Pitäisi olla lauantai-ilta, mutta kas, ollaankin jo sunnuntaiaamun puolella. Tämä ehkä kuvastaa viime viikkoja. Ja eläkkeellä piti olla rauhaa ja laiskottelua – kissan viikset!
Levyltä tulee joulumusiikkia, joulukortit on jo melko hyvin kirjoitettu. Ja voihan vitsi: miten osoitekirjan välistä löytyikin jouluisia ikipostimerkkejä juuri kun olin ostanut niitä. Joulukorttien lähettäminenkin jotenkin vähenee. En halua sanoa sitä, mutta sanottava on: on jo muutamia ystäviä, joille ei tarvitse korttia lähettää, sillä he ovat jo poistuneet elämästä. Mutta on muitakin syitä. Itse haluaa keskittyä toimittamaan korttitervehdyksiä ainoastaan itselle eniten tärkeille ihmisille. Traditiot ja hyvät tavat painukoot pusikkoon. Toki on myös erittäin tärkeitä ihmisiä, joille olen valinnut soittaa ja toivottaa kulloinkin esillä olevaa juhlapäivää. (eli jos et korttia saa, puhelinsoitto ajanee saman asian?)
Tällä viikolla myös kaiken vuodenlopun kiireiden, kokousten ja muun vuoden yhteenvedon keskellä on ollut niin paljo surua.
Kesken kaiken tuli suruviesti. Ihana ihminen, aina iloinen ja sairauksistaan huolimatta positiivinen, tyttäreni appi Rod menehtyi juuri nyt joulun alla, kun koko perhe oli kokoontumassa Devoniin yhteistä joulua viettämään. Vaikka elämä on rajallista, niin silti tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Miksi nyt? Miksei joskus myöhemmin? Koskahan me olemme myöhemmin valmiita näihin suuriin menetyksiin?
Myös toinen ystäväni on poissa. 13 vuotta yhteistä elämää. Kissan onnelliset vuodet. En pysty tästä enempää nyt – voin vain sanoa, että välillä kuulen ovelta naukaisun, mikä on ihan hullua, ja kun menen katsomaan, muistan, etteihän siellä voikaan olla ketään.
Tähän päivään. Ei kun eiliseen. Joulukortit ovat saaneet ajan kulumaan siivillä ja nyt todellakin ollaan vähän yli puolen yön. Toisaalta: aika hulppeaa, soitin äsken pianoa keskellä yötä. Joulupuu on rakennettu meni vähän haparoiden, mutta eipä häirinnyt ketään! (Kiss ja Riitu eivät enää tule raapimaan polveani kun soitan, mulkaisut sohvalta riittävät väsyneille muusoille).
noniin, kyllä lunta onkin tullut! Täällä yksinhuoltajana nyt kahden koiran kera on ollut vähän kiirutta. Lumityöt ovat herkkua kropalle, mutta aikataulut eivät pidä siitä, että aamulla täytyy tunti paiskia lapiohommissa päästäkseen ulkomaailmaan. Niin kaunista kuitenkin on, että voi kun aina muistaisi nämä maisemat! Muistaisi myös tuskan, kun putsasin terassin kattoa puolen metrin lumikerroksesta, ettei tuleva suojasää romahduta koko katosta. Se tuska on niin terveellistä. Etenkin nyt, kun muistamme, miten Ukrainan kansa on osittain ilman lämpöä, sähköä ja vettä Venäjän barbaarin-rikollisen-hullun Putinin ansiosta.
Joulun läheisyys on saanut myös ajattelemaan vähän tarkemmin joululaulujen sisältöä. Niin kyllästymiseen asti ovat uudet joululaulut toistaneet näitä ”tähden tuikkivat, kulkuset kilisevät, joulurauha, läheisyys, enkelit ja maassa rauha…” Aika vähän on niitä ”todella ajattelevia” lauluja. Kuten Sydämeeni joulun teen esimerkiksi. Toinen asia, joka häiritsee. Joululaulussa Heinillä härkien kaukalon sanotaan, miten rakkautta suurinta katsomaan… Rakkautta suurintako olisi, että tämä herra, jota jumalaksi kutsutaan, antaa oman poikansa kidutettavaksi kuoliaaksi sen ajan teloitusmetodilla eli ristillä? Ei ole ihan uskottavaa. Miksei Herra itse uhrannut itseään? Jos minulta äitinä kysyttäisiin, antaisinko oman lapseni kudutettavaksi ihmiskunnan jonkun omituisen synninpelastuksen takia, niin eipä tulisi kauppoja. Leijonaäiti eikä edes mikään äiti anna omaa lastaan tapettavaksi. Miten tuollainen teko voidaan käsittää rakkaudeksi? Jälleen kerran yksi omituinen uskonnon (miesten keksimän) typeristä oletuksista, joita pöhköt ihmiset uskovat ja palvovat. Anteeksi vain kristillinen luomakunta, tämä kohta tarinassa ei kuitenkaan saa minulta pisteitä.
Menipäs saarnaamiseksi. Mutta jatkanpa vielä kuitenkin: missä ovat iloiset joululaulut? Joulunhan tulisi olla iloa ja rauhaa, riemua ja kiitollisuutta. Täällä vaan varpunen ja kuollut isoveli taivaassa jossain, tonttu-ukotkin hyppelee kun elämää kestää vain hetken synkkää ja ikävää. Ja Sylvian pieni lintu häkissä, silmät puhkottuina kuten Sisiliassa tapana silloin ja nytkin, laulaa surkeana… Voi herran (sananmukaisesti Herran) tähden! Enkä enää viitsi edes toistaa, mistä tämä kaikki surkeus jouluunkin on tullut. Jouluna, joka alunperin ei ole ollenkaan uskonnollinen juhla.
Silti rakastan joulua!! Olen jouluhörhö pahimmasta päästä. Ihanat koristeet, kynttilät, ulkovalot. Ihanat ruuat ja joulumusiikki. Enhän ole ristiriitainen, enhän? No en – koska joulun pitäisi olla vain yksi aika vuodessa, ei sen kummenpi, mutta siitä pitää ottaa kaikki kaunis irti ilman tavaroita tai krääsää. Vain kauneutta, ehkä ystävyyttä, ehkä myös yksin nauttimista rauhasta – miksei? Ei tehdä joulusta pakollista perhejuhlaa. Siitä voi ja saa nauttia myös ihan itseksensä, omassa rauhassa.
No mutta tänään päivä Turussa. Käytiin Kissin ja Riitun kanssa. Myös katsomassa Turun ”virallista” joulukuusta. On se niin kaunis!! Riitu kunnioitti sen kauneutta kakkimalla jalkakäytävälle (olen onneksi jo totuttautunut pitämään kakkapusseja mukana). Olisi niin tehnyt mieli jäädä koko illaksi Aurajoen rantaan, mutta pimeässä ikävä ajella Lopelle. Ensi viikolla sitten vihdoin oikeasti pitemmäksi aikaa Turkkuseen. Netti pelaa, myös kaapeli-TV. Kämpässä kaaos, mutta Lopella teen jouluruuat ja ensi torstaina viimeistään sitten Turkuun. Kuopus Paavo tulee äidin kanssa viettämään joulua yhdeksi päiväksi. Isäntä Lapissa hoitamassa poroja ja isommilla lapsilla omat ohjelmat. Näyttää siltä, että näiden noin 40 vuoden perhejoulujen jälkeen minulla saattaisi olla OMA joulu! Tietenkään se ei ole itsetarkoitus ja aina jouluna on ihanaa olla yhdessä. Mutta joskus, edes joskus ehkä, varmasti, todennäköisesti, kenties, on hyvä olla omien ajatustensa kanssa. Olen niin onnellinen tästä uudesta vaiheesta elämässä. Kiitollisuus valtaa mieleni yhä uudelleen. Kun vain muistaisi sen koko ajan.
Pitkän matkan olen tullut siitä ihmisestä, joka ajatteli, että elämä jää tähän nyt koettuun. Minulla oli unelmia perheestä, lapsista, urasta, kissoista ja koirista maaseudun ihanassa talossa. Sainhan ne kaikki, vaikka en ehkä aina tajunnut. Mutta kun elämä ei pysähdy eikä ihminenkään. Kaikki muuttuu. Miten ihanaa onkaan tietää, että tulevaisuudessa odottaa vaikka mitä. Ja unelmat toteutuvat. Kiitollisena ajattelen, että minulla on ihanat lapset, perhe, kokemukset – ja hei, se ei tarkoita, ettei tulossa olisi vielä jotain uutta! Ei kannattaisi jäädä vanhaan uraan kulkemaan, sillä kuten runoilia Hellaakoski tiesi: ”tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Tästä sitten ei kun kahlaamaan!
Ensi joululle minulla on muuten ihan vähän uudenlainen unelma. Ei, kun se on suunnitelma. Ja se on taas jotain aivan muuta kuin tämä joulu. Kun oikein haluaa, unelma toteutuu. Kuten myös minun Turku-unelmani on nyt totta!