rakastaa, koska… kevät on kaikille yhtä ihana!

Olen viettänyt monia tunteja tarkastuslautakunnan merkeissä. Puheenjohtajana olen saanut kunnian viimeistellä arviointikertomuksen. Kovin ikävä aika kirjallisille töille on toukokuun viikonloppu, jolloin viimeinkin aurinko paistaa! Lautakuntani (voiko sanoa, lautakuntani?) on erinomaisen tarkka, sitoutunut ja aina läsnä. Jäsenistä on iso apu, koska itse en kaikkea näe, ymmärrä, tai muista. Myös eri  näkemykset tulevat hyvin esiin tässä porukassa. Eikä niiden yhteen sovittaminen ole toistaiseksi vienyt minkäänlaisiin konflikteihin. Minulla ei tähän ole kyllä mitään osaa eikä arpaa, jäsenet ovat itse osanneet antaa itselleen heille kuuluvan mandaatin. Kiitos heille!

Nyt laitan pöhkön nilkkani lepoon. Se odottaa kanssani aurinkoista lauantaita. Elämä on ihanaa!

Kukkasuutari suorittaa

Luen kirjailija Mari Mörön mainiota kirjaa Kukkanuottasilla. Mari on vannoutunut puutarhaihminen, johon samastun, vaikka omat yritykseni ovat varjo vain hänen 20 vuotta kestäneen puutarhansa rakentamisen ja satojen kasvien tuntemuksen rinnalla. Huikea novelli tuossa kirjassa on, kun kirjailija kutsutaan kasvatusseminaariin puutarhamessujen aikaan, hän iloisena osallistuu ja puhuu rikkaruohojen kitkemisestä: yleisö vihastuu, mikä olet olevinasi, kun kutsut rikkaruohoiksi! Käy ilmi, että onkin kyse sosiologien lastenkasvatusseminaarista…

Tänään pitkästä aikaa päätin, etten suorita urheilua. Nukuin noin kymmenen tunnin yöunet ja talsin pihalle kartoittamaan urakkaa. Sitä oli riittävästi. Joten lähdin kuitenkin kauppaan ja apteekkiin, siirtääkseni hieman urakkaa. Ostin lihaksia lääkitsevää geeliä (miksi hartiat ovat jumissa, vaikken ole töitä tehnyt joulun jälkeen?) ja 18-karaatin kullan hintaisia kasvihuoneessa kasvatettuja uusia perunoita.  Ajattelin, että itselleni: äitienpäivä nääs. (Olisiko joku muu ostanut minulle niitä tuolla hinnalla? En viitsi mennä kysymystä ja vastausta loppuun asti.)

Ja mikä siinä on, että nyt, kun kaupassa ei saisi käydä usein (enkä käykään kuin kerta viikossa ison ostosmäärän ja välillä jotain pientä), niin juuri tänään, kun on aikaa tehdä pihatöitä, kaikki unohtuu? Pestoa varten toki piti olla kaapissa pinjansiemeniä. Ei ollut, joten taas kauppaan. Ja miten ne mansikat? Olivat niin halpoja ja hyviä. Kauppaan taas. Hanskat käteen. Tällä kertaa paitsi suojaksi koronaa vastaan, myös siksi, että kynnenaluset ovat surunauhaisen mustat: miksi tuhrata kallista ulkoelämäaikaa käsien pesuun, kun kohta taas raavit multaa?

Koira katosi lenkillä. Olin juuri asettunut tyyneen asanaan: yksin! Puhelin soi ja koira on ulkolenkillä siis hävinnyt. Toppatakki siis vaan niskaan ja raitille. Koira löytyi naapurin Pena-vainaan talon alta, nokka pisti esiin pienestä reiästä, josta ei ulos mahtunut muuta. Onneksi pienempi ja vanhempi koira johdatti paikalle. Ja olihan talon alla myös isompia ulostuloaukkoja. Sydämentykytyksiä kuitenkin. Kuka sanoo, että maalla on rauha?

Olen aivan puhki. Vaikka juuri tänään piti olla se lievä päivä! Eilen olin salilla 2 tuntia, toissapäivänä juoksin tavallisen vitosen. Tänään kitkin, kanttasin (uudella kanttausraudalla, jee), kärräsin multaa, istutin, kastelin… Sanalla sanoen raadoin koko päivän. Ja nautin siitä. Mutta olin enemmän poikki kuin edellisinä urheilupäivinä. Silti minulla on huono omatunto siitä, etten ole treenannut – mitä?

Hyvältä ystävältä sain monen monta tainta, joista odotan ihmeitä. Olen sitä mieltä, että pihani tarvitsee kasveja. Se on autio ja tyhjä! Miten saisin isännän innostumaan siitä, että koko nurmikko kuoritaan pois ja tilalle tehdään laatoitusta ja tilaa kasveille? Kannattanee edetä pikkuhiljaa. Ensimmäinen askel on pienenpienenpieni, ihan helppo ja edullinen laatta-aukio unkarinsyreenin viereen. Ei vie paljon mitään energiaa, rahasta puhumattakaan. Siitä pikkuhiljaa edetään.

Huomenna äitienpäivä, silloin taas pihalle.

Hyvää työn päivää!

Uudenlainen vappu! En ole ladannut vappupuheita nettiin, en pitänyt itsekään yhtään puhetta, ei juhlia työväentaloilla. Kahdestaan tässä syötiin vappubrunssia.

Aamulla veimme pienellä joukolla muistokukat punaisten muistomerkille Lopen kirkonkylälle:

Demarit veivät kukat myös Tervalammille. Meitä oli kirkonkylällä seitsemän hengen joukkio, erillään toisistamme, mutta perinne pidettiin elossa. Olihan elämä poikkeuksellista myös vuonna 1918, jolloin moni menetti henkensä sen vuoksi, mitä aatetta puolusti. Nyt ei olla surullisesti veli veljeä vastassa, vaan kaikki saman vihollisen edessä. Korona ei näy, se voi piillä lähelläkin, eikä se erottele kenet valitsee uhrikseen. Voisimmeko oppia tästä jotain ja olla yhdessä pahaa vastaan? Solidaarisuutta tarvitaan. Tarvitaan tukea päättäjille ja asiantuntijoille, terveydenhuollon henkilöille. Ei etsitä syyllisiä eikä kapinoida rajoituksia vastaan. Vasta aikanaan sitten tiedämme, miten kaikki onnistui.

Kunpa kuitenkin olisi normaali. On ikävä ja huoli lapsista ja ystävistä. Niin mukavaa olisi ollut viettää vappupäivää yhteisen brunssin äärellä. Näin tavalliset asiatkin nousevat arvokkaiksi, kun ne viedään pois!

Iloitsen kuitenkin siitä, että lähimmäiseni ovat tietääkseni terveitä. Iloitsen keväästä ja rauhallisuudesta. Erityisen ilon aihe oli yllättäen Ruotsin Vänsterin puheenjohtajan Jonas Sjöstedtin vappupuhe. Toki asiaan vaikutti se, että olen Jonaksen tavannut ja vaikuttunut karismastaan, joka on erilainen kuin tavanomaisen poliitikon: Jonas on kiltti, rauhallinen, ei provosoi eikä provosoidu, ei korota ääntään ja argumentoi aukottomasti. Meilläkin tarvittaisiin tällaisia poliitiikkoja.

Vappu on kuitenkin vuoden iloisin juhla. Kohti kesää, pysykää terveinä ja auttakaa toisianne! Ikävä teitä kaikkia.

 

Kohti vappua

Taas päivä pulkassa. Sadetta ja mustarastaiden meteliä, tulppaanit nousevat sinnitellen, vaikka yöllä on taas luvassa pakkasta.

Tänään sain hoitoa jumittuneeseen niskaan. Hartiat eivät tykänneet siitä, että selasin ja kirjoitin, korjasin ja mietin tarkastuslautakunnan arviointikertomusta pitkälle lauantaiyöhön, vielä sunnuntai-illan ja maanantaina pidimme etäkokouksen netin kautta – siinäkin ergonomia hukassa, kun keittiön pöydän äärellä istun. Hyvä lautakunta meillä, työ sujuu leppoisasti, vaikka kaikkein parasta olisi olla kasvotusten, tietenkin. Mutta hyvin me vedettiin. Työtä riittää vielä runsaasti, joka viikko käydään vielä vuoden 2019 kuntavuotta läpi ennen kuin saamme luovuttaa arvioinnin kunnanvaltuustolle.

Aamulla juoksin sen tavanomaisen vitosen, joka tuntui ensimmäistä kertaa helpolta, ei tarvinnut kävellä. Talvivaatteet siirsin pois, sillä nyt on kevät jukopliut, vaikka räntää sataisikin.

Ruotsin toimintaa pandemiassa en käsitä. Suomalainen toimittaja kirjoitti Hesarissa kokemuksiaan, joista olen jo muutenkin kuullut. Ruotsalaisethan eivät halua pilata tunnelmaa. Kuolleista vanhuksista ei puhuta, sosiaalista välimatkaa ei noudateta, kaupungin puistoissa ja terasseilla toimitaan kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Näin toimittaja Hagert kirjoittaa:

”Ruotsalaiseen keskustelukulttuuriin ei kuulu suoranainen erimielisyyden esittäminen. Ruotsissa vallitsee samanmielisyyden vaade. Siihen kuuluu, että oma vastakkainen mielipide pitää pystyä esittämään niin, ettei se luo säröjä ilmapiiriin.

Käytännössä se tarkoittaa yhdenmukaisuuden pakkoa. Ruotsissa on tärkeää rakentaa harmoniaa ihmisten kesken. Siihen ei kuulu epämiellyttävien totuuksien kertominen. Koska korona on näkymätön, katseen kääntäminen on helppoa.

Tänä aikana se tarkoittaa sitä, ettei maan poikkeuksellista linjaa saa kritisoida. Ruotsissa ei ole ollut tapana kritisoida asekauppaa diktatuurien kanssa tai maan epäonnistunutta integraatiopolitiikkaa. ”

Ja vielä: ”Ruotsin koronapolitiikassa tiivistyy ruotsalaisten ekseptionalismi, eli ajatus maan ylivertaisuudesta muihin nähden. Vaikka muu maailma toimii koronan suhteen yhtenäisesti, Ruotsin ei tarvitse. Koska täällä koronatilastoissa ovat yliedustettuina ulkomailla syntyneet, on se vain vahvistanut ruotsalaisten käsitystä, ettei tauti vaikuta heihin kuin muihin.”

Myös suomalaisen sairaanhoitajan kirjoitus viikko sitten veti kylmät väreet selkään. Hoitaja sanoo, että Ruotsi on uhrannut vanhukset toimenpiteillään. Laumaimmuniteetin tavoittamiseksi ilmeisesti siis heikot (ja muuntaustaisetkin?) poistuminen vahvuudesta vahvistaa vain jäljelle jäävien mahdollisuuksia.

Talous edellä? Tämä ei ole se kansankoti, jonka olen kuvitellut. En haluaisi ajatella näin, mutta onko mukana ylimielisyyttä, herrakansan itsetietoisuutta ja pelkoa tunnustaa, ettei kaikkea ehkä ole hoidettu kuitenkaan loistavasti? Sieltä päin ei ole kovasti kuulunut sanomaa terveys ennen kaikkea, mutta voihan olla, ettei Suomen uutiskynnys ylity moisilla lausunnoilla.

Tutkimaan siis vaikka Dagens Nyheteriä, joka ilmeisemmin on asialinjalla ja kyseenalaistaa, Expressen ei sensaatiohakuisuudessaankaan ehkä niin paljon.

Vappusimat kuitenkin tehty, munkit tilattu. Vappuaamuna loppilaiset vasemmistopuolueiden edustajat viemme kunniatervehdyksen punaisten muistomerkille kirkonkylälle, pienellä joukolla ja ilman puheita. Toivotaan, että vappu sujuu rauhallisesti eikä korona tai muu ikävä saa valtaa vaan nautitaan rauhallisesta vapusta kotosalla, muistaen työn sankareita, kevättä ja ylioppilaita.

Valivalivali…

Näinä ankeina aikoina olen tehnyt huomioita, jotka eivät mairittele kohteitaan. Huomautan, että olen itsekin valittanut pienistä ja merkityksettömistä harmeista ja tehnyt sen ehkä vain keskustelun aloittamiseksi. Mutta nyt meillä on koleran kaltainen kulkutauti, poikkeustila, karanteeni, kuolemanpelkoa lietsova tautitilanne. Siitä huolimatta olen tyrmistyksellä huomioinut muutamia aika erikoisia valittajakategorioita. Todennäköisesti kuulun itse näistä vähän jokaiseen, mutta silti…

VANHAT SEDÄT

Noin seiskakymppiset miespuoliset. Kiristelevät suupieliään ja kuittailevat, että nää pikkulikat, ei hyvänen aika mitä osaamattomuutta, mitä ne muka nyt osaavat, eihän niillä ole mitään kokemusta! No ei olekaan. Kysyn vaan, onko Zyssellä tai Väyrysellä/Niinistöllä tai ikätovereillaan kokemusta pandemiasta. Mielestäni hallitus on ollut tilanteen tasalla ja tilanteessa on tullut yllätyksiä, joihin seiskakymppisetkään eivät olisi voineet varautua. Sedät, hold your horses!

KITISIJÄT

”No ai että, kun mun elämä meni sekaisin! Lapsia pitää vahtia, että tekevät kouluhommat. Kaupassa pitää käydä ja perheelle vielä ruokaa, vaikka itsellä netin kautta työt huutaa. Ja hitto, kun naapuri tuli vastaan ja oli 1.40 senti etäisyydellä. Ei sais! Kyllä ottaa pannuun. Miksei kukaan arvosta mun kärsimystä!” No voisun, olisiko isompia asioita, joista kehtaisit itkeä? Vastaan näille: onhan aina vaihtoehtoja. Esimerkiksi hengityskone. Repikää siitä.

YRITTÄJÄ

”No hitto, kun mä olen se tärkein lenkki kunnan taloudessa. Minua ei kuunnella eikä tulla ostamaan minulta tuotteita! Valtio ei kerta kaikkiaan sosialismihöyryissään tue tarpeeksi yrittäjää! Tai tukee vääriä yrittäjiä, prkl.” Vastaan: katso edellinen kappale.

OPPOSITIO

Mitä hittoa! Hauska kuulla, että siellä sitä kokemusta ja tietoa on, päinvastoin kuin hallituksessa. Koska sillä elvistellään. Nekin, joilla ei ole minkäänlaista hallitus- tai ministerikokemusta, ei nimiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei meillä ole nyt hallitusta, jota vetää Sipilä tai Stubb. Ei tirautella kyyneliä eikä tehdä isoja performansseja tehdyistä toimenpiteistä. Mennään vaan rauhallisen asiallisesti tilanteen mukaan. Luotan ja kannustan.

SILITYS

Missä viipyy silitys? Kannustus ja myötäolo? En ole paljon, jonkun verran kyllä, huomannut. Itse saan silitystä tovereilta ja läheisiltä, mutta puutteessa olen. Toivoisin itse voivani antaa osani tähän. Olen vähän hukassa, mutta kosketus, halaus, vaikka virtuaalinenkin, pelastaa päivän.

 

Kevät tekee temppujaan

Mustarastas laulaa. Se laulaa lujaa. Viiltävä huilu läpäisee pään ja tekee olon levottomaksi. Minulla on koneen näytöllä keskeneräinen kunnan arviointikertomus. Se ei etene, koska kevät tekee temppujaan ja sekoittaa pään. Ajatukset ovat milloin missäkin, usein tulevaisuudessa, josta kukaan ei tiedä nyt. Miten lokakuun Kreetan vaellusmatkanikin käy?

Elämä on soljunut rauhalliseen rytmiin, jota en tunnista aikaisemmasta elämästäni. Viiden kilometrin juoksu viidesti viikossa aamuisin, oman ohjaajan tekemä treeniohjelma joka toinen päivä. Ruokaostokset torstaina tai perjantaina isosti, välillä paikallisen kaupan käynnit tarpeen tullen. Yrityksiä vahtia kotona asuvaa riskiryhmäläistä. Puutarhatöitä ja -suunnitelmia: ei koskaan ole ollut näin valmista tähän aikaan! Toisaalta, koskaan ei ole valmista mihinkään aikaan, joten suorittaja minussa itkee. Vähän kuitenkin.

Yllätän itseni päivittäin rakastamalla arkisia rutiineja. Ruuanlaittoa ja paikkojen siistinä pitämistä. Onhan se nautinto, kun niitä ei tarvitse tehdä kuolemanväsyneenä ja kiireessä, jossa luottamustoimet, oma liikuntaohjelma, vapaa-aika ja harrastukset kisaavat kortilla olevasta ajasta. Olenkohan menetetty kotiäiti? (no en, kaikki kunnia kotiäideille, se vasta vastuullista onkin)

Ikävöin lapsia ja olen heistä huolestunut, kuten varmasti todella moni muukin. Milloin tulee keväinen/kesäinen viikonloppu, jolloin saan nähdä taas heidät kaikki – ja myös ystävät, jotka ovat kesäisin usein läsnä? Äitienpäivä tai vappu se ei ainakaan ole. Eikä kai juhannuskaan? Nyt pitää vain säilyttää pää kylmänä ja olla iloinen terveydestä ja tästäkin rajoitetusta vapaudesta. Piha ja metsä ovat avoimia koko ajan.

 

Koronaatiota

Nyt olemme siis kriisin sisällä. Koronavirus on rajoittanut elämäämme jo kohta kuukauden. Itse toteutamme sitä niin, että minä hoidan perheen ostokset (puolison karkaamisille savukeostoksille en voi mitään), lapsille soittelemme ja viestimme whatsappilla. Pelottaa välillä, usein unohtuu koko juttu. Pihalla touhuan ja suunnittelen kesää. Kesää, josta en tiedä, millainen se on. Olenko sairaalassa tai hengissä silloin?

Eläke napsahti tilille huhtikuun ensimmäisenä. Vaikka en joulun jälkeen juurikaan ole työpaikalla käynyt, tuntui nyt todella erilaiselta. Eläkeläinen? Mää vai? Ei voi olla totta! Eläkeläisethän ovat niitä harmaita vanhuksia, jotka lykkivät terveyssandaaleissaan rollaattoria ja pukeutuvat poplariin tai vähintään sifonkihuiviin. Itse hamusin juuri Pietarin reisua varten niittinahkatakin. No ei. Onneksi nykyisin asiat ovat toisin, vaikka tuo ”eläkeläinen” vieläkin vähän kaihertaa ja tuo outoja viestejä. Minulla on ihan tavallisia eläkeläistuttuja, jotka höperehtivät itseni lailla kaikesta uudesta ja innostuvat milloin mihinkin. Ainakin yksi esimerkki minulla on  ”vanhasta” ystävästä, josta on minulle esikuvaksi; pysyisinpä itse tällaisena, innostuneena ja positiivisena, tekisin koko ajan jotain, mitä tahansa mistä tykkään (neulo, ompele, istuta kukkia, tanssi, juokse…). Sitä koetan itseeni takoa.

Kuitenkin, olen pettynyt itseeni. En ole aina osannut olla kuten esikuvani. Kimmastun, suutun. Sanon asioita, joita kadun myöhemmin. Olen loukannut läheisiäni – olkoonkin, että sanani ovat totta, mutta ei niitä olisi tarvinnut sanoa. Siksi onkin niin absurdia miettiä anteeksipyyntöä: anteeksi että sanoin totuuden? Anteeksi, etten pitänyt itseeni kohdistunutta epäoikeudenmukaisuutta sisälläni, vaan oksensin sen ulos?

Mutta työt ovat nyt takana päin! Viimeiset kolme vuotta ovat olleet poikkeus koko työhistoriassa. Olen nauttinut kaikista työkomennuksistani. Eniten ensimmäisestä ”oikeasta”, tulkkina Perusyhtymässä, nykyisen vuorineuvoksen (tai joku neuvos…) Ilpo Kokkilan alaisena tärkeissä kauppaneuvotteluissa neuvostoliittolaisten kumppanien kanssa; tulkkina Rentto Oy:n jalkinetehtaalla; opinto-ohjaajana Lopen yläasteella (ihan painavinta settiä!), viestintäpäällikkönä Tieto Oyj:ssä rakentamassa personoitua asiakasintraa ja ulkoista internetsivustoa, ja vihdosta viimein: omaa ajatusmaailmaa edustavassa puolueessa moninaisissa tehtävissä. Niin paljon hyviä muistoja ja tovereita, kavereita.

Ikävä on sanoa, että jotkin viimeisimmistä vuosista toivat ison pettymyksen. Työnjohto oli hukassa eikä työsuojelu tai edes luottamushenkilötoiminta pelittänyt. Kiusaaminen ja valehtelu ajoivat itseni (ja huomasin myös työtovereideni elämän) tilaan, jossa jo aamulla töihin mennessä itketti. En vieläkään hyväksy sitä, että työnantaja ei tehnyt asialle mitään. Työsuojelun ja luottamushenkilön toiminta, ketähän sekin palveli?

Olen katsonut, miten törkeyksiin syyllistyneet tyypit ovat nyt hyvissä asemissa ja viroissa. Elämä ei ole oikeudenmukaista!

Nyt kuitenkin on kevät, kulkutaudista huolimatta. Persiljan ja rucolan siemenet ovat jo mullassa, tänään haen orvokkeja ruukkuun samalla kun noudan thairavintolasta sunnuntairuuat – Riihimäen Naa’s Thai Cuisine on arvostelujen mukaan Suomen parhaita; se on helppo uskoa. Aurinko paistaa ja melkein kaikki tulppaanit nousevat vauhdilla penkeistään, poisluettuna ne, jotka näköjään ovat päätyneet vakiovieraidemme, rusakkoparin suihin. Maaseudun iloja.

Pietari, rakas

Viimein sain aikaa. Nyt päivitän viime syksyn Venäjän matkan. Pikkuhiljaa oma historia siirtyy näille sivuille.

Dom Knigy – Kirjatalo – Singerin talo

Pietarin metro on maailman paras ja kaunein.

Missään maailmassa ei ole näin kauniita metroasemia. Tässä Tehnologicheskij Institut.

Trofim

Paluumatkalla metroasema on yhtä kaunis.

Tämä ihana hotelli Nevskillä oli todella investoinut asiakkaisiin. Minun sinapinkeltainen takkini sulautui, myös ruhtinaalliseen portaikkoon.

Kuka haluaa tappaa ja ostaa tappovälineitä? Mainosteksti sanoo: Me tiedämme, mitä mies haluaa.

Viipuri – kohta Pietariin.

Tästä en luovu: Astorian käväisy.

tätä Jeseninin runoa en tohdi kääntää. Se kuuluu nuoruuteen. Se kuuluu minulle. Jaan sen kaikille jotka haluavat.

Jesenin oli Jevtushenkon ohella ihailemiani runoiljoita. Jesenin teki itsemurhan tässä hotellissa (Astoria), jossa Hitler halusi pitää voitonjuhlat sodan päätteeksi.

Tein matkan Pietariin. Keskellä kaiken sählingin. Silmäluomileikkauksen jäljiltä olin kuin katujyrän alle jäänyt. Lääkekuuri vielä voimassa. Kissa puri käteen ja siitä vielä uudet madonluvut, kotisairaala kolmesti päivässä tiputtamassa antibiootteja. Käsi oli kuin – no, paksu kuin tukki. Sehän tietenkin oli se käsi, jossa on neste- ja turvotusongelmia syövän takia kainalosta poistettujen imusolmukkeiden takia. Ja sama käsi on yhä vajaatoimintainen Latviassa auton alle jäämisen takia. Ymmärsi sitten kissa haukkaista samaan, ettei tulisi sekaannuksia.

Näistä huolimatta riemuitsin, kun astuin Allegroon. Vapaus! Yksinäisyys! Pietari! Tuntui kuin olisin ollut menossa kotiin monen vuoden jälkeen. Tiedän, ettei minua pidetä siellä pietarilaisena. Eikä venäjäni ole puhdasta, vaan minut mielletään virolaiseksi tai latvialaiseksi. Mutta sulaudun joukkoon. Sulauduin välittömästi, kun astuin metrosta ulos Nevskillä. Olen surullinen kielitaitoni taantumisesta. Suomessa en kaikkea venäjää ymmärrä, ihmiset puhuvat liian nopeasti ja kieli on muuttunut. Mutta, kun sukellan kaupunkiin, kieleen, Pietariin – kaikki palaa. Ei kaikki, nyt liioittelin. Mutta kun tulee nopea paikka ja pitää jotain sanoa, se on siinä, en edes tiedä, mistä ne sanat tulevat! Enkä nyt enää täällä kotona edes tiedä ja muista niitä. Ihme juttu. Siksi haluaisinkin asua Pietarissa vaikkapa pari kuukautta.

Mutta se matka. Yksinäinen, ei. Yksin, kyllä. Nautin suunnattomasti vaeltelusta Dom Knigy -kirjakaupassa. Istuin myös kaupan kahvilassa ja söin ihanan rasvaisen venäläisen tonnikala-smetanasalaatin. Energiaa! Ostin Sergej Jeseninin runokirjan ja ihmettelin myyjälle, kun se oli muovitettu enkä päässyt sisältöä kurkkaamaan. No se johtui siitä, että tämä painos sisälsi ”huligaanin” vähän rivoja runoja. Lapsia pitää suojella, sanoi myyjä. Hyvä pointti! Olenhan lukenut myös kopioituja Pushkinin runoja, jotka ovat ihan silkaa pornoa. Julkaisijana tietenkin Samizdat (eli joku yksityinen, ei valtiollinen)

Ehkä minun olisi ollut hyvä vaan syntyä venäläiseksi? Okei, kuitenkin:

Lauantai ilahdutti. Metrosta noustuani huomasin, että hotelli on vastapäätä. Ja metroasema on Nevski prospekt, eli keskeisin paikka Pietarissa. Ja kadun toisella puolella hotelli!

Majapaikka oli hyvä! Siisti ja kaunis. Aamupala minulle sopiva, laadukas ja riittävän monipuolinen (suureelliset valikoimat vähän joskus ärsyttää: hei, tää on vaan aamupala, joko puuro tai leivät ja leikkeleet).

Kävelin, kävelin. Eka päivänä noin 12 kilometriä. Suuren osan ajasta kuitenkin vietin kirjatalossa, Dom Knigyssä. Pietarin suurin kirjakauppa kauniissa Singerin talossa. Siellä myös kiva kahvila, jossa tunsin olevani jo ihan paikallinen. Harmittaa nyt, miksen kysynyt Jevtushenkoa. Olin varmaan vähän kiihdyksissä.

Illalla se konsertti. Itse matka jo sinne oli kultaa. Kukaan ei koskaan voi tuntea samaa hurmaa mitä minä siitä, kun astun Pietarin metroon. Se tuoksu (en tiedä, mitä se on, ehkä vähän hiiltä ulkoa, ehkä tunnelin tunkkaisuutta, ehkä raikasta tuulta jonka junat tuovat – ehkä eniten sitä 1970-lukua?), siitä jo humalluin! Konserttitalo sijaitsi aseman Tehnologicheskij Institut lähellä, eli aivan vieressä. Kävelin pimeän puiston läpi syksyisessä illassa. Missä muualla tahansa olisin pelännyt. Täälläkin ehkä olisi ollut järkevää pelätä. Ei tullut mieleenkään. Sitä paitsi – aika sujuvasti sulauduin joukkoon. Minulla oli peterburgilaiseen tapaan ykköset päällä. Svetosta ostettu nahkatakki, saapikkaat ja tiukat farkut. Eli ihan pietarilaismummu, ehkä kiloja vähemmän (sori tästä).

Miten voi ihminen nauttiakaan jostain jota ei ehkä kenellekään voi selittää! Jos Matti, ensimmäisen työpaikkani luottokollega, olisi nyt täällä, hän ymmärtäisi täydellisesti. (Matti! Miten tämäkin nyt tuli mieleen. Matin kanssa kävimme kuulemassa Jevgeni Jevtushenkoa Neuvostoliiton kulttuurikeskuksessa vuonna 1983. Me näimme Jevgenin, kuulimme hänen lausuvan runojaan. Sitten menimme Omenapuuhun kaljalle ja käsittelimme tätä uskomatonta elämystä.)

Noh, en mitenkään hämmästele. Joku saattaisi. Teatterissa oli plakaatit: ei alkoholijuomia katsomoon. Itse join aikasten maukkaan vehnäoluen ja söin niiiin tutun lohileivän baarissa odotellessani. Mutta kyllä katsomon puolella väki hillui skumppa- ja brandylasien kanssa. So what? Tämä on Venäjää.

Minun kaikkein kuumin ja rakkain Trofim! Hyvä esiintyminen, vaikkakin vain yksi laulu. En siitä itke, niin hienoa musaa, todella laatua ja kuten älysin huonontuneellakin kielitaidolla, maan huiput stagella.

Miten minä siten olinkin yhtäkkiä täällä?

No hei – juuri siksi, että nyt on viimeistään aika alkaa ELÄÄ!

Kesä ja kaikkea mitä se toikaan!

Nyt se on ohi. Voisi kai jo tässä vaiheessa sanoa, että kesä meni. Sydämessäni se on elämäni yksi parhaista kesistä. Luulen kuitenkin sen johtuvan ihan itsestäni, ei niinkään säästä, onnistuneista tapahtumista tai juhlista. Näiden viimeksimainittujenkin suhteen: ei voisi olla onnellisempi!

Minun pieni suklaasilmäinen poikani meni naimisiin.

Miten siihen voi suhtautua? Jaakko on ollut minulle – anteeksi vain, eikä tarkoita mitään järjestystä lapsijonossa! – niin kovin rakas ja sellainen lapsi, jota tarkkailen, mutta josta en ikinä ole ollut huolissani. Vaikka kaikki luunmurtumat sattuivat just hänelle. Jo aivan ensimmäisinä kuukausina tämä mustasilmä hymyili ja hymyili vain, kaikille. Ikinä ei ollut hänestä huolta. Noh, murrosikä ja jotain pientä säätöä …

Onnelliset anopit

ja appiukot!

Siskonsakin on onnellinen näistä häistä.

Villejä lupiineja -häätanssi

Ja ne ihanaiset löysivät toisensa. Saara, Jaakon pitkäaikainen tyttöystävä. Mikä sydämellinen ja älykäs ihminen. Häät saattoivat minut (ja kyllä myös Jussin sekä Saaran vanhemmat, uskallan sanoa) aikamoiseen euforiaan. Kun kaikki loksahtaa kuten tuntuu oikealta.

No, häät sinänsä. Väsyttää kertoa, mutta itkin vuolaasti Kallion kirkossa. Itkin onnesta: minulla on ihana poika, minulla on pojalleni hieno kumppani, johon voi luottaa. Itkin myös siitä ilosta, jota näin oman lapseni kasvoilta, kun he astelivat vastavihittyinä ulos kirkosta:

Mitä äiti voi muuta toivoa?

Kuvia häistä tulee vielä enemmän. Mutta yksi yksityiskohta, itselleni arvaamaton. Vihkiseremoniaan liittyi uskomattoman ihana laulu-piano-esitys, jonka hääpari kuunteli alttarilta. Tämä laulu yllätti tietenkin, koska se oli minulle tärkeä ja toisaalta järkyttäväkin. Tässä siihen linkki (ohita mainos): Miten ja miksi?

Jahas. Kaikkea tapahtui muutenkin. Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtumassa tuli huhkittua hiki hatussa. Iso helle palkitsi meitä talkoolaisia, jotka tietysti pelkäsimme sadetta (sitä ei ole ikinä Valkeakoskella tullut, häiritsevästi).

Kovaa hommaa se on teltalla seistä ja markkinoida. Etenkin 30 asteen kuumuudessa. Mutta siellä vain oltiin.

Mahtavinta tietenkin oli rupatella iltasaunan jälkeen oman väen kanssa mukavassa ammattiopiston asuntolassa. Maailman asiat tulivat järjestykseen. Ja aamusta taas htaan pilli soi ja teltalle!

Teltalla saattoi saada myös ekakertaa-kokemuksen pomppimisesta!

Tulen NIIN kaipaamaan tätä velvollisuutta. Ehkä pääsen vapaaehtoiseksi eläkeläiseksi ensi vuonna?

Jatkuu…