Luin Päivien kimalluksen joskus varhaisteininä. Silloin se viehätti eksoottisuudellaan ja erikoisella romantiikallaan. Nyt nappasin sen kirjastosta ja päätin tarkistaa, miltä se tuntuu nyt. Ensimmäinen asia joka ärsytti, oli kirjan ulkoasu – ensipainoksen kansikuvan päälle oli käsitelty aika äklön amerikkalainen kuva teoksen filmatisoinnista, joten huikeat Hongkongin maisemat jäivät vain taustakoristeeksi. (Amerikkalaisethan ovat pilanneet monia kuuluisia teoksia tekemällä niistä heppoisia lyhennelmiä. Ainakin esimerkiksi Steinbeckin Ystävyyden talo on tyrmistyttävä esimerkki. Kirjassa päähenkilö Danny hyppää rotkoon ja kuolee; elokuvassa hän menee naimisiin 🙂 Enkä ole ihan vakuuttunut Sinuhe Egyptiläisenkään laadusta, vaikka siinä Peter Ustinov tekeekin hienon roolityön Kaptahina)
Han Suyinin kirja kertoo enemmän Kiinan vallankumouksen etenemisestä kuin kahden henkilön suhteesta, molempia kirjailija käsittelee niin kauniilla kielellä että se hämmästyttää. Tosin suomennos vuonna 1952 ilmestyneestä kirjasta on välillä hyvin vanhahtava, muttei se häiritse, koska todella kuvaus on niin upeaa. Tässä kirjassa paljastuu kiinnostavasti niin paljon paitsi Kiinan kansanarmeijan etenemisestä ja uudesta politiikasta, myös Englannin siirtomaaherruuden raadollisuudesta. Britit ja amerikkalaiset asuvat loisteliaissa villoissa Hongkongissa, osa tullut sinne töihin siirtomaahallintoon, osa paennut vielä kesken oleva vallankumouksen tieltä Manner-Kiinasta, osa on lähetyssaarnaajia, jotka odottavat, miten uusi Kiina heitä tulee kohtelemaan. Tästä joukosta suurella osalla on rahaa, loistoautoja, kiinalaisia palvelijoita, jotka hoitavat kaikki arkiset askareet. Päähenkilö Han Suyin on Englannissa opiskellut lääkäri, joka on molemmilla puolilla Kiinaa vähän epäilyttävä: mantereella hän on uuden tasavallan tarpeellinen ammattilainen, mutta hänen suhteensa brittilehtimieheen saattaa merkitä vastavallankumouksellisuutta. Oman perheen vanhat kiinalaiset traditiot ovat Suyinille rakkaita eivätkä nekään välttämättä kakistelematta niele suhdetta länsimaalaiseen. Lehtimies Elliot haluaa jäädä Kiinaan, mutta kansallisen Kiinan edustajista jotkut epäilevät hänenlaisiaan vakoojaksi.
Traagisinta kirjassa on avoin rasisimi, jota länsimaiset hyvintoimeentulevat viljelevät. Heidän oma käsityksensä kiinalaisista: eivät osaa, laiskoja, tarvitsevat länsimaisia auttamaan, heidän kanssaan ei voi muodostaa perhettä. Myös jotkut vanhat traditiot järkyttävät. Vanhempien naisten sidotut jalat, tyttölasten arvottomuus poikiin nähden. Hongkong on täynnä katulapsia, köyhiä perheitä, jotka asuvat hökkeleissä tai taivasalla, myyvät lapsiaan saadakseen muulle perheelle ruokaa. Pahoinpideltyjä orjalapsia tuodaan lääkäri Suyinin vastaanotolle jatkuvasti.
Kirja kuvaa myös paljon Korean sotaa. Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan, jonka avuksi tulivat USA, britit, australialaiset ja monet muut länsimaat. Kuitenkin sodan kuluessa kävi ilmi, miten esimerkiksi amerikkalaiset ja britit ampuivat surutta kaikkia korealaisia, pakolaisia ja muita siviilejä, pommitukset tuhosivat suurimman osan Korean kaupungeista. Tämäkin asia kytkeytynee nykyajan politiikkaan, jossa Pohjois-Korean diktatuuri on saanut kansansa uskomaan, että länsimaat haluavat hyökätä heidän kimppuunsa.
Näin pitkän ajan kuluttua ensimmäisestä lukukerrasta tämä kirja saa miettimään, ovatko ihmiset vieläkään oppineet kohtaamaan ”muunlaisia” ihmisiä tasavertaisina. Han Suyin pohtii itsekin esimerkiksi lähetyssaarnaajien asennetta: ”Miten vaikeaa mahtaakaan olla ryhtyä lähetyssaarnaajaksi! Lienee mahdotonta yhdistää ymmärrystä, suvaitsevaisuutta, anteeksiantoa tietoisuuteen siitä, että itse tuntee korkeamman totuuden…”
Kirja on järkyttävä, kaunis, romanttinen, inhorealistinenkin. Hieno kirja sille, joka haluaa kurkistaa 1940-1950 -lukujen vaihteen Kiinaan ja Englannin siirtomaahallinnon elämään sellaisen ihmisen silmin, joka on euraasialaisena nähnyt ja kokenut tuon ajan, kuten Han Suyin on.
Ja eikös taas pitänyt itkeä lopussa.