Vihdoin pääsin vunukoita tapaamaan! (Jos et tiedä, mitä vunukat on, niin mene itseesi, etenkin jos olet karjalainen. No, vitsi-vitsi.) Vunukka on lapsenlapsi, tulee venäjän kielen sanoista vnuk ja vnutshka (lapsen poika tai tyttö).
Miten mummoa liikuttikaan, kun pikkuiset istuivat jo valmiina ikkunassa, kun kurvasin autolla pihaan. Mikä ilo ja riemu. Heillä oli paljon asiaa ja kertomista päiväkodista, kavereista, mieliruuista. Kaksivuotiaskin oli avannut sanaisen arkkunsa ja puhui ihan selkeästi. Kahviteltiin ja seurusteltiin. Olin leiponut pullaa ja joulutorttuja ja kylläpä ne menivätkin kuin kuumille kiville. Kannatti ahkeroida hellan ääressä, vaikka väsytti!
Näitä pieniä iloja, jotka ovatkin loppujen lopuksi elämää suurempia, ihminen kaipaa. Ja vierailusta asti olen ollut erityisen iloinen ja kiitollinen, tunnen itseni tärkeäksi ja olen onnellinen, että minulla on lähellä tärkeitä ihmisiä – myös nämä pienet!
Mummolla tuli lähdön hetkelläkin tippa silmään. Pienet menivät jo valmiiksi makuuhuoneen ikkunaan, että saavat vilkuttaa. Paitsi että vaahtosammuttimen kokoinen kävi kolmesti vielä antamassa lähtöhalit!
Tätä onnea.