Kuukausi: maaliskuu 2024

Olipa ensimmäinen todella lämmin päivä, täällä Turkkusessa oma mittari näytti +11. Tuli käveltyä noin yhdeksän kilometriä ja mikäs kevätkaupungissa on kävellessä. Torin laidalla uusin asukaspysäköinnin maksun seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Mikä siinä lienee, että aina tuon proseduurin kanssa on jotain ongelmia. Nyt ei tietojani kuulemma löytynyt ja virkailija palautti henkkarini ikään kuin asia olisi sillä selvä. Kiinnostava asenne. Asia eteni, kun sanoin, että kyllä löytyy, kun ne ovat jo yli vuoden olleet järjestelmässä. Ja löytyihän ne.

Kissin kanssa käytiin Nummen koirapuistossa, jossa portin alla oli juuri iso lätäkkö. Kiss ei lätäköistä välitä vaan porhalsi, tällä kertaa tyhjään, puistoon nuuskimaan ihania uusia aromeja. Kun palattiin sitten Katariinan hautausmaata kiertävää polkua, oli siinä niin isot liejuiset sohjot, että minäpä päätin kiivetä hautausmaan muurin yli kuivemmille maille. Hautausmaan laitimmaista käytävää usein hipsimme koiran kanssa ja saamme paheksuvia katseita joiltain mummoilta. En sitä oikein ymmärrä, jos siististi vain vie koiran pysähtymättä ohi hautojen ulos portista. Mutta tietenkin, kun kaupungilla liikkuu ja huomaa, että todellakaan joillain ei taida olla edes aikomusta korjata kakkapussiin lemmikin tekosia, niin onhan hautausmaalla liikkuva koirikko epäilyttävä. Mitähän mummot olisivat sanoneet, kun näkivät minun nostavan koiran runsaan metrin korkuisen kivimuurin harjalle ja sitten kiipeävän itse yli, ihan vaivihkaa…

Kiss katseli kaiholla polulle, johon ilmeisesti jäi monta kiinnostavaa viestiä nyt lukematta. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksei vain voitu porskuttaa liejulätäköiden kautta, etenkään kun hän arastelee korkeita paikkoja (korkeita, ehkä 1,30 metriä?). Mutta selvittiin ja otliin taas molemmat väsyneitä ja onnellisia, kun päästiin kotiin.

”Aamulla iloinen, illalla itkettää”, laulaa Stig. Näin kävi. Niska-hartiaseutua on Ville-hieroja työstänyt jo neljä kertaa, että saisi tuon käden puutumisen loppumaan. Maanantaina viimeksi. Tuntuu, että yhä pahenee. Nyt puutuminen (joka johtuu jumeista lihaksissa ja selän leikkausarpien kiinnikkeista) ei enää ole lievää pistelyä, vaan kokonaisvaltaista tuskaa, joka tulee määrätyissä asennoissa. Kipua voisi verrata pitkään jatkuvaan sähköiskuun ja siihen riittää väärä pään tai käden/käsien asento. Piti ihan itkeä illalla. (No sehän tunnetusi auttaa.) No, täällä ollaan, kolmistaan kahden koiran kanssa, jotka tietenkin huolestuvat kun ulvahtelen välillä. Tai no ei Riitu niinkään, hänhän ei kuule paljon ja näkökin hämärtää. Mutta reissukaverini Kiss välillä ihmettelee, missä mennään. Mutta pieniä meikäläisen murheet. Taas ajattelen, etten ole talvisodan juoksuhaudassa. Tai että monella muulla on kivut ja sairauden jotain luokkaa potenssiin sata verrattuna näihin jumeihin, jotka ovat pitkälti itse aiheutettuja. Olenhan istunut ja neulonut, ajanut autoa satoja kilometrejä Italian reissulla, jännittäen tietenkin niska jäykkänä. Enkä ole tajunnut ajoissa liikutella juuri niitä lihaksia, joita olisi pitänyt.

Mutta ihanaa. Ostin helmililjoja pääsiäiseksi. Laitoin puhtaan liinan, ja Hessu-nimisen pupun esille, syreenin oksan maljakkoon (se jo vihertää). Hiljainen ja toiveikas viikko tämä. Siis nythän on oikeasti hiljainen viikko.

Noin sitä varoiteltiin pientä tyttöä joskus, koska pyhänä ei saanut tehdä mitään kunnon töitä. Kuulemma Luoja siitä suuttuu ja pahastuu. En ikinä ymmärtänyt mitä järkeä Jumalalla on suuttua, jos ompelee tai askartelee, tai neuloo tai leikkaa nurmikkoa. Hui-hai, vanhojen ukkojen keksintöä! Kaikkea turhaa painolastia lapsille aikanaan sysättiin hartioille.

Pyhitin eilen lepopäivän kaikella mahdollisella. Tein itselleni kanttarellikeiton, juoksutin koirat muutamaan kertaan. Sain vihdoin Iisakin kirkon rakennettua, eli Italiassa jo aloitettu villapaita valmistui. Päättelin langat ja laitoin kosteana kuivumaan vaakatasolle. Kamala työ! Ei muuten, mutta ohjekirjan ohjeet olivat ihan pielessä, jopa hihasta tuli niin leveä, että piti purkaa ja ottaa omat silmukkamäärät käyttöön. Mihin reklamoisin? (Mitä se toisaalta enää hyödyttäisi?)

Tehty mikä tehty ja tekeminen oli kivaa suurimman osan aikaa. Huomenna kuskaan paidan Helsinkiin ystävälle, joka sen tilasi. Ja nyt pääsen taas tekemään itselleni jotain neuletta.

Suorittaminen jatkui vielä illalla, kun puoli yhdeksältä päätin, että nyt pitää noiden kukkien mullat vaihtaa. Mikä sotkuinen ja rasittava homma, jonka jälkeen piti imuroida koko huusholli ja putsata koirien tassuista myös multapaakut pois. Mutta taas yksi velvollisuus täytetty ja kevät saa tulla. Kasvakoot pelargonioiden pistokkaat yhtä kauniiksi kuin viime kesänäkin! Samoin kuin sitruunat (kohta 5 senttiä pitkät), että voi tehdä sitruunapossea ja omaa Limoncello-likööriä. Siihen voi kyllä mennä noin 15 vuotta, mutta mihinkäs tässä kiire…

Nyt pitäisi oikeastaan saada itselleen talo. Jossa olisi omenapuutarha ja veranta, sisällä isot ikkunat ja ikkunalaudat, joille sijoittaa pelakuut. Miten tässä nyt näin kävi?

..ainakin minulle! Muistan kuinka työpaikalla IT-tukeni Sebu toitotti, että läppäriä ei saa pitää rennosti eikä epätasaisella alustalla, ettei se vain taivu. Miksi sitten kasasin tietokoneen, paksun kirjan, koiran kainaloon, vesipullon ja ties mitä muuta mukaani, kun keskiviikkoiltana kiipesin yläkertaan? Miksi olin jättänyt läppärin kannen väliin kuulokkeiden korvanapit? Miksi juuri se painava kirja (muuten erinomainen Mark Sullivanin ”Palavan taivaan alla”) litisti kuulokkeet tietokoneen kannen välissä ja sain näyttöpaneelin vääntymään? No siksi, että etäisesti kyllä muistin varoitukset, mutta ajattelin että nopeasti vain kaikki kerralla, ettei tarvitse ravata rappusia moneen kertaan. Miten tyhmästi ihminen voikaan toimia.

Näyttö oli pilalla. Ensin näkyi epämääräisiä viivoja, sitten ei mitään. Oma vika. Kerrankin kuitenkin ymmärsin olla vaipumatta epätoivoon, kun tajusin, missä vika oli. Ja ovathan kaikki tiedostoni joka tapauksessa turvassa pilvipalvelussa. Vähän silti jännitti, kun vein koneen aamulla kahden korttelin päässä olevaan digikorjaamoon. Halleluja ja herralle (koneen korjaaja) ja rouvalle (minä) kiitos! Puolen tunnin päästä vika oli selvitetty ja se oli juuri kuten ajattelinkin: näytön hajoaminen. Toinen puoli tuntia ja sain kuntosalille viestin, että näyttö vaihdettu. Oli nopeaa ja ystävällistä. Ei mitään moitteen sijaa. Paitsi itselleni, sillä aivan itse aiheutettu 190 euron lisäkustannus ja aivan turha.

Nyt istun kynttilänvalossa ja syön katkarapusalaattia. Kohta mennään koirien kanssa loskaan ja kuraan vielä yhdelle iltalenkille. Olen siivonnut, sillä siivousfriikki ei voi rauhoittua viikonloppuun, ellei lattiat ole pyyhitty ja kylppäri nuoltu. Kohta ne ovat kurassa taas.

Kynttilänvalossa pelkästään, koska takkapuita on aika vähän ja nekin muhkeita ja sopivampia pakkaspäivien lämmitykseen. Ja tottahan oli aikomus ostaa pieni paketti klapeja tänään. Siksi ajelin Kaarinan Puuiloon ostamaan klapipussia. Palattuani kotiin huomasin ostaneeni kaikkea: koirille herkkuja, keittiövälineitä, kukkamultaa ja kevytsoraa, kaupan pihalta rahkapiirakkaa. Ne hellapuut vaan unohtui.

Mutta Italian sitruunat alkoivat itää ja kasvaa. Kohta kieriskellään sitruunasadossa:

Sunnuntaiaamu ja kattoikkunasta kurkisti kirkontornin lisäksi lumikinos, josta osa rapisi sisälle asti. Ilmankos yöllä kello neljä heräsin siihen, että ulkona puhuri puhisee ja lunta pyryttää. Enkä sitten saanut unta ennen kuin tein mikrossa kaurapuuroa lautasellisen – se on paras keino saada unenpäästä kiinni, jos sattumalta yöllä herää eikä uni tahdo palautua.

Kiss riemuitsi takatalvesta. Pienempää koiraa sen sijaan kanniskelin kapeilla käytävillä, joita aamukävelijät olivat tehneet tänne Kerttuliin, ettei hukkuisi hankeen. Kaupungin lumityöläiset saapuivat vasta iltapäivällä. Vaikka ensin tuntui ankealta: takaisin talveenko taas? Mutta sitten Kissin riemu tarttui minuun, ihan kuin minunkin mielialat tarttuvat siihen: jos olen allapäin, koira ei syö eikä leiki. Ja jos kaikki hyvin, niin sitten vauhti päällä. Tänään oli kyllä vauhtia ja kaikki hyvin. Ihana valkeus, raikas ilma ja vielä iltapäivällä myöhemmin alkoi aurinkokin paistaa. Lumihangessa möyriminen taisi koirankin väsyttää, kun sammahti heti lenkin jälkeen. Tai oliko kuitenkin syynä henkinen väsymys: jouduin hänet viemään kylppäriin, jossa lumipaakut sulatettiin lämpimällä suihkulla ja sehän oli kauhistuksen paikka. Kaikella hauskalla on hintansa.

Eilenkin tuli lunta tupaan. Pitkästä aikaa hyppäsin autoon ja lähdin isoon kauppaan ostamaan viikon ruokatarvikkeita. Auto piti kummaa ääntä, kolinaa takavasemmalta. Mitä hittoa! Juuri katsastettu (ja ostettu) ja taas jotain. Musta pilvi nousi päästä, kun mietin kuumeisesti, missä vika ajellessani Citymarkettiin.

Jo valmiiksi stressaantuneena menin sitten lähettämään tärkeää pakettia postipalvelun tiskille. Kun aloin kaivaa puhelinta vetoketjutaskusta, en saanutkaan vetoketjua auki. Ainahan ne vetoketjut ovat vähän vaikeita, mutta tämä oli jotain ihan muuta. Ei auennut millään, ei voimalla eikä viekkaudella. Ja taskussa oli kännykkä, kännykän taskussa pankkikortit ja lähetyksen vastaanottajan numerokin tietenkin. Alkoi pukata itkua: tämäkin vielä auton lisäksi, mie romahan! Ystävällinen leidi palvelutiskillä näki ilmeisesti, että kohta tämä asiakas hajoaa tyystin ja otti takin käsittelyyn. Mutta ei hänkään saanut vetoketjua auki. Olihan kyseessä, ei mikään halpistakki, vaan Rukan vedenpitävä ulkoilupusakka, jonka olin raaskinut ostaa ennen Italiaan menoa. Joten vahvaa tekoa se oli. Ei siinä auttanut muu kuin lainata sakset ja leikata tasku sisäpuolelta auki – kyllä siinä musta pilvi pään päällä sakeni entisestään. Onneksi asiakaspalvelija oli niin ystävällinen ja iloinen, että lopuksi meitä molempia nauratti, minua ehkä vähän vähemmän.

Universumi taas antoi opetuksen. Kaikki aina selviää jotenkin eikä saa ajatella, että miksi aina minulle näin, miksei minulle koskaan mitään. Paketti lähti postiin. Vuorokauden kuluttua ystäväni täällä Turussa ja vanha Toyota-asiantunteva naapuri apuna selvisi, mistä vaaraton kolina johtui. Kaikki hyvin siis taas.

Se tärkeä paketti muuten oli suvun kastemekko, jonka minun äitini teki, kun esikoiseni Saara syntyi. Äiti ompeli mekon ja somisti sen itse nypläämillään pitseillä. Melkoinen sukukalleus ja arvokas perintö siis. Mekon helmaan on nyt kirjailtu kaikkien siinä kastettujen tai nimiäisissä nimettyjen etunimet ja nimenantopäivämäärät. Tällä kertaa minulle lankesi mummon, siis minun, toisen lapsenlapseni nimen kirjailu. Enpä ollut kirjontaneulaa pitänyt käsissäni sitten kansakoulun jälkeen ja kyllä hermostutti, että pilaan koko mekon. Tulihan jäljestä vähän tökerö, Anton Heikki Juhanin nimen siitä kuitenkin pystyy lukemaan ja onhan mekossa monen ihmisen kädenjälkiä, kaikki erilaisia, joten näillä mennään. Eli sisareni tyttären tytär saa kohta mekon päälleen ensimmäisessä omassa juhlassaan huhtikuussa.

Elämä! Näitä hyviä asioita miettiessä ja ikkunasta häikäisevää maaliskuun aurinkoa katsellessa on kuitenkin läsnä toinenkin puoli elämästä. Juuri sain tiedon yhden läheisen sairastumisesta syöpään. Ja uutiset kertovat, miten Gazassa vauvat kuolevat paitsi pommeihin, myös nälkään sodan ja saarron takia. Ja miten Israel on päättänyt jatkaa hyökkäystään ja aikoo seuraavaksi pommittaa Ramallahia, johon satojatuhansia ihmisiä on ahtautunut pakoon. Ja bunkkeriukosta tulee ”vaalien” voittaja Venäjällä.

On kävelty Kissin kanssa pitkät matkat. Sunnuntaina käytiin pitkästä aikaa koirapuistossa sosiaalistumassa toisten koirien kanssa. Paikalla oli pieni teini-ikäinen – näille nuorille Kiss ärhentelee melko lempeästi tai ei juuri kiinnitä huomiota. Tämänkin kanssa nuuskittiin vierekkäin hyviä hajuja, mutta leikkimään ei alennuttu. Sitten oli valtavankokoinen kultainen noutaja, joka jostain syystä keskusteli kaikkien, ihmisten ja koirien, kanssa haukkuen koko ajan. Kiss kartteli sitä, tuli selän taakse piiloon. Hän ei ehkä ymmärtänyt, miksi pitää kailottaa, kun voi vain nuuskaista.

Kissillä on yhä remmiräyhä, mikä on tosi noloa. Se räksyttää kaikille vastaan tuleville koirille. Jos omistaja haluaa tutustuttaa sen omaan koiraansa, ei käy mitenkään eli mitään rähinää ei tule. Mutta eihän kovin moni halua tutustua öyhöttäjään. Sen sijaan koirapuistossa vapaana kaikki sujuu ihan mallikkaasti. Koiraharrastushan tässä ison osan ajasta viekin, kun käyn kuusi ulkoilutusta päivässä nykyisin. Vanha Riitu kun ei, kuten jo kerroin, kävele yhtään enempää kuin pakolliset. Paitsi, jos on aurinkoista ja lämmintä tai hän on muuten hyvällä tuulella. Joten välttyäkseni joka kerta kanniskelemasta pienempää olen todennut helpommaksi käydä minilenkit korttelin ympäri Riitun kanssa ja väsyttävät monen kilometrin juoksut sitten remmiräyhääjän kanssa. Liikuntaa riittää.

Ruokakokeilut jatkuvat. Kiva tehdä itselleenkin ruokaa, ehkä olisi kivempi saada analyysiä kokeiluista vähän isommaltakin joukolta. Nyt tupsahti ainoastaan kuopus Paavo yllättäen pikavisiitille ja analysoi juuri paistetut sämpylät syömällä neljä ja kelpuuttamalla sitten loput mukaansa.

Hesarin kuukausiliitteessä oli kiintoisa ohje paahdetuista kasviksista tehdystä sosekeitosta, näyttelijä Sari Puumalaisen bravuurista. Pitihän sitä kokeilla. Menee varmasti jatkoon, helppo tehdä vaikka ainesosia olikin paljon.

Keitto oli melko tuhtia, siis paksua, koska en käyttänyt paljonkaan vettä. Siinä oli sopivasti tulisuutta inkiväärin ja chilin ansiosta. Ja se on käytännöllistä ruokaa, sillä tuunasin seuraavana päivänä keitosta kastikkeen riisin seuraksi:

.

Karvaisten tyttöjen kanssa on vietetty ihan komistaan naistenpäivää. Kävelykilometrejä kahdeksan, siivottu, käyty kaupassa ja hierojalla. Ei kakkua eikä skumppaa. Mutta voi tätä onnittelukukkien tulvaa! Eli ostin nuo kuvan alennustulppaanit itselleni Lidlistä 🙂

Halisten ukot lähtivät eilen liikkeelle. Mitä se tarkoittaa? Halisten ukot ovat Aurajoen jäät, jotka eilen lähtivät palasina liikkeelle (Halisten padolla joen yläjuoksulla aikoinaan murskautuneet jäät saivat tämän nimityksen). Tänään joki virtasi jo ihan vapaana, siellä täällä pieniä jäälauttoja. Kevättä siis todistetusti lähestytään. Vaikka en maaliskuusta, sen keskeneräisyydestä niin tykkääkään, on se taas jotenkin taianomaista tuo valon lisääntyminen.

Lidlin tiskillä oli jonoa. Siinä vähän jumitti ehkä vähän minua vanhempi rouva ja jäin sitä oikein seuraamaan, kun kuulosti niin mukavalta. Ensin oli lompakko hukassa, se löytyi kassahihnalta. Sitten ei onnistunut kaupan aplikaation käyttö puhelimesta. Hymyilytti, minua ja kassapoikaa, kun rouva sanoi ihanalla länsimurteella: ”Mun mieskin sanos, et munt ei pitäs yksistän kauppaan päästää!”

Juhlan kunniaksi tein uunimunakasta muistuttavan sörsselin eli paistoksen, jonka ohjeen melkein muistin, mutta sävelsin paljon. Se löytyi Instagramista joskus, muttei osunut enää tänään silmiin. Mutta se oli erittäin hyvää vaikka itse sanonkin: uunipellille leivinpaperi (kannattaa öljytä) ja sen päälle baby-pinaatin lehtiä reilusti, sitten pestokastiketta, kananmunia rikottuna, kirsikkatomaatin puolikkaita päälle, sekoitetaan keskenään tasaisemmaksi seokseksi; päälle murennetaan fetaa, heitellään oliiveja (jotka unohdin), mustapippuria jauhetaan sekaan ja suolaa (jos oikein hiukoo) ja vielä raastetaan juustoa hyvä värin saamiseksi (minulla oli vaan pecorinoa josta veistelin juustohöylällä liuskoja). Uuniin sopivaan lämpöön sopivaksi ajaksi. Nam.

… tämä juuri. Mutta pakkohan se taas on mennä itsensä nolaamaan Helsinkiin toukokuussa. Ja kärsimään, väsyttämään itsensä, tuntemaan, että ei jaksa ja nyt tulee vähintäänkin sydänkohtaus. Masokistin taivas: Naisten kymppi!

Koirat katsovat minua syyttävästi. Tänään on ollut aurinkoinen ja lämmin päivä, enkä ole vienyt edes isoa mustaa pitkälle lenkille. Kävelin kuitenkin noin viisi kilometriä. Kävin katsastamassa kivaa asuntoa Portsassa (Port Arthur, kaupunginosa Turussa, jossa upeita vanhoja taloja). Pyrin pitkällä tähtäimellä sinne asumaan. Jos joskus pääsenkin, tulen kaipaamaan tuomiokirkon kellon ilmoittelua varttitunnin välein.

Kevät tulee. Kohta pääsen myös maauimalaan aamu-uinneille. Kaiken kaikkiaan tänään on ollut ihana päivä. Olen yrittänyt keksiä itselleni ansiotyötä, mutta kuka tarvitsee rakennustekniikkaan tai kenkäteollisuuteen erikoistunutta venäjän kielen taitajaa tässä ajassa? Oltiin aikoinaan juuri oikeassa paikassa työn suhteen, nyt ei taideta olla 🙂

Toisaalta, työvuosista Neukuissa voisi kirjoittaa kirjan tai jopa jatkoromaanin. Asiat, jotka silloin tuntuivat ihan normaaleilta, voisivat nykyaikana jopa kohahduttaa, ainakin naurattaa. Vaikka kyllä sellaisia kirjoja taitaa jo olla kirjastot pullollaan.

Jo nyt tekisi mieli kertoa monesta hullusta jutusta, ja myös niin monesta ihanasta venäläisestä työtoverista. Heidän mielipidettään nykypolitiikasta en tiedä enkä välitä tietääkään, mutta muistan niitä mukavia hetkiä, joita jaoin joskus aikoja sitten.

… on se eläkeläiselläkin viikonloput erilaisia, vaikkei ansiotyössä säännöllisesti käy. Eilen hikoiltiin kuntosalilla, yritän vihdoin päästä sellaiseen juoksuvauhtiin, että jaksaisin juosta Naisten Kympin toukokuussa. Tai oikeastaan, pakkohan se on juosta, kun jo maksoin ilmoittautumismaksun. Sen sijaan Lopen kymppijuoksun Kormu Runin peruin, koska ei siellä ollutkaan yli kuusikymppisten sarjaa. En ymmärrä selityksiä, että on liian vähän osanottajia (viime vuonna viisi). Mitä sitten? En nyt mitenkään ole innostunut kilpajuoksusta, mutta olisi kiva hölkötellä samanikäisten seurassa. Ja vähän vertailla myös aikoja. On kai melko eri asia verrata itseään 17 vuotta nuorempaan samassa porukassa juoksevaan. Pääasiallinen tavoite on kuitenkin yhä, että jaksaisi juosta koko matkan vaikka hissukseen – tietäisi, että ei ole ihan romu.

Rapakoissa rypien Kissin kanssa ollaan uskollisesti vedetty iltapäiväkävelyt. Nykyisin on tehtävä eri reissut ison koiran ja pienen koiran kanssa, koska jälkimmäinen ei jaksa/viitsi/halua ja iskee liinat kiinni heti kun vauhti tai matka on liikaa, sitten U-käännös ja se on siinä. Joten teen nykyisin yhteensä viisi koiraulkoilua päivässä. Että sikäli ei ole tekemisen puutetta ihmisellä.

Eilen yritin loppupäivästä pysytellä poissa keskustasta, koska opiskelijoiden Pikkulaskiainen alkoi puolenpäivän jälkeen. Kuvitelkaa, noin 16 000 opiskelijaa vaeltaa kohti keskustaa, jossa lasketaan mäkeä Kauppiaskadun mäki. Ja laskuvälineinä on mitä mielikuviteksellisimpia välineitä: pinkki hyökkäysvaunu tai pahvilaatikoista tehty punkkibussi… Loppupäivän opiskelijoilla on kaikenlaisia tapahtumia, konsertteja siellä täällä, jatkoja ja jatkojen jatkoja. Haalarikansaa tuli minua vastaan, kun palasin salilta. Tänään sitten kauppareissulla kohtasin minimaalisen vähän haalari-ihmisiä ja hekin olivat vähän uuvahtaneen näköisiä.

Tuli mieleen omat opiskeluajat. Meillä ei ollut haalareita, mutta samahko meininki todennäköisesti. Oli hupsuja illanviettoja, oli Tampereen Ylioppilastalo, oli Salhojankadun Pubi ynnämuuta. Ja aina aamulla kouluun, joskus samoilla silmillä. Kuntoa sekin vaati.

Tänään siis lepopäivä, eikä viikonlopuksikaan ole luvassa muuta urheilua kuin koiralenkkejä. Olen kuunnellut uuden presidentin päivää ja vähän katsellutkin. Hullua, miten liikutun näistä perinteisistä tapahtumista ja puheista, ihan kyynel tulee silmään. Näitä instituutioiden perinteitä on juhlavaa katsoa ja ovathan ne osa Suomen historiaa ja perinnettä. Onneksi kuitenkin meillä on tasavalta emmekä ikävöi prinssejä tai prinsessoita vaan voimme brändätä Suomea ihan demokraattisesti valittujen instituutioiden kautta.

Myös itkettivät Aleksei Navalnyin hautajaiset. Vielä enemmän itkettävää oli tieto, miten Israelin sotilaat tulittivat ruoka-apua hakevia palestiinalaissiviilejä kuoliaaksi. Yritän pitää vihan aisoissa, koska siitä ei ole hyötyä. Voi vain kuvitella, pystyykö kukaan tai monikaan näistä kaltoin kohdelluista Gazassa tai Venäjällä tuntemaan muuta kuin vihaa.

Perjantaisiivous tehty, isot ruokaostokset myös. Puhelinlangat laulaa radiossa ja kohta kiivetään karvatyttöjen kanssa yläkertaan katsomaan uutiset ja virittelemään villapaidan loppupätkää.