Aamu Turussa. Avasin kattoikkunan ja päästin lounatuulen sisään. Samalla tuomiokirkon kello löi neljännestunnin lyönnit. Uskomatonta, että heräsin aamulla Turussa, omassa sängyssä – tai, no lainasohvassa ja aika autiossa huoneessa, mutta kuitenkin.
Vuorokauden rehkimistä. Edellisten asukkaiden tavaroita jäänyt paljon ja niitä roudasin kellariin, roskia neljä säkillistä kierrätykseen ja vielä loput autoon sekajätteeseen kuljetettavaksi. Imurointia, lattian- ja uuninpesua, fiilistelyä vanhan radiorämän tahdissa: sieltä ei tullut Hämeen radiota vaan Varsinais-Suomen uutisia.
Unelmat voivat todella toteutua, kun on kova tahto ja luottamus. Nyt pikkuhiljaa hivuttaudun vähän Turkuun, vaikka koti on vielä Hämeessä. Pian tilanne kuitenkin muuttuu, näin se on tarkoitettu.
Olipas rankka (ja ihana) päivä. Kilometrejä tuli laskuriin viisi, ja ainoastaan kiivetessä kymmeniä kertoja ensin ulkoportaat ovelle, sitten portaat asuntoon, ja vielä portaat yläkerran makuuhuoneeseen ja kylppäriin. Mutta ei siinä kaikki. Kellariin kun vie tavaroita, pitää kivuta alas ja ulos ja kiertää talon päädyn ympäri ja kivuta mäki ylös, että pääsee kellarin ovelle ja siitä asunnon alla olevaan säilytystilaan. Eipä tarvinnut harmitella, että salitreeni jäi nyt väliin pariksi päiväksi.
Piti ihan apua kysyä mökkinaapurilta, kun asunnon valurautainen puuhella kaipasi vähän kosmeettista kohennusta. Siis seuraavaksi rautakauppaan hakemaan mustaa puuhellaritilöiden hoitoainetta.
Yö oli hiljainen, vaikka olin keskemmällä kaupunkia kuin edes itse tajusinkaan. Naapurin kakluunista tai hellasta leijaili savua keittiöön ennen kuin älysin sulkea pellit. Oli vähän sellainen olo kuin olisi siirtynyt Vanhan Turun, Suomen entisen pääkaupungin aikaan. Nukuin hyvin, kukaan ei naukunut eikä murissut vieressä. Vähän oli ikävä.
Tänään ennen kotiin lähtöä rehkin vielä keittiön tasot ja porraskaiteet puhtaiksi, en meinannut muistaa, että minulla on aina kolmen tunnin välein nälkä, kun olin niin keskittynyt. Illalla kotona se sitten kostautui, kun koiralenkiltä tullessani romahdin (mie romahan!) enkä jaksanut edes koirien heijastinliivejä riisua: niin hirveä nälkä, että jalat vapisivat.
Huomenna taas koulu alkaa. Italian tunti aamulla, sitten ystävät kylään. Illaksi simpukkakeittoa, kauden herkkua! On tulossa sadepäivä, ehkä saan kanervat ulkoruukkuihin, ehkä en. Ei paineita.
Tämä kappale kolahti kun siivouksen lomassa luin pätkän voimauttavasta kirjasta ”The Secret” (Rhonda Byrnes):
