Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta…
Vaikken maantien vartta nyt vaellakaan, niin kyllä suomalainen juhannus on sykähdyttävä, ilostaitkettävä ja tunteikas. Oli sitten helle tai räntäsade, keskikesän juhla on aina se Iso Juttu.
Tauno Suuri laulaa ihan sydämen pohjaan asti koskettaen. Kun nyt vanhana mummona (joksi itseäni en todellakaan tunne, mutta hyväksyn määritelmän) ajattelen juhannuksiani, niin mieleen tulevat väistämättä ainoastaan kesät Simpeleellä. Syreenit ja juhannusruusuthan silloin kukkivat juuri oikeaan aikaan Kaakkois-Suomessa. Juhannuskokkoa sai polttaa, se mieleenpainuvin oli siskon uudessa kodissa (hän oli mennyt nuorena naimisiin saman kylän maanviljelijäpojan kanssa), iso kokko kalliolla, syreenien tuoksu, saattoi olla myös nuotiomakkaraa. Isä oli mukana, mutta ei koskaan isossa osassa, koska hän oli vetäytyvä ja ujo. Miten nyt kaipaankaan juuri isää. Ja niin monesti ajattelen, että hän olisi iloinen kaikesta siitä, mitä olen tehnyt. Ja se mitä olen tehnyt, on todellakin isän ansiota. Mutta ei mennä nyt muisteloihin.
Kuleksittiin kaupungilla tänään juhannuksen aikaan. Täytyy sanoa, ettei mitenkään huono jussikokemus ollut. Melko rauhallista ja hidasta oli tunnelma, ja kaunis jokinäkymä säilyi kauniina ainakin sen ajan, minkä siellä vietimme.
Vitsailtiin, että kiva kun tuo ex-aviomies kävi seurana (kunnes hän oikaisi naapurille, ettei ihan vielä ole ex.), ettei tarvinnut olla yksin.


Mutta onpa ollut kovin mukavaa. Olen tutustunut enemmän paitsi puolisoon, joka nyt asuu muualla, myös pariin naapuriin. Olen myös oikeasti alkanut suunnittelemaan sitä italialaista joulua. Jos se lottovoitto tulisi kohdalleni, niin ilman muuta hankkisin kodin Italiasta. Syyt Italiaan ovat nämä:
1. halusin kokea asioita maassa, jonka kielen osaan. En siis osaa kunnolla italiaa vielä, mutta eiköhän pari kuukautta siinä maassa avita vähän opiskeluja. Kiitti siis veesti, Putin, en mene Venäjälle. Mutta on uusi haaste: opi italiaa!
2. Olen himomatkustaja. Jo opiskeluaikoina laitoin kaikki ylimääräiset rahat, joita totisesti oli vähän, interreilaamiseen. Näin välillä nälkää Kreikan saarilla (syötiin tomaatteja ja fetaa, noh, tosin paikallinen viini oli pakollinen), kun budjetti oli jo syöty. Mutta ikinä ei tullut mieleen, että pitikö lähteä. Piti. Ja vieläkin: pitää!
En koskaan luovu matkustamisesta, siinä asiassa en ole ekologinen. Ihminen ei opi toisesta ihmisestä ellei a) lue tai b) matkusta. Minä yritän tehdä molempia niin kauan kuin pystyn. Unelmani on asettua jonnekin välimerelliselle paikkakunnalle, en vielä tiedä, minne. Mutta vaikka rakastan tätä Turun kotia, haluaisin olla täältä välillä poissa. Uskon, että elämä ja universumi kuulevat unelmani ja kohta olen siellä, missä haluankin olla. Voi vitsi, tämä eläkeikä on siitä niin mahtavaa, että aikaa on. Ja tietenkin siinäkin mielessä, että pitää ymmärtää, että sitä aikaa ei ehkä edessä olekaan niin loputtomasti kuin kolmekymppisenä kuvitteli. Nyt oma kuopukseni täytti kolmekymmentä, ja itse en tunne olevani vanha. Minulle saa kyllä kertoa, kun alan vanhuudenhöperehtimään, koska itse en sitä välttämättä tajua. Taisin alkaa jo sen höpertelyn?