…taas suru-uutinen kulttuuririntamalta. Upea ohjaaja Kaisa Korhonen kuoli tänään, vain muutama päivä sen jälkeen, kun hänen entinen puolisonsa Kaj Chydenius.
Ihailin Kaisa Korhosta. Suuri hetkeni oli, kun sain haastatella häntä lehteemme muutama vuosi sitten. Istuimme toista tuntia Puu-Käpylässä, Käpygrillissä ja olin aika jännittynyt tätä ikonia kuunnellessani. Että minä pääsin hänen kanssaan keskustelemaan! Sponsoroimme silloin Korhosen konserttia Valkeakosken Työväen musiikkijuhlilla. Haastattelussa Korhonen kertoi jännittävänsä konserttia kovasti, mikä sai minut ihmettelemään. Miten taitava, kuuluisa, ikänsä esiintynyt ihminen jännittää. Mutta Kaisa sanoi, ettei ole laulanut pitkään aikaan isolle yleisölle ja voi tapahtua, ettei muista sanojakaan. Kun kuuntelin häntä sitten Valkeakoskella ei jännityksestä näkynyt häivääkään. Yksi pieni unohdus sattui Uralin pihlaja -laulussa, mutta sen taiteilija pystyi peittämään toistamalla jo lauletun säkeistön sanoja, joten tuskin moni edes huomasi. Kun aplodien jälkeen vein hänelle näyttämölle kukat, hän tokaisi: ei tämä vielä loppunut! Niin, tottahan yleisö vaati lisää.
Sanomattakin selvää, että Chydeniuksen ohella Kaisa Korhosen topakka ääni ja hahmo tekivät suuren vaikutuksen nuoruudessani. Haastattelussa sivusimme myös nimiä mainitsematta joitain miesohjaajien jo silloin kritisoituja metodeja kohdella näyttelijöitä. Korhonen totesi tyynesti, että mitään nöyryyttämistä tai pakottamista ei taitava ohjaaja tarvitse. Ei hänkään ole tarvinnut. Nyt kun luen Kaisan ohjaustyötä läheltä seuranneiden kommentteja, näen taas, että näinhän se oli: kertomuksissa toistuu, että Korhonen otti työssään toiset ikään kuin syleilyynsä ja tuli lähelle. Vappuna toivottavasti Yle muistaa näitä kahta taiteilijaa erityisesti, olivathan he työväenmusiikin tulkitsijoita ja myös sen kirjoittajia.
Vappu niin. Sehän tulee ennen kuin huomaakaan. Kaksikymmensenttiset lumikinoksetkin alkoivat jo sulaa ja taas on vihreää, alkuviikon myräkän jälkeen. Olen valmis vappuun: viisi litraa simaa on pulloissa ja ylioppilaslakin sisältä löytyneet hiirenpapanat poistettu ja lakki putsattu sisältä. Ulkoapäin ei tietenkään: ajan patinahan vain nostaa sen lätsän arvoa.
Sen railakkaampaa vappua ei ole tulossa kuin että pikku drinksulla on sovittu käytävän kaupungin keskustassa. Ennen kuutta – ettei jäädä riemukkaiden fuksien jalkoihin. Ja jos sää sallii, pitäähän itse vappupäivänä mennä katsomaan ja kuulemaan vappupuheita.
Nyt ollaan jonkin aikaa Kissin kanssa kaksistaan, kun vanha emäntä Riitu on hoidossa. Kiss ottaakin kaiken ilon irti huomion keskipisteenä olemisesta. Hän kietoo minut pikkukäpäliinsä – voiko rakkautta ihanammin ilmaista:
