#sinäpäätät

Tässä istun iloisena perjantaista. Huomenna tiedossa hyvän ystävän synttärit ja ensi viikolla on lyhyt työrupeama palkkatöissä. Kevät tulee, aina yhtä omapäisesti, joskus lupaillen lämpöä ja sitten taas muistuttaen, miten juuri tämä kuukausi juuri siksi on kuukausista julmin:

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin…
– T.S.Eliot –

Ihmismuisti on lyhyt. Aina talvi yllättää autoilijat. Aina kevät pitäisi olla leuto ja jatkua nousevana lämpökäyränä hamaan juhannukseen. Kun se kuitenkin on ensin humalluttavaa helletta ja sitten räiskii räntää viimeistään äitienpäivänä, jos ei vappuna. Kukaan ei kuitenkaan muista, että säistä huolimatta edessä on valoisa suomalainen kesä. Tuomet, sireenit, satakielet…  No nyt lähti lapasesta.

Huikean mielenkiintoinen viikko takana. Olen osallistunut vammaisneuvoston kokoukseen, jossa aktiiviset jäsenet ilahduttavat minua kerta toisensa jälkeen. Itse unohtelen puheenjohtajana esityslistan asioita. Onneksi jäsenet ja terhakka neuvoston sihteeritointa hoitava Leena on kartalla kaikista eniten. Miten niin haluaisinkaan, että saamme jotain oikeasti aikaan tässä neuvostossa, joka ei sinänsä ole päättävä elin, mutta tärkeä linkki vammaisasioiden asiantuntijoiden ja päättäjien välillä.

Toinen vaativa luottamustoimi, josta olen kiitollinen ja innostunut, on tarkastulautakunnan puheenjohtajuus. Tämän viikon kokouksessa selkeytimme raportointiamme ja toimintaamme yleensä. Arvostan todella jäseniämme, jotka ovat paneutuneet lautakunnan vastuuseen ja antavat erinomaista antia lautakunnan työn parantamiseksi. Puhumattakaan tietenkin minua puheenjohtajana isosti auttavan tilintarkastajan tietotaidosta. Tarkastuslautakunta on mielestäni tulikaste kunnan organisaation ja toiminnan sisimmän olemuksen tuntemiseen. Suosittelen jäsenyyttä kaikille, jotka oikeasti ovat kiinnostuneita siitä, miten oma kunta/kaupunki toimii.

Vaaleihin kaksi yötä. Jännittää. Ja vähän hirvittää. Miten Suomen kansa ei muista asioita. Vähän aika sitten torilla kaverilleni kävi perussuomalainen valittamassa, miten hallitus on kohdellut köyhiä huonosti. Niin, eihän siitä ole kuin vähän yli kuukausi, kun hallitus, joka kohteli köyhiä huonosti,  kaatui ja nykyinen hallitus ei ole voinut kohdella toimitusministeriönä ketään mitenkään. Että mitä ihmiset oikein ajattelevat. Ajattelevatko ihmiset yleensä.

Tässä on hyvä kirjoitus, jossa kaikki kohdillaan. Tämä voi virkistää muistia – tai sitten voi tietenkin olla niin, että perussuomalaisten arvoihin kuuluukin leikata köyhiltä, eläkeläisiltä, koulutuksesta… Lue Satakunnan Kansasta

Mihin sitä sitten muuttaisi asumaan, jos kansa valitsee entisen menon muutoksen sijaan 🙂 Vitsivitsi. Uskotaan ja uskon ihmisyyden voittoon, kävi miten kävi.

 

lauantai taas

Tänään sammutettiin valot ja tunnelmoitiin vanhan öljylampun ja kynttilöiden valossa. Ja paloöljyn tuoksu oli niin kovin kodikas ja rauhoittava. Miksiköhän? En muista sitä lapsuudestani, mutta ehkä se on jäänyt alitajuntaan.

No ei se vapaa lauantai tänäänkään mitenkään lorvimalla mennyt. Vaikka kyllä, Kissin kanssa pienet unet otin sohvalla iltapäivällä…

Kiss – nimensä mukaan suukkoja!

Kun heräsin, en tiennyt yhtään missä olen, mikä päivä, mikä maa! Olin jopa vähän tuskissani hetken, että olenko myöhässä lentokoneesta (ne vanhat traumat matkustusajoilta: Moskova, Pietari, Moskova, Pietari…!).

No perjantai, joka minulle on se viikon viimeinen ponnistus, jonka loppuun en ikinä ota mitään tapaamisia, vei minut kuitenkin Lopen kunnantalolle vaalipaneeliin. Oikein hyvin järjestetty, kokoomusnuorten tekemä, paikalla oli oikein tähtiehdokkaita: Aino-Kaisa Pekonen (vas), Tarja Filatov(sd), Timo Heinonen(kok) ja vielä aiemmista kisoista rannalle jääneet, mutta silti eturivin ehdokkaita: Sari Jokinen (vihr), Ismo Portin(kd) ja Antti Salminen (ps). Hyvä paneeli. Siellä meni aikaa siten, että olin kotosalla vähän vaille ysiltä. Olin lähtenyt aamulla seitsemältä matkaan. Ei se mitään; nämä ehdokkaat saavat unohtaa kaiken inhimillisen työajan kampanjoidessaan. Voi olla, että myös sitten astuessaan kansanedustajan rooliin.

Tällä viikolla on muutenkin ollut rutiinisäpinää ihan sen varsinaisen hengästyttävän työviikon ohella. Lopella kävin kaksi yhtiökokousta läpi ja työpaikalla yhden vuosikokouksen. Muutamia palavereita käyty läpi, osan niistä olisin voinut vain unohtaa 🙂

Tänään salilla juoksin 4,5 kilsaa Se ei tehnyt heikkoa. Mutta sai ajattelemaan, miten hitossa selvitän 10 kilometriä vajaan kuukauden kuluttua. En mitenkään kai. Kuitenkin oli pakko käydä Suskalla tankkaamassa nukketaloon rakennusaineita, K-Raudassa haalimassa tapettimalleja, Puuilossa ostamassa kromi-spraytä koristetuunausta varten… Päivä meni siinä!

Huomenna on kuitenkin mukavaa ja aktiivista, myös. Riitun kanssa mennään vanhainkotiin vierailulle. Ja sitten jaetaan vaalilehtiä. Tehdään ruokaa. Käydään salilla ahdistumassa juoksutahdista. Elämä on mukavaa. Alan oikeastaan nyt vasta päästä sen makuun!

 

Työnaisen lauantai

Yhdeksältä duuniin ja kuudelta kotiin, se on sellainen työnaisen lauantai…

Tänään siis työpäivä puoluevaltuuston kokouksessa eduskunnan Pikkuparlamentin auditoriossa. Paikka, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Kellarissa oltiin jotakuinkin normityötunnit. Oikein hieno kokous!

Itse olin yhden valiokunnan sihteerinä ja osakseni sattui (aivan sattumalta, ihan tosi…) melkoisen helppo asiakirja tarkasteltavaksi. Koko kokous kuitenkin oli miellyttävän yksimielinen niin useasta asiasta, että suunniteltu klo 19 lopetus aikaistui noin kello kuuteentoista!

Nämä puoluevaltuustot ovat parasta tässä työssä, näkee tuttuja ja tulee uusia tuttuja, keskusteluja ja kuulumisia ihan koko Suomen isolta alueelta. Huikeaa1

Tulomatkalla sattui samaan junaan kuopus, murunen, 25 vee. Harvoin näitä lapsiakaa tapaa, mutta nyt kävi näin. Tosin lupasi tulla viikon päästä käymään.

Ihanaa oli päästä kotiin aiemmin kuin suunniteltua. Nyt olen saanut ommeltua pari tärkeää saumaa, suunniteltua ja testattua minitalon katon pahvikatetta, myllättyä puutarhasaiteilla… Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan?

Jostain se ilo vain tulee

On iloa. Hämmentävää huomata se. Kun on ollut synkkää ja vaikeaa (vaikka en sitä ole kaikille sanonut), niin sitten kuitenkin kaiken alta tulee itseluottamus (joka ei ole sama kuin itsetunto) että osaan ja olen oikea ihminen arvostelemaan itseäni. Eikä siinä kestänyt kuin nämä kuusikymmentä vuotta…

Olen paljon lukenut mindfulness- ja meditointikirjallisuutta, sen Eat, Pray, Love -kirjankin jälkeen. Vaikeaa on ollut näiden neuvojen mukaan pysähtyä hetkeen, nauttia siitä, mitä on. Ja paljon vaikeampaa on ollut opetella rauhassa olemista ja keskittymistä; siinä olen ihan untuvikko, mutta opettelu on aika mukavaa! Mindfulnessissa vaikeimpia juttuja on se, että opettelee sivuuttamaan negatiiviset asiat: ihmiset, jotka kiukuttelevat sinulle, ihmiset, jotka pettävät luottamuksesi, eivät olekaan sitä,  mitä lupasivat tai mitä itse kuvittelit. Tärkeintä on ottaa hyvät asiat omaksi vahvuudeksi ja kääntää pahat asiat lempeästi syrjään. Se on vaikeaa. Se on myös yllättävän helppoa, jos keskittyy, kerää voimia, pitää itsestään huolta ja elää hyvin. Kuullostaa aika hölmöltä paasaamiselta, mutta ikävä kyllä tai onneksi, resepti voi olla aika yksinkertainen.

Kummallista, että nyt jotenkin alkaa minullekin valjeta, miten kaikki riippuu sinusta itsestäsi. Kaikki tarkoittaa omaa elämääsi. Sen teet sellaiseksi kuin siitä tulee. Eihän se aina näin mene. Et sinä itse voi estää sairauksia, taloudellisia katastrofeja, muiden ihmisten aiheuttamia murheita. Mutta pakko kuitenkin kaikista näistä selvitä jotenkin eikä siinä kukaan muu auta kuin sinä itse.

Vaikka onkin itsellä nyt tosi pettynyt olo moneen asiaan ja ihmiseen, tässä porskutetaan. Mikä on muuttunut? Ehkä se, että kuvittelit aiemmin olevasi turvallisen ja luotettavan verkon sisällä. Nyt se verkko vain on harventunut, verkon silmät ovat isompia ja niistä ovat luikahtaneet pois monet ihmiset. Toisaalta, ne aukot ovat avoimia uusille ihmisille. Odotan ystävyyttä ja toveruutta yhä enkä usko, että olen siihen liian iäkäs. Niin paljon ihania ihmisiä olen maailmalla kulkiessani tavannut.

Maailmalla, niin. Ei se tarkoita, ettei Suomen, Hämeen, Helsingin alueella voi tavata uusia ystäviä. Maailma tarkoittaa kaikkea. Yhä kuitenkin jotenkin odottelen vielä jotain sielun sisaria tai veljiä, ja ehkä sitten en huomaa niitä, jotka jo ovat läsnä. Eihän elämä ole koskaan valmis! Ja onhan olemassa olevat hyvät ystävät, aina.

Muuten aikasten mukava viikonloppu tähän mennessä! Hyvän ystävän luona Tampereella. Kiva olla samalla aaltopituudella taas pitkästä aikaa jonkun kanssa. Sitä paitsi olen ollut vihdoinkin itsekäs, vähän: hankin petivaatteet aidosta pellavasta. Niissä sitä on kiva kahden koiran ja ison kissan kanssa nauttia 🙂

Odotan ihanaa tulevaisuutta, johon kuuluu kohta kivat ystävän synttärit, kesän kahdet häät, musiikkijuhlat, autoretki Pärnuun ehkä yksin tai hyvän ystävän kanssa, vähän teatteria, toivottavasti sukujuhlat meillä. Ehkä myös sielun sympatiaa. Ehkä myös toteutan patikointimatkan Eurooppaan. Saanko sinne kaverin? Ehkä en. Mutta sillä matkalla saan taatusti kavereita. Ja yleensäkin kesä, toivon mukaan kuuma ja pitkä. Puutarha ja terassi odottavat minua ja minä niitä. Tämä on kuitenkin viimeinen kesälomani työelämässä. Siitä kaikki irti! Pärjään. Pakko.

Helmikuun aurinkoa ja painajaisia

Kiss ja Riitu tarkkailevat: tuolla kelpaa juosta!

Tänään 4 kilometrin lenkki kovilla (ja auringon edettyä korkeammalle jo upottavillakin) hangilla ja pääkalloliukkailla pikkuteillä. Kiss kaahotti samassa ajassa ilmeisesti kolminkertaisen kilometrimäärän: niin innostunut stadilaiskoira on tilasta juosta, nuuskia, kaivaa, juosta, juosta… Nyt tyttöjä väsyttää ja sen verran itseänikin, että en vielä ole kypsynyt ajatukselle lähteä salille. Joka päivä tällä viikolla olen käynyt, paitsi keskiviikkona, joka meni kokoustamiseen ja hyvinvointiseminaariin sekä tiistaina, jolloin oli tanssitunti illalla.

Pakko tässä on yrittää kuntoa kohottaa. Kormun Kymppi on huhtikuun lopussa ja Naisten kymppi siitä kuukauden päässä. Puoli tuntia juoksua salimatolla nyt aluksi ainakin viikonloppuisin, tällä ja viime viikolla tosin viidesti, pitäisi saada kestävyyttä. Pikku hiljaa lisään minuutteja, nopeuttakin. Ja sitten kun tiet sulavat, alkaa haasteellisempi maantiejuoksu nousuineen, laskuineen ja kuoppineen. Mittanauha tai vaaka eivät ole juuri palkinneet, mutta olo on muuten  melko hyvä, siis fyysisesti.

Painajaisia riittää. Yhtenä yönä olin Isisin vankina ja minut uhattiin polttaa elävältä. Toisena yönä sekkailin Pariisissa perheen kanssa, lentokoneesta lähes myöhästyneenä, pakeninhan mutkittelevia katuja pitkin asemiehiä. Viime yönä sen sijaan tapasin ensimmäisen poikaystäväni noin sadan vuoden takaa; hän ei ollut vanhentunut, mutta eronnut unessa juuri ja haikaili vielä perääni, niin kuin minäkin hänen. Ja viimeaikaisissa unissa jo kymmeniä kertoja toistunut kaava myös näyttäytyi: olen vieraassa kaupungissa, tai tutussa, ajan autolla ja on kiire, en löydä oikein perille ja oikotietkin vievät umpikujiin tai vaarallisille korkeille paikoille tai ahtaisiin tunneleihin. Näistä unista on aina helpottavaa herätä vaikka kolmelta aamuyöstä. Mikäli ei ala analysoimaan unta heti herättyään (siitä ei loppua tule) tai uni ei heti uudelleen nukahtamisen jälkeen jatku siitä mihin loppui (tätä tapahtuu lähes joka toisessa tapauksessa).

Mitähän tämä kertoo mielentilasta? Ei mitään hyvää varmaan.

Luin Elizabeth Gilbertin kirjan Eat – Pray – Love. Katsoin myös elokuvan, joka ei ollut kirjan tasolla, vaikka muuten miellyttävää katsomista. Siitä löytyy hyviä ajatuksia, onhan se kertomus naisesta, joka etsi omaa tietään ja vapautta ja onnea.

”Mieleeni tulee eräs guruni opetus, joka liittyy onneen. Hän sanoo, että ihmiset tuntuvat yleismaailmallisesti ajattelevan, että onni syntyy jostakin onnellisesta sattumasta, jostakin sellaisesta joka tulee ehkä jostakin ylhäältä aivan kuin kaunis ilma, jos sattuu olemaan riittävän onnekas. Mutta ei onni niin toimi. Onni on henkilökohtaisen ponnistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettaava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteutumiseen on osallistuttava lakkaamatta. Ja kun on saanut onnesta kiinni, eti pidä jäädä lepäämään laakereilleen, on ponnisteltava tosissaaan uidakseen ikuisesti ylös onnen virtaa ja pysyäkseen pinnalla.” Ja: ”… elämän aikana kannattaa mieluummin mennä ylös päin, kulkea onnellisten paikkojen läpi, sillä taivas ja helvetti – määränpäät – ovat joka tapauksessa yksi ja sama.” (Elizabeth Gilbert)

Näin sen on oltava. Onnea pitää etsiä, ja siitä pitää kiinni.

Blinipäivä

Nyt on syöty!

No huh. Tattariblinit, mäti, smetana, venäläiset suolakurkut, hunaja… Voiko tukevoittavampaa päivällistä olla? Ei voi. Mutta nämä neljästään vedettiin. Ja nyt huomasin, kun Hasse Pappilanpuisto neuvoi: paras blini tulee pelkästä tattarista. Ja niin oli.

Kiva, että nuoriso kävi. Järkevä ja toimelias tytär ja pilkkuun asti täydellisyyttä tavoitteleva vävy. Joskus ihmettelen, ihan tosissaan,  miten tällaisista hulttiovanhemmista on voinut tulla niin uskomattoman viisaita ja fiksuja lapsia: kaksi poikaa ja yksi tyttö. Olisiko vanhempien huonous muodostunut vastareaktioksi? Juuri juteltiin käytöstavoista. Ylpeilin tyttärelle, että meidän lapset ovat aina tulleet koloistaan tervehtimään, kun vieraita on tullut ovesta. En muista heille tätä opettaneeni (vaikka tyttö sanoi, että pieksetty on). Olen ihan kuin ulkopuolinen tässä asiassa. Parempi näin.Luotan näihin nuoriin.

 

Yksin oot sinä ihminen…

 

 

 

 

 

 

 

USKONNOSTA

Luen juuri Elisabeth Gilbertin kirjaa Eat-Pray-Love. En tiedä, sanooko se tämän blogin lukijalle mitään. Olen siitä kuitenkin saanut jonkinlaista uskoa tai voimaksiko sitä pitäisi sanoa. Olematta uskonnollinen ihminen allekirjoitan kaiken, mitä Elisabeth sanoo ja kokee.

Ihminen on itse se ”jumaluus”, jota suuri osa meistä joko etsii tai kaihtaa. Sinussa täytyy olla se voima, jolla sinusta tulee onnellinen; mistään muusta sitä ei saa, ei eliniäksi. Tämän enempää en syvemmälle mene. Jokaisen pitää etsiä itsestään voima. Minä etsin koko ajan.

Olen vähän katkera, ei olen pettynyt. Kaikki tuo, mitä yllä kerroin, on osa sitä, että en osaa hyväksyä osaani. Osa on se mitä se on. Työ, josta pidän. Työnjohto ja organisointi, joka sekoittaa oman maailmani jonka nimi on Hyvä työ.

Elämä, joka on antanut minulle enemmän ja yhä enemmän ratkaistavia ristikoita: rintasyöpää, auton alle jäämistä, käden toimintakyvyn jäätymistä, mielen kapinointia ja huonostivointia työelämän takia, perheen sairauksien elämistä rinnalla.

Mutta hei. Kuka joskus vastaa näihin? Itse olen vahva. Ei pitäisi olla. Mutta on ihmisiä, jotka eivät edes minun laillani jaksa yrittää vahvuutta.

YKSINÄISYYDESTÄ

Niin, ihminen, olet yksin. Toisinaan tuntuu vain, että ainoastaan minä olen yksin. Tämä on nyt esimerkki niistä vuodatuksista, jotka eivät ole kokonaan poliittisia. Minusta kun kaikki on poliittista. Myös henkilökohtainen, sori siitä.

Olenko oikeasti yksinäinen? En todellakaan. Miten häpeänkään valitustani, kun korvissani kaikuu Streets of London, jonka parhaiten laulaa tietenkin Kari Tapio & Hector

Olen aika yksin. Itse asiassa olen ihan yksin. En tarkoita kokonaisvaltaisesti. Minulla on rakkaita työtovereita, ihania sielunsiskoja, tovereita aatteessa. Häpeän luetella, en kuitenkaan valita. Mutta ihmettelen, olenko toiveineni ihan ainutlaatuinen:

Elämä hupenee, juoksee kohti loppuaan. Minä HALUAN

– haluan nähdä maailman, kiivetä vuorelle, nähdä Afrikan savannin, patikoida jonnekin, istua rauhassa jossain kynttilänvalossa, keskustella isoista tai pienistä asioista, ylittää rajani…

ETSINNÖISTÄ

Etsin. Sielun kumppania, joka hyppää kanssani korkealta, sukeltaa syvälle, juoksee sykkeen tappiin. Koska tulet? Vielä sitä ei ole ilmaantunut. Ystävyyskään ei ole täyttänyt toivettani. Ehkä olen vaikea ihminen. (Miksi laitoin tuon ”ehkä”? Itseni vuoksi tietysti.)

Mutta tämä lohduttaa: https://www.youtube.com/watch?v=TyJRsp5t9mA&list=RDoxHnRfhDmrk&index=2

 

 

 

 

Kivaa pörinää kylällä

Mahtavaa, että Kaloppi-ralli taas tuli kylällemme. Oli elämää kirkonkylän kaupoissa ja pikkuteillä  – ihan kuin parhaina kesälauantaina konsanaan.

Oli sykähdyttävää katsella Kittilänmäkeä täysillä alas ajavia autoja. Muistella sitä tunnetta vauhdista ja jännityksestä, mitä joskus puolison kanssa koettiin. Ihan vatsanpohjasta kouristi. Vaan ei enää – nyt pitää vain tyytyä katsomaan ja kuulemaan.

Tyttöjen kanssa rallia katsomassa

hei hei hyvää Nuuttia!

Onhan aikaa siitä, kun viimeksi tartuin blogikahvaan. Syksyllä mahtavan kuntoviikon jälkeen olen viettänyt vähemmän mahtavan työrupeaman ja nyt vihdoin nautin kaksi viikkoa jouluvapaasta ennen kuin aloitin vuodenvaihteen jälkeen taas työt.

Työrupeamasta ei sen enempää.  Ihanat kollegat saavat minut jaksamaan. Yritän vielä yhden vuoden. Jos lomat ja saldot lasketaan, niin pitäisi päästä ensi vuoden vaihteessa eläkkelle. Mikä kaamea sana: eläkkeelle! En yhtään tunnista itseäni tuosta määrittelystä.

Joulun aika on ollut ihanaa. Lapset käyneet, kuka mitenkin. Esikoinen kuitenkin Intiassa, nämä nuoremmat enemmän näkösillä. Nyt päätettiin (siis minä päätin) että ensi joulu vietetään jossain kartanossa, missä on täysihoito ja pääsee vaikkapa hevosajelulle. Ja koirat mukaan.

 

Koirista puheen ollen. Elokuussa mun pienen ihanan keskimiehen häät…! Koirille tarvitaan hoitopaikkaa. Jos joku ihan kamalasti rakastaa kiinanharjakoiria ja haluaa viettää vuorokauden näiden läheisriippuvaisten (ja samassa sängyssä nukkuvien) rapsutuksista riippuvien pöhköjen kanssa, niin ilmoittautukaa! Meillä on tarjota hoitopalkaksi hulppea 70-luvun ok-talo tontteineen kaikilla mukavuuksilla käyttöön. Ai niin joo: myös yksi itsetuntoinen kissa, about 6 kiloa ja 100 MG itsetuntoa. Pärjää ilman hoitoa, ruoka + vesi.

(edit: tähän löytyi jo vapaaehtoispariskunta vuodenvaihteen kyläilyn yhteydessä!)

Viikolla oltiin parhaan ystäväni Sirkun kanssa katsomassa upeaa balettia Tuhkimo. Sitä olivat jotkut etukäteen jo kritisoineet siitä, että pulskaa ilkeää sisarpuolta kiusattiin. No justiinsa. Kyllä molemmat ikävät sisarpuolet näytettiin tyhminä. Jos toinen nyt sattuikin olemaan pulska, niin mitä sitten? Ei tästä sen enempää.

 

Baletti oli ihana. Ja ennen kaikkea oli ihanaa viettää joutilasta aikaa. Käveltiin oopperasta keskustaan Kluuviin, jossa öitsimme kivassa pienessä hotellissa. Eihän me vanhukset enää jakseta bilettää. Parhainta oli punaviini-pyjama-keskustelu kyldyyrin jälkeen. Kiitos, ystävä!


Valkoinen joulu 2018

Joulu! Rakastan joulua. Etenkin aikaa ennen joulua. Saa puuhata, tehdä herkkuja, laittaa kauniita valoja ja kukkia joka paikkaan. Myös lahjojen miettiminen ja antaminen on minusta ihanaa. En enää ota stressiä näistä asioista, vaan nautin, nautin.

Paljon loikoilua, liikuntaa (vaikka yskä rajoitti enkä pystynyt suunnitelmien mukaan käymään salilla), lukemista ja vielä enemmän lukemista. Luin Minna Canthin elämään pohjautuvan Rouva C:n, jännitin Keplerin uusimman läpi, vihdoin sain varauksella Lopen kirjastosta Michele Obaman Minun tarinani (todella kiinnostava kurkkaus keskiluokkaiseen afroamerikkalaiseen todellisuuteen, joka meikäläiselle on aivan tuntematonta aluetta). Elokuvia: sadannen kerran Notting Hill ja Titanic keskimmäisen kanssa, jouluaattona pakollinen koko maailmani pysäyttävä Lumiukko. Ikinä en jouluaattoa vietä ilman, että puuronkeiton jälkeen köllähdän sohvalle glögilasin kanssa ja katson Lumiukon alusta loppuun…

Uusi vuosi toi mukanaan uusia kavereita. Helena ja Timo ilahduttivat meitä. Siinä määrin, että unohdimme kokonaan skumppapullon avauksen ja vähän myös vuoden vaihtumisen! Vanhuus! Oli niin paljon asiaa. Kivaa on aina löytää uusia tuttavuuksia. Itse en mitenkään keräile ystäviä, sopiva määrä riittää. Mutta kovasti olen utelias tutustumaan ihmisiin, mielipiteisiin, kulttuureihin, uusiin maihin. Tämä uudenvuoden aatto oli yksi parhaimmista, kiitos Helenalle ja Timolle!

Synttäririemua ja maalaismarkkinoita

Syntymäpäivää vietin riemukkaasti: ensin etäpäivää kotona ja sitten valtuuston talousseminaaria lähes 21:een illalla. Aikamoista juhlaa! Talousnumerot eivät välttämättä olleet ihan sellaisia lahjoja, joita olisin halunnut – tai kukaan kuulijoista olisi halunnut – kuulla. Luvassa on vielä valtaisaa vääntöä ennen kuin kunnan budjetti on kuosissa. Missään tapauksessa en pysty hyväksymään palvelutason laskua, etenkin kun nyt jo olemme kiikun kaakun kotipalveluissa, lastensuojelussa ja laitoshoidossa.

Tänään ihana lauantaiaamu… Ei pitkään nukkumista, ei salitreeniä. Kahdeksalta aamulla Lopen torille Maalaismarkkinoille. Eilisen illan leivoin uudella helpolla reseptillä banaanikakkua.

Olipas menestys. Vasemmistoliiton teltalle sitä tultiin ihan kyselemään! Ja mielestäni se oli hyvää. Lopen Vasemmisto siis taas tempaisi torilla, pienen mutta sinnikkään joukon voimin. Teltta pystyyn, kahvit termariin ja arvat myyntiin. Kauppa kävi, mutta hyytävän kylmää oli! Aamulla -6 astetta! Onneksi aurinko lämmitti, sekä myös Sirkan tuoma sähkölämmitin.

Oli mukavaa. Toverillista ja raikasta ulkoilla ja jutella kuntalaisten kanssa. Kuten aina, lähteminen on vaikeaa, mutta sitten kun torille pääsee, on niin hienoa. Ja sieltä palaan aina voimaantuneena. Tänään ehdin vielä ulkona nyhtää suojaan paleltumiselta monta pelargoniaa ja siivota vähän paikkoja. Tomaatteja tuli valtavasti, kaikkia emme saaneet suojaan. Vielä on noin 100 kukkasipulia istuttamatta…

Luin Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -romaanin. Miten se olikaan viisas, ja toisaalta ihmetyttävän erilainen maailma kuin itsellä on: se tuska perheen hajoamisesta, mitä en tässä iässä enää edes tunnistanut. Toisaalta tunnistin syyt eroon: ihmisen kaipuun omaan elämään, tilaan, vapauteen ja toisen ymmärrykseen siitä, että minulla on oma elämä. Pysäyttävää. Joitan kappaleita halusin oikeasti säilyttää ja pohtia. Tässä kaksi, joista tunnistan itseni ja omat toiveeni ja kaipuuni, jopa ihan yksi-yhteen paikoin:

”Hyvä on: Kukaan ei rakasta minua niin kuin toivoin. Kukaan ei käy minun kanssani ajassa käsi kädessä ja jaa samoja merkityksiä kuin minä, sillä sellaista rakkautta ei ole olemassa. Sellaisen rakkauden kaipuu on minun puutteeni, yksin oma puutteeni elämässä…”

Ja: ”Oikeasti, radikaaleintahan on säilyttää nauru, leikki, ja epäkyynisyys elämän kaikkein viheliäisimpien tuntien puristuksessa. Kaiken sohjon ja paskan keskellä, syöpähoitojen, noroviruksen ja yt-neuvottelujen ja unettomuuden keskellä.”