Vihdoin isot tehtävälistat suoritettu. Veroilmoitukset (myös kuolinpesän, jotka posti ei tuonut koskaan ja joiden innoittamana sain selvitellä myös johonkin mustaan aukkoon kadonneita monia muitakin postejani), asukasparkkimaksut sun muut. Nyt olen saanut niin sanottua Aikaa, jonka toivon osaavani käyttää eikä vain vatuloida tässä että miten nyt sitä ja tätä.
Siksi olenkin nyt kerrannut viimeisimmät italian tuntien tehtävät sekä netin Duolingon italian kurssi jatkuu päivittäin (ei tänään). Tällä viikolla uinti, kaksi juoksulenkkiä, kotitreenit. Koirien kanssa opettelu Kupittaan koirapuistossa – meni muuten todella hienosti, tytöt olivat ihan unelmia vieraiden koirien seurassa. Eilen tuli sitten lähes yksitoista kilometriä askelsovelluksen mukaan. Joten ajattelin, että tänään mummo relaa!
Rentoutumispäivää helpotti hyytävän kylmä sää ja silloin tällöin tuulen mukana vihmova sade. Joten koiratkaan eivät olleet hirveän innolla lähtemässä ulkoilemaan. Riddarivillapaita Riitullakin oli päällä, mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän istahti jämäkästi eikä liikkunut ennen kuin avitin vähän matkaa sylissä.
Kävin kaupassa keskustassa (joka siis on 10 minuutin päässä). Halusin myös ilahduttaa ja voimaannuttaa itseäni elokuvakäynnillä. Iltapäivisin eläkeläiset saavat roiman alennuksen. Menin katsomaan elokuvaa Pieni kirjakauppa Pariisissa. Koska se inspiroi Pariisilla ja kaupungin kauneudella, ja koska se on osittain myös italiankielinen (itse taistelen koko ajan ranskan vaikutusta vastaan, koska italian sanoja opiskellessa hakiessani tulee mieleen liian usein vain ranskalainen versio, vaikka ranskani on aivan surkeaa!). Petyin pahasti leffaan. En osaa sanoa, miksi elokuva aiheutti vastenmielisyyttä ja myös alakuloa, vaikka sen piti olla ainakin lopussa myönteisesti voimaannuttava. En vain enää jaksa ehkä näitä asetelmia, joissa vanhentuneen miehen ongelmatilanteeseen saapuu nuori nainen ja saa kaiken sekaisin ja ehkä lopulta pelastaa tai tuhoaa tämän miehen. Miksi aina näin päin! Oi miksi? Sehän ei ole enää edes realistista.
Syy elokuvan hylkimiseen ei kuitenkaan ollut tuo yllämainittu asetelma vaan se kokonaisuus. Kuvaus oli tummaa, otokset sateisia, siis ei teknisesti vaan että satoi niin monessa kohtauksessa. Lähikuvat kasvoista tulivat liian lähelle, ja tuli mieleen vainoharhaisesti, että kuvataanko tätä henkilöä läheltä siksi, että hän on fyysisesti hyvin komea esittämäänsä roolihahmoon nähden. Elokuvassa ei muutenkaan ollut ns. tavallisennäköisiä ihmisiä paitsi pääosan miehen tyttären hoitaja, joka oli musta runsasmuotoinen nainen. Miksi juuri taas näin tämänkin hahmon piti olla tällainen stereotypia, eli ei ranskalaisalkuperää oleva, nainen, vähemmän koulutettu? No, ehkä juuri siksi, että Ranskassa asiat ovat näin.
Tulikin tästä mieleeni, että luin äskettäin Ranskan kirjeenvaihtajan Annastiina Nykäsen kirjan Vapaus valita kohtalonsa . Siinä karisivat kaikki ihannoivat asenteeni Ranskaan kohtaan, huolimatta siitä, että Ranskan vallankumous 1789 on ollut käänteentekevä tasa-arvon edistymisessä.
Joka tapauksessa, huolimatta kaikesta tästä nillityksestä elokuvan suhteen, päivä oli hyvä ja oli tärkeää nähdä se elokuva. Nyt pitää myös tunnustaa, että kun kävelin Rauni-ystävän antamassa toppatakissa (koska sää!) kohti keskustaa tunsin ihan järjetöntä iloa. Ei ollut mitään erikoista syytä. Oli vain mukavaa astella eteenpäin, katsella ihmisiä, availla ja sulkea sateenvarjoa. Ja ajatella, ettei ole mihinkään kiire, saan tehdä mitä haluan ja mihin aikaan minulle sopii. Ja se tietenkin, että pystyin jo eilen aloittamaan opiskelun pitkästä aikaa, niin ja myös urheilun kunnolla, antoi rohkeutta ja itsetuntoa.
Asun pienessä satavuotiaan puutalon kaksiossa, jonka kunto on sitä sun tätä, tapetit repeilleet ja lattia kulunut, mutta täällä on niin kodikasta. Tänäänkin laitoin keittiön pattereihin lämmöt ja puuhellaan tulet, koska ulkona oli 8 astetta ja pieni koira paleli. Puuhellan yllä on kynttilälyhdyissä tulet – kuten sanoin: aina voi sytyttää kynttilän, jollei iloon, eloon niin sitten suruun. Elämä soljuu, kun muistaa maksaa huikean vuokran, vakuutukset, hoitaa koiransa ja itsensä, pitää jokaisessa päivässä hyvän rytmin, liikkua koko ajan eikä käpertyä kitisemään vaivoistaan. Ja mihinkä tässä kiire, valamiissa mualimassa?