Siinä se nyt on! Jumalattoman painava täyspuinen vaatekaappi seisoo paikallaan siinä, missä pitääkin eli yläkerroksessa. Urheat nuoret uroot, Paavon kaverit, tekivät töitä puolitoista tuntia. Piti purkaa sekä kaappia että vähän myös kaapinsiirtoväylää, mutta nyt on makuuhuone just eikä melkein. Nämä ihanat nuorukaiset myös kokosivat tietenkin kaiken puretun ennalleen ja kursailivat vielä, kun kyselin, mitä moinen uroteko maksaa. Vähän pohjustin palkkaa maksaessani myös tulevaa ja sain näiltä kohteliailta pojilta luvan soittaa taas, jos ilmenee roudaus- tai remppaushaasteita.
Iltapäivällä ajelin räntä- ja vesisateessa Lopen kotiin. Poromies oli palannut Lapista; maisema oli hyvin luminen verrattuna Varsinais-Suomeen, kaikki ennallaan. On toki ihanaa, kun on taas tilaa ja oma sauna, jossa lojuin vastoin kaikkia sähkönsäästöohjeita ihan niin kauan kuin huvitti. Mutta mihin minä sitä tilaa oikeastaan tarvitsen?
Olen nyt kai sitten kotona. Vai olenko? Tuntuu, etten ole. Olenkohan kotona missään? En ole tuntenut vahvasti kotonaolemista sen jälkeen, kun muutimme Simpeleen pienestä kylästä isän rakentamasta rintamamiestalosta kirkonkylälle. Se oli iso shokki ja sen jälkeen tunsin olevani usein hyvin pihalla ja hyvin yksin. Nyt en ole yhtään pihalla. Olen yksin mutten yksinäinen. En tiedä, olenko kotiutunut tai kotiudunko enää minnekään, mutta pidän ovet avoimina kaikkeen uuteen. Ehkä minulla on koti jossain.