Tänään

Tänään on ollut ulkona hiostavaa ihanaa kamalaa – siis juuri sitä, mitä aina olen toivonut: puutarhan töitä. Luulin aikoinani, että sitten kun työelämä on takana, sitä aikaa on ihan hervottomasti. No ei ole. Kas, kaikki kivat asiat tunkevat päälle.

Onhan minulla aikaa .Mutta sen täyttävät nykyisin lautakunnan työt ja – niinpä – kuntavaalit.

Kasvihuone on kuitenkin koossa ja kohta tomaatteja pursuaa sen ovesta ja tuuletusluukusta. Näinhän se menee, eikö?

Oma pieni teplitsani (teplitsa = kasvihuone venäjäksi)

Huomenna

Huomenna Lopen puolueet ja järjestöt kunnioittavat kaatuneiden muistopäivää viemällä kukkatervehdykset punaisten, valkoisten, talvisodassa kaatuneiden ja Karjalaan jääneiden muistomerkeille. On kunnia olla mukana muistamassa näitä ihmisiä, jotka eivät varmastikaan itse halunneet sotaa.

Miten paljon turhaa tämä sota, siis kaikki sota, tuokaan! Mitä hyötyä siitä onkaan kenellekään? Ei mitään. Nyt Israel pommittaa Gazaa, jossa lapset pelkäävät ja piiloutuvat, YK auttaa heitä, mutta missä on järki? En jaksa ymmärtää Herran valitun kansan tekoja, enkä myöskään hyväksy Palestiinan hyökkäyksiä. Mutta miksi Israel ei anna arabien asua maassa, jossa se alunperinkin asui? Mistä suuri Jumala sai mandaatin kertoa Israelin kansalle että juuri he saavat tehdä mitä haluavat, jonkin toisen kansan alistamiseksi? En usko, että sellaista jumalaa on olemassa, joka hyväksyy eriarvoisuuden. Jos sellainen on, kehotan häntä vetäytymään julkisuudesta ja pyytämään anteeksi koko maailmalta.

Kunnioitan uskontoja ja sitä, miten ne antavat ihmisille toivoa ja lohtua. Itse olen kokenut uskonnon elämässäni ahdistavaksi ja tuomiksevaksi, se on aiheuttanut lapsena minulle suunnattomia kärsimyksiä, unettomuutta, syyllisyyttä mitättömistä asioista, varovaisuutta tehdä, mitä lapset yleensä tekevät. Olen kokenut, miten jäin paitsi nuoruuden iloisesta ryhmäytymisestä, koska minun ei (uskonnon takia) sallittu osallistua nuorten menoon.

Mielestäni Palestiinassa/Israelissa ei uskonto tuo lohtua. Vain väkivaltaa ja vihaa.

Edelfeldtin toinen(ko) puoli?

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Olen lukenut aika monta romaania, jotka käsittelevät taidemaalari Albert Edelfeldtiä. Hänhän oli ennen itsenäisyyttä todellinen julkkis, suuri tähti, joka sai maalata silloisen isänmaamme päämihen, keisarin perheen muotokuvan, ja olla myös nostamassa suuriruhtinaskunta Finlandian näkyvyyttä Pariisin maailmannäyttelyssä.

Kaikki edelliset romaanit, jotka ovat perustuneet kaikki tarkkoihin aikakirjojen tutkimisiin, eivät anna oikeastaan sellaista maalarin oman elämäntunteen faktaa, joka panee väkisinkin lukijan kysymään: Miksi hän teki näin? Miltä hänestä tuntui? Mitä hän tavoitteli?

Hiidensalon kirja ei anna vastausta. Se kuitenkin valottaa sitä raadollista puolta, joka vallitsi ennen itsenäisyyttä yhteiskunnassa. Naisten asema oli surkea. Myös taiteilijan sisar, joka saattoi olla piilevä kyky, jäi varjoon eikä saanut koskaan toteuttaa unelmiaan. Naimattomana naisena hänestä tuli tyypillisesti opettaja tyttökouluun, eikä elämässä sitten juuri muuta ollutkaan – vanhan äidin hoitamisen lisäksi.

Itse Albert kuvataan aika ressukkana, ainaisena äidistä ja sponsoreista riippuvana perheen taloutta ylläpitävänä, joskin haluttomana, aivan muita kuin haluaminaan kuvia maalaavana puurtajana.

Eniten kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, miten Hiidensalo murtaa lähes ikoniksi noussutta kansallistaiteilijaa hänen omituisen mallien hyväksikäytön kuvaamisellaan. Mutta tällaista se oikeasti oli silloin. Myös Pariisissa kauniit tytöt ansaitsivat elantonsa mallintöillä. Jos taiteilija halusi, hän saattoi olla mallille ihana rakastaja ja ylläpitäjä. Mutta sitten kävi yleensä niin, että tuli toinen malli, tai yllättävä raskaus sai taiteilijan perääntymään: ja malli jäi yksin.

Näitä ikäviä asioita on Hiidensalon kirja täynnä. Ne ovat vähintäänkin faktaa siitä ajasta ennen itsenäisyyttä. Minulle jäi ikävä maku. Kirjailija teki oikein, kun kertoi tarinan näin. Hänestä se ikävä maku ei jäänyt, vaan siitä, miten kaiken ”muka” suuren lahjakkuuden takana on aina joku heikompi, joka ylläpitää ja mahdollistaa. Ja useimmiten se on nainen.

Kesä tuoksuu jo!

Iloinen olen, koska ikkunasta käy sisään tuoksu… jne. Se Kaarlo Sarkian runo:

ILTA
Näen illassa kukkivan sireenien.
Hyvin kaukaa soittoa soi.
Olen sairas ja niin kovin onnellinen –
sitä tuskin käsittää voi.

Yön ilma sisään kasteinen
käy silmästä ikkunan.
Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen –
minä häntä rakastan.

Noniin! Mentiin asioiden edelle. Sireeni ei vielä kuki, eikä tuomikaan… Toisaalta tuomesta tuli mieleen yksi runo, kenenkähän se muuten on?

Unta näkee talo,
sade ropisee – toukokuinen valo mailla leijailee.
Hämyn silmäluomi eipä painukaan,
parhaillansa tuomi hohtaa kukassaan.

Taisi olla sekin Sarkiaa (no, tarkistin: se oli Aaro Hellaakosken runo). Pitikö minun kertoa jotain älykästä tässä postauksessa? Kyllä varmaan. Tarinan älykäs sisin on se, että lukekaa runoja. Niissä on koko elämä tiivistettynä niin tavattoman kauniiseen tai myös romuluiseen muotoon, että sinun on vain pakko ihailla, ehkä nauraa, ehkä itkeä. Saat vaikuttua.

Eksyin sivuraiteille. Koska olen surullinen vielä aikaisemmista, ison ystävyyden katoamisesta minun elämäni sisältä. Toivon kuitenkin, että vielä läsnä oleva ihana ystäväni on yhä samaa mieltä ystävyydestä (tiedän että on!), koska elämäni jossain synkässä vaiheessa lähetti minulle tämän vakuutuksen ”You*ve got a friend”. Näin se menee: https://www.youtube.com/watch?v=VbMI4imWFzY

Ajatuksia politiikasta keväällä

Olen hyvin järkyttynyt Perussuomalaisten viivytyspuheliaisuudesta koskien Euroopan elvytyspakettia. Luulin, että tämä puolue ei olisi innostunut hallinnollisen taakan (pitkien puheiden ja siihen liittyvien taustakustannusten) kasvattamisesta. Asia tuli selväksi jo puheenjohtajan eduskuntapöntöstä esittämästä puheenvuorosta.

EU-paketti ei kuulu kuntien päätäntävaltaan. Haluan kuitenkin kuntapäättäjänä sanoa, että mielestäni on irvokasta kertoa Suomen kansalle, että pärjäämme ilman Eurooppaa. Ettäkö mukamas me maksamme eteläisen Euroopan kustannuksia emmekä itse saa mitään. Mitenkäpä sitten: maksaako Häme vähemmän kuin Lappi yhteiseen kekoon? Erotellaanko maakunnista kenties väestöstä ei-suomalaiset, joiden maksamat verot eivät ehkä kelpaa?

Suomi on demokraaattisella päätöksellä tullut osaksi EU-yhteisöä ja on myös hyväksynyt näin yhteisöllisyyden plussat ja miinusten yhteisen korjaamisen vastuun. Suomi on hyvin pitänyt pintansa pohjoisena erityisalueena, jolla välimatkat ja energiankulutus ovat tyystin erilaisia kuin mantereen EU-maissa. Monet muut maat ovat hävinneet yrityksissään painaa alas esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvi velvoitteita.

Jos Eurooppa elpyy, se auttaa meitä. Jos elvytyspaketti ei toteutuisi (konditionaali minulle nyt), romahtaa Euroopan talous. Turha silloin tulla itkemään, että emmehän me ole Eurooppaa, miksi meille aina näin käy, käy, käy. Olemme yhtä suurta yhteisöä, jossa meillä on oma päätösvalta. Aamen.

Ja miten tämä liittyy kuntavaaleihin? Ihan yhtä paljon kuin päämedioiden vaalikoneissa kysymys siitä, pitääkö isien käyttää vanhempainvapaata saman verran kuin äitien. No pitäisi, ja nythän perhevapaauudistus on parantamassa tilannetta. Olisi kiva, jos voisin kunnassa tästäkin päättää, mutta kun ei voi.

Raskas päivä, jossa iloa?

Tänään oli se päivä, jolloin saatoin täältä etäältä internetin välityksellä rakkaan, niin rakkaan ystävän, pois täältä maallisesta maailmasta, minne, en tiedä. Siunaustilaisuus, johon osallistuin netin kautta (=katsoin, mitä paikalla tapahtui) oli kaikessa etäisyydessään hyvin sopiva tähän aikaan. Ja vielä sekin, että kun itse itken karjalaisena itkijänaisena kaiken ulos, surun ja ilon, liikutuksen mistä tahansa, niin tavallaan olen tyytyväinen, että sain itkeä kunnolla kotona miettimättä, milloin on soveliasta lopettaa. Tai, itkimmehän täällä molemmat. Meidän neljän (kahden pariskunnan) kaikki tapaamiset ja matkat – ne ovat siis nyt loppu.

Ei tule enää grillausiltoja ja yhteisiä ruuanlaittoja. Ei kiihkeitä keskusteluja, joissa kukaan ei koskaan saanut tarpeeksi suunvuoroa – ja silti oltiin tyytyväisiä. En minä enää koskaan pääse Helenan kanssa Tallinnaan, jossa meillä oli ihan omat paikkamme käydä. Ja mikä surullisinta, miten voimme enää uusia Pärnun automatkamme? Huivit hulmuten kiidettiin Via Balticaa, ja oltiin Thelma ja Louise.

Ja juuri sinulle – meille. Tänään tuli Teemalta Thelma & Louise. Voi, ei ole maailmassa ketään, joka tekee meidän Thelma&Louise-matkan ilman sinua!

Sinulle Helena, joka olit eniten työväen tytär, rakas, kuuntele siellä jossain tämä sinullekin tuttu (viimeksi kuulimme sen yhdessä Kom-teatterissa) Työväen surumarssi.

ILO

Mutta iloa on. Se pieni kirppu, jonka maailmaantuloa jännitimme viime heinäkuussa, soitteli kanssani pianoa tänään. Ja istui mummon ja papan hankkimassa syöttötuolissa (mikä ankea sana!).

Ja äkkiä on ilta

“Ognuno sta solo sul cuor della terra,
trafitto da un raggio di sole:
ed è subito sera.”
“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”
(Salvatore Quasimodo 1901 – 1968)

Niinpä: äkkiä on ilta. Liian äkkiä.

Tuo Quasimodon runonpätkä oli minusta jo teini-iässä niin vavisuttava ja hohdokas, tuntui omaan yksinäisyyteen niin täsmälääkkeeltä. Miten vähän silloin tiesikään siitä, mitä tuo kaikessa karuudessaan tarkoittaa. Että jokainen, joskus on illassa ja poistuu; ja jokaisen ystävä, joskus ehkä poistuu ja jättää sinut yksin.

Tässä viikkoa eletty kuin ei mitään. Ja vasta, ihan vasta se ystävä poistui. Miten hassua: pitäisi hyväksyä luopuminen, mutta sitten, kun vähän olet jo haudannut asiaa, tunnet suunnatonta syyllisyyttä siitä, että unohdit ja aloitkin elää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nyt pitää itselleen myöntää, että en ole koettujen takaiskujen käsittelijä. En kestä vertaistuen tyrkyttämistä, en vatvomista omista tunteista. Sain suurin piirtein jäätävän sisäisen raivarin, kun syöpäleikkauksen jälkeen sairaalahuoneeseeni ilmaantui pastori, joka tarjosi keskustelua. En toki hänelle raivonnut, vain sisäisesti kiehui ja sanoin kohteliaasti, että kiitos ei. Kyse ei ollut mitenkään siitä, että minulle tultiin apua tarjoamaan tai että se oli lähtöisin uskonnollisesta yhteisöstä. Tuo palvelu on ihailtavaa ja auttaa varmasti useinpaa. Olisi minuakin auttanut, jos olisin ottanut avun vastaan. En vain pysty. Kaikenlainen tapahtuneen jauhaminen ja analysointi saa niskakarvani pörhölleen.

Tiedän tietenkin, miten väärässä olen. Kaikki, myös tämä viimeisin menetys, tulisi jollain tavalla puhua ja kokea jonkun kanssa. En vain osaa. Tai, ehkä minulla ei ole sellaista henkilöä, jonka kanssa sen voisin luonnollisesti tehdä. Tai, ehkä se henkilö ei ole saatavilla.

Elämä kuitenkin jatkuu, minusta ja meistä huolimatta jossain muodossa. Olen hurmaantunut keväästä, vaikka olen syksyn lapsi. Kyttään kukkapenkin tulppaanin pieniä teräviä vihreitä tonttulakkeja, joita putkahtaa päivittäin mullasta. Piirtelen lapiolla uusia isompia rajoja kukkapenkkilaajennuksille. Ja hups, mitä tulikaan tilattua Kodin Kukat -sivustolta: ruusuja, pelargoneja ja iiriksiä! Siemeniäkin on jo mullassa ja osa taimista taitaa tulla maailmaan liian aikaisin. Kasvihuone on vielä paketissa, hei!

Sisustuksellisesti ei ehkä ihan viimeistä huutoa olohuoneeseen, mutta kohta pihalle! Sitrus kukkii ja tuoksu on ihan kuin Stockan parfyymiosastolla. Siemenissä munakoisoa, chiliä, tomaatit jo taimella.

Upeaa, että oman seuramme kuntosali keksi yksityisajat kalenteritoiminnolla varattaviksi. Jokainen saa maksimissaan kaksi vuoroa viikossa. Joten tilanne on ihan hyvä, noin kuntoilijan kannalta. Ja myös koronatarttuvuuden kannalta. Olen todella iloinen, että meillä on tämä hieno seura ja myös sen vetäjä Markku ja siinä yhtä vahvana toimijana myös Pia ovat tehneet niin paljon sen hyväksi, että pääsemme liikkumaan. Kyllä meikäläisenkin hauis olisi hakusessa ilman LVK Gymiä. Tosin on siinä kyllä vieläkin varaa parantaa.

Toisaalta: kaksi viikkoa rajoituksia, mitä väliä? Hesarissa juuri oli kirjoitus yleisöltä, että kuntoilua voi harrastaa ilman hienoja salilaitteita. Jokainen pääsee selälleen matolle tai nostelemaan vaikka huonekaluja, juoksemaan tai kyykkäämään. Ei se ole sama asia kuin osaavan treenarin ohjelma tai laadukkaat salivälineet – mutta onko tilanne nyt kenenkään syy varsinaisesti? Ellei nyt haeta syyllistä vaikkapa Kiinan ruokatorin kauppiaista, jotka levittelevät epäeettistä eläinmateriaalia.

Lankalauantai koronassa

Lankalauantain nimi tulee siitä, kun ennen muinoin lampaan villasta kehrätyt langat värjättiin kasviväreillä näihin aikoihin. Meillä ei nyt harjoitettu värjäystä. Aika leppoisa päivä. Aamulla koirien kanssa tutulla Kittilänmäellä, josta ainakin mustakoira Kiss riemastui hupsuuteen asti: vihdoin sai juosta polkuja ja hiekkakuoppaa, hypätä palkkion toivossa isolle kivelle. Ja vanha puukin muistettiin: sana ”kierrä” toimi hyvin ja tyttö suoritti puun kiertämisen hurjaa vauhtia. Minulla pitäisi olla vuorokaudessa noin 6 tuntia enemmän, että voisin tämän karvakasan väsyttää.

Tein lihansyöjälle karitsanjauhelihamurekkeen. En kylläkään pystynyt pistämään kättäni siihen taikinaan, vaan lihansyöjä sai viimeistellä murekkeen uuniin. Vatsaa väänsi koskea pienen lammaspoikasen jäämistöön. Vaikka oli kuinka suomalaista ja luomua. Parsarisotto valkoviineinimaustettuna oli kyllä mieleni mukaista. Ja vielä parempaa oli oikein kunnon floridalaisohjeella tehty Key lime pie -piiras. Kondensoitu maito, keksimurupohja, iso määrä limettejä mehuna ja raasteena. Miten tässä nyt niin kävi, ettei kuvaa ehditty ottaa… Jos kiinnostaa kuolata, niin kyllä siitä tuli juuri tällainen: https://www.meillakotona.fi/reseptit/limettipiiras-key-lime-pie

Turvavälejä kunnioittaen nuoriso kävi piknikillä terassillamme:

Riitu lellittelyn kohteena ja Kiss on kateellinen

Katsoin ensimmäistä kertaa Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan kokonaan. Aiemmin sen tyyli ei oikein uponnut. Kimmoke uusintaan tuli kuitenkin elokuvaa edeltävästä dokumentista, joka kertoi musiikin tähän leffaan säveltäneestä, sanoisinko musiikillisesta nerosta, Michel Legrandista. Hän oli kriitikoiden parjaama ensin, mutta ylsi musiikillaan kolmeen Oscariin, kokeileva ja rajoja rikkova uudistaja.

Kyllä filmi teki tehtävänsä. Sain itkeä ihan valtoimenaan kaikkea, elokuvan surullista draamaa ja omia menetyksiä, lähinnä nyt hyvän ystävän poismenoa. Se oli puhdistavaa. En tiedä, mitä psykologia tästä sanoo, mutta ei se niin kiinnostakaan. Elokuvassa kaikki meni väärin lopussa: rakastunut pari ei väärinkäsityksen astuttua kuvaan loppujen lopuksi saanut toisiaan; elämässä eivät asiat loksahda niille paikoille, joita olemme kuvitelmissamme niille varustaneet. Luopuminen on niin vaikeaa.

Iloa on kuitenkin. Hyvän ystävän lahjoittama Maaret Kallion muistikirja kehottaa kirjaamaan joka kuukaudesta ja viikosta voimaannuttavia (ja myös voimia syöviä) asioita. Maaliskuussa voimat olivat kovilla, kun sain tiedon Helenan kuolemasta. Pienen Eeva Hilda Marian ilmaantuminen vanhempineen tallenteeseen ja tänään vielä whatsapp-videopuheluun toi ylitsepursuavaa iloa tähän taloon. Kun vielä pian saisi tuota aarretta pitää sylissä…

Lapset terveitä, kaikki kolme. Bonuslapsillakin vaikeuksien keskellä tasaisen hyvää. Sisko soitti. Aila-ystävä soitti. Pari muutakin hyvää ystävää ovat antaneet kuulua itsestään (pusut heille). Saldona sanoisin, että ihan hyvä lankalauantai.

Ystävä on poissa

En pysty ymmärtämään tätä. En osaa laittaa tapahtuneen osia mihinkään lokeroon. Harhailen siellä täällä; välillä omia töitä touhukkaana tehden, välillä pysähdellen ja kieltäen koko uutisen. Teen jotain ihan muuta, leikin koirien kanssa ja nauran hulluna: tunnen syyllisyyttä. Muistan. En halua muistaa. Sitä ei tapahtunut, eihän? Sitten katselen valokuvia. Muistelen viime talvea, miten meidän piti kaikkea sitten kun.

Sain äsken tiedon, että hän on poissa. En hyväksy sitä. Se on vastoin kaikkea kokemaamme. Mehän tiedettiin, että tämä tulee, mutta ei vielä. Koska ollaan vahvoja.

Minulla oli sairauksia, joille nauroin itse. Sinulla, ystäväni, oli megalomaanisia sairauksia, joista selvisit, kärsit ja nauroit niille. Autoit minakin nauramaan. Sillä mitäpä me muuta voimme?

Mihin minä tämän protestini nyt suuntaan? Kuka on syyllinen? Voisiko se Syyllinen nyt vain palauttaa asiat siihen malliin, jossa ne olivat eilen, viime kesänä, toissakesänä?

En osaa kuvitella elämää jossa tätä ystävää ei ole. Ei ole enää sitä tyyppiä, joka ei koskaan ihmetellyt eikä tuominnut, joka oli ehkä kokenut kaiken. Miten vahva, herkkä ja suora voi olla? Mutta hän voi.

Meidän omat juttumme, voi taivas! Miten monta kertaa matkoilla, Tallinnassa, Pärnussa, Suomenlinnassa, matka Imatralle johon tulit mukaan vain seuraksi, mitä muita sattumuksia töiden merkeissä, ennen kaikkea kaikki ne yhteiset asiat, meidän kahdenväliset keskustelut, joista tajusin, miten olit samaa sabluunaa kanssani, joskin siinäkin vahvempi ja varmempi: kaikesta selvitään, mikään ei hämmästytä, mikään ei ansaitse vääryyttä. Puolisoiden kesken yökylät ja matkat, omassa pihapiirissä tehtiin ruokaa, loputtomia keskusteluja ja väittelyjä kaikesta, hillitöntä ja räävitöntä huumoria ja nauramista. Kilpailtiin suunvuoroista ja puhuttiin toistemme päälle. Ja nyt niistä on yksi neljäsosa poissa. Minusta on poissa enemmän.

En hyväksy tätä. Tulisit pian takaisin. Ensi kesänä taas. Huivit päähän ja Rellu kohti etelää? Brad Pitt kyytiin jne. Lupaathan. Helena, rakas olet.

Thelma ja Louise matkalla. Brad Pitt kohta kyytiin.
— paikassa Pärnu

Päässä surisee

Puro on vapautunut jääkuorestaan

Vaalien siirto on mielenkiintoinen juttu. Ensinnäkin käydä uurnilla lähes juhannustunnelmissa, luulisi innokkaita äänestäjiä riittävän. Myös hengähdystauko on paikallaan, kevät on aina muutenkin kiireistä niillä jotka ovat töissä, valtuustoissa ym. Tilinpäätökset, rekrytoinnit, projektien loppuunsaattamiset ennen kuin kesälomat sulkevat Suomen. Nyt Suomen sulkee korona, mutta vaalit tulevat suloisen suven juhlan alla. Mahtavaa!

Hengähdystauko on tämä pääsiäisen aikakin. Kevään alkaminen, kristikunnan – ainakin katolisen – suurin juhla. Pidän pääsiäisestä. Olen käynyt Imatralla ortodoksitsasounassa pääsiäisyön messussa. Se oli sanoinkuvaamattoman juhlavaa ja kaunista. Väitän ettei luterilainen kirkko tarjoa yhtä upeaa musiikki-taide-tunne-elämystä.

Hengähtää myös liikkumisrajoituksia vastustanut osa suomalaisista. Perustuslakivaliokunta ei antanut sympatiaa rohkeille rajoitteille. Media vouhkaa, miten iso tappio tämä oli hallitukselle. En yhtään usko, että se on hallituksen tappio. Se oli varmasti odotettavissakin, meidän perustuslakimme on tiukka eikä taivu samaan kuin vaikka Espanjassa, jossa vuosi sitten jo piti olla todistus ulosmenon tarpeellisuudesta. Myös opetusministeri Saramo twiittasi samaa: ei yllättänyt. Joten laki varmaan tulee uudelleen toisessa ja lievemmässä muodossa parlamenttiin. Tappio tämä taisi enemmänkin olla suomalaisille, sillä 2-3 viikkoa sulkua olisi ehkä voinut viedä meidät turvallisempaan kesään.

Mutta kuntosali meni säppiin kahdeksi viikoksi. AVI tuhoaa siis hauikseni ja vatsalihakseni, hävetköön! No, oikeasti kaksi viikkoa sinne tänne on ihan sama. Kuntoilla voi kotonakin ja juokseminen pitkin teitä on ihan ilmaista. Lihas kasvaa kuitenkin levossa, ei rehkinnässä. Joten hengähdystä tälläkin saralla.

Lähtikö lapasesta?
Hernepelto on jo hyvässä mallissa keittiön ikkunalla

Kun nyt ”hengähdän”, tulee suunniteltua kaikkea innolla. Pihaa, kirjoittamisia, kaukana toivottavasti siintäviä matkoja, pientä remonttia, isoa remonttia. Tein kuitenkin huomion, joka toimikoon varoituksena kaikille joilla samanlaista yltiöpäistä tulevaisuuden suunnittelua veressä. Se huomio on seuraava: älä koskaan lue illalla sängyssä uutta puutarhalehteä tai sisustuksesta, kasvattamisesta tai pihan uudistamisesta kertovaa kirjaa! Viimeisen Viherpihan ja Unelmien Talo & Koti -numeroiden kanssa vietetyn tunteroisen jälkeen valojen sammuttamisesta lähtee mieli entistä hurjempaan laukkaan. Päässä surisee siemenpusseja, multakuormia, kivituhkaa ja kevätruiskutuksia. Heittelehdin levottomasti väsyneenä pohdiskellen, mitä taimia tulisi hankkia, mistä päästä eroon, miksi päästin peurat taas syömään atsalean ja luumuntaimet, vaikka varastossa oli verkkoa ja huppua jos jonkinlaista. Onko puutarhani (puistoni?) niin valtava, etten muista, mitä sinne olen sirotellut? Ilmeisesti.

Nyt pari yötä valvottuani (kolmeen ensin, seuraavana kahteen) olen järkevä ja luen vain Tommi Kinnusen ankeahkoa vaikkakin hyvää Neljäntienristeystä. Se kertoo menneestä. Välttelen Mari Mörön jo lukemiani kirjoja jotka kutsuvat seireenin äänellä sängynpäädyn yläpuolella hyllyssä: ”Kukkasillaan” ja ”Kukkanuottasilla”. Niistä ei hyvä seuraa.

Kiuru, lehmä ja Sussexin herttuatar

Aikuisuus on muuttunut monella tavalla. Ennen vanhaan (miten inhottava ilmaus, jonka vain tätimäinen täti voi sanoa) aikuiset olivat, tai ainakin heidät miellettiin näin, järkeviä, kokeneita ja viisaita. Myös jossain määrin hillittyjä. Kuriton sukupolvi oli niitä nuorempia, alle kolmikymppisiä tai peräti ihan pentuja.

Asetelmat ovat muuttuneet. Noloa oli ennen (minun ”ennen” siis) se, että vanhemmat olivat vanhoja, huonosti pukeutuneita tai niillä oli vanhanaikaiset etunimet. Häpesin murrosiässä suuresti, kun omien vanhempieni nimet eivät olleet Pirkkoa, Katria tai Penttiä, vaan Hilda, Tauno, miten kamalaa. Nyt muuten pojantyttäreni yksi nimi on Hilda. No se ei kuulu tähän. Vanhemmat nolouksistaan huolimatta – niistä vielä palaan isommalla vaihteella- olivat auktoriteetteja ja ymmärtäviä ihmisiä.

Toki nytkin olen lapsieni silmissä nolo. En osaa (oikeasti en viitsi) määritellä telkkarin kanavia tai päivittää nettiturvaani; en erota Ellinooraa, Eveliinaa tai Sannia toisistaan ja sen sellaista ikävää. Mutta aikuiset! Tuolla, josta yritän pysyä erossa, ne nokkivat ilman mitään häveliäisyytta kansanedustajia ja kuninkaallisia, ihan ketä tahansa, ja niin huonostikasvatettuun tyyliin.

Yksi haukkuu ministeriä lehmäksi ihan julkisesti, eikä edes kadu sitä. Joku tiesi Brittihovia kuohuttaneen Meghan Marklen ja prinssi Harryn haastattelun jälkeen kertoa HS:n kommenttipalstalla, että Meghan on ihan myrkyttänyt prinssin mielen, prinssi tekee mitä tämä noita tahtoo ja miten ilkeä tuo herttuatar onkaan… En ihan tiedä, miten lähellä herttuatarha tämä kommentoija onkaan, koska sisäpiirin tieto tuntuu todella raskaalta. Ilmeisesti kuitenkin hän on ihan perheystävä, koska TIETÄÄ noin paljon. Mutta ihan sama. Miten aikuiset alentuvat tällaiseen, joka kuulostaa teinien nettikiusaamiselta? Ja teinien nettikiusaaminen ei ole mitenkään kevyt asia. Missä on itsekunnioitus, pelko muiden myötähäpeästä, tai edes muiden kunnioitus? Asiat voi sanoa napakasti, mutta ”lehmä” tai ”noita” eivät liene napakkuutta?

Itse yritän nyt vähän pysyä poissa somesta. Olen huomannut, miten siellä esitetyt asiat iskevät suoraan suoneen. Häpeän jo nyt suunnittelemiani kommentteja, joita en onneksi toteuttanut.

Olen tutkiskellut vihaa ja tyytymättömyyttä. Ne ovat lähellä toisiaan, mutta todellisuudessa aivan eri planeetoilta. Viha ei johda hyvään, tyytymättömyys voi usein saada aikaan parannuksia. Mutta jos filosofoin edelleen, asia ei ole suinkaan näin mustavalkoinen.

Tiedän ihmisiä, jotka ”vihaavat” asioita. Yksi entinen työkaveri vihasi urheilua, formuloita, homejuustoa, lohta, vain muutamia mainitakseni. Tiedän myös ihmisiä, jotka vihaavat rap-musiikkia, väärin ja liian radikaalisti pukeutuvia julkkiksia, Mikko Leppilampea, Leif Lindemania, Tuure Kilpeläistä, Ruben Stilleriä…

Erikoista, miten paljon joku uhraa energiaa tälle ”vihaamiselle”, sillä eihän se oikeastaan ole vihaa, vaan suvaitsemattomuutta. Mikä hirveä tuhlaaminen omien voimien ollessa tarpeen kaikkeen ihan muuhun! Vihaaminen näin voimakkaasti tuo mieleen, että tämä henkilö oikein kuluttaa aikaansa miettimällä, miten hirveitä sen inhon kohteet ovatkaan. Mitä järkeä?

En ole mitenkään vapaa tästä vastenmielisyyden vaalimisesta. Kun kuitenkin vähän olen jo oppinut (huomattavan vähän) analysoimaan tunteitani, niin voin todeta, että on hyvin vähän asioita ja ihmisiä, joita vihaan.

En oikein edes tiedä, miksi näin on, mutta on esimerkiksi artisteja, joita en menisi kuuntelemaan keikalle, mutta en vihaa, vaikka väistelen. En niin mielelläni kuuntele Anna Puuta, Suvi Teräsniskaa tai Pauli Hanhiniemeä – Anna Puun laulut ovat omituisia eikä niissä ole mitään kivoja sävelkulkuja; Suvi Teräsniska tuntuu tv-esiintymisten perusteella kylmältä kovikselta (mielikuvani harvoin osoittautuvat vääriksi) ja Hanhiniemen ääni kuulostaa ylimieliseltä, kuten tyylinsäkin, jota olen päässyt katsomaan keikalla. Myös Johanna Kurkela, jonka ääntä ylistetään huilumaiseksi… Uh, ei-ei-ei! En nauti hymistelevästä henkevyydestä tai hänen huokuvasta eteerisyydestään. Laulussa pitää olla voimaa, joka joskus muuntuu herkkyydeksi. Enkä tykkää Elastisen tyylistä vaikka monesta kappaleesta kyllä. Siihen lienee syynsä pari vuotta sitten ilmi tulleesta kohusta, josta ei sen enempää, mutta yleensäkin alati hymyilevä artisti on epäuskottava. Samasta syystä karsastan toisaalta hienon uran tehneen Arja Korisevan esiintymistä: hän kikattaa ja nauraa, tai teki sitä ainakin aikoinaan, koko ajan, siis ihan liikaa. Nauru on tärkeää, mutta sen uskottavuus kärsii jos nauretaan kaikelle.

Tämä tästä. Mistähän tämä siis oikein lähtikään? Varmaan siitä, että halusin selittää. Selittelyhän on poliitikolle jo sitä lähtölaskentaa, vai kuinka? Siitä piittaamatta, ihan vain lukijoille (niille kolmelle?) tiedoksi.