Ulkona sataa kaatamalla. Työhuoneessa haisee märkä koira.
Olen ollut ihan kuin pimeässä tunnelissa toista viikkoa, kaksi viimeisintä päivää siitä suorastaan tynnyrissä. Nyt alkaa valoa pilkahtaa. Olen niin iloinen, että melkein unohdan olevani surullinen!
Ei, valitettavasti ei ole kyse mistään henkevästä toipumisesta masennuksen kourista tai siitä, että ”huomasin yhtäkkiä, miten arvokasta elämä on”. En myöskään saanut uskonnollista herätystä. Mutta fjallerii-fjalleraa, nettiyhteys toimii taas kotona! Pääsen ulkomaailmaan näppäimen painalluksella! Olen osa digiavaruutta, jee.
Surkeus alkoi siitä, kun mineraaliveteen koukuttuneena kanniskelin pulloa jo käsilaukussani. Korkki falskasi ja kommunikaattori ui siinä sulavasti. Eihän sitten näyttö pelannut ja vähältä piti, että vaikeni koko puhelin. Sinnittelin lähes viikon ennen kuin raaskin toimittaa koneen huoltoon (joka kuulemma kestää jopa kolme viikkoa – apuva!). Nyt kiukuttelen tulitikkuaskin kokoisen lainakoneen kanssa, jota en osaa käyttää. Mutta ei siinä kyllin: internet vaikeni juuri edellisenä iltana, kun piti seuraava päivä käyttää etätyöhön, sillä luottamustoimet Lopella oli ajoitettu aikaiseen iltapäivään. Ja rakas Sonera ei palvellut, ei vastannut edes. Eikä siinä muu auttanut kuin ajella aikaisin aamulla Haagaan ja taas takaisin Lopelle, ja yrittää hoitaa jossain töiden välissä nettiyhteyttä kuntoon. Eikä auttanut kuluttaja-asiakaspalvelu. Kunnon kansaa kohdellaan vain automaatilla ja itsekorjausvinkeillä netissä (jonne on tosi vaikea päästä, jos netti ei toimi). Homma alkoi pelittää vasta, kun soitin yritysasiakasnumeroon vedoten työnantajan tekemättä jääneisiin töihin. Nyt vihdoin olemme taas yhteydessä ulkomaailmaan.
Liitoa on toki ollut viikko. Peräkkäisinä iltoina valtuusto, Vasemmistonaisten eduskuntavaaliavaus Riksussa, perusturvan kokous. Niukkuuden jakaminen jatkuu, mutta olin yllättynyt ja tyytyväinen (jos nyt tällaista sanaa tilanteessa voi käyttää) niihin valintoihin, joita kunnanhallituksessa oli tehty perusturvan budjettikarsinnassa. Valtuustohan toki taas päättää, mutta esimerkiksi vanhusten päiväkeskuksen lakkautus tai kuntouttavan työtoiminnan ja perhetyöntekijän viran yliviivaaminen olisivat mielestäni juuri vastoin kestävän kehityksen periaatteita, joihin strategiassa sitoudumme.
Naiset nousevat nyt oikeutetusti hakemaan oikeutta. Näin kävi EU:n johtovirkojen kanssa. Näin käy myös kotimaan politiikan maisemissa. Vasemmistonaisten puhenainen Minna Sirnö alusti tiistaisessa eduskuntavaaliavauksessa mielenkiintoisin faktoin. Äänestäjistä enemmistö on naisia, mutta ehdokkaista kuitenkin miehiä. Äänioikeutetuista on enemmistö naisia, ehdokkaista vain 41 prosenttia. Miksi naiset eivät asetu ehdokkaiksi? Onko kyseessä pelko, että toistuu Anneli-Jäättenmäki -ilmiö eli kun tulee virheitä, tuomitaan raskaasti, vaikka samassa asemassa oleva mies (Matti-Vanhanen -ilmiö) ei juuri otsikoita aiheuta? Ja miksi naiset eivät äänestä naisia?
En ole äänestänyt miestä kuin kaksi kertaa elämäni aikana. Toinen kerta niistä kaduttaa yhä. Mutta eihän asia ole näin mustavalkoinen. Fakta kuitenkin on, että jos haluamme naisten eurosta myös kokonaisen euron, jos haluamme miehet jakamaan vanhempainvapaan lainsäädännöllä siten, ettei nainen tule yritykselle isommaksi riskiksi, ja jos haluamme kestävän kehityksen ratkaisuissa kokonaisvaltaista näkemystä, on varma, ettei se onnistu, jollei naisia ole enemmän päättämässä asioista. Ei meillä Suomessa mitään tasa-arvon lintukotoa eletä.
Huomenna on oltava pirteä. Alan mielipuuhaani: vedän olkkariin uudet tapetit. Sitten on kaikissa tämän talon huoneissa seinät oman käden jäljiltä. Kun en luota, että kukaan muu osaa autoa ajaa yhtä hyvin kuin minä, niin miksi antaisin sellaisen avaintehtävän kuin tapetoinnin kellekään muulle?