Kuukausi: huhtikuu 2024

Kissin kanssa iltalenkillä äsken. Ihan pieni hempeä sade sai asfaltin ja muhevan maan tuoksumaan ihan jo kesältä! Muuten päivä on ollut oikein aurinkoinen ja näyttäisi, että vappusäästä tulee lupaavan kaunis.

On tehty koirapuistolenkki, laitettu veroilmoitukset kuntoon ennätysaikaisin: yleensä se tapahtuu viime tingassa. Aamulla kuuntelin Yleltä Tarja Närhin kokoamaa ohjelmaa Kaj Chydeniuksen tuotannosta, mukana myös säveltäjän haastatteluja. Kyllä sieltä tulivat ne kaikki kauneimmat ja sykähdyttävimmät, mutta myös sellaisia aarteita, jotka olivat minulle ihan uusia. Yksi kappale, jonka aikana piti radio hiljentää lähes äänettömäksi eli Marja-Leena Mikkolan runoon sävelletty Tyttö ja tanssiva karhu, on niin tunteisiin käyvä, että hädin tuskin pystyn kuuntelemaan. Ja aina sen kuullessani mieleen tulee Pietarin kadulla näkemäni järkyttävä näky: mies taluttaa isoa karhua ketjussa pitkin katuja, karhulla kuonokoppa ja ilmeisesti se tienaa rahaa omistajalleen nousemalla seisomaan ja poseeraamalla ohikulkijoille. Villieläin, jonka paikka on metsässä, omassa pesässä oman pentueen kanssa! Mikkolan runossa on muutenkin itkettävä sisältö ja kun se vielä yhdistyy kauniiseen säveleen, se on lähes täydellinen.

Vaikka onkin ollut kiva päivä ja Kissin kanssa nautittu vaan olemisesta, on harmitusta esiintynyt ihan kylliksi. Ärsytti toimittaja, joka radiossa tumpuloi siman teon kanssa. Ihan kuin sima olisi jotain ydinfysiikkaa! Miten avuttomia ihmiset nykyisin ovatkaan. Ihan radiossa pitää mennä nolaamaan itsensä mokoman reseptin takia. Ihan kuin ei esimerkiksi jokaisen fariinisokeripussin kyljessä olisi simaohjetta… Ja toinen toimittaja ihmetteli, mikä on Immelmannin käännös. Sekin ärsytti, vaikkei kai tuo minullekaan ihan kristallinkirkas asia ollut. Suurin piirtein tiesin kuitenkin, että sotakoneen jyrkästä kurvaamisesta kai kyse oli. Mutta toimittajat ovat usein ihan hakoteillä ja jopa paljastavat sen suorissa lähetyksissä. Ja vielä ihmiset, jotka eivät uskalla kokeilla uusia ruokia, eivät halua maistaa tai opetella pitämään uusista makuelämyksistä. Mutta enhän minäkään halua maistaa hapansilakkaa. Onko se sama asia? Tai tyyppi koirapuistossa: hän tuijotteli vain kännykkäänsä ja oma koiransa hyppi Kissin kimpussa, vaikka tyttö rähisi, että nyt riittää. Samoin pariskunta kävelyllä lastenrattaiden kanssa aurinkoisessa puistossa: molemmat tuijottivat matkapuhelinta keskittyneesti. Voisikohan ihminen vain nauttia hetkestä eikä olla koko ajan jossain muualla kuin tässä!

Tiedän, olen ihan kauhea ihminen! Sanon itselleni joka päivä: Muutu! Yritä ymmärtää, miksi joku on sellainen kuin on. Ja tiedän myös ihan hyvin, miksi kaikki niin tänään ärsytti ja siksi sallin itselleni sen. Noin kuuden tunnin unet eivät ihan riitä. Vasen käsi ei sallinut nukkua, sillä kamala jäinen polte pisti pyörimään ja etsimään hyvää asentoa. Kun Hesari kolahti kahden maissa postiluukusta, luovutin ja menin alakertaan. Kun lehti oli luettu kannesta kanteen, olikin kello jo kolme ja sitten uni tuli. Väsyneenä ei kannata tehdä isoja päätöksiä, ei mennä kuntosalille eikä aloittaa mitään isoa projektia. Joten laiskotteleva sunnuntai oli hyvää lääkettä harmituksiin.

Huomiseksi on sitten taas suunnitelmia. Salille ja sen jälkeen taas katsastamaan yhtä puutaloasuntoa. Vähän vappuherkkuja ostamaan ja nauttimaan säästä, josta äskeisen säätiedotuksen mukaan on todella tulossa lämmin ja jopa aurinkoinenkin osittain.

…taas suru-uutinen kulttuuririntamalta. Upea ohjaaja Kaisa Korhonen kuoli tänään, vain muutama päivä sen jälkeen, kun hänen entinen puolisonsa Kaj Chydenius.

Ihailin Kaisa Korhosta. Suuri hetkeni oli, kun sain haastatella häntä lehteemme muutama vuosi sitten. Istuimme toista tuntia Puu-Käpylässä, Käpygrillissä ja olin aika jännittynyt tätä ikonia kuunnellessani. Että minä pääsin hänen kanssaan keskustelemaan! Sponsoroimme silloin Korhosen konserttia Valkeakosken Työväen musiikkijuhlilla. Haastattelussa Korhonen kertoi jännittävänsä konserttia kovasti, mikä sai minut ihmettelemään. Miten taitava, kuuluisa, ikänsä esiintynyt ihminen jännittää. Mutta Kaisa sanoi, ettei ole laulanut pitkään aikaan isolle yleisölle ja voi tapahtua, ettei muista sanojakaan. Kun kuuntelin häntä sitten Valkeakoskella ei jännityksestä näkynyt häivääkään. Yksi pieni unohdus sattui Uralin pihlaja -laulussa, mutta sen taiteilija pystyi peittämään toistamalla jo lauletun säkeistön sanoja, joten tuskin moni edes huomasi. Kun aplodien jälkeen vein hänelle näyttämölle kukat, hän tokaisi: ei tämä vielä loppunut! Niin, tottahan yleisö vaati lisää.

Sanomattakin selvää, että Chydeniuksen ohella Kaisa Korhosen topakka ääni ja hahmo tekivät suuren vaikutuksen nuoruudessani. Haastattelussa sivusimme myös nimiä mainitsematta joitain miesohjaajien jo silloin kritisoituja metodeja kohdella näyttelijöitä. Korhonen totesi tyynesti, että mitään nöyryyttämistä tai pakottamista ei taitava ohjaaja tarvitse. Ei hänkään ole tarvinnut. Nyt kun luen Kaisan ohjaustyötä läheltä seuranneiden kommentteja, näen taas, että näinhän se oli: kertomuksissa toistuu, että Korhonen otti työssään toiset ikään kuin syleilyynsä ja tuli lähelle. Vappuna toivottavasti Yle muistaa näitä kahta taiteilijaa erityisesti, olivathan he työväenmusiikin tulkitsijoita ja myös sen kirjoittajia.

Vappu niin. Sehän tulee ennen kuin huomaakaan. Kaksikymmensenttiset lumikinoksetkin alkoivat jo sulaa ja taas on vihreää, alkuviikon myräkän jälkeen. Olen valmis vappuun: viisi litraa simaa on pulloissa ja ylioppilaslakin sisältä löytyneet hiirenpapanat poistettu ja lakki putsattu sisältä. Ulkoapäin ei tietenkään: ajan patinahan vain nostaa sen lätsän arvoa.

Sen railakkaampaa vappua ei ole tulossa kuin että pikku drinksulla on sovittu käytävän kaupungin keskustassa. Ennen kuutta – ettei jäädä riemukkaiden fuksien jalkoihin. Ja jos sää sallii, pitäähän itse vappupäivänä mennä katsomaan ja kuulemaan vappupuheita.

Nyt ollaan jonkin aikaa Kissin kanssa kaksistaan, kun vanha emäntä Riitu on hoidossa. Kiss ottaakin kaiken ilon irti huomion keskipisteenä olemisesta. Hän kietoo minut pikkukäpäliinsä – voiko rakkautta ihanammin ilmaista:

Tavallinen rauhallinen lauantai-ilta. Kun tulen koirien kanssa lenkiltä, radio, jonka jätin auki, sanoo: Kaj Chydenius on kuollut. Ensimmäinen ajatukseni yllättäen on: ei ole, en hyväksy tätä.
Joskus jonkun ulkopuolisen mielestä tunteet ovat vääriä. Minä istuin eteisen jyrkkien rappujen yläpäähän ja olin murheellinen. Oma kaikuluotaimeni Kiss-koira tuli viereen, nuoli kättä ja kasvoja, vaikkei ymmärtänyt mikä on hätänä. – No, sinne meni Kaitsu, totesin koiralle. Elämänmenoahan tämä vaan on.

Chydenius johdatti minut osallistuvaan runouteen. Matti Rossi, Aulikki Oksanen. Khalil Gibran. Brecht. Hän sävelsi monet rakkaimmat lauluni.

Myös sen tärkeän: En halua puolikasta. Sehän tuli venäläisrunoilija Jevgeni Jevtushenkolta. Chydeniuksen sävellyksen levytti sitten sydämeen käyvästi Kristiina Halkola. Chydenius osasi kerätä jo olemassaolevat tekstit, joista oli tuleva kuuluisia. Hän itse lehtiartikkelin mukaan ei pitänyt itseään kummoisena säveltäjänä, vaan arvosti enemmän laulujen tekstejä. Ne tekstit kyllä alkoivat elää juuri sävellyksen ansiosta entistä voimakkaammin.

Minusta tuntuu, että koko oma nuoruus kiertyi jotenkin runouden, osallistumisen, laulujen ympärille. Jo oppikouluikäisenä kirjaston runo-osasto tuli koluttua tarkkaan läpi. Ja sitten kun noita runoja alkoi kuulua lauluina, olihan se juhlaa. Juuri Chydeniuksen laulut toivat hienoja kokemuksia. Esimerkiksi hänen laulunsa silloisen rotusortopolitiikan eteläarfikkalaisesta todellisuudesta. Säveltäjä otti kantaa musiikkinsa avulla.

Noin kaksisataa sävellystä vuodessa, oli hänen oma arvionsa tuotannostaan. Onneksi hän ehti niin paljon. Kiitos Chydenius!

No se väsyttää, kun käy Kupittaan koirapuistossa ensin, sitten noin kolme muuta koiralenkkiä, kuntosali josta suoraan ruuhkaiseen ruokakauppaan kantamaan viikonlopun ruokakassit kotiin. Siivottukin on.

Kaikesta hieroja-Villen murjonnasta huolimatta käsien puutuminen vain yltyy ja välillä pitää pieniä perkeleitä päästellä suustaan, kun pää sattuu olemaan väärässä asennossa. Varhan hyvinvointialue kuitenkin lupaa hermoratatutkimusta pian, joten eiköhän tämä kohta selviä. Huvittavaa tässä on, että parhaiten käden kanssa elämä sujuu kuntosalilla – ei koske eikä pakota. Mutta annas kun menet illalla pitkällesi sänkyyn tai kurottelet ylähyllyiltä tavaroita. Ehkä muutankin Fitness24-salille – siellähän on jäsenille avoimet ovet ympäri vuorokauden. Saakohan sinne viedä koiria?

Mummolle kävi ohrasesti juuri viime viikolla tuolla salilla. Siellähän ei ole omia vaatekaappeja, joihin olin tottunut Lopen Voima&KuntoTeamin tiloissa, vaan kaapissa pitää olla oma pieni avainlukko ja jokaista kertaa varten otetaan se kaappi, mikä nyt löytyy. Kun sitten palasin pukuhuoneeseen treenin jälkeen, oli lukon avain hukassa. Etsin kaikki paikat, tietenkin ensin treenikassin taskun, jonne sen AINA laitan. Ei löydy! Pyllistelin salilla kaikkien käyttämieni laitteiden alle enkä voinut käsittää tapahtunutta. Oli tosi mahtava tunne miettiä, miten tästä kotiin: hipsisinkö jumppatrikoissa pitkin Yliopistonkatua olalla treenipussi ja kädessä puhelin? Ja lompakko, vaatteet, kotiavaimet kaapissa, joten miten kotiin ja mitä sitten? Sain kutsuttua henkilökunnan edustajaa napin painalluksella. Henkilökunta osoittautui rantaleijonan näköiseksi hyvin nuoreksi mieheksi, jonka kanssa sitten kävimme läpi päivän treenipolkuni. Juoksumaton vesipullolokerosta hän muina miehinä nosti avaimet noin puolen minuutin etsinnän jälkeen.

No niin, sanoin, että aivan, nehän on siis pudonneet tuonne. Komistus katsoi minua siihen tyyliin, että varmasti ajatteli katoamisen johtuvan treenaajan huonosta muistista. En nyt alkanut selittää, että avain oli todennäköisesti tarttunut salihanskojen sisään ja hanskat laitan yleensä juuri tuohon lokeroon. No, salilla on kuulemma välineet rikkoa jäsenien munalukot, mikäli avaimet sattuvat häviämään mystisesti pukuhuoneen ja salin välillä. Yhä edelleen avaimet ovat heikko kohtani. Muistelin toissakesän avaintenhukkumisepisodia kotiovellani. Silloin oli onneksi vaatteet päällä, rahat laukussa ja hellepäivä. Yritän terästäytyä jatkossa.

Ehkä pitää jotain sanoa kehysriihestä, vaikka kaikki lienee jo sanottu. Pakoonhan tätä kamaluutta ei pääse, ellei sitten oikeasti muuta kuuhun tai Etelämantereelle. Lainaan siis Pentti Saarikoskea, jonka puheesta osa oli ilmestynyt Facebookiin. Siihen ei ole lisättävää:

”En anna heille anteeksi, sillä he tietävät hyvin, mitä tekevät.
He haluaisivat minun kirjoittavan tuulesta, linnusta ja puusta kauniita lauluja, joita he sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.

Me kannamme heitä harteillamme, eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme, ja he putoavat, eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme, ja he vaikenevat, lintu laulaa taas, puu viheriöi.”
Pentti Saarikoski, Ääneen (1966) [Puheesta SKDL:n suuressa vaalijuhlassa Helsingin Messuhallissa ennen maalisvaaleja 1966.

Eilinen Turun kaupunginteatterin kamariooppera nyt koettu. Librettotekstin oli kirjoittanut kirjailija Tommi Kinnunen. Pääosissa Waltteri Torikka ja Pihla Penttinen. Waltteri pääasiassa lauloi vuorosanat kamariorkesterin säestämänä, näyttelijä Pihla Penttinen taas puhui ne. Torikka todisti taas ylivoimaisuutensa, sekä baritonina että näyttelijänä.

Itkijänainen pääsi taas vuodattamaan kyyneleitä. Tarina korpisoturista ja hänen kumppanistaan oli suorastaan järkyttävä, mutta samalla niin kaunis. Sotilas kipuili erilaisuutensa kanssa ja tunsi itsensä vääränlaiseksi ihmiseksi miehenä, häntä eivät hyväksyneet vanhemmat eivätkä sisaruksetkaan. Kuten nyt on monen ”erilaisen” ihmisen kanssa tässä päiviräsästen, vladimirputinien ja janimäkelöiden värittämässä maailmassa. Ja sitten sota, joka toi niin mieleen Ukrainan. Mutta esityksessä sai myös nauraa. Ja hymyillä, koska lopussa oli voimaannuttava lause Torikan hahmolta: ”Tärkeämpää kuin turvallinen suoja on uskaltaa mennä eteenpäin.”

Eilisiltana oli kevään ensimmäinen todellinen kevätilta. Auran rannat ja terassit olivat täynnä loistavasta säästä nauttivia ihmisiä. Kevään merkkejä myös kotona: kuraiset koirat piti kylvettää, ohjelma joka saa sekä minut että koirat aivan uupuneiksi. Ja kevättä rinnassa pikkukoiralla välillä liikaa: hän hössötti uloslähtöä sen verran vauhdikkaasti, että putosi porraskäytävän raput kierien aivan alas asti. Mielessä kävi nanosekunnissa edessä oleva automatka eläinlääkäripäivystykseen lastoittamaan katkenneita koipia… Mutta sieltä vanha tyttö taas kapusi raput ylös, vähän nuopeana, mutta kunnossa. Elämme vaarallisia aikoja, kuten jo vähän aikaa sitten totesin.

Nyt Waltterin/Kinnusen sanoin kuitenkin: läpi kuralätäköiden ja tulevien takatalvien rohkeasti vaan eteenpäin.

Söin kuormasta. Ostin mummon muruille vesivärit ja kun en ole päässyt niitä vielä viemään heille, niin otin omaan käyttöön. Paha mummo! Mutta olipa kivaa. Neljäänkymmeneen vuoteen oikeasti (!) en ole vesiväreihin koskenut. Ja nyt tänään tuli joku hermohälväys, että piti kokeilla. Se johtui kyllä myös ystävän ihanasta valokuvasta, jossa oli varsinaissuomalaisesta jokimaisemasta auringonlasku. Yritin vähän sitä jäljitellä. Tuleeko tästä nyt uusi neuloosi?

Mutta huhtikuu: lunta sataa, pakkasta on, tänään sataa vettä ja on lämmintäkin. Eli ei mitään uutta Suomen auringon alla.

”Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä kuolleesta maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.” (T. S. Eliot)

Tässä istun ja katselen huhtikuun vesisadetta. Kuukausista julmin todella taas näyttää, ettei kevääseen kannata ihan vielä uskoa. Toisaalta kostea lämmin sää antoi niin voimaannuttavan tunteen. Ja vielä enemmän voimaannun, kun juuri nyt kuuntelen Waltteri Torikan levyä ja odotan ensi perjantaita. Pääsenhän silloin kuuntelemaan ja katsomaan Waltteria, joka juuri somessa iloitsi hyvistä arvosteluista ensi-illan jälkeen:

Ystäviä kylässä viikonloppuna. Tuli testattua myös uusi tuttavuus, Turun gruusialainen (nykyisessä kielessä georgialainen) ravintola. Oli maistuva ruoka ja erinomainen palvelu. Edellisen kerran olen hurmaantunut gruusialaisesta ruuasta Pietarissa, joten olikin jo aika. Koko ajan olen pitänyt korvan takana, että ”sitten kun” taas menen Pietariin, niin käyn syömässä tuossa ravintolassa. No, taas tuli se tosiasia mieleen: emme varmasti pitkään aikaan pääse nauttimaan Pietarin ihanuudesta.

On ollut kiva viikonloppu. Mitään muuta vikaa en tästä löydä kuin että lankakauppa piruvieköön, oli kiinni. Eli nyt orpo piru joutuu toimettomana katselemaan telkkaria tai kirjaston dvd:tä ilman mitään käsille tarkoitettua toimintaa. Mitä tuhlausta! On tehty kuitenkin muutama monen kilometrin kävelylenkki koirien kanssa. Nyt sataa vienosti vettä. Mustarastas pöllyyttää rinteessä lehtikasaa, iso rusakko siirtyilee samassa maisemassa laiskasti sinne tänne, peipponen laulaa. Kevät on lähellä, lähempänä.

Nyt olen niin onnellinen, kun saan olla yksin. Tämä on vähän epäilyttävää eikä tarkoita, ettei olisi ikävä ystäviä, perhettä, seuraa. Mutta yksinolossa on jotain juhlallista. Musiikkia, kirjan lukemista, aikataulut ihan oman mielen mukaan.

Ibland behöver man en öde ö.
Sand att sila. Vatten att prata till.
Och då kan Fredag komma å lägga fotspår i stranden. (Diktonius)

Tänään huikean aurinkoinen päivä. Taas rappuset ja Yliopistonmäki jäässä, koska yöllä oli kuutisen astetta pakkasta. Tällä lailla kevät keikkuu. Pakkasessa peipposet vain urheasti visersivät, kun Kissin kanssa kokeilimme uutta reittiä Nummen koirapuistoon. Hän jo tietää, kun suuntamme kohti Caribia-kylpylää ja Katariinan kirkkoa, että nyt mennään kavereita katsomaan. Vaikka ei Kiss niistä koiratuttavuuksista niin kauheasti innostu, onhan niitä mukava tervehtiä, mutta sydänystävää hän ei Italian Pallino-komistuksen jälkeen ole löytänyt.

Vähän tylsää kuitenkin oli, kun ei koirapuistossa ollut yhtään ketään, jota tervehtiä.

Yliopiston alakampuksen puistossa kuitenkin leikki usein näkemämme nuori mies lapinkoiran kanssa. Kissiä veti siihen suuntaan kovasti ja tietysti haukkui vimmatusti. Poikkeuksellista, että tämä kiva nuorukainen ei siitä hätkähtänyt vaan pyysi meitä tutustumaan Haltiin, 1-vuotiaaseen koiraneitiin. Siinä he vähän tutkivat toisiaan ja Kiss jopa otti muutaman leikkisän takaa-ajon, mutta siihen se sitten jäi. Oli mukava, kun sai koiraa pitää turvallisesti vapaana keskellä kaupunkia, ilman koirapuiston ankeaa verkkoaitaa. Koirat tarkkailivat toisiaan ja jälkiään, mutta nähtävästi tämä neiti oli Kissille taas liian nuori ja hän osoitti ylemmyytensä olemalla vähän varautunut. Mutta annas olla, kun kehtasin paijata Haltia, niin heti nousi rähinä: kauemmas mun emännästä!

Juteltiin aika kauan tämän nuoren miehen kanssa, hän opiskelee Turun yliopistossa ja asuu aika lähellä minua. Puhuimme siitä, miten hihnassa pitäminen varmasti vaikuttaa siihen, että remmiräyhä on aika yleistä. Koska nytkin Kiss oli ihan rauhallinen, kun oli vapaana. Vaihdoimme myös kokemuksia muista maista, hän Puolasta ja minä Italiasta, jossa koiria on joka paikassa ja ne saavat mennä melkein joka paikkaan eikä olla nähty isoja ongelmia. Olipa kiva tuttavuus. Ja nythän uskallamme lähestyä, kun taas heidät näemme tuossa puistossa.

Vielä kävelin keskustaan ostoksille, käytin Riitun kahdesti yksin ja taas illalla molemmat koirat pitemmällä lenkillä, kertyikin seitsemisen kilometriä kävelyä. Ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa paikalleen lässähtämisestä. Ja kuitenkin juuri sitä tunsin, kun suunnittelemani kuntosali jäi väliin. Toisaalta: miksi mennä hikisalille, kun voi nauttia raikkaasta kevätaurikosäästä?

Tämä kevät on ollut aika kummallinen. Monet asiat alkavat saada yllättäviä sävyjä. Yksi niistä on oma asumiseni. En halua lähteä Turusta, se on selkeästi kaupunki, jossa viihdyn, jos pitää jossain kaupungissa Suomessa asua. En halua kuulostaa ylimieliseltä (”jos nyt haluaa Suomessa asua”) Minulla on aina ollut halu nähdä muita maita ja kulttuureja. Isoin unelma romahti, kun olin jo tyrkyllä Eurooppaan töihin ja asumaan, mutta valinta ei kohdistunut minuun silloin. Venäjän kaupassa ensin ja sitten ison IT-firman hommissa matkustaminen antoi, paitsi stressiä ja väsymistä, myös niin paljon ystäviä, iloa ja intoa siihen, että ihminen voi asua missä vain ja oppia niin paljon muista kulttuureista. Olen aina ajatellut, että jos olisin rikas, haluaisin asunnon New Yorkista ja Pietarista. Jälkimmäinen vaihtoehto ei taida minun aikanani toteutua edes ns. geopoliittisesti, vaikka saisinkin sen lottovoiton. Maalaistyttö tietenkin aina kaipaa myös sitä toista vaihtoehtoa eli omaa rauhaa pienessä ympäristössä. Mutta ei niin, että joko tai! Ei, aina pitää päästä toisesta pois ja toiseen takaisin.

Nyt kun olen Italiassa asumisen unelman toteuttanut ainakin pienesti ( = tänä kesänä ei taida olla mahdollisuutta mennä sinne pitemmäksi aikaa), on mielessä alkanut oikeasti itää mielipuolinen halu: istuttaa, kaivaa, kylvää, remontoida, laittaa tapettia, maalata. Tiedän kyllä kokemuksesta, että nyt ollaan vaaran vyöhykkeellä. Koska olen onnellisimmillani ainakin kahdessa touhussa: laittaessani muille ruokaa ja ideoidessani puutarhaa ja kotia. Joten miksi en sitten tekisi sitä? Italiassa olen tutkinut paljon tarjolla olevia edulllisia vanhoja taloja, joissa toteuttaa tätä pakkomiellettä, mutta kun sinne on niin pitkä matka! Koiratkin kärsivät autossa istumisesta: 1500 kilometriä. Ongelma lienee myös se, että kaikkihan pitäisi saada (minulle) nyt ja heti ja mieluummin jo eilen. Ja Italiaan pääsen sitten taas… vuokraan Piemonten ihanan talon taas, kun tuska käy liian suureksi. Mutta, siksi olenkin itselleni yllätykseksi alkanut ajatella, että joku pieni oma pesä lähempää pitäisi nyt saada, koska… eikös kevät ole juurikin pesänrakennuksen aikaa?

Tämä sairaus alkaa saada rajuja oireita. Näen unta narsisseista omalla pihalla. Mietiskelen vaihtoehtoja harmaasävyisistä ruusutapeteista tai ehkä sittenkin jotain rauhallista raidallista, ajattelen hyvin vaaleaa oliivinvihreää maalia keittiön kaappeihin. Ja voisihan niihin vanhoihin kaapinoviin leikata jiirisahalla listat koristamaan pintaa, niin että ikään kuin peiliovet…? Eikä sitä kallista tapettia tarvitse K-Raudasta hakea. Kirpparilla ja Rustassa on upeita vaihtoehtoja. (Kun pääsisi taas kiipeilemään tikkailla ja kiroilemaan sitä, kun liisteröity tapetti takertui tukkaan tai kuviokohdistus oli kolme milliä hukassa!) Ja jos piha on vähän villiintynyt, niin pikkuhiljaa olen alkanut ajatella, että jos vaan kylvää niittysiemenet johonkin tontin (minkä tontin?) nurkkaan ja katselee sitten heinäkuussa päivänkakkaraa ja ruiskukkaa. Niin ja ei mitään uutta muutenkaan, herranen aika! Kun itsekin on jo antica (italian kielessä tarkoittaa muinaisen lisäksi myös vanhaa), niin ei tarvitse kaikki olla niin priimaa.

Minulla on kyllä jo sitruunantaimien lisäksi Elina-ystävältä saaduista pelargonioista pistokkaita uljaassa nousussa ikkunalla. Voisin kuvitella, miltä ne näyttäisivät sen mökin savisissa ulkoruukuissa.

Tästä ei enää paljon puutu. Vain se mökki.

Näin pääsiäistä otetaan vastaan ortodoksisessa tai venäläisessä kulttuurissa: XB, Hristos Voskresen, eli Kristus on ylösnoussut, on se pääsiäisen sanoma. Pääsiäinen on katolisen elämän suurin juhla. Se on ilon juhla.

Käväisin Turun ortodoksikirkossa pääsiäisyönä. Kaikki oli kaunista, rentoa, kutsuvaa. Naurettiin ja hymyiltiin. Mukana paljon lapsia, vauvojakin. Koreissa pääsiäismunia ja muita herkkuja. Halauksia ja suukkoja. Ajattelin luterilaista palvelusta: päät alas päin, suupielet alas. Murhe ja syyllisyys vievät mieltä alas. Kaikki alas päin.

Ortodoksikirkon musiikki, se on niin kaunista ettei sitä voi edes verrata luterilaiseen. Vaikka osaan varmasti kaikki vanhan virsikirjan virret ulkoa ja tykkään niistä, on ortodoksilaulannassa jotain mystistä ja rauhoittavaa.

Kävely keskiyön messun jälkeen sumuisessa kaupungissa oli myös kokemus. Kevät on oikeasti läsnä.

Kevään ensi löytöjä: ensimmäiset peipposen laulut Tuomiokirkon puistossa; ensimmäinen jäätelötötterö Kupittaan urheilupuistossa; toisena pääsiäispäivänä kevään ensimmäinen ukkonen, jyrinä ja kevätsade. Siivosin myös ”pihan” – yleensä noin 2000 neliön pihatyöt keväällä veivät muutaman päivän, mutta nythän se oli hauska puolituntinen: kalusteet putsattu, portaan haravoitu ja narsissiruukku asetettu. Huiskis, kevät tuli!

Eilen vietin ystävien vieraana illan. Syötiin noutopizzaa, juotiin punaviiniä, puhuttiin viisaita. Sielu lepäsi ja sai ravintoa. Naurettiin ihan vedet silmissä. Tänään vähän samaa, kun ”vieras” toi (yllätys!) mukanaan pizzaa ja kahviteltiin. Samalla kuunneltiin ukkosta, joka oli kohtuullisen kova, mutta tuntui lempeältä. Iso jänis siirtyili laiskasti kotini vastapäisellä rinteellä, kun juttelin sille – hän ei vähästä hätkähdä. Ja mustarastaat pujahtelivat pensaikoissa. Vanha mies pysähtyi juttelemaan: hän on kertomansa mukaan kiertänyt kaikki Turun keskustan puistot ja puutaloyhteisöt, kertoi minulle, missä jo mikäkin alkaa kukkia ja missä on kettuja tai harakanpesiä. Kerta kaikkiaan ihastuttava tyyppi.

Lumet ovat kadonneet lähes tyystin. Kattoikkuna on saanut olla auki koko viikon. Neiti Kevät on tullut kaupunkiin.