Kyllä jotenkin itkettää. Sekä ilosta, surusta mutta myös yleisestä liikutuksesta. No sehän ei ole mitään outoa. Itse itken kaikki erikoiset tilaisuudet lasten koulun joulujuhlista tai päiväkodin kevätjuhlista alkaen aina kaikkiin syntymäpäiviin tai viranhaltijoiden kukittamisiin asti. Olen ihan mahdoton karjalainen itkijänainen. Mutta se ei tarkoita suinkaan, ettäkö itkemisen kohteet olisivat jotenkin niin yleisiä tai tavallisia, etteikö niitä tarvitsisi noteerata. No nythän kyynelten arkku aukeni, kun katsoin Linnan juhlien haastatteluja ja ennen kaikkea veteraanien vastaanottoa.
Itse en ole koskaan tuntenut itseäni erikoisen isänmaalliseksi. Olen aina kavahtanut sotilasparaateja ja ihannointia niitä tappamiskoneita kohtaan. Ei minulle. Se ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi niiden tarvetta. Vaikka se olisi se vihonviimeinen.
Olen elänyt suurimman osan elämääni siten, että näitä asioita ei ole tarvinnut juurikaan miettiä. Mitä nyt poikkeuksena on ison ydinsodan mahdollisuus, jota vastaan osoitettiin mieltä, mutta oltiinko oikeasti sitä mieltä, että tällainen tuho on mahdollista, sitä en oikein tiedä. Nyt kuitenkin turvallisuus ja kotimaan kunnioitus (onko se isänmaallisuutta, ehkä) on tullut niin konkreettiseksi, että ajatukset automaattisesti tällaisena juhlapäivänä ajautuvat sotaan ja turvallisuuteemme.
Nyt olen itse ristiriitaisessa tilanteessa. Koko ammattitaitoni venäjän kielen ammattilaisena ja kulttuurin osaajana on todennäköisesti mennyt hukkaan, ystäväni ja tuttuni Venäjällä ovat jossain, en tiedä missä. En pysty ajattelemaan, kaipaanko vai karsastanko venäläisiä. Tiedän, että he ovat samanlaisia ihmisiä kuin minä, eivät vihaa minua. Moni heistä toivoo, että kaikki palaisi ennalleen. Näin myös minä. Mutta ei vain jaksaisi ajatella. Työnnän asian pois, mikä on raukkamaista – mutta toisaalta, mitä minun pitäisi tehdä, en tiedä. Tai paremminkin turvaudun vanhaan tuttuun Scarlett O’Haran ajatukseen: ”En ajattele sitä tänään, ajattelen sitä huomenna. Huomenna on uusi päivä.”
Onhan ihana katsoa Linnan juhlia. Meillä tästä on tehty aina vähän pikkujuhla. Tänäänkin, vaikka olen yksin – no, yksin: kolme karvakuonoa kanssani…, niin kylmäsavulohivoileipiä ja pieni pullo skumppaa, se on ihan perinne.
Ja sittenkin vähän välillä se itku tulee. Kun muistaa omaa isää siellä jossain ja vertaa ehkä hänen tunnelmaansa tämän hetken Ukrainan puolustajien tunnelmiin. Isähän ei – kuten kukaan muukaan siinä vaiheessa – tiennyt, miten tämä kaikki loppuu. Silti Ukrainasta tulee toiveikkaita kuvia. Silti isä ja äiti vihittiin keskellä sotaa, tulevaisuuden uskoa oli.
Tulevaisuuden usko on se paras. Unelmia pitää olla. Monet ovat naureskelleet aiemmin esimerkiksi ukrainalaisen näyttelijän Volodimir Zhelenskin kykyjä presidentiksi. En tiedä, oliko Zhelenskillä unelmaa olla koko maailman tuntema presidentti, mutta poliitisia unelmia hänellä kyllä oli.E nää ei naureta unelmille. Ja nyt samaan aikaan, vielä varmasti ihan typerän liian aikaisin spekuloidaan sitä, onko joku uusi kasvo, vaikka Mika Aaltola, oikeasti ammattitaitoinen presidenttiehdokkaaksi. Siinä voi sitten miettiä, kun katastrofi tulee, kyllä se joka on varma itsestään, sehän menestyy. En kuitenkaan sano kannattavani Mika Aaltolaa tai ketään muutakaan presidentiksi. Olen vain niin mahdottoman iloinen, että tämä sanoma leviää ja laajenee. Sanokaa ystävät kaikille lapsillenne, epäröiville ystävillenne ja myös itsellenne: Unelmat kantavat. Sinä pystyt. Taivas ei ole rajana.
Ja voihan nenä, kun olisi joskus juhlat, joihin olisi PAKKO pukeutua juhlavasti eikä tuntisi itseään ylipukeutuneeksi, jos haluaa juhlistaa tilaisuutta. Minulla on unelma ensi vuoden joulusta. Olen paikassa, josta unelmoin, siellä iloisena ja pukeutuneena ehkä verkkareihin tai iltapukuun. Ja kaikki ovat sitä mieltä, että hyvä näin. Mutta sitä kohti, unelmat toteutuvat!