Synttäririemua ja maalaismarkkinoita

Syntymäpäivää vietin riemukkaasti: ensin etäpäivää kotona ja sitten valtuuston talousseminaaria lähes 21:een illalla. Aikamoista juhlaa! Talousnumerot eivät välttämättä olleet ihan sellaisia lahjoja, joita olisin halunnut – tai kukaan kuulijoista olisi halunnut – kuulla. Luvassa on vielä valtaisaa vääntöä ennen kuin kunnan budjetti on kuosissa. Missään tapauksessa en pysty hyväksymään palvelutason laskua, etenkin kun nyt jo olemme kiikun kaakun kotipalveluissa, lastensuojelussa ja laitoshoidossa.

Tänään ihana lauantaiaamu… Ei pitkään nukkumista, ei salitreeniä. Kahdeksalta aamulla Lopen torille Maalaismarkkinoille. Eilisen illan leivoin uudella helpolla reseptillä banaanikakkua.

Olipas menestys. Vasemmistoliiton teltalle sitä tultiin ihan kyselemään! Ja mielestäni se oli hyvää. Lopen Vasemmisto siis taas tempaisi torilla, pienen mutta sinnikkään joukon voimin. Teltta pystyyn, kahvit termariin ja arvat myyntiin. Kauppa kävi, mutta hyytävän kylmää oli! Aamulla -6 astetta! Onneksi aurinko lämmitti, sekä myös Sirkan tuoma sähkölämmitin.

Oli mukavaa. Toverillista ja raikasta ulkoilla ja jutella kuntalaisten kanssa. Kuten aina, lähteminen on vaikeaa, mutta sitten kun torille pääsee, on niin hienoa. Ja sieltä palaan aina voimaantuneena. Tänään ehdin vielä ulkona nyhtää suojaan paleltumiselta monta pelargoniaa ja siivota vähän paikkoja. Tomaatteja tuli valtavasti, kaikkia emme saaneet suojaan. Vielä on noin 100 kukkasipulia istuttamatta…

Luin Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -romaanin. Miten se olikaan viisas, ja toisaalta ihmetyttävän erilainen maailma kuin itsellä on: se tuska perheen hajoamisesta, mitä en tässä iässä enää edes tunnistanut. Toisaalta tunnistin syyt eroon: ihmisen kaipuun omaan elämään, tilaan, vapauteen ja toisen ymmärrykseen siitä, että minulla on oma elämä. Pysäyttävää. Joitan kappaleita halusin oikeasti säilyttää ja pohtia. Tässä kaksi, joista tunnistan itseni ja omat toiveeni ja kaipuuni, jopa ihan yksi-yhteen paikoin:

”Hyvä on: Kukaan ei rakasta minua niin kuin toivoin. Kukaan ei käy minun kanssani ajassa käsi kädessä ja jaa samoja merkityksiä kuin minä, sillä sellaista rakkautta ei ole olemassa. Sellaisen rakkauden kaipuu on minun puutteeni, yksin oma puutteeni elämässä…”

Ja: ”Oikeasti, radikaaleintahan on säilyttää nauru, leikki, ja epäkyynisyys elämän kaikkein viheliäisimpien tuntien puristuksessa. Kaiken sohjon ja paskan keskellä, syöpähoitojen, noroviruksen ja yt-neuvottelujen ja unettomuuden keskellä.”

 

Viimeinen kesäilta

Oma koti onneni

Tänään se siis Ilmatieteen laitoksen mukaan oli: viimeinen kesäinen ilta. Kylläpä olikin. Kesäinen. Vaikka väsytti jo ennestään, juoksin työpäivän jälkeen koirien kanssa lenkin. Lämmin ja navakka tuuli sai koirat ihan hassuiksi. Juoksivat lenkin jälkeenkin ympyrää hulluina ja uusi lelu, agilitytunneli, oli myös jo melkein tuttu: siitä juoksutin heitä muutaman kerran edestakaisin. Ehkä jo ensi viikolla osataan tämä temppu kunnolla.

Kuu paistoi utuisesti pilviverhon takaa ja yhä vielä oranssit krassit hehkuivat. Sytytettiin grilliin tuli ja nautittiin illasta ja pihan valoista ja keittiön ikkunasta loistavasta kodikkaasta näkymästä. Että rakastan tätä taloa ja pihaa! Tänne on niin hyvä tulla ja tietää muualla kulkiessa, että täällä on rauhaa.

Grilli kuumana

Ihana kesäkeidas

Kuu koulun yllä

Kohta hämärää puutarhassa

Tomaatit – hyvä aurinkosuoja

Etsi kuvasta musta koira 🙂

Huomenna lauantai ja myrskyä luvataan. Mitenköhän käy? Toisaalta syksyä jo vähän odottelen, sillä syksy saa minut energiseksi ja innokkaaksi.

Tänään oli musta päivä naisten asemassa Suomen eduskunnassa. Huippupolitiikan huiput äänestivät Soinin epäluottamuslausetta vastaan. Eli naisten asemaa ylimielisesti hyljeksinyt ja kannallaan kehuskellut ulkoministeri sai luottamuksen, vaikka lausunnoillaan selkeäst halveksi naisten oikeuksia. Koska hallituksen piti pysyä pystyssä ja koska hallitusta pönkittivät myös naisedustajat, joiden olisi luullut puolustavan oman sukupuolensa ja tasa-arvon oikeuksia, kääntyivät oman puolueen (lue=oman puolueen miesten) ”konsensukseen”. Jessus, miten yhä vähemmän arvostan…

Kun nyt feministisen puoleni päästin irti, niin toteanpa vielä sen, että yhä selkeämmin politiikassa toimineena näen sovinismia joka puolella. Näen sitä, miten parisuhteessa monesti nainen kantaa kodinhoidon ja lasten asioiden järjestämisen rinnalla myös nykyisin suuren taloudellisen vastuun, talouden organisoinnin ja suunnittelun. Ehkä usein myös koska eroaminen käy voimille: ei voi vain lähteä, niin kuin monesti mies tekee ja on varma, että toinen kyllä hoitaa asiat ja lapset.  Tiedän tosielämän kertomuksia siitä, että kun ei enää jaksa olla parisuhteessa, ei jaksa erotakaan, koska voimat ovat jo menneet siihen parisuhteeseen, vastuun kantamiseen yksin, suunnitteluun. Miksi on näin? Mikä tekee joistain miehistä esikouluikäisen kaltaisia lapsia, jotka vain antavat mennä ja menevät itse, kun siltä tuntuu.

Näitä kertomuksia kuunnellessa ja tosielämää katsoessa on tullut yhä enemmän varmaksi siitä, että avioliitto ei ole enää nykyaikaa. Ennen se turvasi naisen ja lapsen talouden, mutta samalla jätti heidät epätasa-arvoisiksi päätöksissä. Nykyisin taas tasa-arvo on erotilanteessa lain mukaan suojattu, mutta kuka säätelee liiton aikaista elämää?

Tässä tulee ihan mieleen se sodanjälkeinen aika, kun kylmiä tiloja raivattiin. Katsoimme juuri eilen ennakkonäytöksenä Markku Pölösen aivan upean elokuvan Oma maa. Se oli kuvausta sodanjälkeisestä ajasta, jolloin valtio antoi sodasta tulleille oman tontin (raivaamattoman tilan, usein umpimetsän) ja sen perhe sitten raivasi itselleen kovalla työllä ilman sen kummempia avustuksia, joita ei kaikille aina riittänyt. Siinä sitä näki miten suomalainen nainen oli ja on vahva, sodasta tulleet ja siinä rampautuneet miehet ja hevosetkin hoidettiin samalla sinnikkyydellä kuin nykyäänkin. Kuten Tarja Halonen sanoi: suomalainen nainen vain tekee asiat, jaksoi tai ei, koska jonkun ne on tehtävä.

Nyt loppui paasaus 🙂

Dyyneillä

”Ibland behöver man en öde ö,
sand att sila,
vatten att prata till.
Och då kan Fredag komma och
lägga fotspår i stranden.” (Elmer Diktonius)

Ihan paras loma! Olen nyt toiseksi viimeistä päivää kuntoutus- ja työhyvinvointijaksolla Porin Yyterissä. Aurinko on hellinyt, meri ikkunan edessä, yöllä kuuluu aaltojen tasainen ääni sisälle asti. Kuntoa on testattu (UKK-kävelytesti ja lihaskuntomittaukset) ja kohotettu monin eri tavoin. Vaikka päivittäin ei ole kuin pari kolme järjestettyä settiä, olen silti ollut välillä pulassa, mitä kaikkea ehtii. Kas kun mitään ei haluaisi jättää väliin!


Aivan vieressä idyllinen Fatijärvi


Päivällisen jälkeen ei malta mennä sisälle – iltakahvit syysauringossa!

Eilen vesijuoksutreeni aamulla, sitten luontolenkkiä lähimaastossa, päiväuinti meressä… Loikoilin jopa sannikossa dyynin tuulensuojassa ja lueskelin; oli aivan kesä – syyskuun neljäs!


Voiko ihanampaa enää olla?

Tänään aamusta taas altaaseen vesijuoksemaan ja aamupalan jälkeen todella kiinnostava ja koukuttava kiinalainen aamuvoimisteluohjaus. Tai ji -voimistelu tuntui oikeasti toimivan enkä epäile miljoonien kiinalaisten olevan väärässä siinä, että se pitää kunnon ja mielen tasapainossa. (Ohjaajamme oli eläkeikäinen nainen, harrastanut kolmisenkymmentä vuotta tai ji:tä. Pieni, jäntevä ja iloinen ihminen. Ja terve.)


Treenirinne

Yllä muuten huippu-urheilijoiden käyttämä treenimäki dyyneillä. Aika suoritus juosta pehmeässä hiekassa mäki ylös ja vielä alas. Oikeat urheilijat tekevät sen monta kertaa. Itse en pystynyt juoksemaan viettävässä hiekassa kertaakaan – antauduin vain kömpimään ylös.

Tärkeintä lomalla kuitenkin on ollut unohtaminen. Olen aktiivisesti unohtanut työt ja tulevan talven. Toisinaan en edes muista, että kotonakin odottaa hoivattavia, karvaisia ja karvattomia, puutarhaa ja sisustusideoita sekä miniatyyriprojektit. Ei tarvitse tehdä mitään. Ja silti on tekemistä, itsensä kanssa olemista ja lepäämistä (no, ehkei 13 km:n liikkuminen päivässä plus kuntosalit ja uinnit varsinaista lepoa ehkä ole) kaiket päivät.

Meitä on täällä noin parinkymmenen sekalainen ryhmä samassa ohjelmassa. Joka puolelta maata, kaikenikäisiä. Kuuleepa tuossa karjalanmurretta, pohojalaasta, turkkuu ja pori, tamperettakin nääs. Aivan huikeita tyyppejä kaikki, jopas sattuikin hyvin!

Ei täällä koko ajan olla hiki päässä kuntoiltu. Tiistai-iltana laulettiin karaokea ja rokattiin vielä lopuksi tanssilattialla (liikuntaa!. Muodostimme myös yhteiskuoron ja lauloimme yhden kappaleen porukalla. Kaksi kipaletta vedin itsekin ja siinä sivussa kaksi drinksua. Aikaisin nukkumaan – ettei aamulla vain mitään jää väliin.

Ruokaa on vähän liiankin tiuhaan tahtiin, ja se on hyvää. Eli haaveet kilojen menetyksestä eivät ehkä toteudu.

Tämä Yyterin seutu on harvinaisen kaunista. Sileää hiekkarantaa n. 6 kilometriä. Rannasta vähän sisämaahan valtavia hiekkadyynejä, ylös ja alas risteileviä metsäpolkuja, merivehnää ja mäntyjä. Iltaisin näkyy paljon vesilintuja, sorsia, joutsenia. Tänne olisi hienoa tulla uudelleen, varata vaikka mökki tuosta vierestä ruskan aikaan tai talvellakin. Nyt on taas yksi upea paikka  tarkistettu ja todettu että uusinta ei olisi pahitteeksi. Palaan tänne!

Hei hellettä ja heinäkuuta!

Välillä töissä

Hieno tapahtuma taas takana! Töissä (näin loman keskeytin 2 vuorokaudeksi) Valkeakosken Työväen musiikkitapahtumassa. Olihan aika jumppaa kantaa tavaraa teltalle. Ei tuo ilmapalloja varten varattu kaasupullokaan ihan yhden hengen voimin liiku.

Kivaa teltalla oli! Kivoja ihmisiä, hymyä, keskusteluja! Tässä työssä on se lähteminen aina tervanjuontia, mutta sitten kun pääsee perille, niin aika kuluu siivillä. Tosin kahden päivän jälkeen en enää kertaakaan halua sanoa ”tulkaa täyttämään kesäkysely niin voitte voittaa 2 hengen risteilyn – ottakaa lukemista täältä – haluatko ilmapallon”. Poskilihakset siinä kramppaa ja tuntee itsensä robotiksi, kunnes sitten pääsee oikeasti juttusille kävijöiden kanssa.

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin tänä vuonna 47. kerran! Taiteilijatarjonta oli huikeaa alkaen Apulannasta, Palefacesta aina Mattiin ja Teppoon. Puhumattakaan kaikesta ihanasta siinä välissä. Upea Martti Suosalo

 

…lähestyy yleisöä Brelin laululla Pastilli

 

Vähän aikaa ehdin seurata mahtavaa Martti Suosaloa.  Ensin Metsäkansan laulu -esityksessä Leif Segerstamin säestämänä. Ja vielä iltapäivällä ihana konsertti Brel / Tegelman / Suosalo.

Näistä kahdesta nautin puolet, tauoilla teltalta. Hurmaava Suosalo hikoili punakaartin puvussaan ja karvahatussaan eikä viileää ollut edes Brel-konsertissa valkeassa paidassa.

Muutakin kivaa

Hyvin aktiivinen kesä, totta tosiaan! Vaikka silti paljon on tekemättä, koska en ole juuri viihtynyt sisätiloissa. Se näkyy naamasta, joka on musta, sekä varpaissa ja kynsien alla viihtyvästä surureunuksesta. Multaa varpaissa -kesä. Paitsi mitä nyt kuntosalilla olen käynyt kolme, neljä kertaa viikossa.

Kävin siis ystävän kanssa Tallinnassa. Toinen ystävä oli yökylässä ja vietimme yhdessä myös mökkinaapuri mukana upean Supernaisten illan (korkkarit kattoon, tää ilta on meille…). Miesvapaa, työvapaa, velvollisuusvapaa ilta!

Näin supernaiset viettävät kesäiltaa

 

Käytiin uimassa ihanan kirkkaassa Ojajärven vedessä. Istuttiin Riihimäen Laitisen Juomahuoneen terassilla ja nautittiin Perikunnan revyystä ”Mistä nyt tuulee?”.  Herkullinen parodia poliitikoista, julkkiksista, paikallispäättäjistä. Etenkin kokoomuksen Susanna Koski sai pöllytystä (”Kaikillahan meillä on rajoitteita – heh-heh-hee”). Oliko sattumaa: Suski itse istui katsomossa 🙂

 

Itse piru soittelee tässä yläkertaan

Salminen puri ystävätärtäni jalkaan ja aiheutti paniikin ja lääkärireissun. Ei kai tykännyt, kun ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Hullu katti!

 

Kaverukset terassilla nauttimassa

 

Ja olenhan saanut uuden koirakaverin Riitulle. Tosin kaveruus välillä katkolla, kun tyypit kilpailevat minun huomiostani rajusti.

Puutarhatöitä joka päivä. Nautin tästä pihasta:

Turha kai sanoa, ettei töihin ole ikävä. EVVK.

Lomalaisen mietteitä

En pystynyt ajamaan kotiin pysähtymättä ihailemaan näitä uskomattomia hämäläisiä maisemia vajaan 30 km päässä kotoani. Häme on niin kaunista, viljavaa, sulavaa, kumpuilevaa. Kaunista.

Viljo Kajava: Hämäläinen ilta

”Mehukas ruoho rantapaaden yli veteen taipuu,
sen latvaan vilvas, viherjäinen vesi lyö,
kuun venhe siihen seisahtuu, ja kohiseva yö
sen untuvaisen pesän uneen vaipuu.

Niin työnnän venheen leppäi varjostamiin vesiin,
sen vanaan kuplan kuulas kukka kohoaa –
Yön, vetten yli tuoksuu heinäkuinen Hämeenmaa,
ja venhe liukuu, liukuu… lapsuuskesiin….”

Nyt alkaa viides lomaviikko ja myös tuntuma siitä, että on irronnut ja levännyt. Ei huolta huomisesta – no ehkä siitä elokuun ensimmäisestä päivästä vähän, kun palaan töihin. En ole juuri suonut työasioille ajatustakaan – muutama puhelinsoitto on tullut, mutta ei mitään ihmeempää. Olo on sellainen että EVVK, eivoisivähempääkiinnostaa.

Kaikkea kivaa olen ehtinytkin tekemäään. Nämä toisia kiusaavat helteet ovat itseni saaneet ihan hurmoksiin: tällainen kesä on oikea kesä. Mietin tuossa, miten kolme pientä lasta joskus 1980-luvulla oli talossa ja yksi kesä sellainen, että vietin ainakin pari viikkoa pelkässä uimapuvussa kotona ollessani (pukeuduin kyllä kiireesti, kun kylään poikkesi yllättäen Belgian poliisin autourheiluasioissa liikkuva päällikkö, matkalla muistaakseni Jyväskylän ajoihin/Mänttä-ralliin. Onneksi jääkaapista löytyi viileää valkoviiniä vieraalle). Aurinko paistoi. Lasten kanssa käytiin joka päivä uimarannalla Ojajärvellä. Syötiin mansikoita ja herneitä sai silloin kerätä yhdeltä tienvieripellolta vapaasti. Yhtenä sadeiltana otettiin mökkinaapurin kanssa saunasta tullessa nakusuihkut pihalla…

Ymmärrän ilmastonmuutoksen ja suhtaudun vakavasti. Ymmärrän sairaiden ja vanhusten tukalan olon helteessä. Mutta minulle tämä sopii. Olen siis syntynyt väärään maahan?

Tänään vähän huilaan. Viime viikolla kävin salilla putkeen joka päivä. Eilen olin Imatralla äitini suvun serkkutapaamisessa. Olipa kivaa nähdä sukulaisia ja heidän puolisoitaan! Näin harvinainen tapaaminen tulee kyllä uusia ensi tilassa, ensi kesänä toivottavasti! Velipojat, sisko, serkut… Hautausmaalla käytiin katsomassa poismenneiden muistolaattoja. Itse en ole haudallakävijä enkä juuri herkisty. Isän nimen kohdalla kuitenkin tuli ahdistus siitä, miten paljon jäi sanomatta tuolle hienolle miehelle, joka ei ikinä sanonut minulle pahaa sanaa.


Siskontytön Sulho-koirakin osallistui sukutapaamiseen 🙂

Olen myös toukokuun lopulla juossut elämäni kolmannen Naisten Kympin. Se sujui yllättäen yhtä sutjakkaasti kuin paikallinen Kormu Run -kymppi. Vauhti pysyi samana, joten en ehkä ole ihan romu, vähän vain. Lonkka kipuili kymppiä ennen, mutta särkylääkekuuri ja kova jumppa tekivät ihmeitä. Liike on lääke – kuten serkkuni viisaasti lainasi Michael Monroeta. Olisikin katastrofaalista joutua tilaan, jossa ei saisi liikkua, juosta, kävellä, jumpata, tanssia (oho, olen unohtanut ilmoittautua tanssitunneille Riihimäen Kansalaisopistoon!). Toisaalta, on paljon asioita, joista voi nauttia liikunnan ohella. En pidä itseäni pinnallisena, kun nautin kauneudesta. Nautin kauniista vaatteista, kukista, puutarhasta, vanhoista astioista ja romuromantiikasta. Elämä on sitä varten, että huomaa ottaa kaiken irti hyvästä ja pyrkiä poistamaan pahaa, eikö?

Ihana ikkuna Tallinnan vanhassa kaupungissa

Sirkun kanssa tehtiin mukava teemamatka Tallinnaan. Teemana oli hyvinvointi ja taidetarvikkeet. Ohjelmaan kuului jalkahoito sekä matka Rocca al Maren ostoskeskukseen, josta sai edullisia taide- ja käsityötarvikkeita. Myös illallinen Ribe-ravintolassa oli miellyttävä elämys. Puhumattakaan filosofisista keskusteluista mielimatkakumppanini kanssa.


Vähän hengähdystä Tallinnan matkalla (viinilasi kuvausrekvisiittaa)

Puputaulu, en muista kenen.

Maanantaina visiteerasimme Iittalan Naivistit-näyttelyssä. Siellä tulee AINA hyvälle tuulelle. Ja nyt tarkkailtiin ennen kaikkea tekniikoita: miten ja millä väreillä taulut on tehty. Ehkä vielä saan sen kipinän, joka minut sai 80-luvulla maalaamaan.

Ja sitten se serkkutapaaminen. Äidin puole sukulaiset kokoontuivat Simpeleellä. Ehkä tämä aika, kun ollaan kuudenkympin ja kuoleman välissä, on se aika, jolloin viimeistään on aika tavata! Oli todella hieno tapahtuma. Syötiin lounas, käytiin haudoilla ja suvun vanhassa paikassa Ala-Roihassa sekä siskollani Koskenkulmalla. Haluaisin niin, että tästä tulisi perinne. Ensi vuonna toivoisin että tapaamme täällä Hämeessä, mieluummin meillä.

Ei yhtään huvita mennä töihin. Eli: olen irtautunut työelämästä ja loma on tehnyt tehtävänsä!

Onnistumisiakin on

Tänään siis uskaltauduin, riskeerasin. Läksin juoksemaan Kormu Run, naapurikylän kuudetta kertaa järjestettyä kympin, puolimaratoni ja muutamien muidenkin matkojen kisaa. Itse en kyllä kisannut muuta kuin itseni kanssa selviämisestä.

Tappavaa oli! Typeränä lähdin alkuporukassa, joiden tahti oli kiivas. Noin 200 metrin kohdalla ajattelin, että ei tule mitään. Jalat puuduksissa, henki ei kulje, epätoivo valtaa. Mutta vauhtihan oli aivan liian kova. Kun käsitin sen ja aloin hölkätä omaan tahtiin, alkoi sujua. Tavoitteeni oli siis, että juoksen koko matkan, ei sen kummepia vauhtitavoitteita.

Tässä me mennään

Sää oli hyvä: viileää, tosin tuuli ikävästi vastaan pitkillä suorilla. Olin kyllä äärirajoilla ja ajattelinkin, että on tämä ihan hullun hommaa. Mutta toisaalta: pystyin siihen. Pääsin maaliin, en kuollut sydäriin, en kaatunut. Mikä euforia valtasikaan maalissa!

Maalissa! Aurinko häikäisi: siitä ilme. Onnellinen olin!

Huomasin, että vaikken ollut juossut kymppiä kahteen vuoteen, ei aikani ollut toissavuotisesta paria minuuttia huonompi. Noin tunti ja 20 minuuttia. Tosin virallisia aikoja en ole nähnyt. Ei huono!

Lisäys: tänään sunnuntaina tarkistin tulokset. Aika oli 1,19.24, joten minuutin on kaksi vuotta ikälisää tuonut 🙂

 

Koira, tai se kissa, rakkaus

Niin paljon tunnen ihmisiä, jotka sanovat ”ei koira”, ”ei kissa”. Kysellään medioissa, oletko koira- vai kissaihminen.

En ole ikinä ymmärtänyt tuota. Ei voi mielestäni olla eläinystävä, jos on vain koiraystävä, tai kissafani. Tässä kaikessa on kuitenkin mielestäni kyse suhteesta luontoon. Susien, karhujen ja ahmojen vainoaminen on samaa vihaa, pelkoa, rasismia: pidän tästä, mutta en tuosta.

Olen niin surullinen esimerkiksi omassa pihapiirissä tapahtueesta tragediasta: pienet syyttömät siilit kuljetettiin jonnekin pois, koska – no, en tiedä mikä oli oikeastisyy, kuulemma olivat käyneet kanojen kimppuun. (Siili on hyönteissyöjä, rakastaa haaskoja ja on mielissään tavatessaan raatoja). Nyt itkin oikeasti viime kesänä meidän siilien ja niiden kenties hoitamatta jääneiden poikasten kohtaloita. Miksi ihmiset ovat näin pahoja? Miksi? Miksi he eivät ajattele luonnon luomia?

Piti kertoa siitä koirasta, ja kissasta. Tänään huomasin oikeasti, miten minua rakastetaan. Pörräsin ympäri pihaa, aurinko paistoi. Pieni höpsö koirani seuraili silmillään liikkeitäni. Kun seisahduin tauolle terassille, hän lukittautui viereiselle tuolille. Kaikista rakkaudenosoituksista, joita ikinä olen saanut, oli ihanin se, että Riitu-koira katsoi silmiin ja nuolaisi ystävällisesti kättäni. (myöhemmin, intiimisti, näitä nuolaisuja tuli kymmenittäin!)

Ja se kauhea kissa! Minä sitä yhä rakastan, vaikka sen jäljiltä löytyy murhamerkkejä. Kun se naukuu haikeasti seuraa ja sitten rakkahasti köllähtää vatsan päälle silmät täynnä hellyyttä… Nih. Unohtuu kaikki, crocksien tuhoaminen pureskelulla, lintujen ja oravien murhaaminen, nilkkaani puremiset…

Juoksuaika? Työaika?

Tänään taas juoksin matolla. Tosin tein myös tunti ja puoli kaikkea muuta. Se ei vakuuta. En ole ihan kympin kunnossa. Toisaalta, joskus menin Naisten kympille kylmiltäni ja pärjäsin hyvin. Nyt pitäisi ajatella että olen noin 30 vuotta vanhempi kuin silloin. Ja kaksi vuotta vanhempi kuin silloin kun viimeksi juoksin kympin. Ei pelota, mutta arveluttaa. Kilpailuviettini on aika laimea. Haluaisin vain kömpiä matkan läpi 🙂

Olen aika väsynyt vastuun kantamiseen. En niinkään itse oman elämäni ja perheeni tuomiin vastuisiin. Mutta vapaaehtoistyön ja poliittisen työn vaatimuksiin. Odotan, että näistä asioista joku tomerampi ottaa vastuun! Niitähän on.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että eläkeiän nostaminen on suuri erehdys. Miten paljon sukupolvemme onkaan tehnyt työtä! Itse olen ollut työelämässä enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Niistä kaikista ei lainsäädäntömme mukaan makseta eläkettä, koske en ole ollut silloin määrätyn ikäinen. Mitä hittoa!

Myös työaikaa pitäisi vähentää. Työelämän vaatimukset ovat nykyisin kohtuuttomia eivätkä ne tue laadun takaamista. Itse olen kokenut työelämän murroksen. Olen tehnyt pätkätöitä matkanjohtajana. Olen tehnyt tulkin ja kääntäjän töitä isossa yhtiössä vaatimatta mitään korvauksia iltatöistä tai pitkistä illallisista tulkkauksineen. Se on ollut minulle hyvää ja onnellista aikaa. Mutta olin nuori enkä tiennyt että minua käytettiin hyväksi siksi, että epätoivoisesti halusin sen työpaikan. Minä sen sain. Olen siitä ikuisesti onnellinen. Mutta oliko se oikein?

 

Lämpöö, leipää, lempee…

Vaikken ole Arja Korisevan fanittaja, niin kyllähän tuo hänen Lämpöö, leipää, lempee vai miten se järjestys olikaan, on jotenkin nyt toteutunut viimeisinä viikkoina. Olen ollut rauhassa ja tehnyt asioita, joista pidän, tehnyt kunnolla, ja toisia jättnyt tekemättä, kun en ole ehkä halunnut tai voinut kunnolla tehdä. Juoksu alkaa kulkea, mutta en uskalla luvata, että 21.4. juoksen kympin. Sen lupaan, että edellisenä iltana tverkkaan Antti Tuiskun keikalla Lahdessa aika rajusti!

En oikein tiedä, miksi olen tässä, tässä tilanteessa. Luulen, että aika monet muutkin ovat, ja kysyvät samaa. Nyt en ala analysoimaan, mutta onhan minulla faktoja listalla aika paljon. Nautitaan ensin keväästä.

Tampere-päivä

Iloa ja voimaa! Käytiin entisen kollegan kanssa katsomassa TTT:n Viulunsoittaja katolla. Se klassikko liikuttaa aina. Laulut, tanssit, loppukohtauksen siirtymä natsiaikaan – toimi! Jotain kuitenkin ehkä jäi puuttumaan juuri tästä esityksestä: Tevje ei ollut niin nallekarhumainen kuin odotin, ja myös jotain muuta oli, mitä en osaa pukea sanoiksi. Esitys oli hyvä, mutta olinko jo odottanut liikaa tai nähnyt esityksen liian monta kertaa? Pitääkö herkistyä kyyneliin kerta toisensa jälkeen, eikö se esitys ole muuten koskettava? Nautin päivästä kuitenki täysin. Nautin eilen ja tänään ystävienn seurasta, viisaista keskusteluista, kevätpäivästä ja vanhasta opiskelukaupungistani, ystävienn kauniista kodeista ja Messukylän emännän hyvästä ruuasta.

Oli aika ahdistavaa ajaa Kalevankankaan hautausmaan ohi mennessä ja tullessa. Siellä käytiin turhat ja veriset taistelut melkein tarkalleen sata vuotta sitten. Silloin suojauduttiin hautakivien taakse, kuoltiin kivien päälle. Ja kun taistelu oli ohi, saivat hävinneet kaivaa itselleen pitkän haudan, johon niitettiin päällekkäin pari tuhatta punaista. Siellä hautausmaa ja muistomerkit seisovat edelleen hiljaisina ja kaikesta todisteina. Ja Kalevantietä siinä vieressä kulkee liikenne, ihmiset lenkkeilevät, ulkoiluttavat koiriaan, aurinko paistaa, kaikki jatkuu. Kurkkua kuristi ja jokin valtava syyllisyys valtasi mielen, kun ajoin siitä ohitse.