Yhtenä päivänä en päässyt enää kunnolla sängystä ja illalla sinne oli vaikea kavuta. Aloin epäillä jo että kyseessä on jokin muu kuin rasitusvamma. Asia selvisi ja todellakin rasitusvammaksi ja siitä aiheutuvaksi lihastulehdukseksi, sain lisää Buranaa, kehotuksen olla juoksematta kymppiä lähiaikoina (no nyt ei todellakaan ole mielessä) ja ennusteen, että voi kestää viikkotolkulla. Mutta heti tunsi itsensä terveemmäksi.
Ja kyllä lääkkeet auttavat, sillä taas kävellään ja uidaan. Tänä aamuna oli erityisen hieno hetki. Lähdin taas vieläkin aikaisemmin ja nyt oli tilaa uida. Sen ansiosta, ettei tönitty eikä roiskittu vettä silmille, tohdin uida seitsemänsataa metriä, hidasta nautinnollista vauhtia. Ja tekipä se taas hyvää. SItä oli velaton ja huoleton olo, kun palasin kotiin toiselle aamupalalle (niin, syön kaksi aamupalaa, jos herään aikaisin – muuten alkaa lapa tutista).
Muutakin hyödyllistä sain aikaiseksi, vaikka nyt tuntuu, että paljon jäi tekemättä. Uusin asukaspysäköinnin kesäkuulle. Kävelin koiralenkkien kanssa yhteensä 15 kilometriä. Tein raparperihilloketta pihan tuoreista raparpereista, joita ei näköjään kukaan käytä. Ostin kesäkeittoainekset huomiseksi. Pesin pesukoneessa mattoja. Tilasin muuttolaatikot, koska puolen kuun paikkeilla Portsa odottaa! Port Arthur, Turun maineikkain puutaloalue saa minusta uuden asukkaan – tosin ei puutaloon, mutta melkein.
Uni tulee helposti taas, vaikka minulla on kaksi lämpöpatteria sängyssä. Niilläkin on joskus kuuma, muttei niin kuuma, ettei voisi nukkua näin:
Hölköttelin tuskaisen Naisten Kympin, ehkä jo kymmenettä kertaa, en ole laskenut. Nyt oli vähän erilainen tunnelma itsellä kuin viime vuonna. Käsi-kylki-lonkkalihakset muistuttelivat poltteella olemassaolostaan. Ja treenihän oli kaksi viikkoa tauolla, mikä sekin antoi osansa. Mutta uusi ystäväni Burana 800 oli ihan verraton juoksukaveri. Mihinkään ei koskenut moneen kilometriin, kun nappasin vaaleanpunaisen kapselin hyvissä ajoin. Tosin kuuden kilometrin kohdalla oli pakko eka kerran oman NK-historiani aikana nöyrtyä kävelemään muutama sata metriä. Samoin viimeisen kilometrin aikana. Mikä sinänsä ei ollut sen hitaampaa kuin tämänkertainen laiska hölkkäämiseni. Mutta maaliin tultiin, minä ja Burana. Itse asiassa minulla oli salalokerossa juoksutrikoiden selkätaskussa yksi pilleri varmuuden vuoksi. Viimeisellä puoliskolla helle pani minut juomapisteellä heittämään loput vedet niskaan. Tuloksena oli trikoiden taskussa pehmentynyt särkylääkepuuro. Niin huumeriippuvaiseksi olen tullut, että en raskinut pehmeää kapselia heittää pois, vaan vaatteita vaihtaessani Musiikkitalon Inva-vessassa kaavin puuron takaisin omaan lokeroonsa lääkeliuskassa. Näin alas voi ihminen vajota.
Ihana kokemus kuitenkin. Ja vielä se, että ennen juoksua lavalla esiintyi Dingo ilmielävänä! En olekaan ennen bändiä nähnyt livenä.
Kyllä täytyy sanoa, että kovaa settiä on Nipa kumppaneineen yhä. Ja yleisö tietysti osasi kaikki klassikot ulkoa. Miten hyvin osuikaan Autiotalon teksti: ”…ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon…” Joitain vaurioita matka todellakin aiheutti, ainakin sen, että reidet ovat tänään melko kipeät. Mutta olihan se kaikki sen arvoista!
Kerttulinkadun kortteleissa kevät on parhaimmillaan. Tuomet, syreenit ja angervot täydessä kukassa, ihana raukea sunnuntaihelle on hidastanut kaiken liikenteen.
Lopelta hain kieloja ja valkovuokkoja metsästä ja täällä uskalsin taittaa kaksi syreeninoksaa maljakkoon.
Ja ilokseni torstaina ruukkuun kylvetyt maissit ovat itäneet ja kohta kahisee portailla vehreä pieni maissipelto, aivan oiva viherratkaisu kesäksi. Myös kolme krassintainta, viimeiset, jotka pelastin torilta, ovat pörhistyneet pystyyn ja odotettavissa kukkia kuukauden sisällä.
Tänään mummon keittiö valmistaa mummolle pasta primaveraa, omalla reseptillä: tuorepastaa ja parsaa, ruohosipulia, valkosipulia, sitruunaa, parsakaalinnuppuja, parmesaania. Huomenna aamulla (jos pääsen sängystä ylös) pitää tehdä aikainen hyökkäys maauimalaan, ennen kuin allas täyttyy koululaisista ja yli-innokkaista eläkeläisistä. Ai niin, minähän taidan olla itse tuota jälkimmäistä ryhmää…
Kyllä hieman olin epäileväinen, kun aamujunalla lähdin Riksusta Helsinkiin. Olen juossun Naisten Kympin noin kymmenen kertaa, en muista alle vai päälle sen. Nyt kuitenkin käsi, joka puutuu, selkä, jonka lihaskipu näemmä valuu lonkkaan, mitenkähän ne vaikuttavat? Näitä aattelin, mutta toisaalta aattelin, kuten jo aiemmin sanoinkin: aina voi kontata, jos ei jaksa muuten edetä.
Juoksun isoion hurma taisi kuitenkin olla Dingo. En ole koskaan nähnyt tätä uskomattoman menestyksen saanutta bändiä livenä. Ja nyt se tarjoiltiin Naisten Kympin oheistuotteena!
Kyllä siinä unohtuu tulevat kymmenen kilometriä, kun jammailee Autiotaloa itse ison pop-idolin/idolien kanssa!
Ilon juhlaa, liikunnan riemua. Näiden takia menen Naisten Kympille. Olen siitä pahoillani, etten saa sinne kaveria. En ole osannut pyytääkään. Mieluusti lähtisin jonkun kanssa taapertamaan. En kilpailemaan.
Itse en ole kovin hyväkuntoinen, mutta minulla on mottona, että maaliin päästään. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa jouduin luopumaan periaatteesta, että koko ajan juostaan tai ainakin hölkätään. En nyt tässä ala selittää, mutta se selkävamma ja käsi jne. Eilen vielä oli vaikeuksia nousta autosta. SIlti aamulla ajattelin, että liike on lääke. Ja totta totisesti se on juuri näin! Tämä ei siis ole puolustuspuhe. Olen oikeasti tällä hetkellä huonommassa kunnossa kuin vuosi sitten.
Mutta voiko mihinkään verrata sitä tunnetta, kun on toteuttanut taas yhden unelman/etapin? Voittajan olo on ihan samanlainen, vaikka juoksisit maratonin taikka tanssisit keittiössä hurjan samban taikka jumppaisit aamuseitsemältä 60 saksihyppyä pihalla.
Ehkä nyt kuitenkin alan harkita siirtymistä helpompiin liikuntamuotoihin.
Ihan kamalaa, kun ihminen ei saa unta ja sitten höperehtää jotain kun pitäisi kirjoittaa vaikka romaania. Tai jos ei saa unta, niin herää neljältä aamulla, kuten tänään. Ja sitten vielä saarnaa, että pitää nauttia hetkestä eikä ajatella menneitä eikä tulevia.
Nyt tuo käden vamma, vai mikä lienee, on ollut tosi paha ja nukkumiset ovat parina-kolmen viime yönä jääneet ohkaisiksi. Kaiken huipuksi aloin miettiä neljältä herätessäni kaikkia niitä asuntoja, joita olen nyt käynyt katsomassa. Koska muutaman kuukauden päästä tästä on lähdettävä. Minunhan piti olla miettimättä turhaan tulevia! Olen siis käynyt katsomassa 13 asuntoa, toinen toistaan ihanampia: puutalo-osakkeita, joissa kakluunit ja yläkerrassa vino katto, kuten tässäkin. Kaikissa on ollut, kuten sanottu, jokin pieni asia, joka ei minulle sovi: ei lemmikkejä, kallis, liian pieni, liian kaukana, huonokuntoinen… Näitä kun miettii kesäyönä, niin ei kovin helppoa pitää iloa yllä. Ja etenkin, kun kättä särkee. Ja nyt särkee vielä selkääkin, sillä nostin varomattomasti painavaa puutarhatöissä viime viikolla. Oma vika!
Tänään sitten juoksin kieli vyön alla terkkariin, jossa oli aika käden diagnoosiin. Ei selvinnyt, vaan jatkoa seuraa. Tulihan kilometrejä taas, enkä tajunnut ettei rasitus taida tehdä hyvää selälle sittenkään. Vaivoin raahauduin illalla keskustan apteekkiin hakemaan rohtoja. Nyt arvon, miten Naisten kymppi selätetään vasemman käden ollessa tulessa ja selän vinksahtanut, kuten minäkin olen. Toivon, että reseptillä hakemani tainnutuslääkkeet antavat tänä yönä siunatun unen. Piti lähteä juoksemaan – no en lähde. Aamulla katson tilanteen ja hyvässä lykyssä pääsen Samppalinnan maauimalaan polskimaan. Kyllähän vesi vanhin voitehista.
Oi ne satakielet. Päivän ehdoton paras! Aamulla Kissin kanssa vihdoin kohtasin yhden. Auran rannan kirsikkapuussa tämä pieni huomaamattoman näköinen otus veteli uskomattomia säkeitä. En käsitä, miten vähän yli kananmunankokoisesta siivekkäästä lähtee niin hurjan kova ääni. Pääsin viiden metrin päähän, mutta puhelimeni ei ole niin laadukas, että olisin tallentanut hänet. Mutta hän on kaunis harmaa ja sopusuhtainen, eikä tarvitse koreaa höyhenpukua, koska ääni on kultaa:
Paikalla oli myös nuori nainen, joka laatukameralla zuumasi lintua kauan.
Ja nyt kun istun kotona, ikkunan takana melskaa aamulintu tai hänen sukulaisensa. Siis oikeasti melskaa. Ihan kylmät väreet menevät selässä. Lintu visertää, viheltää, naksuttaa ja raksuttaa, vaikenee välillä ja siirtyy toiselle oksalle alkaakseen taas. Satumaista!
Niin, viime keväänä en muista näin paljon satakieliä kuulleeni. Tämä paikka näyttää parhaat puolensa nyt kun kohta siirryn muualle – varmaan tois puol jokkee. Aloin jo keräillä muistoja eli otin valokuvia taas täältä sisältäkin, sillä varmasti jossain vaiheessa unohdan, millaista täällä oli. Tässä on kesäkuvia yläkerrasta ja portaikosta. Joskus myöhemmin lisää.
… poliitikkohan vastaa kysymyksiin, että toisaalta voisikin näin ja näin. En tunnusta, saatoin olla itsekin tuollainen. Nyt olen NIIN onnellinen etten ole päättämässä yhtään mistään poliittisesta kuin siitä, ketä itse äänestän.
Mutta tunnustan. Kuuntelen venäläisten artistien musiikkia. Ja heh, mitenkäs sattuikaan, suuri osa näistä artisteista on hävinnyt venäjän kanavilta. Koska vastustavat hallintoa. Uskomatonta. Edes Yandex-haku ei löydä heitä! Vaikka Trofim on amerikoissa asti käynyt ja kaikki tuntevat Alla Pugatshevan, he ovat olemattomia Venäjällä.
Olen yllättäen onnellinen, että ostin Virosta ja Pietarista cd-levyjä. Niitä ei nyt saa mistään.
Nyt en ala melskaamaan politiikasta, koska sen aika on ohi. Ja olen vähän oppinut. Kenenkään oma tie ei vie hyvään, jos hän miettii menneiden ikäviä, pelkää tulevaa. Pitää rakastaa tätä hetkeä. Kiitollisuus on se voima mikä vie meidät kohti omaa unelmaa.
Nyt on kesä! Yliopistonmäessä laulaa satakieli, pihassa kukkivat ruusukvittenit ja morsiusangervot, lämpöä tänään +25.
Takana mukava viikko, alkaen kivasta äitienpäivätapaamisesta. Saaran ja Danin (ihanat lapset, minulle aina lapset!) kanssa syötiin herkkubrunssi tuossa parinsadan metrin päässä Auran rannassa, paikassa Grädda. Gräddalla on muuten puutarhassaan mielestäni kaupungin ihanin ”terassi” eli pihabaari, jossa voi istua ihan joen rannassa isojen puiden katveessa.
Sitten suuntasin Itä-Suomeen. Ystävän mummonmökillä tein vähän pihatöitä ja yhdessä myös kierreltiin kaunista Saimaan tienoota, ihan Ruokolahden kirkonmäkeä myöten, jonne kuitenkaan me eukot emme menneet istumaan Edelfeldtin malleiksi:
Käytiin kalapaikassa nauttimassa ihanaa lohisoppaa ja siellä Ruokolahden puolella idyllisessä Kontion kahvila-leipomo-sisustusliike-paikassa leivoskahveilla. Kaakkois-Suomi näytti kauneimmat puolensa. Nyt kuitenkin on taas ihana olla Turussa. Kyllä minä taidan tästä kaupungista tehdä kiintopisteen, josta singahdella eri puolille maailmaa. Mutta mitään en vanno. Aika ihanaa sekin, että tulevaisuus on auki ja mahdollisuuksia täynnä.
Mieli tekee lähteä uudelleen Itä-Suomeen. Vähän on suunnitelmissa Puumalaa, Punkaharjua ja Savonlinnakin sinnittelee ajatuksissa. Kova kiire kaikkialle ja pitää itseään ihan toppuutella. Kuitenkin kesemmällä taas sinne, kun vähän enemmän on tulevaisuus tiedossa. Tästä kryptisestä lausahduksesta avaudun sitten, kun asiat selkenevät.
Tänään on Lopelta matkustettu Kissin kanssa kotiin ja molemmat olemme väsyneitä. Joten en patista meitä kumpaakaan pitkille lenkeille. Tuossa lähistöllä käveltiin ja koiraparka loppumatkasta tuli perässä eikä höyrynnyt joka mutkaan ja pensaaseen kuten tavallista. Varmasti häntä jännitti myös Lopella se, että pääseekö mukaan. Hänhän oli hoidossa Imatran reissuni ajan, joten ilmassa on ollut pientä loukkaantumisen makua. Juhlistin kotiutumista tekemällä – ei kun polttamalla – pizzan (hyvää se oli vaikka vähän liian rapeaa) ja katsomalla viimeisimmät jaksot Ellen Jokikunnaan Unelmia Italiassa -sarjasta. Ja tietenkin hinku tuohon maahan sai taas puhtia. Nyt jäitä hattuun!
Nyt näyttää surulliselta tuo Euroviisujen tulehtunut tilanne. Musiikki yhdistää ihmisiä -tunnus Malmön kisasta ei oikein tunnu toteutuvan. On todella hienoa, että eri maiden edustajat ottavat kantaa Palestiinan kansan ahdinkoon eli siis välittävät. Mutta kun Israel nyt on lähettänyt edustajansa paikalle, vähän käy sääliksi laulajan roolia tuossa paheksunnan myrskyssä. Hänhän ei ole vastuussa maansa sotapolitiikasta. hän halunnee vain laulaa – toivottavasti. Vastuu on ensiksikin Israelin itsensä: miksi ei vetäytynyt viisuista, kun tiesi tilanteen. Toiseksi se on EBU:lla, Euroopan Yleisradioyhtiöllä, että antoi Israelin tulla mukaan. Tiedän kyllä, että säännöissä ei liene ihan nappisopivaa pykälää tämänkaltaisille tilanteille, mutta varmasti olisi voinut estää Israelin osallistumisen turvallisuussyistä: suojella sekä esiintyjää että yleisöä, koska Israelin osallistumisen syytähän on kuohunta ja vihaisuus.
Varsinainen syyhän on se, että Israel saa osallistua, vaikka tappaa siviilejä surutta Gazassa, mutta sitten Venäjä on suljettu pois sen hyökättyä Ukrainaan.
Ja minkä takia tätä nyt tässä spekuloin? En tiedä, varmaan turhaan. Haluaisin vain ymmärtää eri näkökantoja. Ymmärrys ei ulotu siihen, että Musiikki yhdistää -tunnuksella varustettuun tapahtumaan saa osallistua valtio, joka ei halua yhdistää maansa rajojen sisäpuolella asuvia ihmisiä vaan tuhota heistä osan.
…siis olen viettänyt hyvää päivää. Hirmuisen kylmä tuuli, mutta aurinko paistaa. Pitkästä aikaa vasen käsi on ollut inhmillinen, puutuu ja jäätyy, mutta vähemmän tarvinnut nähdä tähtiä. Tähtien sijasta olen katsellut kirsikankukkia. Kirsikat siis kukkivat, nyt on todella hanami-juhla:
Muutenkin ollaan oltu Kissin kanssa kunnollisia. Kolme lenkkiä, Kupittaan koirapuistoon, Mikaelin puistoon ja vielä se aamun pikalenkki. Kirkkopuiston terassikin avautui, miten upeaa. Tänään siellä lauloi Yona, avajaisissa. Joka tiistai sitten on aina jokin esiintyjä, jota pääsee ilmaiseksi kuuntelemaan ja parhaimmillaan välipäivinäkin. Musiikkia, ruoka- ja juomakioskeja. Emme jääneet Kissin kanssa pitkäksi aikaa puistoon, koska, kuten sanottu, kylmä tuuli ei houkutellut. Mutta tulevanan kesänä tulen varmasti istumaan nurmikolla tai jopa ihan terassipöydässä nauttimassa etelämaalaisesta katutunnelmasta musiikin kera.
Siivosin. Otin ompelukoneen esille ja korjasin kolme kuukautta jonossa olleet kahden takin revenneet taskut (kun koiran kanssa ulkoilee, pitää taskuihin mahtua kakkapussit, puhelin, koirannamit, avain jne. Nykyajan taskut eivät aina kestä haasteita.). Tein aamuksi uunipuuroaihion odottamaan jääkaappiin. Maksoin laskut. Kävin kaakaolla Espressohousessa. En mene enää, sillä kaakaota oli puoli litraa, liikaa siis, ja se maksoi lähes kuusi euroa. Olisin mieluusti ottanut tavallisen mukillisen vähän edullisemmalla hinnalla. Mutta toisaalta, se oli hyvää, ravitsevaa kermavaahdolla tietenkin.
Tänään loppui jäsenyys kuntosalilla ja oli tarkoitus mennä Samppalinnan maauimalaan, joka pari päivää sitten aukeni. Nyt ajattelin kuitenkin pitää tauon kuntoilusta, vaikka kyllä kahden viikon päästä odottava Naisten Kymppi vähän mietityttää. No, senhän voi kävelläkin. Tai ryömiä?
Uuden kämpän etsintä jatkuu. Olen nyt katsastanut yhdeksän asuntoa eikä vielä ole tullut vastaan täydellistä. Tänään oli lähellä. Saattaa olla, että jopa täysosuma.
Yonan laulua kuunnellessani tuossa Kirkkopuiston liepeillä muistin, että minullahan on ihana Tuure Kilpeläisen levy, jossa on mukana myös Yona. Laitoinpa sen soimaan. Täytyy sanoa, että Kilpeläisen laulut eivät enää sytytä niin kuin Kaihon Karavaanin aikaan. Esimerkiksi Yonan kanssa toteutettu Tahtoisin, jossa hieno sävel ja myös sanat (koska en käytä maksullista YouTubea tulee linkissä tuohon eteen aina mainoksia, jotka pitää odotta ja ohittaa, sori siitä):
”Jos saisin päättää, minä riisuisin aseista maan. Ja määräisin kenraalit ruusuja istuttamaan. Jos saisin säätää, minä ottaisin rikkailta pois – ja kaikilla kodeissaan yölampun lämpöä ois…”
Huomennakin on ilon päivä taas. Saan lankakaupasta tilaamani langat ja taas voin istua tyytyväisenä katsomassa elokuvia ja myös euroviisuja, koska aika ei mene hukkaan. Kun voi samalla neuloa! Se on kuulkaa pienestä kii.
Niin, todellakin, Kissin kanssa katsomme Euroviisujen karsintoja. Tai, no jotain sinne päin. Koska Kissiä kiinnosti euroviisuilta juuri sen aikaa, kun tein tv-iltapalan valmiiksi. Lautasella oli nimittäin sellaista, josta koira tykkää: vesimelonia ja sinihomejuustoa! Joten hän teeskenteli reippaasti, että kyllä viisut (tuolla tarjoilulla) katsotaan.
Tietenkin sen jälkeen, kun hän oli saanut pienet osansa noista koiralle niin epäterveellisistä herkuista, lopahti myös euroviisuinnostus.
Noniin, sitten tähän päivänpolttavaan euroviisudraamaan. Olen niin huvittunut, miten osa kansasta pahoittaa mieltään koko ajan näiden viisujen suhteen. Ja nyt tarkoitan viisukappaleita. Itse pahoitan mieleni pelkästään siksi, että Israel saa osallistua.
Euroviisut ovat muuttuneet laulukilpailuista suureksi showksi ja siksi ne ovatkin suosituimpia kuin aikoinaan, jolloin ne kyllä myös olivat paikallaan ja kiinnostivat minuakin ihan pienestä tytöstä asti. Nyt kun niissä on säihkettä ja sähinää, ovat kansalaiset kiukustuneet milloin millekin esitykselle. Mutta mitä siitä. Eikö ole ihanaa, että eurooppalaiset ovat yksissä tuumin kannustamassa kaikkia esiintyjiä.
Nyt kun juuri katselin pikkupikkubikineissä esiintyneitä naisartisteja, joiden paljaaseen pyllyvakoon on viritetty pieni lanka, tissit ja ehkä joku muukin on vilkkunut ainakin yleisön fantasioissa jo hyvin monena euroviisukeväänä, tunnen lähinnä sääliä niitä kohtaan, jotka paheksuvat Suomen farkkumunamiestä. Tavallisen näköistä nuorta miestä vähissä kesävaatteissa. Biisi on ihan ok, ei kuitenkaan niin vetävä minusta kuin suloisen Käärijän. Mutta siinä on, hmm, sanoisinko että enemmän munaa.
Euroviisut ovat hauskaa showta, iloinen tapahtuma ja viihdyttäväkin. Ja saa tykätä tai ei-tykätä, mutta kuten yleisöstäkin on kautta vuosien näkynyt: ketään esiintyjää tai maata ei mollata!
Pitää nyt kirjoittaa muistiin läheisimmästä ystävästäni Kissistä. Oikealta nimeltään kiinanharjakoira (Kissi, Kisbe, Tyttö, Tytsä) on Arte Figure Kiss Kiss ja sain hänet itselleni lähes viisi vuotta sitten. Erittäin läheiseksi hänet tekee se, ettei hän poistu minusta näköetäisyyden ulkopuolelle lähes koskaan – poikkeuksen tekee ohi pomppiva jänis tai peura maalaisolosuhteissa ja irti ollessaan.
Kiss kaipasi rauhaa ja paikalleen asettumista pitkän näyttelyuransa jälkeen. Hän on kiertänyt muutakin kuin tahkoa. Palkintoja on tullut pitkin Eurooppaa ja lentomaileja ehkä vähän samaan tapaan kuin minulla silloin kun vielä joutui/pääsi työn puolesta matkustamaan. En tahdo ajatella, miltä Kissistä tuntui olla koirahäkissä koneen ruumassa noilla matkoilla. Kuitenkin hän oli tottunut siihen, mutta varmasti stressaavaa silti.
Kiinanharjakoirat ovat läheisriippuvaisia ja herkkiä, jopa jotkin yliherkkiä. Kiss leimautui minuun pienen alkukaihon jälkeen: hän tietenkin ikävöi entistä emäntää Katariinaa, kuten Katariinakin häntä.
Nyt olemme olleet erottamattomat siis viitisen vuotta. Kiss oli tukeni ja turvani myös talvella, kun vietimme ikimuistoiset kaksi kuukauta Italian Piemontessa keskellä viinitiloja, Alppien katveessa, nauttien välillä kesäisestä auringossa ja välillä hernerokkasumusta.
Kiss seuraa toimiani koko ajan. Hän tietää tarkkaan päivän rutiinit, milloin alkaa olla nukkumaanmenoaika tai milloin olisi aika käväistä jo lenkillä. Kun olen illalla laittanut ruokapöydän ja tiskit, hän kuulee äänistä, että nyt on aika kömpiä olohuoneesta: kohta yläkertaan. Kun teen lähtöä ulos, Kissin katse on kiinteästi silmissäni. Pääsenköhän mukaan vai onko taas ”kauppareissu” eli joku meno, johon koiria ei hyväksytä seuraksi. Kiss seuraa ilmeitäni ja myös mielialaani. Jos minua itkettää tai masentaa, Kiss ei syö eikä myöskään leiki, vaikka pehmolelujen retuuttaminen on hänen elämässään sitä huipuinta hauskaa. Silloin on siis aivan turhaa teeskennellä ja leperrellä, että kaikki hyvin, sillä se ei vakuuta. Jos lyön vasaralla sormeen tai kolautan pääni kaapinoveen ja päästelen manauksia, hän huolestuu ja tarkkailee hetken, pitääkö tästä nyt masentua: ai ei, se olikin tuota ihmisten pöhköä ja turhaa mekkalointia.
Kun Kissillä on kipuja, joita joskus on esimerkiksi ruuansulatuksen häiriinnyttyä, hän tulee lähelle, syliin, ihan kiinni minuun: äiti auta! Ja rauhoittuu, kun kerron, että menee ohi. Mutta on käynyt niinkin, että kipu on tasaisen jäytävää särkyä, kuten kerran, kun hammas oli mädäntynyt juurta myöten. Kiss ei valittanut eikä vinkunut, oli vain vähän vaisu. Eläinlääkäri sitten totesi tutkittuaan, mistä on kyse ja sanoi, että kivut ovat olleet kyllä todella kovat.
Kiss pelkää ilotulituksia ja rummutuksia. Turku saa häneltä ja minulta kymmenen miinuspistettä, koska järjestää uudenvuoden paukutukset ja myös, koska partiolaiset marssivat rumpuinensa kuin sodassa konsanaan kerran keväässä. Toissa yönä alkoi palohälytin vingahdella, koska patteri oli hiipumassa. Kiss ei uskaltanut nukkua senkään jälkeen, kun olin poistanut hälyttimen. Valvoin kauan ja katselin vieressä jäykkänä lepäävää koiraa: isot korvat pystyssä se jaksoi vielä puoli tuntia kuulostella, vieläkö se näkymätön paholainen on täällä jossain.
Kiss on saanut kaksi pentuetta. Hän on ollut uskomattoman omistautunut emo. Tiedän sen, koska hän vietti pentuajan entisen emännän luona, jossa samaan aikaan espanjanvesikoira sain myös pentuja. Siinä missä vesikoira huiteli omilla teillään, Kiss ei poistunut edes pissalle, ellei sitä väkisin viety ulos:
Kun tuli aika vierottaa pennut, Kiss olikin niihin jo niin väsynyt, että meni karkuun, kun yrittivät vielä imemään, ja lähti riemulla mukaani kotiin. Mutta kotona tuli itku ja ikävä. En koskaan unohda sitä syyttävää katsetta: sinä veit minut lapsiltani. Niin kova tuska hänellä oli, että teki jotain, mitä ei koskaan: pissasi sänkyyni. Eläinhän ei koskaan ”kosta”, kuten joskus väitetään, leikkisästikin. Se oli epätoivoinen teko, hätähuuto, protesti, kun ei mikään muu enää auttanut. Suru meni sitten kuitenkin pian ohi, kun leikittiin, lenkkeiltiin ja opeteltiin vähän kaikenlaisia hölmöjä temppuja.
Kiss ymmärtää mielenliikkeitä ilman sanoja, mutta tietenkin myös ihmispuhetta. Kun siis olen lähdössä ja Kiss tulee innoissaan venyttelemään ulosmenoa varten, sanon vain, että nyt Kiss odottaa, tulen kohta takaisin. Ja hän ei enää pyri mukaan. No, usein vielä kurkistaa varmuudeksi ja katsoo silmiin: olitko ihan tosissaan sitä mieltä, etten pääse. Ja kun nyt joudun pienemmän ja vanhan Riitun kanssa tekemään erikseen lyhyen lenkin, koska Riitu ei jaksa pitkiä kävelyjä, ymmärtää Kiss ilman sanoja, että ahaa, tuo vanha käpy lähtee nyt ja mä pääsen sitten Oikealle lenkille. Ja hän menee porrastasanteelle istumaan ja katsomaan, kun Riitu köpöttelee kanssani ylös Yliopistonmäkeä ja palaa kymmenen minuutin kuluttua. Puhumattakaan nyt siitä, jos sanon, että tänään pitää kyllä mennä suihkuun, kun on niin kurainen tuo turkki. Silloin Kiss ei kuule mitään vaan menee pöydän alle, koska ”minua nyt juuri niin väsyttää ja minä haluan levätä täällä”.
En tule toimeen ilman Kissiä. Kun tulen kotiin ja joku on aina yhtä riemastunut. Kun herätään ja tullaan alakertaan, joku on riemastunut siitäkin, että herättiin ja hakee ensimmäiseksi lelun. Hän hakee sen myös aina, kun on hyvä mieli. Kun on saanut hyvää ruokaa. Kun on tultu kivalta lenkiltä. Tai jos emäntä sattuu vaikka hyvän musiikin tahdissa rokkaamaan itsekseen (aika usein), niin silloin on Kissilläkin rock-meininki ja haetaan karvalelu tai mikä tahansa, mitä voi heittää ja ottaa kiinni. Viime viikolla se mitätahansa oli vihreästä parsasta poistetut kovat varrenosat. Niitäkin voi viskoa ja ne suussa voi mennä karkuun.