Elokuun pehmeät yöt ja helteiset päivät!

Nautittava päivä tänään! En istunutkaan puutarhatuolissa ihailemassa elokuuta. Sen sijaan lähdin aamulla sunnuntai-Hesarin ja aamupuuron jälkeen ulos pihalle. Kitkin kaikki sateiden rehevöittämät kukkapenkit, trimmailin ne puskat, joita en saanut kitkettyä, kastelin varmuudeksi päiväkastelun, sillä eilisen humputtelun vuoksi eivät salaatit ja kukat olleet saaneet kosteutta muualta kuin yökasteesta. Sitten illalla uudelleen.

Kyllä –  krassit, kesäkurpitsat ja isot halloween-kurpitsat tarvitsevat valtavasti vettä. Salaatistakin tulee kirpeää, jos sitä ei kastella. Itse en kyllä ole mikään kunnon ihminen kastelun tai lannoituksen suhteen, joskus muistan, usein unohdan. Tänään kuitenkin omistauduin asialle. Hiki virtasi ja kärpäset surisivat. Pidin ruokatunnin, jonka lopuksi säilöin runsaan kilon kurkkuja – etikka-piparjuurikurkut ovat herkkua! Ehkä ne eivät säily talveen, mutta mukava niitä on tehdä. Kun vielä illalla sain ison kanttarellisatsin pakkaseen, olin aika pollea. Huovisen ”Hamsterit” on joka elokuu mielessä: ”…kun tuisku tuivertaa ja pakkanen paukkuu, mikä ilo on avata mansikkahillopurkki/likööripullo/sienipurnukka…” tai jotain tämän tapaista sanailua se joka-vuosi-pakko-lukea -romaani sisältää.


Elokuun aurinko suodattuu tammen ja omenapuiden läpi.

Nyt onkin sitten aika istua parvekkeella. Niin lämmin elokuun yö. Vähän kyllä kaipaisin tähän juttukaveria, vaikka pidänkin kovasti omasta seurastani. On ehkä viimeinen tämän kesän helleyö? Radiosta tulee pehmeää jazzia, maantiellä rekat jyrisevät ja täällä on ihan liikkumatonta ja hiljaista. Kohta kuu tulee metsän takaa esiin, ei täytenä, mutta eilen ainakin oli uhkean kirkas.

Ja vielä yksi ihana kokemus äsken. Lopella vieraili Korsuorkesteri pitkän koronatauon jälkeen keikalla. Myönnän, en olisi lähtenyt tätä sinänsä taitavaa ja tanssijalkaa vipattavaa kokoonpanoa katsomaan ellei… Ensimmäisellä puoliajalla solistina oli Kyösti Mäkimattila! Olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Mäkimattila on kaikien aikojen tangokuningas, vaikka muistaakseni sai tittelin vuonna 2012. Karisma, vaatimattomuus, eleettömyys ja vakavuus, jolla laulaja paneutuu musiikkiin! Ääni tietenkin. Ihan parasta. (no joo, onhan Kyöstin raamikas olemus myös mukavaa katseltavaa). Ja vielä se, että laulaja kirjoittaa runoja ja vielä esiintyy useinkin mielirunoilijani Heli Laaksosen kanssa. Sain kylmät väreet ja kyyneleet, kun Kyösti Korsuorkesterin kanssa lauloi lopuksi tämän Lauri Tähkän uskomattoman hienoa sanoitusta ja musikkia sisältävän Minun Suomeni. Siitä ei valitettavasti ole Mäkimattilan versiota tallenteena, mutta itse asia välittyy Tähkän tai myös Tuiskun esityksestä. Miten upeaa musiikkia meillä nyt tehdäänkään!

Minun Suomeni

Ja vielä ehkä enemmän sykähdyttävämpi Antti Tuiskun versio, niin nykypäivää:

Antti Tuiskun Minun Suomeni

Syksy lähestyy. Rakastan syksyä, syyslapsi kun olen. Nyt kuitenkin haluaisin vielä tämän kesän jatkuvan ja jatkuvan. Syksy tietää ohjelmaa, jota en ehkä itse pysty hallinnoimaan. Nyt kun olen tottunut siihen, että teen mitä haluan, kaikki kokoukset, valtuustot, lautakunnat, kattoremontti, koronan toinen aalto… ne eivät nyt sovi tähän autuuteen! No, tiedän kyllä, että innostun ja käärin hihat aina kun se syksy sitten on täällä. Olen yhtä innokas kuin ekaluokkalainen uuden reppunsa ja penaalinsa kanssa.

Mutta jos voisin vielä vähän aikaa vain hengähtää ja nauttia?

Hätävaraa Juomahuoneessa ja hilpeää seurustelua

Huhuu, täällä ollaan! Tänään käytiin katsomassa perinteinen Perikunta-ryhmän Hätävara-kesärevyy Riihimäen Juomahuone Laitisen terassilla. Sitä ennen Arjan ja Saulin (sekä karvakaverien Leksan, Riben ja Niilon) kotona etkoilla. Olipas hyvä ja antoisa päivä! Ensin mukavaa juttuseuraa ja sitten hulvatonta tykitystä paikallis-, valtakunnan- ja maailmanpolitiikasta sekä kaikesta ajankohtaisesta maan ja taivaan välillä. Vielä paremmaksi päivän teki myöhäiskesän uskomaton seisova helle: ei liikahtanut lehtikään, samettinen ilta ja luonto kukkeimmillaan. Nyt huomaan myös, että kuutamokin kaunistaa entisestään iltaa. Ja mitä siitä, että unohdin suihkulähteen täyttöletkun 2 tunniksi auki (sammakoiden takia piti se täyttää, että pääsevät kipuamaan maalle) ja nyt piha lainehtii. Elämää!

Ja kun elokuuta eletään, on elonkorjuun aika. Nyt luonto pursuaa parastaan: vattuja, mustikoita, sieniä, viinimarjoja, kuivattavaksi poimittavaa minttua, lipstikkaa, kukkien siemeniä…

Samaan aikaan pitäisi kitkeä villiintyneen viidakon tilaan päässyttä puutarhaa ja tyhjätä kotia tulevan lattianmaalausurakan tieltä. Ja järjestää paikallisosaston kesätapaamista, hankkia kuntavaaliehdokkaita, siivota läppäri siihen kuntoon, että voi katkaista kaikki atk-yhteydet työpaikkaan, käydä joogassa ja kuntosalilla…

…toisaalta, pitäisi myös istua puutarhassaan ihailemassa kauneutta ja nauttimassa kiireettömyydestä. Sitä aion tehdä nyt kun tätä hellettä kai vielä sunnuntaikin riittää. Sitten voikin taas alkaa hommiin: eteisen seinien tapetointia ja maalausta. Mikä kesä!!

 

Ranskalainen rantakala

Olen ihan sekaisin, onnesta. Onneksi en tiennyt aiemmin, että tämä on tällaista. Koskaan en odottanut lapsenlapsia, kuten niin moni tuttavani tuntui tekevän. Minusta oli hyvä, että oli nämä omat lapset, joista olen ylpeä.

Mutta. Sitten yhtenä ihanana päivänä (=yönä) elämääni tuli pieni tyttö, joka painoi hulvattomat 2,7 kiloa. Nyt tuntuu, että edellinen elämä ennen tätä pientä prinsessaa on ollut epätäydellistä. Mummuna oleminen on vasta elämää!

Vaikea eritellä tuntemuksia, koska olen niin ymmälläni tästä elämän vaiheesta. Pitää sulatella. Ehkä kun tapaan kasvotusten tämän pienen ihmeen -nythän olemme vain puhuneet videopuhelimitse (=hän on pitänyt isompaa meteliä). Olen ihan myyty. Sekaisin vähän. Onnellinen.

Myös toinen isoäiti-isä-puolisko tuntuu olevan yhtä onnellinen, vaikka heillä on jo kokemusta asiasta. Minulla tämä on ensimmäinen lapsenlapsi. Bonuslapsia on jo monta, isot pojat ovat minua pitempiä!

Tämä lienee sitä elämän isoa kiertokulkua, joka joskus kaikkia säväyttää. Se on hyvä näin, koska muuten minäkin keskittyisin vain itseeni ja omaan olooni. Kun jännitin ja hermoilin uutisia Naistenklinikalta, unohtuivat kaikki turhat omat hömpät. Tuo pieni ihminen on nyt ensimmäisenä jonossa!


Rakas ja rakas!  Voi tätä ihanuutta.

Ja mitä se ranskalainen rantakala sitten oli? Tein äskettäin löytämämällni reseptillä ”rantakalaa”, perunaa, porkkanaa, selleriä, ja päälle kalafileitä. Helppo ruoka. Ranskalaisen siitä teki 3 desilitraa valkoviiniä liemeen. Kylkeen paistoin vielä pataleivän, josta tietenkin tuli liian löysä, mutta väki söi hyvällä halulla. Itse asiassa olen onnellisimmillani, kun san tehdä ystäville/rakkaille/perheelle/tutuille ruokaa. Nyt minulla on siihen entistä enemmän aikaa. Tervetuloa!

Uneton Seattlessa, eikun Joentaan kylässä

Kaunista näkyy ikkunastani kesäyönä:

Lähes täysikuu, unta en saa. Se ei ole kuun syytä, se ei vaikuta juurikaan minuun. Nyt vain valvoin liian pitkään käsityöprojektin kanssa ja kun nukkuaika menee ohi, ei mikään enää tässä vuorokaudessa normalisoidu. Minulla ei ole hätää, koska ei kiire minnekään, kello ei aamulla soi, kukaan ei odota ja junat saavat mennä menojaan.


Kiss-koiruudelle uni maittaa, tilaa tuli nyt mamman tyynylle

Mutta onhan sekin ärsyttävää, että luettuasi laitat kirjan yöpöydälle – ja kas, mieli täyttyy kaikesta, suunnitelmia, muistoja… eikä sitten enää nukuta. Tätä sattuu toisinaan. Olisiko tänään ollut salitreeni vai mitä sitä nyt voisi syyttää? Ei, nyt muuten tajusinkin. Käytiin Marskin Majalla vohvelikahvilassa ja ahneuttani söin ihanan-ihanan suolaisen vuohenjuustotäytteisen vohvelin iltapäiväkahvin kanssa. Sen jälkeen en pystynyt koko päivänä syömään mitään. Keho antaa vastalauseen juuri silloin, kun itse et sitä ymmärrä tehdä! (en kadu mitään, muuten)

Luen Maaret Kallion kirjaa toivosta. Se on hieno kirja, antaa eväitä miettiä omia tuntemuksia ja niiden syitä. Jostain syystä se äskettäin kuitenkin teki minut todella surulliseksi. Juuri ehkä sen takia, että kirjan ansiosta pystyin analysoimaan tuntemiani tunteita. On paljon totta Kallion sanomassa siinä, että sinun pitää myös antaa itsesi pyytää apua ja hyväksyä toisten apu. Vahva saa olla mutta pitää hyväksyä myös että se ei aina ole tarpeen. Eri asia sitten se, miten Kallio kehottaa tutkimaan syitä ja myös miettimään niitä ennen kuin toimii. Viisasta puhetta!

Ja, pitää miettiä ja tarkastella niitä negatiivisia tunteita, joita sinulla itselläsi tai toisilla sinua kohtaan on. Tässä käsittääkseni olen jotenkuten kartalla. Mutta toisten apuun turvautumisesta on vähän kokemusta. Minulle on tarjottu apua ja ihanaa läsnäoloa. Olen sen takia selvinnyt isoista asioista. Mutta pyytää apua, en enää siihen ole pystynyt aikoihin.Ja toinenkin pointti: Miksi haluaisin rasittaa ystävää, joka ei kenties halua kohdata läheisesti? Minähän en päätä.

Se surullinen olo tulikin ehkä juuri siitä viisaudesta, mitä luin. Kallio puhuu paljon rakkaudesta, toisen ihmisen läheisyyden tärkeydestä, surusta, jota ei ole ilman rakkautta jne. Onhan minulla hyviä ystäviä. Olen terve ja perhekin voi hyvin. Yhtäkkiä sitä vain huomaa, että on jotenkin koko ajan elänyt siinä uskossa, että ollaan samanlaisessa yhteisymmärryksessä kuin kauan sitten.Että sama into ja hölmöily ja höpsöttely jatkuu. Sama uteliaisuus kaikkeen ja into sinne sun tänne.  Kun sitä ei kuulu, on pettynyt olo. Onko se pettymystä itseensä?

Nyt kun on aikaa ja vielä toistaiseksi mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista, käydä monissa paikoissa, toteuttaa pieniä unelmia. Sitten huomaakin yhtäkkiä, että on yksin niiden mahdollisuuksiensa kanssa. Muita ei kiinnosta, tai kiinnostus on ”ihan kiva” -tyylistä, vähän väkinäistä. Ymmärrän, että on esteitä, vaivoja, kolotuksia, väsymystä. Minullakin on. Mutta niitähän on aina, jokaisessa elämän vaiheessa?

Turhaa kitinäähän tämä on. Ei maailman tarvitse noudattaa minun toiveitani. Minä pääsen vielä moneen paikkaan enkä tarvitse sinne saattajaa. Ymmärrän olla kiitollinen tästä mahdollisuudesta, joka saattaa minä päivänä hyvänsä kadota. Mutta kovin yksinäiseltä tuntuu.

Kuin pisteeksi kaikelle, auton alle ruhjoontunutta oikeaa kättä alkoi vihloa silmittömästi juuri tänä yönä. Kuitenkin, olen onnekas, koska minulla vielä on pari hyvää ystävää, joille voisin kertoa kaiken. Onnen, ilon ja myös ison pettymyksen. Opettelen vain kertomaan?

Se on Lehmä koivun alla, kun kirjottaa

Tässä olen, koivun alla lounaisessa Suomessa! Kuuntelen yössä rantasipin hälytysääniä, västäräkkejä, tiltaltti veteli juuri huikean värssyn tuossa mantereen puolella, venäläista musiikkia, Trofimia ja muita, niitä on vähän vaikea arjessa kuunnella. Järvi on sileä ja silkkinen, ilta on valoa täynnä. Olen käynyt kylällä kaupassa, kävellyt kauniin kirkonmäen ja hautausmaan, vieraillut kirpparilla saaden kaksi kaunista lasimaljaa vitosella, trimmannut koirat (ei koskaan enää, hirveä homma!), puhunut lapsen kanssa tunnin puhelimessa, uinut, ottanut päiväunet ja lukenut paksua romaania.

Nythän se toteutuu. Heli Laaksosen runo, toive, jolle hymyilimme yli kymmenen vuotta sitten katsomossa Kruununhaassa, jossa Helillä oli esiintyminen. Emme hymyilleet huvittuneesti, vaan ainakin itse olin hurmaantunut paitsi kauniista kielestä, myös lempeästä ja kauniista kerronnasta, joka kertoi sen (ja tämän) päivän ahdistuksesta. Täällä ollaan, Heli! Saaressa, koivun alla, rantasipien ja lokkien lempeiden ja vähän toruvien silmäin alla.:

Lehm ja koiv
Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil.
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
Antakka mu olla lehm koivu al.
Viäkkä mu väsyne nahk
kamarim permanol, kakluni ette.

Heli Laaksonen (Pulu uis 2000)

Heipat täältä korvesta, toivoo Lehm koivu al!

Paratiisi Satakunnassa

Täällä ollaan! Singahdin tänne melkein heti Tallinnan jälkeen. No ei, piti sunnuntai levätä ja kohottaa itsensä ruotuun rentoutuksen jälkeen. Mutta vieläkin olen onnellinen Viron matkasta. Se oli oikein ajoitettu, kaikin puolin.

Olen siis varannut tämän Pomarkussa sijaitsevan hyvän ystäväni mökin (mökki, hmm., no saari, jossa on mökkejä pari kolme…) viikoksi. Hauskaa, että juuri tänään kun lähdin auto pakattuna koiria, koiran ruokia, omia eväitä ja ties mitä, Porin vaiheilla alkoikin sataa. Ei se mitään outoa ollut, vaan se, että se vain nauratti!

Nyt ollaan nautittu niin upeasta kesäkuusta, että välillä on aika ihanaa mennä laiturille tässä paratiisissa ja nauttia. Kolmen viikon päästä kuulemma taas lämpiää, tai siis poutaantuu, lämpöähän riittää.

Tunnen olevani onnen tyttö. Olen monta päivää yksin, mutta saan tänne myös hyvän ystävän vieraaksi.  On hiljaista. Kuuluu välillä lokkien, västäräkkien ja sorsien ääntelyjä. Hyttysen ininää ei juurikaan, se on tuolla metsätiellä aika hurjaa, mutta täällä veden ääressä niitä ei näy. Kuuntelen radiota ja luonnon ääniä, luen kirjaa, istun laiturilla tai rantakalliolla. Täydellistä.

Tänään poikkesin Pomarkun keskustassa, siinä suuressa cityssä, jossa on kokonaista yksi katu, yksi K-Market ja kirkko. Matkailu avartaa 🙂

Täällä on niin kaunista!

Tallinnaa herraseurassa

Hei, me syödään hyvin!

Impulsiivireissu Tallinnaan! Ja piti mennä kaksin, mutta sitten matkasta sukeutuikin Lapsi mukana -matka, kun 5-kymppinen bonuslapsi tuli mukaan. Ja hyvä kun tuli – meillä oli hillittömän hauskaa. Ja myös hyödyllistä. Puhuttiin paljon asioita, joita olisi pitänyt jo aiemmin puhua. Naurettiin ja itkettiin. Mutta ennen kaikkea: nautittiin!

Itse karkasin (tietenkin) heti hotelliin majoittumisen jälkeen yksin kaupungille. Minulle on kaikista mieluisinta kulkea omia polkuja ja fiilistellä, katsella ja istua vaikka kirjan kanssa jossain rauhassa, samalla tarkkaillen ihmisiä, maisemia, ympäristöä. Etsin kuitenkin pinnallisena ihmisenä myös itselleni kauneutta. Aikani kuljeksittuani, kun ensin aiempi pedikyyripaikka osoittautui suljetuksi, löysin sokkeloiselta kujalta jalkahoitolan. Uudet kauniit kesävarpaat ja lakatut varpaankynnet sain runsaan tunnin lekotellessani hoitotuolissa. Ihanaahan se on, kun joku hieroo jalkapohjia ja varpaita! Samalla sain venäjän kielikylvyn, sillä pedikyristi Marina oli venäläinen ja kun hänelle selvisi, että osaan kieltä, alkoi juttua tulla (niin että mukaan ottamani kirjan lukemisesta ei tullutkaan mitään, eikä haitannut). Siinä käytiin kaikki läpi. Se, miten korona oikeastaan venäläisen käsityksen mukaan ei ole yhtään uhka, vaan vain niin kuin flunssa (nyökyttelin tietenkin, ei näistä asioista kannata alkaa väittelemään sen kerran kun saa jutella rakkaalla ulkomaan kielellä), ja miten vanha äiti 82 vee haluaisi tulla Siperiasta käymään, mutta nyt ei rajoitusten vuoksi pääse; ja miten ihanaa on hoitaa puutarhaa, miten kirsikka ja omena kukkivat ja salaatit ja perunat kasvavat silmissä ja kaikkea tuota niin joka kansallisuudelle yhteistä. Oikeasti olin aika poikki hoidon jälkeen, sillä keskittyminen venäläiseen puhetulvaan vaati kyllä runsaan määrän energiaa.

Energiavajaus sitten täydennettiin bonuslapsen suosittelemassa ravintolassa Rataskaevu 16:ssa. Ja hyvät hyttyset, kylläpä olikin melkoinen löytö! Harvoin olen syönyt niin hyvää ruokaa ja saanut niin hyvää palvelua. Eivät sanat riitä kertomaan, joten en ala kuvailemaan. Mutta sen kerron, että pitkän kaavan mukaan syötiin, alkupalat ja lämmin ruoka, jälkkärit ja juomat kohdistettuina ruokiin. Ihana tarjoilijatyttö oli yhtä aurinkoa ja hauskuutti meitä jutuillaan. Hän pompahti ilosta ilmaan kun annoimme hänelle ruhtinaallisen tipin poislähtiessämme, ehkä 20 euroa oli ylilyönti ja hänen päivänsä pelastus, mutta totta totisesti hän sen ansaitsi. suosittelen siis kaikille Tallinnaan menijöille ravintolaa Rataskaevu 16!

Korona oli hiljentänyt Viron. Jo laivalla oli tyhjää ja väljää. Tallinnan kaduilla myös. Siellä ei näkynyt muita turisteja kuin suomalaisia, tietenkin oman maan eestiläiset ja venäläiset kuitenkin näkyivät katukuvassa. Hyvin oli huolehdittu hygienia-asioista. Käsidesiä ja etäisyysohjeita oli joka paikassa. Ottaisipa Ruotsi oppia!

Niin hyvä mieli jäi matkasta. Ja kun Konsta ja Rauni olivat hoitaneet karvaisia kotiinjääneitä, niin oli ilo tulla takaisin kotiin. Matti Nykäsen sanoin: Elämä on laiffii!

Hiihtelyä ja rantahaikailuja

Hiihtelin, kikkailin itseni tänään rauhallisesti kirkonkylään. Keltainen mummopyörä tuntui raskaalta, ehkä siis olen lihonut muutaman kilon juhannusherkkujen ansiosta? Vesi kirkonkylän rannassa oli kuin linnunmaitoa, ei levää (vielä!). Kuivattelin tunnin ajan, luin kirjaa ja nautin. Mietin miten hienoa luksusta on että omassa kylässä on järvi, laituri, saaret, ja myös useita muita järviä. Olen monessa liemessä uinut, mitenköhän se suomalaisen luonne aina vain arvostaa uintia? Mieleen tietenkin ovat jääneet monet rannat ja lätäköt tai lutakot, joihin olen saanut itseni kastaa:

Simpeleen Koskenkulmalla oma pienviljelijätonttimme oli lähes rannalla: joessa käytiin uimassa ja mattopyykillä. Opin itsekseni uimaan virtaavassa jokivedessä. Minua ei varoiteltu hukkumisesta: yksin kävin alle kouluikäisenä joessa uimassa – ei aikuisilla ollut aikaa eikä tapana leikittää tai valvoa. Joissain asioissa, kuten tässäkin, nykyisin ollaan fiksumpia.

Muistan myös katkeruuden, kun serkullani (Marja) oli uimapuku. Olin ehkä 5-vuotias ja tein Hilda-äidille ultimaatumin: Jos en saa nyt uimapukua niin uin tällä leikkipuvulla (Leikkipuku = hellepuku 50-luvun malliin). Raju veto. Siitä Hilda varmaan säikähti, koska sain ehkä jo 2 vuoden päästä uikkarit.

Thessaloniki, Kreikka:


Hölmö maalaisturisti rannalla ilman mitään aurinkosuojaa

Elämäni ensimmäinen kosketus Välimereen. Ahmimme sydänystäväni Pirjon kanssa kauan kaivattua aurinkoa. Silloin ei neuvottu varomaan – ei ollut aurinkosuojia tai suosituksia! Paloimme komeasti punaisiksi, mutta eipä se haitannut! Aleksanteri Suuren perustamassa Thessalonikissa rakastuin kreikkalaiseen kulttuuriin (ja ehkä myös mieheen), maisemaan ja ruokaan. Se oli tynnyrissä kasvaneelle juuri lukioon kirjautuneelle karjalaistytölle maailman avautuminen! Ikuiseksi unenomaiseksi muistoksi jäi illallinen thessalonikilaisessa tavernassa kaupungin yläpuolella, paikallisella Akropoliilla (niin, se ei ole pelkästään Ateenan yksinoikeus!).


Dimitris

Voisin yhä haistaa ja maistaa paikan (minulla on Taverna Domnan yhteystiedot, vaikka todennäköisesti en enää pääse sinne uudestaan) tunnelman.

Söimme Pirjon, Dimitriksen ja Johnin kanssa tietenkin souvlakia, joimme retsinaa ja ouzoa. Samettisessa yössä tuijotimme merelle, jossa laivojen valot vilkkuivat. Olenko koskaan ollut niiiiiin onnellinen? Silti typerä höperö sielläkin ikävöi jotain suomalaista poikaystävää (, joka loppujen lopuksi osoittautui vallanhaluiseksi ääliöksi) mutta onneksi osasin kuitenkin painaa joka tuoksun, valon, äänen mieleen niin, että nytkin muistan! Pienessä ouzohiprakassa kompuroimme alas akropoliilta kaupunkiin, nauroimme vatsat kipeiksi hyville vitseillemme suomalais-kreikkalaiseen tyyliin, pojat saattoivat meidät kohteliaasti pieneen hotelliimme. Dimitris suuteli minua poskelle. Seuraavana päivänä vielä tehtiin Dimitriksen ohjaama näköalakierros Thessalonikissa, vain koska hän halusi näyttää. Missään vaiheessa ei ollut tuntua siitä, että olisi voinut vaikka flirttailla. (nyt kun ajattelen, kyllä kadun isosti!)

Järvi Pietarissa. Tai järvet. Venäläisen poikaystäväni kanssa kävin ”Järvillä”, en enää tiedä, onko kaupunginosaa olemassa. Siellä kuitenkin keskellä suurkaupunkia oli iso järvi ja uimaranta, jossa kävimme virkistäytymässä. Myös Terijoella kävimme Volodjan ja Igorin kanssa (no tietenkin nämä nimet, puuttui vain Sergei) uimassa, elektrichkalla, eli täyteen ahdetulla paikallisjunalla eväinemme mummujen ja vallattoman nuorison seassa.

Muistan hyvän tunnelman, auringon. Igor piti kaveriani kädestä. Volodjan uskomattoman pitkissä silmäripsissä viivähtivät Suomenlahden laineiden vesipisarat ja ehkä katseeni vähän liian kauan. Siitä saattoi seurata moni muukin uintireissu. Uimmehan yhdessä Pietarin keskustan puiston lammessa (kas, miten uimapuku unohtui?) sekä myös Pietari Paavalin linnoituksen edustalla keskellä (aamu)yötä ihan hirveässä vodkanosteessa, jota en halua yhtään tämän enempää muistella. Vaikka toteankin jälkipolville miten mukavaa oli.  Huolimatta karmeasta morkkiksesta, siis johtuen ei itse uinnista vaan ällöttävistä teinifritsuista, joita hellekesänä olikin kiva peitellä ja myös huojuvasta olosta seuraavan päivän oppitunneilla. Meillähän oli kuutena päivänä viikossa opiskelua, sunnuntai vapaa. Iskurityöläiset.

Karibian meri:
Kuuban matkamme kohdassa saaren eteläreuna ja edessä meri, jonka toisella puolella niin paljon – Nicaragua, Chile, Peru… sinne en ehkä koskaan ehdi, vaikka haluaisin. Mutta tämä ranta, jossa on vaikea hekumoida Karibiasta… Rauhallinen ja hiljainen.  Puhdas hiekka ja vesi varmasti asteiltaan noin 30. Yksin vietin koko päivän rannalla. Matkakavereina saksalainen nuoripari, joiden kanssa jaoin taksireissun (hengenvaarallinen jo sinänsä). Lueskelin Minna Canth -kirjaa, uin pieniä pyrähdyksiä, kävin elämäni kauheimmassa vessassa rantabaarissa, join kaksi olutta. En oikein osannut tajuta, missä olen. Okei, Kuuba isona käsitteenä oli ymmärettävä. Olin Kuubassa. Mutta että olen Karibian merellä, meren ääressä, en voinut käsittää, ihmettelin asiaa: minäkö, näin kaukana? Ja silti ihmiset olivat ihan samanlaisia kuin missä tahansa muualla.

Monta muutakin rantaa on jäänyt taakse. Ja toivon että niitä on myös edessä. En tavoittele tässä mitään kirjallista palkintoa, mutta  itselleni on tärkeä laittaa asioita muistiin. Odottakaas, kun pääsen kuumaan aiheeseen vireässä opiskeluelämässä. Sitä kannattaa odottaa, koska nyt jos koskaan olen kypsä kertomaan.

Hyvää mittumaaria!

Juhannusruusuja hain taas tutusta salaisesta piilopaikastani keskeltä metsää. Siellä rehotti yhä isommaksi kasvanut juhannusruusupensas, ja nyt on kukkia kaikkialla talossa – jopa vessassa!

Aamupäivällä kävimme Ojajärvellä uimassa, siis minä ja koirat uitiin. Lempeän lämmin vesi, hiljaiseloa ja seurana telkkä-äiti tai -isä kolmen poikasensa kanssa.

Hiljainen ja rauhallinen juhannus. Ei tule vieraita eikä mennä vieraisiin (siis ei vieraisiin eikä vierailulle) 🙂 Istun terassilla ja odotan, että muillekin kuin itselleni tulee nälkä ja saan laittaa grillikatoksen hiilet kuumenemaan. Ahkeroin kannullisen sangriaa,  vesimelonisalsan ja salaatin, aion paistaa halloumia ja keitetään uudet naapurista haetut perunat. Miten nautinkaan tästä rauhasta.

Kuopus Paavo täyttää tänään 27 vuotta. En voi ymmärtää!

26 vuotta sitten:

Ja nyt:

Luen aivan outoa esikoisromaania, Riikka Suomisen ”Suhteellisen vapaata”. Se on hyvin kirjoitettu ja sisältää paljon kadehdittavan teräviä lausahduksia, sellaisia haluaisin itsekin tuottaa. Kirja on kuitenkin ytimeltään parisuhteen kyseenalaistamista, tai oikeammin koko elämän jatkuvan suhteen. Suomisen mukaan ihmissuhteen vuoksi neuvotaan tekemään töitä, mutta miksi? Jos muutaman vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, että ei nappaa, miksi pitää parisuhteesta tehdä muukalaislegioona, jossa jaksamisella ja temppuradalla selviämisellä pääsee kvantitatiiviseen maaliin (eli 40 tai 50 vuotta yhdessä), mutta kvalitatiivinen tulos ei kiinnosta ketään. Kun uusi normaali on, että esimerkiksi työelämässä ei monikaan pärjää, vaan vaihtaa työpaikkaa tai sairastuu, uupuu. Parisuhteessa tällainen katsotaan ohi, sehän ei kuulu luterilaiseen elämänmenoon. En nyt puhu omasta tai omista suhteistani, joita on ollut, mennyt ja on, mutta kyllä vähän kallistun samaan. Eikö olisi jo aika uudistaa ajattelu tässäkin asiassa? Voisiko ihmisistä näin tulla onnellisempia?

Hyvää juhannusta näissä mietteissä ja ilmankin näitä! Isänmaallinen ja perusporvarillinen tunne kyllä valtaa nyt myös perusvasemmistolaisen mielen: oma maa, oma koti, omanlaisemme kesä…

Vapaus – sisaruus – kesä

Täydellisesti tuntojani tulkitseva kuva alla. Salminen, se Pain in my Ass, osaa. Vaikka onkin laiskoista pummeista laiskimman (vs. Baloo-karhu Disneyn Viidakkokirjasta) kissani Salmisen esittämä. Kuitenkin elementit ovat kohdillaan:

Kesä, vihreys. Puutarha ja pihatyöt, kottikärryt (mikä maaginen kiinalainen keksintö, ainakin jotain, josta Kiinaa ei nyt voi syyttää!), rento olo, odottavat ruumiillista ponnistusta vaativat hommat – mutta toisaalta, kellahdetaampas selälleen ja naatitaan!

Tällainen päivä tänään siis. Työpaikalla hyvästelin työkoneen ja konttorin, tuhosin tiedostoja ja otin talteen, keitin kahvia viimeisen kerran (kuten aina, kaatamalla silmämäärällä purut suodattimeen), söin aamuleivän työkaverien (joita oli koronan vuoksi paikalla vain 2) kanssa.  Kymmenvuotinen urani Vasemmistoliitossa päättyi jo huhtikuun 1. päivänä, nyt konkreettisesti luovutin avaimet ja kohta lähtee hallinnastani moni tiedosto ja sovelluskin.

Mitäkö tunsin? En ihmeekseni paljonkaan.Viimeiset kolme vuotta olivat minulle isoa pettymystä ja tiukkaa itsensä hallintaa, koska työpaikan henkilöstöhallinto ja luottamushenkilötoiminta olivat hukassa. Onneksi sain työterveydestä ja myös työtovereiltani tukea. Nyt en enää ajattele muuta kuin että pahoittelen, miten vähän kaikki organisaatiot oikeastaan investoivat ihmisiin. Markkinointia ja viestintää (itse siihen koulutettuna tiedän), taloutta ja kaikenmaailmanprosesseja… Mutta se, miten persoona, joka kaikkensa haluaa antaa juuri tähän asiaan (mitä suurimmin puolueet, aateryhmät, yhdistykset jne.) oikeastaan vain jätetään oman onnensa nojaan. Mitä se enää minulle kuuluukaan, mutta te uudet kaikki: pitäkää varanne!

Nyt se on: vapaus! Hiippailin pihalla (omalla pihalla, minkä porvarin maailma minussa menettääkään, sanoisi Eeva Kilpi) auringon jo laskiessa. Syreenit, siniset ja valkoiset ihan vaahtosivat kukkaa. (tästä se varmaan tuo ilmaisu tulikin mieleen, Kaarlo Sarkian runossa sanotaan: ”Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet, pihan omanapuiden pilvet satoivat lunta…”) Olin niin väsynyt, kaupungissa kävelyyn (no ehkä tuo kantapään juoksurasitusvamma ja oikean käsivarren ruusutulehdus toivat jotain bonusta tähän ), meluun, autoihin. Vaikka niitä olin ihan oikeasti kaivannut, elämää ja ihmisiä. Ja kovasti myös määrättyjä työkavereita oli ollut ihan sairaan ikävä.

Mutta tämä oma piha! Oma rauha, oma kylä ja sen asukkaat, naapurit, mökkiystävät, lähiaitauksessa käyskentelevät lampaan ja lehmät. Ja että hyvänen aika, minun ei enää tarvitse lähteä leivän perään mihinkään. En saa potkuja töistä enkä kaljupäisten konsulttien tehtailemia keksittyjä varoituksia siitä, miten työt onkaan huonosti tehty (ihan lähipiirissä kokemuksia, kohta nämä varmaan esikoisromaanissa tai vain vaatimattomasti Ely:n valituksissa putkahtavat. Asianosaiset tietänevät odottaa 🙂 )

Elän paratiisissa. Kävelin juuri ulkona, mustarastas meluaa. Puutarhassa tuoksuu nyt jo auennut syreeni, ja jostain Pappilasta mieto lehmänlanta, ei mitenkään epämiellyttävä. Siili (meidän kesken Silanderi) haahuilee ruokakupilleen, jossa kissanruokaa ja vettä kohtuudella, sen varaan ei saa jäädä. Vähän huolestuttaa siilien kohtalo. Toissavuonna töllö naapuri (ei ihan lähi-, ei nimiä) toimitti useat meitä tässä mäessä ilahduttaneet siilit jonnekin toiseen kylään, koska typeryyksissään päätteli, että siili (siis SIILI) on tappanut kanat ja kai kananpojatkin). Eli siis teki eläinsuojelurikoksen. Siili riepunen varmasti haki lihaa kanahäkistä, johon varmaan juuri oli tunkenut supi tai joku muu, joka jaksaa repiä rautalankahäkin ja (luvalla sanoen) jo lahonneet kehykset pois tieltä, mutta siilihän ei käy kimppuun, ei ainakaan itseään 3 kertaa suuremman päälle. Unohdetaan se nyt, koska tulee paha mieli ajatellen ehkä siiliemolla jo syntyneitä vauvoja, jotka sitten ehkä kuolivat nälkään, kun emo heivattiin toiseen kylään. Ihminen, tyhmä sellainen, on tuhonnut ja tuhoaa runsaasti.

Siis siiliruuan jälkeen, kävelin pihalla. Pyjamassa. Kenellä maailmassa on tällaista onnea? Olenko itsekään tullut ajatelleeksi? Kun rakastat vaikka Pietarin tai Nykin ihanaa sekamelskaa, johon on niin uskomattoman ihana sukeltaa. Ja sitten toisaalla: kuuntelet mustarastasta tai satakieltä ja aivan musertavan silkkistä, päälle ja ympärille kietoutuvaa hiljaisuutta. Nuuhkit juuri auennutta kukkaa. Tai istut vain hämärässä, joka ei ole hämärää (koska hämärää on vain syksyllä tai sisällä) vaan erilaista valoa.

Olen ihan oikeasti onnellinen ihminen. Ja nyt se vasta alkaa tuntua. Minulla on ihanat lapset, ihana perhe, hyviä ystäviä, valtava määrä huikeita kokemuksia takana ja (näin uskon) myös edessä, unelmieni koti ja puutarha. Toivon mukaan saan jossain vaiheessa tavata pienen ihanuusvauvan, joka on minulle läheistä sukua…Minusta tulee siis mummo!

Ihminen valittaa. Terveydestä voikin valittaa, jos se pettää, ja etenkin jos se pettää oman toiminnan tuloksena (syö vaan makkaraa ja makaroonia, pullaa ja pikkuleipää…) niin sitten se valittaminen saattaa johtaa myös hyvään, muutokseen. En uskalla ottaa kantaa. Tarkoitus oli kuitenkin puuttua valittamiseen. Miksi pitää valittaa? Tässä Karjalainen tulkinta, karjalaisiahan pidetään niin maan perusteellisen positiivisena kansana, itselläni on kuitenkin tätä aika todellista sisäpiirin tietoa, joka onneksi on vain poikkeustapauksia:

”Mite voip olla näi ilma huono. Kuivaa on, kasvit kärsii, kaik on lotkas. Sattaa koko ajan, mättääntyy kaik. Hirvee tuuli, en piä, nyt männöö haravoituneetkii roskat mihi sattuu. Ain sattaa! Mite voip näi kuivaa ollakkaa! Viimeks vissii sotavuonna (mikä sota? Oisko 30-vuotinen…ihan täs sallaa. suom.huom.). Ja kun ei sitä lunta tult, ni nyt ne perennat on hukas! Ja on nii pimmiitä, ko lum ei valosta.  Ja voi herrajjestas, taas sitä lunta pukkaa, loppus jo sekkii, liukasta on ja kuka ne lumityötkii tekköö. Ja aurauksetkii maksaa! Tää on varmast sitä, ko tuonne avaruutee ammutaa kaikkii romuja, sielt ne sit sattaa tän Jokniemeekii ja ilmastonmuutosta tekköö, seki on jottai ihan keksittyy. Onhan näit lumettommii talvii olt, viimeks 1970, ja miul on alpumis 40-luvultkii kuva ko joulukuus on nurmi nii vihriä…

Ja nämä eivät ole keksittyjä repliikkejä, vaan totisinta tottaa. Niinpä. Keskellä kaiken tämän. Olen ihan oikeasti onnellinen.

PS/ Ai miksi otsikko on Vapaus, sisaruus, kesä? Pitäisikö sen siis muka olla Vapaus, Veljeys… ? No ihan kuule, mietipä joutessas sitä.