Kissin kanssa iltalenkillä äsken. Ihan pieni hempeä sade sai asfaltin ja muhevan maan tuoksumaan ihan jo kesältä! Muuten päivä on ollut oikein aurinkoinen ja näyttäisi, että vappusäästä tulee lupaavan kaunis.
On tehty koirapuistolenkki, laitettu veroilmoitukset kuntoon ennätysaikaisin: yleensä se tapahtuu viime tingassa. Aamulla kuuntelin Yleltä Tarja Närhin kokoamaa ohjelmaa Kaj Chydeniuksen tuotannosta, mukana myös säveltäjän haastatteluja. Kyllä sieltä tulivat ne kaikki kauneimmat ja sykähdyttävimmät, mutta myös sellaisia aarteita, jotka olivat minulle ihan uusia. Yksi kappale, jonka aikana piti radio hiljentää lähes äänettömäksi eli Marja-Leena Mikkolan runoon sävelletty Tyttö ja tanssiva karhu, on niin tunteisiin käyvä, että hädin tuskin pystyn kuuntelemaan. Ja aina sen kuullessani mieleen tulee Pietarin kadulla näkemäni järkyttävä näky: mies taluttaa isoa karhua ketjussa pitkin katuja, karhulla kuonokoppa ja ilmeisesti se tienaa rahaa omistajalleen nousemalla seisomaan ja poseeraamalla ohikulkijoille. Villieläin, jonka paikka on metsässä, omassa pesässä oman pentueen kanssa! Mikkolan runossa on muutenkin itkettävä sisältö ja kun se vielä yhdistyy kauniiseen säveleen, se on lähes täydellinen.
Vaikka onkin ollut kiva päivä ja Kissin kanssa nautittu vaan olemisesta, on harmitusta esiintynyt ihan kylliksi. Ärsytti toimittaja, joka radiossa tumpuloi siman teon kanssa. Ihan kuin sima olisi jotain ydinfysiikkaa! Miten avuttomia ihmiset nykyisin ovatkaan. Ihan radiossa pitää mennä nolaamaan itsensä mokoman reseptin takia. Ihan kuin ei esimerkiksi jokaisen fariinisokeripussin kyljessä olisi simaohjetta… Ja toinen toimittaja ihmetteli, mikä on Immelmannin käännös. Sekin ärsytti, vaikkei kai tuo minullekaan ihan kristallinkirkas asia ollut. Suurin piirtein tiesin kuitenkin, että sotakoneen jyrkästä kurvaamisesta kai kyse oli. Mutta toimittajat ovat usein ihan hakoteillä ja jopa paljastavat sen suorissa lähetyksissä. Ja vielä ihmiset, jotka eivät uskalla kokeilla uusia ruokia, eivät halua maistaa tai opetella pitämään uusista makuelämyksistä. Mutta enhän minäkään halua maistaa hapansilakkaa. Onko se sama asia? Tai tyyppi koirapuistossa: hän tuijotteli vain kännykkäänsä ja oma koiransa hyppi Kissin kimpussa, vaikka tyttö rähisi, että nyt riittää. Samoin pariskunta kävelyllä lastenrattaiden kanssa aurinkoisessa puistossa: molemmat tuijottivat matkapuhelinta keskittyneesti. Voisikohan ihminen vain nauttia hetkestä eikä olla koko ajan jossain muualla kuin tässä!
Tiedän, olen ihan kauhea ihminen! Sanon itselleni joka päivä: Muutu! Yritä ymmärtää, miksi joku on sellainen kuin on. Ja tiedän myös ihan hyvin, miksi kaikki niin tänään ärsytti ja siksi sallin itselleni sen. Noin kuuden tunnin unet eivät ihan riitä. Vasen käsi ei sallinut nukkua, sillä kamala jäinen polte pisti pyörimään ja etsimään hyvää asentoa. Kun Hesari kolahti kahden maissa postiluukusta, luovutin ja menin alakertaan. Kun lehti oli luettu kannesta kanteen, olikin kello jo kolme ja sitten uni tuli. Väsyneenä ei kannata tehdä isoja päätöksiä, ei mennä kuntosalille eikä aloittaa mitään isoa projektia. Joten laiskotteleva sunnuntai oli hyvää lääkettä harmituksiin.
Huomiseksi on sitten taas suunnitelmia. Salille ja sen jälkeen taas katsastamaan yhtä puutaloasuntoa. Vähän vappuherkkuja ostamaan ja nauttimaan säästä, josta äskeisen säätiedotuksen mukaan on todella tulossa lämmin ja jopa aurinkoinenkin osittain.