Pitää nyt kirjoittaa muistiin läheisimmästä ystävästäni Kissistä. Oikealta nimeltään kiinanharjakoira (Kissi, Kisbe, Tyttö, Tytsä) on Arte Figure Kiss Kiss ja sain hänet itselleni lähes viisi vuotta sitten. Erittäin läheiseksi hänet tekee se, ettei hän poistu minusta näköetäisyyden ulkopuolelle lähes koskaan – poikkeuksen tekee ohi pomppiva jänis tai peura maalaisolosuhteissa ja irti ollessaan.
Kiss kaipasi rauhaa ja paikalleen asettumista pitkän näyttelyuransa jälkeen. Hän on kiertänyt muutakin kuin tahkoa. Palkintoja on tullut pitkin Eurooppaa ja lentomaileja ehkä vähän samaan tapaan kuin minulla silloin kun vielä joutui/pääsi työn puolesta matkustamaan. En tahdo ajatella, miltä Kissistä tuntui olla koirahäkissä koneen ruumassa noilla matkoilla. Kuitenkin hän oli tottunut siihen, mutta varmasti stressaavaa silti.
Kissin turkki on ollut upea maahan asti ulottuva,
mutta siitä on luovuttu: liian työläs hoitaa.
Kiinanharjakoirat ovat läheisriippuvaisia ja herkkiä, jopa jotkin yliherkkiä. Kiss leimautui minuun pienen alkukaihon jälkeen: hän tietenkin ikävöi entistä emäntää Katariinaa, kuten Katariinakin häntä.
Nyt olemme olleet erottamattomat siis viitisen vuotta. Kiss oli tukeni ja turvani myös talvella, kun vietimme ikimuistoiset kaksi kuukauta Italian Piemontessa keskellä viinitiloja, Alppien katveessa, nauttien välillä kesäisestä auringossa ja välillä hernerokkasumusta.
Kiss seuraa toimiani koko ajan. Hän tietää tarkkaan päivän rutiinit, milloin alkaa olla nukkumaanmenoaika tai milloin olisi aika käväistä jo lenkillä. Kun olen illalla laittanut ruokapöydän ja tiskit, hän kuulee äänistä, että nyt on aika kömpiä olohuoneesta: kohta yläkertaan. Kun teen lähtöä ulos, Kissin katse on kiinteästi silmissäni. Pääsenköhän mukaan vai onko taas ”kauppareissu” eli joku meno, johon koiria ei hyväksytä seuraksi. Kiss seuraa ilmeitäni ja myös mielialaani. Jos minua itkettää tai masentaa, Kiss ei syö eikä myöskään leiki, vaikka pehmolelujen retuuttaminen on hänen elämässään sitä huipuinta hauskaa. Silloin on siis aivan turhaa teeskennellä ja leperrellä, että kaikki hyvin, sillä se ei vakuuta. Jos lyön vasaralla sormeen tai kolautan pääni kaapinoveen ja päästelen manauksia, hän huolestuu ja tarkkailee hetken, pitääkö tästä nyt masentua: ai ei, se olikin tuota ihmisten pöhköä ja turhaa mekkalointia.
Kun Kissillä on kipuja, joita joskus on esimerkiksi ruuansulatuksen häiriinnyttyä, hän tulee lähelle, syliin, ihan kiinni minuun: äiti auta! Ja rauhoittuu, kun kerron, että menee ohi. Mutta on käynyt niinkin, että kipu on tasaisen jäytävää särkyä, kuten kerran, kun hammas oli mädäntynyt juurta myöten. Kiss ei valittanut eikä vinkunut, oli vain vähän vaisu. Eläinlääkäri sitten totesi tutkittuaan, mistä on kyse ja sanoi, että kivut ovat olleet kyllä todella kovat.
Kiss pelkää ilotulituksia ja rummutuksia. Turku saa häneltä ja minulta kymmenen miinuspistettä, koska järjestää uudenvuoden paukutukset ja myös, koska partiolaiset marssivat rumpuinensa kuin sodassa konsanaan kerran keväässä. Toissa yönä alkoi palohälytin vingahdella, koska patteri oli hiipumassa. Kiss ei uskaltanut nukkua senkään jälkeen, kun olin poistanut hälyttimen. Valvoin kauan ja katselin vieressä jäykkänä lepäävää koiraa: isot korvat pystyssä se jaksoi vielä puoli tuntia kuulostella, vieläkö se näkymätön paholainen on täällä jossain.
Kiss on saanut kaksi pentuetta. Hän on ollut uskomattoman omistautunut emo. Tiedän sen, koska hän vietti pentuajan entisen emännän luona, jossa samaan aikaan espanjanvesikoira sain myös pentuja. Siinä missä vesikoira huiteli omilla teillään, Kiss ei poistunut edes pissalle, ellei sitä väkisin viety ulos:
Kun tuli aika vierottaa pennut, Kiss olikin niihin jo niin väsynyt, että meni karkuun, kun yrittivät vielä imemään, ja lähti riemulla mukaani kotiin. Mutta kotona tuli itku ja ikävä. En koskaan unohda sitä syyttävää katsetta: sinä veit minut lapsiltani. Niin kova tuska hänellä oli, että teki jotain, mitä ei koskaan: pissasi sänkyyni. Eläinhän ei koskaan ”kosta”, kuten joskus väitetään, leikkisästikin. Se oli epätoivoinen teko, hätähuuto, protesti, kun ei mikään muu enää auttanut. Suru meni sitten kuitenkin pian ohi, kun leikittiin, lenkkeiltiin ja opeteltiin vähän kaikenlaisia hölmöjä temppuja.
Kiss ymmärtää mielenliikkeitä ilman sanoja, mutta tietenkin myös ihmispuhetta. Kun siis olen lähdössä ja Kiss tulee innoissaan venyttelemään ulosmenoa varten, sanon vain, että nyt Kiss odottaa, tulen kohta takaisin. Ja hän ei enää pyri mukaan. No, usein vielä kurkistaa varmuudeksi ja katsoo silmiin: olitko ihan tosissaan sitä mieltä, etten pääse. Ja kun nyt joudun pienemmän ja vanhan Riitun kanssa tekemään erikseen lyhyen lenkin, koska Riitu ei jaksa pitkiä kävelyjä, ymmärtää Kiss ilman sanoja, että ahaa, tuo vanha käpy lähtee nyt ja mä pääsen sitten Oikealle lenkille. Ja hän menee porrastasanteelle istumaan ja katsomaan, kun Riitu köpöttelee kanssani ylös Yliopistonmäkeä ja palaa kymmenen minuutin kuluttua. Puhumattakaan nyt siitä, jos sanon, että tänään pitää kyllä mennä suihkuun, kun on niin kurainen tuo turkki. Silloin Kiss ei kuule mitään vaan menee pöydän alle, koska ”minua nyt juuri niin väsyttää ja minä haluan levätä täällä”.
En tule toimeen ilman Kissiä. Kun tulen kotiin ja joku on aina yhtä riemastunut. Kun herätään ja tullaan alakertaan, joku on riemastunut siitäkin, että herättiin ja hakee ensimmäiseksi lelun. Hän hakee sen myös aina, kun on hyvä mieli. Kun on saanut hyvää ruokaa. Kun on tultu kivalta lenkiltä. Tai jos emäntä sattuu vaikka hyvän musiikin tahdissa rokkaamaan itsekseen (aika usein), niin silloin on Kissilläkin rock-meininki ja haetaan karvalelu tai mikä tahansa, mitä voi heittää ja ottaa kiinni. Viime viikolla se mitätahansa oli vihreästä parsasta poistetut kovat varrenosat. Niitäkin voi viskoa ja ne suussa voi mennä karkuun.
Kiss on ystävä, joka ei ikinä petä.