Kuukausi: kesäkuu 2023

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta…

Vaikken maantien vartta nyt vaellakaan, niin kyllä suomalainen juhannus on sykähdyttävä, ilostaitkettävä ja tunteikas. Oli sitten helle tai räntäsade, keskikesän juhla on aina se Iso Juttu.

Tauno Suuri laulaa ihan sydämen pohjaan asti koskettaen. Kun nyt vanhana mummona (joksi itseäni en todellakaan tunne, mutta hyväksyn määritelmän) ajattelen juhannuksiani, niin mieleen tulevat väistämättä ainoastaan kesät Simpeleellä. Syreenit ja juhannusruusuthan silloin kukkivat juuri oikeaan aikaan Kaakkois-Suomessa. Juhannuskokkoa sai polttaa, se mieleenpainuvin oli siskon uudessa kodissa (hän oli mennyt nuorena naimisiin saman kylän maanviljelijäpojan kanssa), iso kokko kalliolla, syreenien tuoksu, saattoi olla myös nuotiomakkaraa. Isä oli mukana, mutta ei koskaan isossa osassa, koska hän oli vetäytyvä ja ujo. Miten nyt kaipaankaan juuri isää. Ja niin monesti ajattelen, että hän olisi iloinen kaikesta siitä, mitä olen tehnyt. Ja se mitä olen tehnyt, on todellakin isän ansiota. Mutta ei mennä nyt muisteloihin.

Kuleksittiin kaupungilla tänään juhannuksen aikaan. Täytyy sanoa, ettei mitenkään huono jussikokemus ollut. Melko rauhallista ja hidasta oli tunnelma, ja kaunis jokinäkymä säilyi kauniina ainakin sen ajan, minkä siellä vietimme.

Vitsailtiin, että kiva kun tuo ex-aviomies kävi seurana (kunnes hän oikaisi naapurille, ettei ihan vielä ole ex.), ettei tarvinnut olla yksin.

Mutta onpa ollut kovin mukavaa. Olen tutustunut enemmän paitsi puolisoon, joka nyt asuu muualla, myös pariin naapuriin. Olen myös oikeasti alkanut suunnittelemaan sitä italialaista joulua. Jos se lottovoitto tulisi kohdalleni, niin ilman muuta hankkisin kodin Italiasta. Syyt Italiaan ovat nämä:

1. halusin kokea asioita maassa, jonka kielen osaan. En siis osaa kunnolla italiaa vielä, mutta eiköhän pari kuukautta siinä maassa avita vähän opiskeluja. Kiitti siis veesti, Putin, en mene Venäjälle. Mutta on uusi haaste: opi italiaa!

2. Olen himomatkustaja. Jo opiskeluaikoina laitoin kaikki ylimääräiset rahat, joita totisesti oli vähän, interreilaamiseen. Näin välillä nälkää Kreikan saarilla (syötiin tomaatteja ja fetaa, noh, tosin paikallinen viini oli pakollinen), kun budjetti oli jo syöty. Mutta ikinä ei tullut mieleen, että pitikö lähteä. Piti. Ja vieläkin: pitää!

En koskaan luovu matkustamisesta, siinä asiassa en ole ekologinen. Ihminen ei opi toisesta ihmisestä ellei a) lue tai b) matkusta. Minä yritän tehdä molempia niin kauan kuin pystyn. Unelmani on asettua jonnekin välimerelliselle paikkakunnalle, en vielä tiedä, minne. Mutta vaikka rakastan tätä Turun kotia, haluaisin olla täältä välillä poissa. Uskon, että elämä ja universumi kuulevat unelmani ja kohta olen siellä, missä haluankin olla. Voi vitsi, tämä eläkeikä on siitä niin mahtavaa, että aikaa on. Ja tietenkin siinäkin mielessä, että pitää ymmärtää, että sitä aikaa ei ehkä edessä olekaan niin loputtomasti kuin kolmekymppisenä kuvitteli. Nyt oma kuopukseni täytti kolmekymmentä, ja itse en tunne olevani vanha. Minulle saa kyllä kertoa, kun alan vanhuudenhöperehtimään, koska itse en sitä välttämättä tajua. Taisin alkaa jo sen höpertelyn?

Onhan tämä kesäyön tuhlailua opiskella sisällä, kun tuossa ikkuna takan on mitä ihanin kesäilta, ja kohta kesäyökin.

Niin, voihan sitä joku ihmetellä, että olen muuttanut asfalttiviidakkoon maalaismaisemasta. Mutta miten tämä keittiöni ikkunasta äsken otettu kuva ”pihastani” sitten liittyy siihen asfalttiviidakkoon, sitä en kyllä tiedä?

Mutta tänään olen tehnyt löytöjä myös ihan oman kodin ulkopuolelta ja niitä kyllä pitää hyödyntää sitten viimeistään, kun saan vieraita tänne uuteen kotikaupunkiin.

Bongasin ihan piilossa olevan Grädda-ravintolan. Olen aamuisten koiralenkkieni aikana huomannut, että lounas siellä on aika suosittu. Tänään huomasin, että kesäaikaan ravintola laajentuu myös puutarhaan. Oli ihan pakko kokeilla, koska tämä piha on ihan melkein jopa tai tavallaan… lähikorttelissa. Ja sitä paitsi aidan toisella puolella on Aurajoki.

Koin kivan vähän luksuksen lauantaielämyksen. Istuin ulkona puutarhassa ja linnut lauloivat. Edessä, tietenkin pensaiden välissä, virtaili Aura. Ketään ei ollut juuri tultuani, mutta sain kuulla, että puutarha on auki myös iltayhdeksään. Hei kaikki, menkää. Ihana kokemus: puutarha keskellä kaupunkia. Ja ruoka, eli se pieni, mitä halusin, oli ihan täydellinen. Skagen-katkarapuleivän voi tehdä vain joko täydellisesti tai sitten vain jotenkin. Tässä se oli täydellinen.

Suosittelen!

Täydellinen lepopäivä, tänään ei urheilla eikä siivota, vähän kuitenkin italian opiskelua, ettei persoonapronominien datiivit ja objektit unohdu (miksi niitäkin pitää olla sekoittamassa vanhan ihmisen päätä?).

Naapuripihalla juhlat jatkuvat (ei se mikään piha ole tällaiselle entiselle omakotitalon asukille, mutta toimittaahan ulko-oven edusta ihan hyvin pihan virkaa, etenkin kun vieressä on vehreä puisto). Kuulin tänään, että lapsijuhlat alkoivat eilen aikuisten kutsuilla ja tänään on sitten varsinainen h-hetki: pieni Ragnar täyttää kuusi vuotta! Lapset saivat myös jo silittää
Riitu-koiraa, mutta Kissin pidin varmuudeksi kauempana, hän kun on nätisti sanottuna ailahtelevainen.

Pieni lenkki läheiseen Tuomaanpuistoon oli melkein liikaa molemmille koirille, onhan mittarissa nyt +28 hellettä. Siitä huolimatta vaellan tois puol jokke ostamaan vähän mansikoita torilta. Olkoot kalliita, nyt on maistettava, joko suomalaisia tai ruotsalaisia.

Tänään yritin taas aikaista ylösnousua. No tosiaan, heräsin kello 04.00 ja siinäpä ne yöunet sitten. Luin romaania, kuuntelin lintuja ja jalat olivat lämpökaapissa, koska pieni Riitu-koira haluaa joka säällä säteillä kuumuutta peittoni alla jalkojen vieressä tai pahimmassa tapauksessa polvitaipeessa. Siinähän tuli sitten mietittyä kaikki tyypilliset: onkohan minulla joku vaarallinen sairaus (kaikkiin löytyy oireita aamuyön tunteina), miksi oikeastaan olen täällä, olenkohan ihan viisas, mitä huomenna pitäisi kaupasta ostaa…

Uimaan vaan sitten noin yhdeksältä. Uimalassa oli suhtkoht väljää eikä kukaan roiskinut silmille eikä jyrännyt päälle. Huono nukkuminen kuitenkin näkyi ja osaan jo aika usein analysoida, mistä jotkin kielteiset tunteet tulevat. Tänään esimerkiksi kehoni tulkitsi vihollisiksi kaikki uima-altaaseen laskeutuvat (varmaan tulee ahdasta, oliko pakko nyt juuri tälle radalle!). Näin tuli todistetuksi hyvän unen merkitys ihmisen onnellisuudelle. Onneksi jaksoin kauhoa asiallsesti ne 500 metriä ja kaiken sen jälkeen oli taas niin hyvä olo, että mielestäni kaikki uimarit olivat erikoisen hyviä kavereitani.

Samppalinnan puistossa tunnistin kännykkäsovelluksella uuden linnun: kultarinta siellä luritteli vallan taitavia trillejä. Ja muita myönteisiä asioitakin tapahtui:

1. Vuokrahuoneistostani muodostui tänään, tai oikeastaan jo eilen, varsinainen kommuuni. Vuokraisäntä kysyi, saako hän ja ystävänsä yöpyä täällä Linnanpuiston festareiden ajan. No miksei. Aika hauskaa, että tässä pikkuboksissa nyt noin viisi ihmistä tulee ja menee, kaksi koiraa eivät enää edes ihmettele mitään. Kitara soi ja tuuli leyhyttelee ikkunaverhoja kuin Tshehovin näytelmissä konsanaan. Naapuripihalla pidetään myös iloa, erikielistä keskustelua ja lasten huutoja, enimmäkseen ruotsiksi. Jopas olen paikkaan osannut asettua!

2. Kiss-Kiss on siunatussa tilassa ja osaa ottaa levon kannalta. Myös mielitekoja on: uunipuuron kuori ja paprika taas. Mammaloma!

3. Tämä ihana helle ja uuden hallituksen ohjelma ovat saaneet minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että italialainen ilmasto ja siellä ison maan johonkin yhtä lämpöiseen kolkkaan hautautuminen (huolimatta nyt oikeistopääministeri Melonen toimista) voisi olla minulle ihan hyvä ratkaisu.

Niin, tuntuu, että päivät vain vilahtavat käsistä. Juuri kun olen saanut aamutoimet tehdyksi, koirien aamulenkin ja ruokkimisen, aamupalan, tiskauksen (siis todella, en omista astianpesukonetta!), ehkä kaupassa käynnin, pidempi koiralenkki esimerkiksi Tuomaanpuistoon tai Kupittaan koirapuistoon – niin kas vain, onkin jo iltapäivä. Niin olen yrittänyt kääntää kalenteria siten, että nousisin jo seitsemältä, mutta ei. Tänäänkin meni kahdeksaan, eikä siinä mitään, sillä unihan on tärkeää. Mistä niitä tunteja voisi hakea lisää näihin ihaniin kesäpäiviin?

Sitä paitsi tänään piti tapojeni vastaisesti avata aamulla MTV:n aamu-tv. Katson aina Ylen aamua, tai en katso, vaan pidän telkkaria auki aamutoimien aikana: siinä kuulee uutiset ja säät ihan huomaamatta. Mutta tänään piti katsoa Maikkarin aamua, koska siellä oli perhe Harlin vieraana.

Renny Harlin, kotimaassaan aliarvostettu ohjaaja (koska hänen genrensä on toiminta, eikä taide-elokuvat) oli Johanna-vaimon ja pikku Coco-tyttären kanssa haastattelussa. Eikä pidä unohtaa pientä Myy-koiraa, jota Renny ja Johanna kutsuvat toiseksi tyttärekseen. Olen katsonut Harlinien elämästä kertovaa tosi-tv:tä ne molemmat jaksot ja ihailen suunnattomasti tätä pariskuntaa. Miten kauniisti he kohtelevatkaan toisiaan. Ja miten niin monen ihmisen kulmat kohoavatkaan: miten voi tuollaisesta pitää? Tuohan on teeskentelyä ja rahastamista! Varmasti paljon Rennyä nuorempi Johanna on kalastamassa vain rahaa ja mainetta jne. jne.

Ensinnäkään, Renny Harlin ei ole toisen luokan ohjaaja. Häntä arvostavat Sylvester Stallonen ohella muutkin isot starat. Miten toisen luokan ohjaaja olisi saanut esimerkiksi Bond-tähti Pierce Brosnanin omaan elokuvaansa? Hänellä on nyt myös uusien yhteistyökumppanien kanssa kuusi uutta leffaa työn alla, joten ei ehkä Suomen elokuvatarjonnasta puuttuvat eri maiden työt kerro kuitenkaan näiden töiden menekistä. Itse en katsele toimintaelokuvia. On kuitenkin ihailtava ihmisiä, jotka puurtavat intohimolla ja onnistuvat, epäonnistuvat ja taas puurtavat – ja lopulta onnistuvat. Kuten vaikka Kimi Räikkönen ja Renny. Toiseksi, uskon vakaasti intuitioon ja näen, että siinä on kaksi juuri toisilleen kuuluvaa ihmistä löytänyt toisensa. Ja mitä rikkauksiin tulee, miksi kadehtia yltäkylläistä elämää sitä varten paljon töitä tehneiltä? Rikkautta saa haluta ja sen eteen tehdä hommia. Onko vähemmän ansaitseva jotenkin parempi ihminen? Yleinen rahatraumahan on se, että kaikki hyvin ansaitsevat ovat ylimielisiä ja ahneita. Kun tänään katsoin suorassa lähetyksessä, miten Harlin ei voinut pidätellä kyyneliä kertoessaan, miten hän nyt saatuaan oikean perheen ja rakkauden, on niin kiitollinen elämälle, en kyllä voinut muuta kuin toivoa, että kaikki ihmiset löytäisivät samanlaisen kiitollisuuden.

Joo, tiedän, että jos tämän laittaisin sosiaaliseen mediaan, saisin mätiä tomaatteja ja sylkemistä päälleni. Ei haittaa. Suosittelen kaikille terveellistä iloitsemista toisten ihmisten onnesta ja menestyksestä, sehän ei ole sinulta mitenkään pois.

Olen hortoillut naapurustossa enkä saa kyllikseni tästä kauneudesta. Sibeliusmuseon puutarhassa ja siinä vieressä kukoistavat Pehr Kalmin ruusut ja hänen arviolta 1700-luvulla istutettu tammensa. Päässä oikein kihisee, kun tätä kaikkea saa katsella joka päivä.

Lauantai on ollut aurinkoa ja lämpöä. Olen ahkeroinut Marttana jälleen, eli tuunaillut. Tietenkin piti saada timjamia ruukkuun äskettäin ostamani salvian seuraksi. Myös keittiön ikävä romuisen näköinen aukko piti tukkia (toki vain kesäksi, kun takana olevan patterin lämpöä ei tarvita) ja kyllä löysin aarteitteni joukosta ystävältä saadun vanhan verhonpuolikkaan.
A vot! Vähän rauhallisemmalta näyttää työpöydän alue nyt.

Ajattelin myös kaupassa käydessäni (oliiviöljy oli loppu), että jos nyt vapaapäivän kunniaksi (minkä ”vapaan”?) törsäisi ja kiiruhdin myöhäiselle lounaalle Wikkelle eli Wiklundin eli Sokoksen taloon jossa myös iso S-market. Wikken pikkuinen Axel-baari on aika viihtyisä, osa siitä ulkona torin puolella, jossa tänään kelpasi istua lähes hellesäässä.

Olipas pettymys tuo lounas. Maalaissalaatti lisukkeineen ja kahveineen. Mutta haloo, maalaissalaatti oli vähän virttynyt (tosin olin lounaan loppumetreillä paikalla), salaatinlehdet väsyneitä eikä ruokaisaa tavaraa eli perunaa ja keitettyjä kananmunia ollut juurikaan enää. Kastikkeena oli jostain syystä caesar-kastike eli anjovispohjainen sekoitus. Söin hyvillä mielin, oli nälkä. Eikä ruoka ollut huonoa. Mutta en suosittelisi kuitenkaan ainakaan tätä lounasruokaa kyseisessä paikassa, missä muuten oli kiva tunnelma, siistiä ja hyvä palvelu. Mutta Turkuhan on täynnä kaikenlaisia paikkoja, olen vasta tutkimusteni alussa.

Nyt vaan tässä katselen ja nautin siististä keittiöstä (ja sipulintuoksusta päivälliselle tehdyn kaalivokin jäljiltä), yöradiosta ja siitä, että olen saanut tämänkin kivan päivän ja vähän myös jotain aikaan. Yritän kuitenkin nykyisin pyhittää viikonloput pois urheilulta ja kilometrien tarkkailulta (ilman yritystä tänään tuli kuitenkin 7,5 kilometriä, joten liike on ikuinen) ja tehdä muita mukavia asioita. Pitäisi varmaan kehitellä taas joku Naisten Kympin kaltainen houkutin, että ei unohda sitä RR:ää eli itsensä rääkkäämisen riemua.

Niin raskaita ajatuksia kaiken tämän kauniin keväisen onnen keskellä. Minulla on tapa sivuuttaa moni asia, joka on liian järkyttävä. Se ei tarkoita, ettenkö ota selvää kyseisestä asiasta. En vain enää suo itselleni tilaisuutta surra asiaa, jolle en nyt enkä tulevaisuudessakaan voi mitään.

Vihaan on kuitenkin joskus aiheetta. Onko väärin vihata, jos vihaa epäoikeudenmukaisuutta? Vihata Putinin hallintoa ja Ukrainan sotaa. En pysty olemaan järjissäni, jos ajattelen vaikka, mitä Kahovkan padon takia tapahtuu. Vilja, loukussa olevat ihmiset. Kotieläimet, jotka hukkuvat. Linnut, villieläimet juuri poikasvaiheessaan. Voin pahoin ja itken näitä hädässä olevia ja menetettyjä. Eikö tähän pahoinvointiin ole muuta lääkettä kuin vain vihata kun ei muuta voi. Vai voiko?

On mahdollista olla kylmä ja tunteeton ja vihainen. Mutta on myös toinen mahdollisuus: olla vihainen ja toimia. Minä en ole ehkä parasta valuuttaa lähteäkseni Dneprin alueelle auttamaan. Mutta jos olisin tai tulisin sellaiseksi, lähtisin saman tien. Nyt vain katson ja tunnen sympatiaa, lahjoitan, elän mukana. Eikä ole oikeudenmukaista vihata kansaa, vaan jos haluaa vihata, oikea kohde on hallinto, joka vie kansaa harhaan. Toinen asia sitten, miksi kansa ei halua ymmärtää.

Rukoilen omalla tavallani, en jumalia enkä jumalaa, mutta universumia, maailmankaikkeutta, joka ei halua kenellekään mitään pahaa. Voimaa ja varjelusta Ukraina, ymmärrystä ja demokratiatahtoa Venäjän kansa. Kenenkään ei tarvitse kuolla minkään valtion takia. Niin kaunis John Lennonin kappale Imagine tästä samasta asiasta:

”Imagine there’s no heaven
It’s easy if you try
No hell below us
Above us only sky

Nothing to kill or die for
And no religion, too
Imagine all the people
Livin’ life in peace

You may say I’m a dreamer
But I’m not the only one
I hope someday you’ll join us
And the world will be as one.”

Ihan raaka suomennos nopeasti vanhalla rutiinilla:

”Kuvittele, ettei ole Taivasta
Se on helppoa, jos yrität.
Ei helvettiä allamme,
Yllämme vain taivas.
Kuvittele, miten kaikki
Ihmiset eläisivät vain
tässä päivässä…

Kuvittele ettei olisi valtioita.
Ei se ole vaikeaa
Ei mitään minkä vuoksi tappaa tai kuolla
Eikä uskontoakaan.
Kuvittele kaikki ihmiset elämään rauhassa.
Sanot varmaan että olen uneksija
Mutten ole ainoa
Toivon että jonain päivänä tulet mukaan
Ja koko maailma voi olla yhtä”

Niin, ruokaviikot alkoivat. Ei silti, ruokaviikot on minulla aina, kun ruokaa pitää joka päivä laittaa itselle ja karvaisille tytöille. Mutta nyt on Turussa erityisiä päiviä, jolloin paikalliset ravintolat tarjoavat parastaan ja homma huipentuu 12.6. siihen, kun Suomen Turussa paljastetaan kansainvälinen Michelin-tähden saaja.

En niin kovin ole seurannut ravintoloiden tarjontaa, koska itse teen ruokaa ja jos ulos syömään menen, niin parhainta on mennä ystävien kanssa.

Olen tehnyt kotitöitä paljon ja vähän luistanut opiskeluista eilen ja tänään. Siivosin, pesin pyykkiä ja lattian urakalla (kylläpä tuli likainen vesi), pesin keittiön ikkunat ja kiipeilin työpöydällä kiinnittämässä juuri tähän sisustukseen sopivan laskoskaihtimen tuonne kolmen metrin korkeuteen. On niin ihanaa suunnitella ja toteuttaa kauniita yksityiskohtia, juuri tähän ympäristöön, joka on vanhaa, vähän niin ja näin, mutta niinhän on asukaskin! Ja nautin siitä puhtaasta tuoksusta ja asioiden ja tavaroiden kauneudesta ja järjestyksestä. Voisin katsella loputtomiin asetelmia ja ikkunanäkymiä, kuunnella mustapääkertun lurituksia tuossa mäessä keittiön ikkuna takana.

Hyvä ystäväni Elina kävi kylässä. Meillä on aina vähän sama kaava näissä tapaamisissa, jotka sijoittuvat kummankin omaan tai läheiseen tai molempia miellyttävään paikkaan. Tällä kertaa en ollut juuri suunnitellut mitään, mutta mietittiin lipstikkakeiton ääressä tiistaiaamuna, mihin ja mitä. Lähdimme sitten kävelemään vanhan suurtorin suuntaan ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Savitaiteen näyttely Brinkkalan talossa (jossa yksi taiteilijoista oli yllättäen Elinan luokkatoveri!), Turun työpaja (niin, yllättäen, sieltä löytyi Mariannalle ihana mekko).

Savella on sielu – tämä oli Turunmaan Keraamikkojen Killan näyttelyn ydin.

Ei oikeastaan ollut sen kummempaa tavoitetta, riitti katsella niin kaunista vanhaa arkkitehtuuria, kävellä satoja vuosia vanhoja kiviportaita, joiden keskelle oli kulunut painauma monista askeleista. Katsella Brinkkalan parvekkeen yli puutarhaa, jossa pionit jo kukkivat ja syreenien ja rodojen kukinta oli upeimmillaan. Tämä on se meidän juttu: huomioimme yksityiskohtia ja nautimme ilman suoritusta. Huvittavaa oli, että piti katsoa Jan-Erik Anderssonin näyttely Ars Novassa – no se oli päättynyt jo kaksi päivää sitten. Piti sitten Wäinö Aaltosen museossa katsella Aaltosen töitä. No niitä ei siellä ole ollut moneen kymmenen vuoteen. Mutta Ars Novassa oli Rauha Mäkilän näyttely (ei säväyttänyt, anteeksi vain, mutta uteliaisuus tyydytetty) ja Wäinö Aaltosen Museossa esillä kaksi herttaista videoesitystä libanonilaisesta todellisuudesta. Nauroimme sille, ettemme ikinä olisi näitä lähteneet katsomaan, mutta kun ne tulivat nokan eteen, niin oli kiitollinen olo: saimme tilaisuuden tutustua esimerkiksi libanonilaisten kehitysvammaisten elämään. Näin elämä johdattaa meitä sinne, mihin emme muuten pääsisi. Kun vain mieli on avoin!

Aina sama vanha kaava. Ensin kotona syödään vähän ja sitten illansuussa käydään jossain päivällisellä. Tällä kertaa minulle uusi paikka ihan Auran rannassa. Gustavo, italialainen ravintola. Olipa kotoisaa ja hyvää ruokaa. Vähän maalaismaista sisustusta, mutta kaikki siistiä ja mikä tärkeintä: lautasliinat kaunista puuvillaa (ettei vaan pellavaa?). Se tekee ruokailusta juhlan.

Niin, Turun ruokaviikot. Niihin kuului aperitivo-kampanja eli paikallisista määrätyistä ravintoloista sai drinkin ja sen mukana pienen alkupalan. Pitihän se kokeilla. Panini-ravintolan terassilla siemaisin huh-miten-tuhdin juoman ja sain lämpimät riisipallerot (arancini), jotka kyllä maistuivat. Ihmisiä on paljon liikkeellä, aurinko paistaa nyt tänne tois puolelle jokkeekin (aamuisin sinne varsinaiselle), kaikki kukkii, Tuomiokirkkopuistossa soi jazz ja elämä on tällä hetkellä ihan sellaista kuin pitääkin.

Täällä Kerttulin eli Gertrudin kadulla ja myös mäellä näkyy olevan oma kellokin, Gertdrud’s-kello. Se huomattiin vasta nyt, kun koirien kanssa tallattiin tuttua reittiä Kupittaan valtavankokoiseen puistoon tuossa oman kadun päässä ja siellä tietenkin koirapuistoon.

Tänään on ollut sunnuntailöhöilyä. Luin loppuun Hesarin Kuukausiliitteen ja kun sitten sunnuntaihesari tuli, niin siihenhän upposi koko aamupäivä. Aamulla oli sateista, mutta päivän mittaan kirkastui eikä tällä hetkellä näy pilveäkään.

On niin hauskaa kokeilla kaikenlaisia reseptejä. Vahinko tietenkin, että nyt ei ole tuota ison pöydän ympärillä säpisevää nälkäistä päivällisjoukkoa. Kun ei ole sitä isoa pöytäkään. Mutta toiveissa on, että äidin kultia ja ystäviä on tulossa kylään ja saan taas laittaa ruokaa isommallekin porukalle. Nyt olen kunnostautunut jäljelle jääneen ruuan tuunauksessa ja sepä onkin niin palkitsevaa. Tein tuoreesta pinaatista pinaattikeittoa (jota tuli liikaa yhdelle ihmiselle) ja muodostelin siitä sitten parin päivän päästä pinaattilettuja:

No viikonlopuksi oli pakko saada salviapastaa (voita ja salviaa ja spagettia, ohjeita löytyy vaikka mistä), koska aatokset veivät entiseen elämään ja siihen, että kohta puutarhasta nousee tuoretta salviaa. Ostin siis salviakimpun ja nautiskelin pastan (jota tuli liikaa yhdelle ihmiselle) tuossa männäviikolla. Loppujen lopuksi jäljelle jäänyt pasta muuntui tonnikalauunipastaksi:

Tähän pastaan on ohjekin, mutta ei kai kukaan oleta, että olisin sitä noudattanut – omia kaapista löytyneitä aineksia sovelsin ja hyvää tuli. Niin sanottu oikea ohje on kyllä hyvä inspiraation lähde:

Itse unohdin bearnaiset ja valkoviinikastikkeet. K-kaupasta löytyi pahvipaketti mascarpone- pastakastiketta ja sen heitin sekaan. Juustoraasteet olivat jääkaapin hyllyn jäämistöä. Maistui!

Tein myös sisustustuunauksia, jotka jäivät vähän puolitiehen, kun työkalut olivat jääneet jonnekin maailmalle. Ei löytynyt leikkuria, jolla saa vahvaa päällystettyä vaijeria poikki (sakset on entiset nyt!), joten keittiön työpöydän alle suunnittelemani näkösuojaverho on nyt vaiheessa. Ikkunat on pesemättä, mutta palaan aiheeseen ennen juhannusta. Tai joulua.

Kaupungin riemuihin kuuluu nykyisin myös lokkivaara. Urhea lokkipariskunta pesii ilmeisesti tuossa naapuritalon tai meidän talon katolla ja he ovat vakuuttuneet siitä, että kun kuljen kauppaan tai koiralenkille talon päädyn kautta, on perimmäinen tarkoitukseni ryövätä pariskunnan pesue. Huimia kirkuvia syöksyjä tekevät he minua kohti enkä millään saa selitettyä, että rakastan pieniä linnunpoikasia, kaikkien lintujen. Pisteet urheille vanhemmille! Näin tekisin minäkin, jos epäilisin, että omia lapsia uhattaisiin. Kuka voi olla vaarallisempi vihollinen kuin lapsiaan puolustava äiti!! Me mahdumme kyllä tähän yliopistonmäkeen hyvin aivan kaikki. Kaupunkielämää, hei! Ei täällä pääse vieraantumaan luonnosta.

Luonnosta vieraantuminen loppuu ainakin siihen, kun koiraystävien vessakäynti huipentuu siihen, että kakkapussi hajoaa käteen silloin, kun aarre on jo kivasti kerättynä talteen. Luonto on lähellä vaikka joskus luonnolle ottaa!

Vihdoin isot tehtävälistat suoritettu. Veroilmoitukset (myös kuolinpesän, jotka posti ei tuonut koskaan ja joiden innoittamana sain selvitellä myös johonkin mustaan aukkoon kadonneita monia muitakin postejani), asukasparkkimaksut sun muut. Nyt olen saanut niin sanottua Aikaa, jonka toivon osaavani käyttää eikä vain vatuloida tässä että miten nyt sitä ja tätä.

Siksi olenkin nyt kerrannut viimeisimmät italian tuntien tehtävät sekä netin Duolingon italian kurssi jatkuu päivittäin (ei tänään). Tällä viikolla uinti, kaksi juoksulenkkiä, kotitreenit. Koirien kanssa opettelu Kupittaan koirapuistossa – meni muuten todella hienosti, tytöt olivat ihan unelmia vieraiden koirien seurassa. Eilen tuli sitten lähes yksitoista kilometriä askelsovelluksen mukaan. Joten ajattelin, että tänään mummo relaa!

Rentoutumispäivää helpotti hyytävän kylmä sää ja silloin tällöin tuulen mukana vihmova sade. Joten koiratkaan eivät olleet hirveän innolla lähtemässä ulkoilemaan. Riddarivillapaita Riitullakin oli päällä, mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän istahti jämäkästi eikä liikkunut ennen kuin avitin vähän matkaa sylissä.

Kävin kaupassa keskustassa (joka siis on 10 minuutin päässä). Halusin myös ilahduttaa ja voimaannuttaa itseäni elokuvakäynnillä. Iltapäivisin eläkeläiset saavat roiman alennuksen. Menin katsomaan elokuvaa Pieni kirjakauppa Pariisissa. Koska se inspiroi Pariisilla ja kaupungin kauneudella, ja koska se on osittain myös italiankielinen (itse taistelen koko ajan ranskan vaikutusta vastaan, koska italian sanoja opiskellessa hakiessani tulee mieleen liian usein vain ranskalainen versio, vaikka ranskani on aivan surkeaa!). Petyin pahasti leffaan. En osaa sanoa, miksi elokuva aiheutti vastenmielisyyttä ja myös alakuloa, vaikka sen piti olla ainakin lopussa myönteisesti voimaannuttava. En vain enää jaksa ehkä näitä asetelmia, joissa vanhentuneen miehen ongelmatilanteeseen saapuu nuori nainen ja saa kaiken sekaisin ja ehkä lopulta pelastaa tai tuhoaa tämän miehen. Miksi aina näin päin! Oi miksi? Sehän ei ole enää edes realistista.

Syy elokuvan hylkimiseen ei kuitenkaan ollut tuo yllämainittu asetelma vaan se kokonaisuus. Kuvaus oli tummaa, otokset sateisia, siis ei teknisesti vaan että satoi niin monessa kohtauksessa. Lähikuvat kasvoista tulivat liian lähelle, ja tuli mieleen vainoharhaisesti, että kuvataanko tätä henkilöä läheltä siksi, että hän on fyysisesti hyvin komea esittämäänsä roolihahmoon nähden. Elokuvassa ei muutenkaan ollut ns. tavallisennäköisiä ihmisiä paitsi pääosan miehen tyttären hoitaja, joka oli musta runsasmuotoinen nainen. Miksi juuri taas näin tämänkin hahmon piti olla tällainen stereotypia, eli ei ranskalaisalkuperää oleva, nainen, vähemmän koulutettu? No, ehkä juuri siksi, että Ranskassa asiat ovat näin.

Tulikin tästä mieleeni, että luin äskettäin Ranskan kirjeenvaihtajan Annastiina Nykäsen kirjan Vapaus valita kohtalonsa . Siinä karisivat kaikki ihannoivat asenteeni Ranskaan kohtaan, huolimatta siitä, että Ranskan vallankumous 1789 on ollut käänteentekevä tasa-arvon edistymisessä.

Joka tapauksessa, huolimatta kaikesta tästä nillityksestä elokuvan suhteen, päivä oli hyvä ja oli tärkeää nähdä se elokuva. Nyt pitää myös tunnustaa, että kun kävelin Rauni-ystävän antamassa toppatakissa (koska sää!) kohti keskustaa tunsin ihan järjetöntä iloa. Ei ollut mitään erikoista syytä. Oli vain mukavaa astella eteenpäin, katsella ihmisiä, availla ja sulkea sateenvarjoa. Ja ajatella, ettei ole mihinkään kiire, saan tehdä mitä haluan ja mihin aikaan minulle sopii. Ja se tietenkin, että pystyin jo eilen aloittamaan opiskelun pitkästä aikaa, niin ja myös urheilun kunnolla, antoi rohkeutta ja itsetuntoa.

Asun pienessä satavuotiaan puutalon kaksiossa, jonka kunto on sitä sun tätä, tapetit repeilleet ja lattia kulunut, mutta täällä on niin kodikasta. Tänäänkin laitoin keittiön pattereihin lämmöt ja puuhellaan tulet, koska ulkona oli 8 astetta ja pieni koira paleli. Puuhellan yllä on kynttilälyhdyissä tulet – kuten sanoin: aina voi sytyttää kynttilän, jollei iloon, eloon niin sitten suruun. Elämä soljuu, kun muistaa maksaa huikean vuokran, vakuutukset, hoitaa koiransa ja itsensä, pitää jokaisessa päivässä hyvän rytmin, liikkua koko ajan eikä käpertyä kitisemään vaivoistaan. Ja mihinkä tässä kiire, valamiissa mualimassa?