No se väsyttää, kun käy Kupittaan koirapuistossa ensin, sitten noin kolme muuta koiralenkkiä, kuntosali josta suoraan ruuhkaiseen ruokakauppaan kantamaan viikonlopun ruokakassit kotiin. Siivottukin on.
Kaikesta hieroja-Villen murjonnasta huolimatta käsien puutuminen vain yltyy ja välillä pitää pieniä perkeleitä päästellä suustaan, kun pää sattuu olemaan väärässä asennossa. Varhan hyvinvointialue kuitenkin lupaa hermoratatutkimusta pian, joten eiköhän tämä kohta selviä. Huvittavaa tässä on, että parhaiten käden kanssa elämä sujuu kuntosalilla – ei koske eikä pakota. Mutta annas kun menet illalla pitkällesi sänkyyn tai kurottelet ylähyllyiltä tavaroita. Ehkä muutankin Fitness24-salille – siellähän on jäsenille avoimet ovet ympäri vuorokauden. Saakohan sinne viedä koiria?
Mummolle kävi ohrasesti juuri viime viikolla tuolla salilla. Siellähän ei ole omia vaatekaappeja, joihin olin tottunut Lopen Voima&KuntoTeamin tiloissa, vaan kaapissa pitää olla oma pieni avainlukko ja jokaista kertaa varten otetaan se kaappi, mikä nyt löytyy. Kun sitten palasin pukuhuoneeseen treenin jälkeen, oli lukon avain hukassa. Etsin kaikki paikat, tietenkin ensin treenikassin taskun, jonne sen AINA laitan. Ei löydy! Pyllistelin salilla kaikkien käyttämieni laitteiden alle enkä voinut käsittää tapahtunutta. Oli tosi mahtava tunne miettiä, miten tästä kotiin: hipsisinkö jumppatrikoissa pitkin Yliopistonkatua olalla treenipussi ja kädessä puhelin? Ja lompakko, vaatteet, kotiavaimet kaapissa, joten miten kotiin ja mitä sitten? Sain kutsuttua henkilökunnan edustajaa napin painalluksella. Henkilökunta osoittautui rantaleijonan näköiseksi hyvin nuoreksi mieheksi, jonka kanssa sitten kävimme läpi päivän treenipolkuni. Juoksumaton vesipullolokerosta hän muina miehinä nosti avaimet noin puolen minuutin etsinnän jälkeen.
No niin, sanoin, että aivan, nehän on siis pudonneet tuonne. Komistus katsoi minua siihen tyyliin, että varmasti ajatteli katoamisen johtuvan treenaajan huonosta muistista. En nyt alkanut selittää, että avain oli todennäköisesti tarttunut salihanskojen sisään ja hanskat laitan yleensä juuri tuohon lokeroon. No, salilla on kuulemma välineet rikkoa jäsenien munalukot, mikäli avaimet sattuvat häviämään mystisesti pukuhuoneen ja salin välillä. Yhä edelleen avaimet ovat heikko kohtani. Muistelin toissakesän avaintenhukkumisepisodia kotiovellani. Silloin oli onneksi vaatteet päällä, rahat laukussa ja hellepäivä. Yritän terästäytyä jatkossa.
Ehkä pitää jotain sanoa kehysriihestä, vaikka kaikki lienee jo sanottu. Pakoonhan tätä kamaluutta ei pääse, ellei sitten oikeasti muuta kuuhun tai Etelämantereelle. Lainaan siis Pentti Saarikoskea, jonka puheesta osa oli ilmestynyt Facebookiin. Siihen ei ole lisättävää:
”En anna heille anteeksi, sillä he tietävät hyvin, mitä tekevät.
He haluaisivat minun kirjoittavan tuulesta, linnusta ja puusta kauniita lauluja, joita he sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.
Me kannamme heitä harteillamme, eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme, ja he putoavat, eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme, ja he vaikenevat, lintu laulaa taas, puu viheriöi.”
Pentti Saarikoski, Ääneen (1966) [Puheesta SKDL:n suuressa vaalijuhlassa Helsingin Messuhallissa ennen maalisvaaleja 1966.