Ei kun taas Turussa! Tuli inspiraatio, että nyt siivoamaan ja raivaamaan. Ihan kuin sitä ei saisi tehdä kotona Hämeessäkin. Mutta se on ERI, niin kuin lapset aina sanoivat, kun halusivat perustella jotain, mitä ei voi perustella.
Kerttulissa oli kaikki ennallaan. Latoin töpselit seinään ja lämpöä alkoi virrata ala-keski-yläkerrokseen. Minulla oli isot suunnitelmat, mitä teen ja saan valmiiksi, mutta kyllähän tuo kolme kerroksen taaperrus pihalta makuuhuoneeseen antaa seen liikuntapurskauksen, jota itse aina tarvitseen vähintään joka toinen päivä.
Edelliset vuokralaiset eivät kovasti olleet siivoamisen perään, näin kun tarkemmin, ilman ensirakkauden vaaleanpunaisia silmälaseja, katsoin uutta kotiani. Mikä tiesi kaikkea muuta kuin vain imurointia. En mene yksityiskohtiin. Sanon vain, että raadoin kahteentoista yöllä. Ja kun olin kaupungilla päivällä ostamassa hakaneuloja (!) ja kaksipuoleista teippiä, muistin äkkiä, etten ollut syönyt lounasta. Joten menin kahville ja nuukana ihmisenä otin täytetyn croissantin kera cappuccinon. Täysin väärä ruoka terveellistä noudattavalle. Mutta helkkarin hyvää! Sen jälkeen söinkin sitten illalla jossain siivouksen lomassa, kotoa tuomiani eväitä (paahtoleipää, jogurttia, yksi persimoni…) – ja koko ajan mietin, että pitäisi tehdä suunnitellut asiat, kun nyt täällä kerran ollaan!
AHDISTUKSENTUNTUA
Oma keksimäni nimi yllä. Nyt olen vähän rauhoittunut, kuuntelen Piirpaukkeen esitystä Yleltä.
On vain niin asioita, joita en ymmärrä. Tai, toisaalta, ehkä kaikista kaikkein kamalimmista ja ihanimmista asioista on juuri se, että Ymmärrän. Ymmärrän, miten väärässä olen koko ison osan elämääni ollut. Olen alistunut siihen, että minua pidetään huonona ja tyhmänä, en saa sanoa, en tohdi sanoa. En saa olla sellainen kuin oikeasti olen: rohkea, päättäväinen.
No niin. Kissa Salminen sairastui. Oli aika huonossa kunnossa pari viikkoa. Lääkäri otti verikokeet ja kertoi, että kissa on ihan terve! No tämä ei ole koko totuus: päässä oleva vanha haava oli täynnä mätää. En viitsi kertoa yksityiskohtia. Mutta luulimme jo, että joudummee jättämään jäähyväiset. Mutta mitä vielä!
Nyt on kissa tervehtynyt. Minusta hänen ei enää pitäisi mennä vapaana ulos ja tappelemaan. Minä olen kissan toki ottanut ja hän on minulle rakas. Minulle on esitetty erilaisia ”vaihtoehtoja” kissani kohtaloksi. Tiedän, että naapurit ja monet jopa ystäväni häntä vihaavat, vaikka en muista hänen tehneen heille mitään pahaa. Eläinystävät ovat erikseen, niiksi en tunnusta heitä, joiden mielestä koira, joka osaa ottaa sokeripalan nenän päältä, on mukava eläin. Eläin saa olla persoona, ja jos palkitsemalla ja kiittämällä tekee temppuja, se on ihan ok.
Istuin eilen yläkerran pikkupikkuhuoneesssa Turussa. Kattoikkunasta näkyi illalla aika hämärä Turun tuomiokirkon kellotapuli. Minusta tuntui, ettei koko taloyhtiössä ole ketään. Onko tapahtunut ydinkatastrofi? Olen sentään keskellä isoa kaupunkia – haloo…! Onko täällä ketään?
Siivoan, raivaan, en muista syödä. Verensokeri on jossain miinus satasella. Vimmatusti hinkkaan puuliettä enkä saa siitä niin kirkasta kuin naapurini Rauni sai. Ensi kerralla tuon ehkä teräsvillan kanssa dynamittipötkylän.
Ei se mitään. Olen väsynyt – vielä kahdeltatoista siis todellakin pesen suihkuhuonetta. Kuulen etäisesti veden kohinan ohi Turun Tuomiokirkon Kellot! Vitsi, jos olisin tämänkin tiennyt pienenä viisivuotiaana kun kuuntelin radiota! Että olen nyt tässä, kirkon juuressa. Ja ne kellot lyö!
Voi miten olenkaan iloinen! Aamulla taas heräsin ja katsoin kattoon: siellä se oli, kirkon kellotapuli ja se kello.
Niin paljon olen nyt ymmärtänyt. Miten monta vuotta tuhlasinkaan siihen, että luulin olevani jotenkinvähemmän. Sitähän vahvistivat kaikki, vanhempani, ystäväni, sisaret, muut sukulaiset, kumppanit. Nyt vasta kun tajuan, miten minun olisi aina pitänyt arvostaa itseäni ja myöntää, että olen hyvä ja osaan ja minusta tulee kaikkea, mitä haluan! Ja sitähän minusta tulee.
Mutta kaikista ikävintä on se, että on myös ystäviä, jotka eivät usko minuun. He (ehkä) naureskelevat unelmilleni ja sanovat, että hyvähän sinun on, tai että sattumaa.
Niin. Nautin siitä, että minulla on läheisiä ja rakkaita. Mutta myös yksinäisyydesttä, että saan olla! On vähän erikoista sanoa näin. Mutta toisaalta, ihminen ei ole vain äiti, sisko, serkku, vaimo. Etsin itseni tästä joukosta. Ja löydän.