Festivaaliurakka Kerttulin Kommuunissa

Suuri sydän tälle tapahtumalle!

Elämäni ensimmäinen Down by the Laituri -festivaali on siis takana. Lauantaillehan minulla varsinaisesti oli se lippu, helkkarin kallis, 89 euroa. Ei kerrota kellekään, että lainasin ystävän ranneketta jo perjaintaina ja pääsin vähän tutustumaan tapahtumaan ja Erika Vikmaniin. Mietin jo etukäteen, mitkä olisivat olleet tuon rahan arvoisia esiintyjiä. Päädyin settiin Ressu Redford-The Jacksons-Lauri Tähkä. Uskon vakaasti näin jälkiviisaana, että valintani oli ihan nappiin.

Vanha mummo joutui siis valvomaan puoliyöhön, että edes Lauri Tähkän konsertti pääsi alkamaan. Plus sen jälkeen kaverien kanssa setvimiset ja arvostelut konserteista – siinä meni oikeasti yli kolmeen yöllä. Festarointi käy kunnon päälle ja nyt kun arki alkaa, voi varmasti olla kova pala päästä taas samaan kuntoon. Mutta, voi veljet, oli se sen arvoista!

The Jacksons, eli sama poppoo, jossa Michael Jackson aloitti uransa, taisi olla alle kouluikäinen. Heidän keikkansa oli ehkä minun elämäni paras konserttikokemus, tähän asti. Mitä tykitystä, iloa ja ammattitaitoa se olikaan. Kauniita ihmisiä, yli sukupolvien, huimaava taito soittaa, laulaa, liikkua. Miksi en ole tätä noteerannut aikaisemmin? Kuulun todellakin Michael Jacksonin ihailijoihin, mutta tämä ns. jälkijoukko on jäänyt minulta seuraamatta. Ja toisaalta, Michaelin elämä oli melko surullista: isä piinasi esiintymään pientä poikaa, joka ei sitten ehkä koskaan pystynyt tekemään muuta kuin laulamaan. Meille hyvä asia, mutta oliko hänen elämänsä todella onnellista?

Suuren maailman meininkiä Turussa: The Jacksons
Lauri Tähkä valvotti aamuyöhön asti

Lauri Tähkä ei myöskään pettänyt. DBTL-festarin viimeinen keikka oli tuskallisen myöhään: alku klo 00.15. Ja sitä ennen tietty piti änkeä paikalle ja seisoa puoli tuntia odottamassa. Ja pelätä humaltuneiden ihmisten kaatavan juomat niskaan tai tönivän itseni kanveesiin. Mutta voi ja oih, kyllä Tähkä veti sata lasissa ja me kaikki lauloimme tutut kappaleet tunteella. Late veti vielä ylimääräistäkin: kehui nykyistä kotikaupunkiaan joustavaksi ja sai täten (tai saattoi olla suunniteltua) vetää keikkaa pidempään. Oli sykähdyttävää. Vähän itkettävääkin. Ja jos joku sanoo, että festareilla olo on vain laiskottelua, niin minun askelmittarini näytti vähän yli kymmentä kilometriä tuolle illalle, ja välimatka sentään kotoa esiintymispaikalle on noin parisataa metriä. Eli on jorattu ja hypitty ihan kiitettävästi. Ja uusi tuttavuus, kaverini Missu, joka ei ole niin ujo kuin minä, sai mittariin 11 kilometriä.

Eli onko festareille osallistuminen siis erityisen terveellistä? No ei ole! Koska, Kerttulin Kommuunin piti tietenkin suorittaa jälkiviisaudet ja istua pihallani (joka on noin neliömetrin kokoinen) ja analysoida koko lauantain anti. Eikä sitten vieläkään, kun oli jo yöpuku päällä, tahtonut mieli rauhoittua. Liikaa adrenaliinia veressä ja liian isoja tunteita koettuna.

Niin, ja miksi sanon tätä kommuuniksi? Koska tänne kerääntyi muutama tyyppi kylään. Jääkaapissa oli milloin kenenkin ruokia, tyyppejä tuli ja meni. Mikä parasta, oli kivaa ja yhteisöllisen tuntuista. Koska kaikkia kiinnostivat juuri nämä festivaalit. Totta kai nyt on kiva palata arkeen ja hiljaisuuteen, mutta onhan elämän rikkautta tutustua uusiin ihmisiin ja jakaa mielipiteitä heidän kanssaan. Ja ei tarvitse lähteä mihinkään, kun asuu näin hyvässä paikassa. Eli taas sama toteamus: ”Miksi Pariisi? Meillähän on Turku.”

Mummous on ihanaa

Olen kokenut kaksi ihanaa päivää, joihin on kuulunut tuttuja, vieraita ja ihan uusia tuttavuuksiakin. Kaikista ihaninta on ollut saada pojan lapset kylään. Olen ihan höpertynyt tähän mummoelämään. Nuo kaksi huipputyyppiä (3 vee ja 9 kk) ovat ehkä parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut omien lapsien syntymän jälkeen. Pienet ihmeet vanhempineen saapuivat Turkuun, tuohon ihan lähelle Caribia-hotelliin. Sain oikeuden nauttia heistä kaikista kaksi päivää. Käytiin seikkailupuistossa ja lounaalla, torilla ja kaupunkia muutenkin katseltiin.

Katson tätä nuorta perhettä ihaillen ja kunnioittavasti. Molemmat pitävät tasan tarkkaan huolta lapsista eikä ole mitään jakoja, kummalle jokin asia kuuluu. Se, jolle se on luontevaa, hoitaa asian,

Ja miten mummon tekisi mieli vain koko ajan paijata tätä päristelevää ja omaa kieltään örisevää pientä Antonia. Ja kuunnella kolmevuotiaan Eevan pajatusta, joka on ihan taukoamaton. Ja vielä kun mummon pitää tai mummo saa rientää tämän vauhtimimmin perässä jossain seikkailupuistossa, tuntee itsensä etuoikeutetuksi ja vähän myös tarpeelliseksi. Ja nyt jo ikävä tätä neljän hengen settiä!

Kiitollisuus tulee koko ajan yhä enemmän lähelle. Miten hienoja asioita ihan ansaitsemattomasti olenkaan saanut. Ymmärrys tästä kiitollisuudesta kasvaa päivä päivältä. Noin vuosi sitten en olisi kuvitellut, että herätessäni joka aamu mietin aiheita kiitollisuuteen – nyt se on niin ohjelmoitu selkäytimeen, että silmät avatessani aamulla käsken itseäni ajattelemaan, miten onnekas olen.

Eilen alkoivat myös Down by the Laituri -festarit. Olin vähän aikaa siellä eilisiltana, kuulemassa Erika Vikmania – siis kuulemassa, koska en matalana ihmisenä nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi makuuhuoneen kattoikkunastahan kuulen kaikki esiintymiset, vaikken niitä tietenkään näe.

Prinsessajuhlaa

Tänään Riitu-koiran kanssa ajeltiin Hämeenlinnaan mummon murun Eevan 3-vuotisjuhliin. Oli ihana päivä. Miten lapset kasvavatkaan! Ja miten paljosta sitä jää vaille, kun ei ole koko ajan siinä vieressä näkemässä. Eeva puhua pulputtaa ja on niin touhukas ja reipas, ei enää ujostele mitään. Ja pieni Anton, syyskuussa vuoden – pallo on hallussa! Pallolla tarkoitan sitä, että aivan kuin isänsä juuri istumaan opittuaan pelasi pallolla taitavammin kuin minä koskaan. Ja niinhän palloa sitten aikanaan lyötiin eteisaulan seinään urakalla, milloin sählykerää, milloin jalkapalloa. Kohta tämä toistunee.

Oli myös kiva nähdä toisia isovanhempia ja tuli ihan ikävä niitä pitkiä keskusteluja heidän kanssaan illallisten äärellä. Nyt on vähän haasteellista, kun välimatkaa on parin ajotunnin verran.

Riitu oli kuin kala vedessä: paljon rapsuttajia, paljon paikkoja nuuskittavaksi, tuttuja ihmisiä. Ja pehmeitä sohvia, joilla ottaa nokoset.

Mutta, kaikista iloisin olin minä ja myös Riitu siitä, että tultiin takaisin Turun kotiin! Ihana auringonpaiste tervehti meitä koko matkan; sadekuurot kiersivät tänään ainakin tämän Varsinais-Suomen kolkan. Riitu kipaisi raput ylös kuin teini konsanaan ja tarkistettuaan talon hyppäsi omaan karvapesään onnellisena: nonih, täällä taas!

Onneksi olen yleensä kaukaa viisas enkä ikinä jätä huushollia sotkuiseksi lähtiessäni reissuun. On niin hyvä tulla siistiin kauniiseen kotiin. Eikä siinä auttanut, syödä piti taas eilistä pastaa (siitä tuossa alla lisää), vaikka syntymäpäiväjuhlissa vannoin, etten ole nälissäni enää ikinä, siitä pitivät voileipäkakut, piirakat ja ihana syntymäpäiväkakku huolen.

Ja koska olen ison kaupungin keskustassa enkä saanut tänään jokapäiväistä kahviannostani täyteen (aamulla vain teetä ja juhlissa yksi kuppi kahvia), soin itselleni ja Riitulle sen pienen ihanan hetken: tuomiokirkkotorilla juotiin tuplaespressot ilta-auringossa.

Keksin siis eilen ihan itse niin hyvän reseptin, että oikein ihmettelin itseäni. Ylijäämäruoan jälleenkäyttö kunniaan. Minulla oli jäänyt tuoretta pinaattia jääkaappiin. Googlasin pinaattipastan, mutta oikaisin sitten reseptiä kaikella mitä kaapista löytyi ja kastikkeesta tulikin ihan uusi ruoka:

Tarvitset: keitettyä pastaa, tuoretta pinaattia, sipulia, öljyä, ruokakermaa tai muuta kermantapaista, chili-seesam-valkosipulisäilykettä, ehkä fetaa. Paista pinaatinlehtiä (pienennä, jos isoja) oliivi- tai rypsiöljyssä pilkotun sipulin (ja jos haluat, valkosipulin) kanssa pannulla kunnes pehmenevät. Lisää ruokakermaa ja Pirkka parhaat -sarjan Rapea Valkosipuli chili-seesamöljyssä -purkista 3-4 teelusikallista ja anna vähän aikaa hautua. Sekoita juuri keitettyyn pastaan. (Heitin vielä joukkoon purkin pohjalle jääneet fetajuuston palaset.)

Käytin spagettia, mutta litteää nauhamakaroniakin oli joukossa (italialaiset kauhistuisivat moisesta). Kastike ja kokonaisuus olivat oikea elämys! Chili-seesamvalkosipuli ei ole mitenkään kauhean tulista, etenkään jos sitä käyttää varovasti. Kannattaa kokeilla pienin annoksin. Eikä minulla ollut mitään ohjeita ainesten määristä. Pinaattia olisi saanut olla vähän enemmän. Mutta sainpahan hyvät sörsselit, joita nyt siis syön pari päivää. Ruokakokeilut ovat ihan parasta luovuutta ja kulinaariaa. Elämä on juhlaa!

Sadepäivä

Tänään on ollut pyykkipäivä, siivouspäivä ja opiskelupäivä. Välillä olen lukenut Jari Tervon Loiri-elämäkertaa, koska se on niin kiinnostava, ettei malttaisi jättää kesken. Toisaalta pitää vähän jarrutella, ettei sitten tule pulaa lukemisesta, jos se vaikka yhtäkkiä tuleekin luettua loppuun eikä kirjasto ole auki (iltamyöhällä esimerkiksi). Tästä kirjasta pian lisää.

Ehdittiin Riitun kanssa käydä ennen ukkoskuuroa aurinkoisessa säässä parilla pikkulenkillä, ihan lähimaastossa. Riitu ei kaipaa pitkiä juoksulenkkejä, kunhan saa kipitellä tässä kotiympäristössä varttitunnin – sitten jo istahtaakin takapuolelleen ja katse kertoo, että nyt riittää tai sitten kannat minut!

Kotinurkilla

Eilen kavereita kylässä pikavisiitillä, ja tänään siis ihan kotitöitä. Miten ennen tultiin toimeen ilman nettiä, kysyn vaan! Nyt ei voisi opiskella kieliä eikä kirjoittamista eikä historiaakaan, jos ei pystyisi koko ajan tarkistamaan faktoja netistä. Tai kun tulee mieleen joku musiikki, jota tahtoisi kuunnella eikä kotona ole juuri sitä levyä, niin sehän löytyy interwebsin syövereistä.

Nyt kun Kiss-koiruus on mammalomalla, tekisi mieli lähteä vaikka pienelle matkalle. Ja sitähän on hyvä suunnitella katsomalla tarjontaa netistä.

Taide-elämyksiä lähellä

Turussa on nyt niin paljon kaikkea (kuten koko Suomessa myös), että ihan hengästyttää. Olen jo tällä viikolla ehtinyt käydä ilmaisessa Tuomiokirkon tiistaikonsertissa ja tutkimassa Vanhan suurtorin putiikkeja ja pihoja siinä Brinkkalan talon vieressä. Ehdin vihdoin mennä myös Kaj Stenvallin, kuuluisan ”ankkamaalarin” näyttelyyn Sodan kasvot, jossa esillä ennen kaikkea sotaherra Putin sijoitettuna erilaisiin tilanteisiin, jotka olisivat hänelle oikeudenmukaisia näin ulkopuolisen silmin. Hienoa, että taide ottaa kantaa. Stenvall itse sanoi jossain haastattelussa, etteiväthän nämä maalaukset maalauksina mitenkään erikoisia ole, mutta aihe! Ne taulut kyllä aiheuttivat ahdistusta, ei laadultaan vaan tietenkin siksi, että niiden takana olevat faktat ovat niin järkyttäviä. Stenvall kuvaa usein Putinia Hitlerin tai pedon kaksoisolennoksi tai uudestisyntyneeksi paholaiseksi. Tauluissa on myös ennustusta tulevasta, kuten Putin istuutumassa lasikoppiin oikeuden istunnossa, taulun nimi on Tervetuloa Haagiin.

Taiteen ei aina tarvitse olla kaunista katsottavaa, ainakaan silloin, kun se ottaa vahvasti kantaa. Ajatellaanpa vaikka Picasson Guernicaa Espanjan sisällissodan verilöylyn kuvauksena.

Kulttuuria, kavereita ja vauvauutisia

Nyt olen tutustumassa Helsingin kesäelämään. Nuoriso lainasi autoa ja lähti festareille. Jättivät vastineeksi Annankadun tyhjän (ja kuuman) kämpän ja kaikki stadin mahdollisuudet ja metelit. Ollaan Riitu-koiran kanssa ihan kuin kalat vedessä,

Ystäväni Elinan kanssa oli suunniteltu kyldyyripäivä ja sehän toteutui tänään. Eilen kuitenkin muistelimme menneitä ja päivitimme pitkän kaavan mukaan samassa yhtiössä vaikuttaneen Karin kanssa molempien välivuodet, eli ne, jotka alkoivat siitä, kun itse irtisanouduin pörssiyhtiön viestinnästä Tieto Oyj:ssä ja hyppäsin kylmään veteen kansalaisaktivismin puolelle vuonna 2010.

Tämä aamu alkoi iloisilla vauvauutisilla. Minun rakas Kiss-koira tuli taas äidiksi ja sai aikaan kolme kaunista tyttölasta. Kaikki on hyvin eikä Kiss halunnut poistua lasten luota ennen kuin illalla pissahätä oli niin kova, että pakko oli. Myös valokuvaan pentujen nostaminen aiheutti suurta huolta. Sankariäiti!

Kolmoset äidin kyljessä
… ja se kaikkein pienin ja ehkä heikoin tietenkin on koko ajan kainalossa. Kyllä äiti tietää.

Ystäväni Elinan kanssa katsottiin Ateneumin todella iso ja kattava Edelfeldt-näyttely. Niin paljon uskomatonta kauneutta kerätty moneen taas avatun Ateneumin saliin.

Edelfeldt kuvaa Suomen luontoa niin uskomattomalla taidolla

Rakastan Ateneumia. Koska se on kaunis, se on viihtyisä, se on inspiroiva. Kävin siellä usein silloin kun vielä työskentelin Helsingissä. En välttämättä katsomassa taidetta aina, mutta usein istuin vain läppärin kanssa työskennellen Ateneumin kahvilassa. Katselin upeaa mosaiikkityötä seinällä, kauniita ikkunoita ja kauniita seiniä. Haistelin kulttuurimme historiaa. Nyt on mahtavaa, että museo on taas auki ja sinne voi poiketa (etenkin Museokortilla) koska vain vaikka hetken mielijohteesta.

Vielä jaksoimme pienen kahvitauon jälkeen toiseen näyttelyyn. Kämp Galleriassa oli valokuvaaja Tiina Itkosen sykähdyttäviä kuvia Grönlannista. https://www.kampgalleria.com/k1/

Kauniita kuvia kylmästä ja karusta saaresta. Mutta myös pelottavaa faktaa siitä, miten monen ihmisryhmän ja eläinlajin olemassaolo on uhattuna, vain ja ainoastaan ihmisen oman tyhmyyden ja ahneuden ja myös välinpitämättönyyden takia. Olettehan kuulleet näitä kommentteja, miten ”me olemme jo tehneet osamme, tehkööt muut omansa”, ”ainahan ilmasto on lämmennyt ja kylmennyt, tämä on ihan luonnollista”, ”mikä ilmastonmuutos, sehän on vaan kiva, että kesät kestää pitkään eikä lumi ja kylmyys aiheuta energiakuluja” ja niin edelleen.

Grönlannin ihmisten elämä on muuttunut totaalisesti ja perinteisten elinkeinojen harjoittaminen ei enää ole kaikkialla mahdollista. Eläimet eivät saa ruokaa eivätkä pysty lisääntymään. Nuorisolla ei ole mitään tulevaisuutta saarella, koska perinteinen elämänmeno ei onnistu, mutta talous ei salli opiskelua (lähin lukio voi olla tuhannen kilometrin päässä) eikä muita elinkeinoja karulla saarella voi harjoittaa.

Itkosen kuvaamaa jylhää ja karua, mutta niin kaunista Grönlantia
Pienen grönlantilaiskylän ilta hämärtyy

Stadi on ihan kiva. Eläväinen ja täynnä ihan kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Ihan tänään kaverin kanssa juteltiin, että vähän kuin minikokoinen New York. Mutta loppujen lopuksi en tykkää enää. Turku, joka on kuitenkin aika iso kaupunki, on äänimaisemaltaan ja ihmisvilinältään niin kovin paljon rauhallisempi ja ystävällisempi. Täällä Helsingissä voi ajoittain aistia enemmän vihaa ja huonoa käytöstä (tänään joku humalainen persuoletettu tuli haukkumaan rahaa polvillaan kerjäävää ihmistä, että mitä näyttelet siinä ja tulet tänne ilmaiseksi asumaan jne. jne.). Sitähän on jokaisessa kaupungissa poikkeuksetta. Mutta jotenkin tämä meteli, äkäisyys ja ylimielisyys on nyt niin silmiinpistävää, kun on kokenut toisenlaisen ison suomalaisen kaupungin. Ja toisaalta: New Yorkissa, muutaman kerran käyneenä tosin vain, en koskaan huomannut, että joku olisi haukkunut kerjääjiä tai kadulla nukkuvia asunnottomia. Mistä tämä kertoo? Mitä se meistä kertoo?

Saunapäiviä ja markkinoita

Markkinat

Taas on jokirannassa markkinat. Tällä kertaa kansainväliset. Tarjolla on kaikkea. Belgialaista suklaata, italialaisia juustoja ja säilykkeitä, saksalaisia pretzeleitä, kaikkea.

Kyllä on palkitsevaa asua keskellä kulttuurikaupunkia. Pääsen kävellen kaikkiin tärkeisiin paikkoihin ja koska Aura-joki on tuossa tyrkyllä noin 150 metrin päässä, on sen varsi aina se paikka, jossa tapahtuu.

Olin viikolla katsomassa paljon mainostettua About Art -näyttelyä Logomossa (myös kävelymatkan päässä). Olihan kiinnostava kokemus. Itse en tunnistanut muita taiteilijoita nimeltä kuin Osmo Rauhalan. Myös Iiu Susiraja oli tuttu, muhkean naishahmon valokuvillaan. Kaikesta ei voi pitää. Tämä näyttely oli kuitenkin näkemisen arvoinen ja osoitti, että niin kovin monin materiaalein ja ideoin voi saavuttaa elämyksiä katsojille. Tässä esimerkkejä niistä teoksista, jotka sykähdyttivät minua:

Saunapäivät

Perjantai, ilta ihanin! Taloyhtiön saunassa useimmiten tilaa viimeiselle tunnille. Vanha, kovin vanha sauna, sanoisin, että 1970-luvulta tämä viimeisin versio. Tilaa on, vaikka jalkapallojoukkueelle. Sitä en valitettavasti tänään saanut seurakseni 😉

Vähän yksinäinen olo. Viikolla kävivät hyvät ystävät kylässä ja olipa ihana päivä:

Kaverit lounaalla paikassa Panini

Olo saattaa johtua siitä, että rakas Kiss-Kiss kiinanharjakoira lähtee sunnuntaina mammalomalle. Tulossa on perheenlisäystä. Ja vaikka elämä kahden koiran taloudesta yhden koiran huusholliin muuttuessaan tarkoittaa niin kovin helpompaa elämää, on se kuitenkin kova pala. Kiss on minulle sen ensimmäisen koirani toisinto, vaikkei tietenkään sama tyyppi. Hän kuitenkin on aina kyljessäni, aina tietää ja tunnistaa mielialani. On maailman rakastettavin hahmo. Ja nyt alkaa jännittää ja huolestuttaa: meneehän kaikki hyvin? Kyllä menee. Hänellä on rakastettavat kaksi ihanaa naista pitämässä tarkkaa huolta. Heidän luokseen (koska ovat edellisen omistajan perhettä) hän menee aina mieluusti. Mutta sittenkin… Jännittää tuleva pentujen syntymä ja Kissin kunto.

Näin keskiyön toisella puolella sitä on yleisesti ottaen huolestuneempi kuin aikaisemmin päivällä, niinhän se on. Aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Nukkumaan näiden karvakorvien kanssa: kapuamme yläkerran makkariin ja pesemme kolmet hampaat. Yleensä huolestuneena persoonana voisi kai myöntää, että olen kiitollinen, että minulla on heitä, joista olla huolestunut. Lapset, ystävät, monet myös sattumalta tavatut.

Hyvää yötä. Buona notte. Gu’ natt. Bonne nuit! Спокойной ночи. Слава миру.

Summertime

… and the living is easy. Helleviikkojen aikana ehti tapahtua kaikkea kivaa ja ehkä myös ei niin kivaa. Joka tapauksessa sain paljon aikaan. Kävin ahkerasti uimassa, jopa lenkillä kuumuudesta huolimatta. Italian opiskelu edistyi jonkin verran, vielä on kesätehtävät opistolta tekemättä, mutta en stressaa. On niin väärin, ettei tv:stä näe kunnollisia italiankielisiä ohjelmia. Tulee ihan ikävä lapsuuden mustavalkoisen tv:n Isä Camillon kylää.

Suomalaisen TV:n tarjonta on kyllä hyvin omituista. Joka kanavalla vaihdellen samat elokuvat kymmeniä kertoja (tosin Bond-leffoista kiitos, niitä ei ole yhtään liikaa!). Amerikkalaisia höpö-tosi-teeveitä ja vielä nolompaa: niiden suomalaisia versioita. Onneksi on myös Radio Suomi, jossa nyt alkoi ihan kylmiä väreitä nostattava Vesa-Matti Loirin elämästä kertova audiodraama. Ja etenkin sen pääosan esittäjä Pyry Kähkönen, jonka ääni ja äänenkäyttö ovat erehdyttävästi ihan Veskun kopio.

Nyt pitää tunnustaa. Juuri kun suomin televisiotarjonnan ulkomaisia uusintoja, niin pakko on kertoa totuus. Katson monia kertoja elokuvia, joista joku ylevämpi ihminen sanoisi, että roskaa. Voipi olla roskaa, mutta Notting Hill tai Rakkautta vain on pakko katsoa tuhannenteen kertaan, jos mieliala on sitä vaativa. Toissailtana siis, katsoin kolmannen kerran Air Force One -elokuvan. Yltiöamerikkalaisisänmaallisen sankarielokuvan USA:n presidentistä (Harrison Ford), joka toimii äärimmäisen urheasti ja pelastaa häntä ja perhettään sekä koko esikuntaansa kuljettavan Airforce 1 -lentokoneen tuhoutumasta ja samalla listii koneeseen soluttautuneet terroristit. Toki melskeen keskellä kuolee muutama ihminen, hyviksiä ja pahiksia, mutta siitä hollywoodilaiseen tapaan viis, kunhan loppu on onnellinen. No niin, miksi rakastan tätä elokuvaa? Koska se on niin hyvin tehty. Koska se on jännittävä, taistelu hyvän ja pahan välillä (no tietenkin se paha on itäeurooppalainen ja venäläinen ja hyvä ilman muuta amerikkalainen ”demokratia”) ja siinä hyvä voittaa. Ymmärrän hyvin, miksi se esitetään juuri nyt. Onhan elokuvan, kuten koko maailman, pahis Venäjä nyt ykkösvihollinen, sekä säälittävä että pelottava. Mutta en voi mitään sille, että yksi elokuvakokemuksieni yksi huikeimmista repliikeistä (minkä olen aiemminkin maininnut) on se, kun tässä presidentti-Harrison Ford terroristijoukkoa johtavan tyypin kanssa käydyn pitkällisen painin jälkeen saa yliotteen ja heittää tyypin rahtiluukusta taivaalle noin kymmenen kilometrin korkeudessa ja huutaa: ”Get off my plane! Ulos koneestani!” Ihan hulvatonta.

Turussa on ollut keskiaikamarkkinat ja hirveä helle. Auran rannat ja kirkkotori ovat olleet täynnä käsityöläiskojuja, keskiaikaisia esityksiä, turnajaisia, ruokamaistiaisia ja vaikka mitä. Hyvä että rantakadulla pääsi edes etenemään. Mutta olipas kivaa, kun oli elämää ja hulinaa. Tosin kiersin kaukaa kojut, joissa pikkupossut pyörivät paistovartaissa (oksennus) ja myös hellepäivänä sydäntä särki, kun hevoset esiintyivät sirkuspelleinä ihmisille turnajaisnäytöksessä. Vaikka hyvinvoiviltahan ne näyttivät, ei silti. Mutta oikeasti olen sitä mieltä, ettei hevosen eikä minkään eläimen paikka ole sirkuspellenä.

On ne kauniita! (hevoset ja ratsastajatkin)

Ja ihan tuossa naapurissa tällaista…
Vanhalla torilla näki sekä nykyajan että keskiajan muotia – viehättävää!

Kuljeskelin ihmisvilinässä toiselle puolelle Auraa ja join kylmän maitokahvin eli jäälatten tutussa kahvilassa. Sattui erikoinen tapaus. Jonottaessani tiskille vieressä jonottavan seurueen pieni koira sai huomioni. Toki huomaan aina kaupungin eläimet ja arvioin niiden käyttäytymistä ja – niin, myös kuntoa. Tämä pieni musta koira ei ollut poikkeus. Kun hänen huoltajansa sitten otti koiran syliin takanani, en malttanut mieltäni, vaan silitin pienen mustan koiran mustia silkkisen pehmeitä anturoita. Omistaja kertoi, että voitko kuvitella, tämä koira, jonka nimi on Moca, oli huostaanotettuna ilmeisesti Itä-Euroopasta, eikä kukaan halunnut häntä, koska kenenkään mielestä hän ei osannut käyttäytyä. Olin ihan tyrmistynyt. Tämäkö rauhallinen säyseä kaunotar huonosti käyttäytyvä? Omistaja oli ollut yhtä lailla hämmästynyt, mutta onni sikäli, että he saivat tämän kaunottaren. Sanoinkin, että lucky you! te onnelliset! Sitten alkoi ihan liikutuksesta itkettää. Se oli hyvin noloa enkä pystynyt mitenkään käsittämään, miten olin niin herkistynyt tämän pienen koiran surkean elämän päätymisestä noin rakastavaan syliin. Jälkeen päin ajateltuna tajusin kyllä, miten koko ajan olen huolestunut omien koirien hyvinvoinnista ja tätä aiemmin oli vielä se kissojen kissa. Ja rakas Pulmu, kauan sitten. Näistä kaikista en ole kenenkään kanssa puhellut. Pidätin itseni siellä kahvilassa, vaikka huulilla oli kertoa, että minullakin on koira ja niin edelleen. Voi hyvänen aika tätä ihmisen ajatusten, toiveiden ja kertomattomien tarinoiden taakkaa – ne ovat aina olemassa ja tulevat eteen silloin kun et mitenkään voisi kuvitella. No, ostin silti jäälatten ja istuin katsellen hyörinää. Sunnuntain kunniaksi!

Elämän nautintoja: oikeaa kahvia tuplana kahvilassa, ihmisvilinää katsellen.
Eikä tarvitse tiskata.