Kuusi ostettu ja kotiin raahattu (noin 80 senttiä säkäkorkeus, ja Säkylästä kotoisin), koristeltukin. Sienisalaatti tehty, Waldorfin salaatin kastike maustumassa. Imuroitu, puuroriisit likoamassa aamua varten.
Radiosta tulee ihanaa joulumusiikkia. Ja mikä parasta: juuri tänään pääsin joulua avaamaan Turun tuomiokirkon poikakuoron perinteiseen konserttiin. Unohdin hetkessä kaiken, se oli todellinen mindfullness-elämys: vain tässä hetkessä. Olin onnellinen. Vaikka itkinkin tuhdisti välillä häpeillen: se kaikki oli niin kaunista!
Kaunista on myös koko kaupungissa. Aamuinen vesisade vaihtui yllättäen keskipäivällä lumeen ja koko lähitienoo on kuin sadusta. Ikkunan takana lumiset puut ja lumen hiljentämät äänet saavat kuvittelemaan, että ollaan jossain ihan muualla kuin ison kaupungin keskustassa.
Saavuin siis eilen Turkuun auto täynnä jouluruokia ja -koristeita (juustot unohtuivat Lopen jääkaappiin – kääk!) ja koiria ja koirien tarvikkeita. Ihmeellistä, miten karvaiset tytöt ovat yhtäkkiä vain kotiutuneet. Kotitielle käännytään lenkillä automaattisesti, samoin kotiovi löytyy aina.
Ja uusi pehmeä peti patterin vieressä on paras paikka – siitä näkee emännän touhut ja on lämmin, niin, tässä vetoisessa lähes satavuotiaassa talossa:
Päivällä kävelin kiireiseen keskustaan, jotain pientä tuli ostettua. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Ei se minua haitannut. Tämäkin on iänikuinen ristiriitainen valitus: ”kauheesti ihmisii, en kestä, miten sinne voi mennä!” Näin sitä moni valittaa muistamatta, että on itsekin se ihminen, joka sinne tunkee. Mutta mikä kiire ja miksi? Kaikki tulee aina valmiiksi, jos ei täydellisesti, niin jotenkuten ja jotenkin (siksi en tänään pessyt lattioita vaan pyyhin tahrat talouspaperilla, heh, suosittelen kaikille!). Rauhoittavaa, kun oikeastaan ei mitään tarvitse. Joulua laitan nyt kuopukselle joka tulee aattona herättyään (eli hyvin ehtii keittää puurot ja käydä Brinkkalan torilla kuuntelemassa joulurauhan julistuksen ihan livenä tällä kertaa). On niin rauhallista ja kaunista, lumi on peittänyt puut ja läheisen yliopistoalueen puiston. Tuomiokirkon kelloon olen jo tottunut ja sen lyönneistä jo tunnistan, milloin on varttia yli tai vaille, milloin puoli tai tasan.
Näin yhtäkkiä perhe on hajaantunut eri puolille maailmaa. Hajaantunut, mutta ei hajonnut, se merkittävä ero! Puoliso lienee jo kohta täysinoppinut poromies siellä kotiseudullaan serkun porotilalla. Noista taidoista lienee kovasti hyötyä sitten joulun jälkeen Lopella? Onneksi myös Lopella on talosta (ja pihan fasaaneista!) huolta pitäviä kotimiehiä.
Nyt tuntuu hyvältä. Yhä edelleen pitää opetella olemaan tässä hetkessä, huolehtimatta huomista tai eilistä. On sellainen tunne, että pikkuhiljaa oma tie on löytymässä. Myös yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, että on ihmisiä, jotka vievät enemmän energiaani kuin tuovat sitä. Irti on päästävä myös heistä, koska hyödytön paha mieli estää elämästä tässä hetkessä ja olemasta kiitollinen.