Tavallinen rauhallinen lauantai-ilta. Kun tulen koirien kanssa lenkiltä, radio, jonka jätin auki, sanoo: Kaj Chydenius on kuollut. Ensimmäinen ajatukseni yllättäen on: ei ole, en hyväksy tätä.
Joskus jonkun ulkopuolisen mielestä tunteet ovat vääriä. Minä istuin eteisen jyrkkien rappujen yläpäähän ja olin murheellinen. Oma kaikuluotaimeni Kiss-koira tuli viereen, nuoli kättä ja kasvoja, vaikkei ymmärtänyt mikä on hätänä. – No, sinne meni Kaitsu, totesin koiralle. Elämänmenoahan tämä vaan on.
Chydenius johdatti minut osallistuvaan runouteen. Matti Rossi, Aulikki Oksanen. Khalil Gibran. Brecht. Hän sävelsi monet rakkaimmat lauluni.
Myös sen tärkeän: En halua puolikasta. Sehän tuli venäläisrunoilija Jevgeni Jevtushenkolta. Chydeniuksen sävellyksen levytti sitten sydämeen käyvästi Kristiina Halkola. Chydenius osasi kerätä jo olemassaolevat tekstit, joista oli tuleva kuuluisia. Hän itse lehtiartikkelin mukaan ei pitänyt itseään kummoisena säveltäjänä, vaan arvosti enemmän laulujen tekstejä. Ne tekstit kyllä alkoivat elää juuri sävellyksen ansiosta entistä voimakkaammin.
Minusta tuntuu, että koko oma nuoruus kiertyi jotenkin runouden, osallistumisen, laulujen ympärille. Jo oppikouluikäisenä kirjaston runo-osasto tuli koluttua tarkkaan läpi. Ja sitten kun noita runoja alkoi kuulua lauluina, olihan se juhlaa. Juuri Chydeniuksen laulut toivat hienoja kokemuksia. Esimerkiksi hänen laulunsa silloisen rotusortopolitiikan eteläarfikkalaisesta todellisuudesta. Säveltäjä otti kantaa musiikkinsa avulla.
Noin kaksisataa sävellystä vuodessa, oli hänen oma arvionsa tuotannostaan. Onneksi hän ehti niin paljon. Kiitos Chydenius!