Perjantai-ilta. Pyykki- ja siivouspäivä takana.
Muutama lenkki lähes helteisessä kaupungissa koirien kanssa. Auran rannassa vielä iltakahdeksan jälkeen oli ihanan pehmeä ja leppeä tunnelma, kaupungin valot veteen heijastumassa, kirkas taivas (joka nyt kylläkin jo tuo sadetta) ja vielä vihreiden puiden jotkut oksat jo täynnä keltaista tai punaista.
Nyt tein itselleni vasta päivällisen (feta-pinaattipasta), sytytin kynttilät ja istahdin. Radiosta tulee yömyöhäisen musiikkia, koirat ovat uupuneet – ja niin minäkin.
Mihin tämä aika menee? Luulisi, ettei töistä vapautuneella ihmisellä ole pulaa ajasta ja mielin määrin voi puuhastella kaikkea, nukkua päiväunia ja pitkiä yöunia. Mutta osittainhan se vain on totta. Koska nyt kun aikaa on, sitä on niin ahne, että pitää tehdä se KAIKKI, mitä ei ennen ehtinyt. Ja vielä suunnitella, mitä muuta tekisi sitten vaikka, kun on eläkk… ei kun sitten kun on aikaa. Mutta hyvä näin. On ihmisiä, joille työelämä on ehkä ollut sitä ainoaa oikeaa elämää eikä sen loputtua tarkoitusta oikein löydy.
Mutta viikko on viuhahtanut ohi ja ollutkin taas ihan erilainen kuin edellinen. Piti ihan peruuttaa yksi tapaaminen Hämeessä, kun en jaksanut/viitsinyt enää lähteä ajelemaan sinne tänne.
Satakunnan mökkileiriltä palattuani pääsin sunnuntaina ihanan mummon nuoremman murun juhliin. Anton täytti vuoden ja on juuri niin suloinen ja rakastettava kuin yksivuotias alati hymyilevä ja kujeileva pikkumies voi olla. Mukana isovanhemmat, serkkuja, ja kummit. Mummon sydän sulaa ja kärsii myös, koska niin vähän näen häntä ja isosiskoaan. Tehtiin kuitenkin diili, että menen lokakuussa (luit oikein, lokakuussa!) leipomaan joulupiparit Eevan ja Antonin kanssa.
Sunnuntain jälkeen tuli maanantai ja Tampereella toveritapaaminen. Onnibussi vei kivasti ja VR toi takaisin – no matkoihin meni yhteensä neljä tuntia, mikä tietenkin on paljon, mutta käytin sen lukemiseen, mikä on aina hyödyllistä. Valittujen työkavereiden kanssa on tullut perinteeksi kokoontua pari-kolme kertaa vuodessa lounaalle kotikaupunkeihin. Viimeksi oltiin Turussa, tällä kertaa Mansessa ja seuraavaksi taas Helsingissä. On kiva jutella kaikesta, mitä kukin nykyisin tekee, ehkä vähän entisistä yhteisistä kuvioista, ja myös niistä saman työpaikan nykyisistä, jotka tietenkin ovat ihan syvältä, kun me osasimme kaiken paremmin! Ja ilman muuta maailman tapahtumat ja omat suunnitelmat käydään läpi. Erinomainen espanjalainen ravintola Bodega Salud Tuomiokirkonkadulla ilahdutti hyvällä ruoalla ja iloisella palvelulla. Ehdittiin vielä digestiiville Torniin, josta mahtavat näköalat Näsijärvelle ja koko kaupunkiin.
Junani lähti neljän maissa ja toiset jäivät vielä spekuloimaan. Minulla oli kaksi karvakaveria kotona odottamassa. Heitä olen onneksi saanut ulkoiluttamaan salskean nuoren miehen, kuopuksen kaveri käy mielellään seurustelemassa Riitun ja Kissin kanssa, tietenkin pientä korvausta vastaan.
Niin, se avainasia. Tässä talossa taitaa olla jotain outoa. Sillä viime alkuyö meni taas avaimen piilotuksessa.
Olin juuri sammuttanut alakerrasta valot ja kömpinyt makuuhuoneeseen, kun oveen koputettiin. Tällä kertaa joku muu oli unohtanut avaimen, toinen seinänaapurini! Kävi ilmi, että hänellä ei ollut tavanomainen lukko ja kaikki avaimet, myös ne vara-, olivat sisällä. Eikä huoltoyhtiöllä, siis ei kenelläkään ollut pääsyä sisälle. Tästä tuli iso projekti. Muu talo näytti jo lähes kokonaan nukkuvan. Haettiin A-tikkaat saunalta (ihan kelvottomat näihin huonekorkeuksiin, muuten), etsin vasaraa, juoksin autosta remppahanskat ja pressuntapaista, kotoa vielä maalarinteippiä, jolla ikkuna teipattiin, etteivät sirpaleet lentele ympäri pihaa. Mitään työkaluja ei ollut muita kuin mitä itselläni oli, tosi pienesti.
Siinä yön tummina hetkinä naapuri, minun ikäiseni, keikkui sitten ovikatokselle joka oli reilusti korkeammalla kuin tikkaat, minä niitä pidin pystyssä miettien koko ajan, mitä ihmettä teen, jos ovikatos pettää ja hän putoaa. Ikkuna vasaralla rikki, metelöinti herätti meitä hieman nuoremman naapurin huomion. Lopulta hän avuliaasti sitten kiipesi ikkunasta sisään ja laskeutui neljä metriä sisäpuolella ovelle – miten ihmeessä, en ymmärrä, ehkä hän olikin uudelleen syntynyt Spiderman.
Kun menin vähän ennen yhtä nukkumaan, ajattelin: – Tämäpä hauska asuinpaikka, totta totisesti.