Kaukana ovat ne uudenvuodenjuhlinnat, aatot ja räiskyvät ilotulitteet taivaalla. Miten monesti latauduimmekin aaton keskiyöhön, lapset innoissaan ja sen aikaiset koirat myös (ei ollut heillä silloin paukkupelkoa). Oman talon edessä kokoontui lähes koko kylä. Kaikilla oli omat ilotulitusrakettinsa mukana. Kun pauke laantui ja uusi vuosi koitti, juotiin skumppaa ulkona kylmässä ja joskus koko kylä tuli myös meidän olohuoneeseen jälkilöylyille. Oi, miten kivoja aikoja ne olivatkaan! En kuitenkaan kaipaa niitä. Tämäkin aika on ihanaa. On rauhaa ja hiljaisuutta. Katsotaan ehkä leffoja telkasta ja minä kuuntelen kuulokkeilla kaikki rakasktamani laulut. Elämän eri kaarteissa on kaikissa oma ihanuutensa.
No tänä vuonna vähän maltillisemmin:
Tänään puhuin rakkaan ystävän kanssa puhelimessa puolitoista tuntia. Puhuimme unelmista, suunnitelmista. Siitä, miten ajatuksen voimalla olemme saaneet unelmat todeksi niin monta kertaa ettei enää voi epäillä sitä energian mahtia, mikä meissä kaikissa ihmisissä on. Mehän voimme saavuttaa kaiken, minkä ikinä haluamme, jos vain uskotaan ja ollaan avoimia tulevalle. Minäkin sain sen, mitä suunnittelin (=unelmoin). Nyt asun unelmani talossa keskellä kaupunkia, ympärillä kaikkea niin kaunista, että en voi edes kuvailla sitä. Vanhassa talossa, joka huokuu historiaa. Joskus mietin, miten sellaisessa olisi kiva asua. Nyt asun sellaisessa!
Viikko Turussa oli aika hektinen, paitsi nyt se joulun ihana rauhaisa aika. Mielessä yhä pyörivät muuttoon liittyvät asiat, pieni byrokratia, myös ne tavarat, jotka uudesta kodista puuttuvat… Ja nyt kun olen täällä ”vanhassa” kodissa, kaipaan uuteen. Kuten jo sanoin, en tiedä, missä olen kotonani – vai olenko missään. Ikävöin, mutten kuitenkaan ikävöi. Kaipaan jotain, mutta mitä? Ikävä kohdistuu eniten omiin lapsiin ja niihin lapsenlapsiin. Kunpa voisi olla koko ajan siinä jossain lähellä! Ettei pieni Anton ja Eeva kasvaisi karkuun minulta.
Mutta elämä menee eteenpäin. Sitä minäkin haluan. En jähmettyä kuitenkaan isoäidiksi pelkästään. Haluan mennä ja kokea. Haluan myös näyttää Eevalle ja Antonille, miten suuri ja ihana maailma on ja mitä kaikkea siinä voi kokea.
Tänään ystäväni kanssa puhuimme siis uskosta tulevaisuuteen. Kerroin, että heti kun luvattoman pitkän tauon jälkeen pystyin asettumaan aloilleni ja meditoimaan, kiittämään kaikesta hyvästä, mitä elämä on tuonut. Ja kas: ne meditoinnin jälkeiset päivät ovat olleen viime viikkojeni parhaita, iloisimpia ja onnellisimpia.
Unelma on – ja suunnitelma, olemassa. Tämä uusi vuosi tulee olemaan Elämäni Vuosi. Kohti sitä mennään, hymyillään ja ollaan kiitollisia tähänastisesta.