Yöllä oli miinus 1 astetta ja aamulenkin aikaan vähän alempana varjossa ruoho oli huurteessa. Kuitenkin vähän aiemmin nautimme Kissin kanssa aamupalaa tuossa pihalla ja ihan ilman päällysvaatteita sukkasillaan – aurinko lämmitti. Vedin olohuoneen oviverhot taas syrjään, koska aurinko lämmittää huoneet päivän aikana enkä tarvitse muita lämpölähteitä vasta kuin illalla. Kiss viihtyi pihalaatoilla makoilemassa, vaikka nettilämpömittari näytti vielä kymmenen aikaan +5 astetta. Se on vähän paikasta kiinni.
Onhan tämä onnea. Syön aamupalan auringossa pihalla marraskuussa. Kuuntelen hiljaisuutta. Laakeripuun lehdet vähän kahisevat pienessä tuulenvireessä. Tuossa lähellä lentää ihan varmuudella kotka, koska lintu on valtava ja leijuu ympyrää hitaasti ja rauhallisesti tarkkaillen taas rinnettä: ehkä olisi kiva saada saaliiksi pieni jyrsijä, niin tai tuo pieni musta koira tuossa terassilla?
Välillä yksinolo hyydyttää ja puistattaakin. Onhan se niin terveellistä olla itsensä kanssa, ajatusten ja pelkojensakin kanssa. Iltaisinhan ne tulevat, tai oikeastaan, jos sattuu yöllä heräämään, niin synkät ajatukset kyllä löytävät paikalle. Mutta heti aamulla on valoisa olo: mitään hätää ei ole, olen turvassa. Ehkä on hyväkin seurustella vain itsensä kanssa. Tässä kylässä ei todellakaan kukaan ihan sattumoisin poikkea juttusille. Joka paikkaan kun pitää tarkoituksella mennä ja mielellään autolla, koska ympärillä on yleensä vain rotkoja, joiden ympäri ja yli pääsee vain pieniä kiemurateitä pitkin. Tänään ehkä ensimmäisen kerran kaipasin oikeasti ystävää heti tänne. Johtuen siitä, että ystävälle saatiin eilen erinomaisella hinnalla suora Finnairin lento Milanoon (74 euroa), ja sieltä hän sitten saapuu junalla Albaan ja seurakseni uudenvuoden aattona. Riemastuttava ajatus! Siihen kyllä on vielä aikaa.
Laitoin jo joulukalenterin takanreunukselle ja ostin omenantuoksuisen kynttilän pöytään. Ensi viikollahan on jo joulukuu!
Tänään sunnuntaina käytiin (kun sanon käytiin, se tarkoittaa siis aina minua ja Kissiä, en jätä häntä koskaan yksin talolle) Doglianossa täydentämässä pelletti- ja ruokavarastoja. Kyllä ilahduttaa, että viikon ruoat ja lämmitystarpeet sai viidelläkympillä. Eihän meillä Kissin kanssa paljon kulu. Tänään törsäsin herkkuihin, kun ostin kaksi aprikoosihillotäytteistä croissantia. Kun sain ne kotiin, ei enää tehnytkään mieli. Mutta aamuksi sitten. Olen syönyt monena aamuna puuroa, koska toin kotoa vähän hiutaleita, mutta myös tyypillisesti italialaista aamupalaa eli en kuitenkaan suklaacroissantia mutta vaalea leipää hillon kanssa (ensin tietysti leivälle voi tai margariini ja sitten hillo). Kumma kyllä tuo valkoinen leipä ei täällä aiheuta vatsavaivoja. Mutta ennustaisin silti, että punkerona täältä palataan kaiken pizzan, patongin ja gorgonzolan jälkeen. Mutta tammikuussahan ne aina härkäviikot alkavat.
Leppoisa sunnuntai siis tänään. Ei oikeastaan tehty mitään erikoista. Enzolta kysyin, kun kohtasin roskiksella hänet ja koiran, että onko Pallino surullinen. No vähän rauhoittunut on kuulemma. Mutta minua Pallino taas seurasi ihan ovelleni asti, koska tiesi, että minulla ne avaimet onneen ovat, kun oven takana on se ihana neito.
Lupasin jotain tästä talosta kertoa. Nyt otin kuviakin, kun olin järjestänyt tavaroitani vähän enemmän. Kuvissa on kyllä Kissin leluja, omia peittoja suojaamassa huonekaluja ja siellä sun täällä kaikkea ylimääräistä. Mutta miten viihtyisä tämä talo onkaan. Kaikki toimii, wifistä lähtien. Yläkerrassa kaksi makuuhuonetta ja kylppäri vessoineen, alhaalla iso keittiö, olohuone ja wc. Keittiötä lämmittää pellettitakka ja olohuonetta puutakka. Myös ilmalämpöpumppu on portaikossa, se varmaan kesäisin on viilentämistä varten hyvin tärkeä. Parasta täällä sisällä, kuin myös pihalla ja kaikkialla lähistöllä, on näköala: Ranskan Alpit, sadat viinirinteet ja kauniit maalaistalot. Ja se hiljaisuus, sanonkohan sen jo viidettätoista kertaa?
Kuulin jo uutiset Suomesta, että kuka voitti Tanssii Tähtien kanssa -kisan (minusta meni paikalleen) ja myös katsoin Areenasta perjantaina, että Käärijä sai Vuoden Kulttuuripersoona -tittelin (vielä enemmän paikalleen!). Yritän vastaisuudessa kuitenkin pysytellä enemmän paikallisessa mediassa ja elämässä, vaikka ikävän huono kielitaito kyllä rassaa.
Sunnuntai-illan kunniaksi Suon Itselleni Pienen Hetken -tuokio. Ostin kaksi viikkoa sitten innoissani Amaretto-mantelilikööriä, mutta ei se napannut ollenkaan. Nyt se jostain syystä tuli mieleen. Ja keitinpä sen seuraksi pienen espresson viehättävällä Bialettilla, joka on ihan kuin lasten kokoa, eli siinä valmistuu yksi kupillinen. Täydellinen sunnuntai kallistuu loppua kohden. Buona notte!
