… on se eläkeläiselläkin viikonloput erilaisia, vaikkei ansiotyössä säännöllisesti käy. Eilen hikoiltiin kuntosalilla, yritän vihdoin päästä sellaiseen juoksuvauhtiin, että jaksaisin juosta Naisten Kympin toukokuussa. Tai oikeastaan, pakkohan se on juosta, kun jo maksoin ilmoittautumismaksun. Sen sijaan Lopen kymppijuoksun Kormu Runin peruin, koska ei siellä ollutkaan yli kuusikymppisten sarjaa. En ymmärrä selityksiä, että on liian vähän osanottajia (viime vuonna viisi). Mitä sitten? En nyt mitenkään ole innostunut kilpajuoksusta, mutta olisi kiva hölkötellä samanikäisten seurassa. Ja vähän vertailla myös aikoja. On kai melko eri asia verrata itseään 17 vuotta nuorempaan samassa porukassa juoksevaan. Pääasiallinen tavoite on kuitenkin yhä, että jaksaisi juosta koko matkan vaikka hissukseen – tietäisi, että ei ole ihan romu.
Rapakoissa rypien Kissin kanssa ollaan uskollisesti vedetty iltapäiväkävelyt. Nykyisin on tehtävä eri reissut ison koiran ja pienen koiran kanssa, koska jälkimmäinen ei jaksa/viitsi/halua ja iskee liinat kiinni heti kun vauhti tai matka on liikaa, sitten U-käännös ja se on siinä. Joten teen nykyisin yhteensä viisi koiraulkoilua päivässä. Että sikäli ei ole tekemisen puutetta ihmisellä.
Eilen yritin loppupäivästä pysytellä poissa keskustasta, koska opiskelijoiden Pikkulaskiainen alkoi puolenpäivän jälkeen. Kuvitelkaa, noin 16 000 opiskelijaa vaeltaa kohti keskustaa, jossa lasketaan mäkeä Kauppiaskadun mäki. Ja laskuvälineinä on mitä mielikuviteksellisimpia välineitä: pinkki hyökkäysvaunu tai pahvilaatikoista tehty punkkibussi… Loppupäivän opiskelijoilla on kaikenlaisia tapahtumia, konsertteja siellä täällä, jatkoja ja jatkojen jatkoja. Haalarikansaa tuli minua vastaan, kun palasin salilta. Tänään sitten kauppareissulla kohtasin minimaalisen vähän haalari-ihmisiä ja hekin olivat vähän uuvahtaneen näköisiä.
Tuli mieleen omat opiskeluajat. Meillä ei ollut haalareita, mutta samahko meininki todennäköisesti. Oli hupsuja illanviettoja, oli Tampereen Ylioppilastalo, oli Salhojankadun Pubi ynnämuuta. Ja aina aamulla kouluun, joskus samoilla silmillä. Kuntoa sekin vaati.
Tänään siis lepopäivä, eikä viikonlopuksikaan ole luvassa muuta urheilua kuin koiralenkkejä. Olen kuunnellut uuden presidentin päivää ja vähän katsellutkin. Hullua, miten liikutun näistä perinteisistä tapahtumista ja puheista, ihan kyynel tulee silmään. Näitä instituutioiden perinteitä on juhlavaa katsoa ja ovathan ne osa Suomen historiaa ja perinnettä. Onneksi kuitenkin meillä on tasavalta emmekä ikävöi prinssejä tai prinsessoita vaan voimme brändätä Suomea ihan demokraattisesti valittujen instituutioiden kautta.
Myös itkettivät Aleksei Navalnyin hautajaiset. Vielä enemmän itkettävää oli tieto, miten Israelin sotilaat tulittivat ruoka-apua hakevia palestiinalaissiviilejä kuoliaaksi. Yritän pitää vihan aisoissa, koska siitä ei ole hyötyä. Voi vain kuvitella, pystyykö kukaan tai monikaan näistä kaltoin kohdelluista Gazassa tai Venäjällä tuntemaan muuta kuin vihaa.
Perjantaisiivous tehty, isot ruokaostokset myös. Puhelinlangat laulaa radiossa ja kohta kiivetään karvatyttöjen kanssa yläkertaan katsomaan uutiset ja virittelemään villapaidan loppupätkää.