Voi Pallino-parkaa! Hän päivystää keittiön ovella ja haluaa nähdä (ehkä ei vain nähdä) rakastaan, joka ei enää ole mitenkään kiinnostunut. Kiss hänelle jo näytti hammasta eilen. Naapuri Enzon poika kohtasi meidät iltalenkillä, siis minut ja koirani, ne kaksi. Hän pahoitteli aivan tosissaan, miten hankalaa minulle onkaan, kun Pallino seuraa meitä. Yritin hänet saada ymmärtämään, ettei tämä ole mitenkään minulle hankalaa vaan pelkään vain että Pallino jää auton alle, kun seurailee meitä tuolla serpentiineillä, joilla ei nyt mitenkään rauhallisesti paikalliset ajele. Nuori mies vaan totesi, että Pallino on vanha konkari, jo 13 vuotias, eikä kyllä jää auton alle kun tuntee tienoot. Totesin, että oikeastaan tämä on aika hullunkurista, ei mitenkään ikävää. No, Pallinoa on nyt pidetty pakkoselibaatissa aitauksessa. Tosin tänään hän ilmaantui jälleen uuden portin eteen tuolla alapihalla… Amore! Se rakkaus!
Minä kuitenkin eilen ja toissapäivänä huomatessani porsaanreiät (pallinonreiät) porteissa tein vähän remppaa ja tiivistin ja vahvistin varustuksia.
Näin tämä aika täällä kuluu. Moni on kysellyt, että mitä ihmettä minä oikein täällä teen. Jaa mitäkö? No kuulkaas, minä asun täällä. Ja teen ihan sitä kaikkea, mitä kotona Turussakin teen. Teen ruokaa itselleni ja koiralle, käyn kaupassa, jumppaan (jee, kotiväen kahvakuula löytyi!) ja käyn lenkillä, siivoan, pesen pyykkiä… Mitähän minun oikein pitäisi tehdä? Siis en ole tullut tänne lomailemaan, koska eihän eläkeläisellä ole lomaa. Tai bailaamaan? No, ei bailaukseen täällä kyllä ole tilaisuuttakaan, kun yöelämä koostuu koiranhaukunnasta ja pellettitakan huminasta. Jostain kaukaa saattaa kuulua kyllä lentokoneen humina ja lähiteiden autojen äänetkin hukkuvat näiden kukkuloiden taakse.
Tänään lauantaina olikin siivouspäivä. Kynnenaluseni ovat tosin jo muutenkin kroonisesti mustuneet surullisiksi, sillä pellettitakan sytytys vaatii vähän itsensä ja vaatteidensa nokeamista. Tänään siis puhdistin myös puilla lämpiävän olohuoneen takan, pesin lattiat ja vähän pyykkäsin. Ihan kotirouvaa leikitty siis. Pihassa kävi vanhempi mies, joka puhui pelkkää italiaa enkä ihan käsittänyt, että hänhän olikin talon ex-omistaja, joka silloin tällöin käy ”tarkistamassa”, miten sujuu. Hän köpötteli alas mäkeä kävelykepin kanssa ja minä Hölmö en tajunnut edes pyytää kahville sisälle! Nyt kaduttaa niin saakelisti. Juteltiin kuitenkin pihalla kun hän könysi rinteestä taas ylös. Paijasi Kissiä ja sanoi, että heilläkin on koira ja kehui ”patronen” eli varmaankin omistaja-Jarin laatoitustyötä. Kerroin myös kerääneeni oliivit, joista hän oli vähän huolissaan, niitä vielä riitti puussa, tosin vaikeassa paikassa. Ruoskin itseäni siitä varmaan seuraavat 30 vuotta, etten osannut italiaa kunnolla enkä ymmärtänyt, että tällä ihanalla miehellä oli erityinen suhde taloon. Toivon että hän tulee taas takaisin, tylyn suomalaisen elämää tarkkailemaan.
Jalkalihakset ovat löytyneet taas, kiitos päivittäisten lenkkien alas ”ison” tien varteen ja takaisin. Kilometrejä ei tule paljon, mutta korkeuserot saavat pohkeet ja säärien etumukset soittamaan halleluujaa. Tänään takaisinnousu oli jo vähän helpompi. Myös Kiss näyttää jopa hidastelevan ylösmenossa, joten jaamme ilon ja tuskan myös tässä asiassa. Aloitin myös taas Anna Saivosalmen Instagram-treenit. Ihan parasta, kahvan kanssa tai ilman, löytyy kevyttä ja vaikeaakin. Joten kroppa kirkuu nyt, mutta kirkukoon, on tässä istuttukin auton ratissa hartiat jäykkinä.
Eilen kuitenkin tehtiin huima kiipeily Kissin kanssa Monforte d’Alban ”katolle”. Täällä välillä ihan järkytyn kaikesta kauneudesta. Se kiipeily oli juuri sellainen hetki:
