Vihdoin pääsin vunukoita tapaamaan! (Jos et tiedä, mitä vunukat on, niin mene itseesi, etenkin jos olet karjalainen. No, vitsi-vitsi.) Vunukka on lapsenlapsi, tulee venäjän kielen sanoista vnuk ja vnutshka (lapsen poika tai tyttö).
Miten mummoa liikuttikaan, kun pikkuiset istuivat jo valmiina ikkunassa, kun kurvasin autolla pihaan. Mikä ilo ja riemu. Heillä oli paljon asiaa ja kertomista päiväkodista, kavereista, mieliruuista. Kaksivuotiaskin oli avannut sanaisen arkkunsa ja puhui ihan selkeästi. Kahviteltiin ja seurusteltiin. Olin leiponut pullaa ja joulutorttuja ja kylläpä ne menivätkin kuin kuumille kiville. Kannatti ahkeroida hellan ääressä, vaikka väsytti!
Vanhanajan mallilla tietenkin, rahkavoitaikinastaNopeat kristallipullat, vaniljakastikkeeseen. Niin hyviä!
Näitä pieniä iloja, jotka ovatkin loppujen lopuksi elämää suurempia, ihminen kaipaa. Ja vierailusta asti olen ollut erityisen iloinen ja kiitollinen, tunnen itseni tärkeäksi ja olen onnellinen, että minulla on lähellä tärkeitä ihmisiä – myös nämä pienet!
Mummolla tuli lähdön hetkelläkin tippa silmään. Pienet menivät jo valmiiksi makuuhuoneen ikkunaan, että saavat vilkuttaa. Paitsi että vaahtosammuttimen kokoinen kävi kolmesti vielä antamassa lähtöhalit!
Hyvää isänpäivää kaikille isille, myös omalleni, joka seuraa elämääni tuolta vähän kauempaa. Sanoin kyllä kahden lapsen isälle eli pojalle videopuhelussa tänään, että hassua toivottaa isänpäivää, kun sinä olet aina mun pieni muru. Eikös se niin Tahko Pihkalakin sanonut, että sitten alkaa huoli helpottaa, kun omat lapset ovat vanhainkodissa?
Vauhdikkaasti alkoi pyhä. Tein kipollisen smoothia ja kaadoin sen kaiken keittiön lattialle ja siskon kutoman räsymaton päälle. Joten ennen kuin pääsi puurolle, piti siivota ja käynnistää pesukone. Tietenkin pakolliset huilitauot välissä. Isäkö sieltä ylhäältä antoi vinkin, että hissukseen nyt siellä likka?
Vähän outoa olla yksin tällainen päivä, mutta toisaalta: nyt minulla on aikaa. Sitä ei aina ole ollut tai jos on ollutkin, niin se on pitänyt käyttää kaikenlaiseen puuhasteluun ja urheiluun. En väitä, että tämä tilanne olisi ihanteellinen, sillä puuhastelu kiinnostaa koko ajan (ruuanlaitto, neulominen, kodin kauniiksi laittaminen, kulttuuririentojen bongailu…), mutta nythän pitää vähän hiljentää joten yritän olla siitäkin mahdollisuudesta iloinen.
Kädessäni on aikamoinen järkäle, 950-sivuinen Heini Junkkaalan kokoama kirjailija-näyttelijä-ohjaaja Pirkko Saision elämäkerta. Teoksen koko hieman hätkähdytti, kunnes aloin lukea. Nyt kuitenkin jo harmittaa, että kirja kohta loppuu. Kahdessa päivässä olen lukenut kohta neljäsosan.
Kallion friidu, loistava kirjailija ja tarinankertoja Saisio asui lapsuuden vuodet Fleminginkadulla (jossa muuten itsekin jonkin aikaa opiskeluaikana asuin viikonloppuisin). Miten kiinnostavaa lukea sen ajan Pitkänsillan toisen puolen eli työläiskaupunginosan kaupunkielämästä. Paljon lapsia, pienet asunnot, jopa kolmevuotiaat laitettiin pihalle toisten joukkoon tai vähän vanhemmat yksin kotiin, kun isä ja äiti joutuivat käymään töissä. Välillä täitä ja lääkkeeksi DDT-pulveria päähän, koululuokat pullollaan oppilaita, joiden piti opiskella ilta- ja aamuvuorossa.
Saisio oli sukunsa ensimmäinen, joka meni oppikouluun ja sitten myöhemmin sai korkeakoulusivistyksen teatterialalta. Kirjassa on hyvä rakenne: Junkkaala kirjoittaa sinä-muodossa Saisiosta, mikä vapauttaa osin siitä, että kaikki faktat olisivat faktoja. Ihmisen muistihan toimii aika mielivaltaisesti ja ”sinä” eli Saisio tarinaa Junkkaalalle kertoessaan saattaa Junkkaalan mukaan itsekin tunnustaa, että hyvä tarina on tärkeämpi kuin pilkuntarkka totuus.
Kertomukset ovat pieniä paloja alkaen Saision suvusta, mutta ne eivät ole kuivaa luetteloa vaan kertomuksia värikkäistä ihmisistä. Otsikoista jo tulee mielenkiinto lukea: Pihi isä, Aikuisten kaveri, Henkinen elämä alkaa, Vihdoin kutsu kustantamoon jne.
Oppikoulussa varmistui tavallaan, että Saisiosta tulisi vielä kirjoittaja. Kun vanhemmat olivat huolissaan Pirkon keskinkertaisuudesta kouluaineissa, sanoi opettaja: Älkää nyt hänestä olko huolissanne, kirjailijahan hänestä näköjään tulee. Ja tulikin, mitä tuotteliain.
Itse katsoin 1970-luvulla Saision esikoisromaanista tehdyn tv-elokuvan Elämänmeno, jossa pääosa Eilaa esitti Ritva Oksanen. Se oli niin vahva kokemus kaikin puolin, mutta etenkin arvostin ja arvostan asiaa, joka nykyisin ei ole itsestäänselvyys kotimaisissa filmatisoinneissa: puhdasta murretta! Siinä karjalaissyntyinen Eila puhui esteettä eteläkarjalan murretta keskellä Kalliota, vaikka oli paikallisen kanssa naimisissa ja osa stadilaista työläisyhteisöä.
Saision lapsuuskoti oli vasemmistolainen ja myös osin taiteellinen. Äiti näytteli työväennäyttämön esityksissä ja isä esitti elokuvia. Sen ajan kulttuurihenkilöt ja poliitikot olivat tuttuja, tiedettiin kuka oli Esko Salmisen oikea isä, että näyttelijä Liisa Tuomi miehineen olivat juoppoja. Saision isä toimi myös Hella Wuolijoen autonkuljettajana, vaikka keskenkasvuiselle Pirkolle nämä kuuluisuudet vielä olivat merkityksettömiä, vain ihmisiä, joihin sattui joskus törmäämään.
Kirja käy yhä kiinnostavammaksi, mitä pitemmälle se etenee. Kohta pääsen siihen, miten ensimmäinen kustannussopimus solmitaan, miten teatterityö lähtee nousuun, miten Pirkko saa perheen ja tyttären, tulevan näyttelijä Elsa Saision.
Nyt ei haittaa, jos uneton ei yöllä unta saa, kun tiiliskivi odottaa yöpöydällä.
Eilen taas aika hyvä päivä, mutta eihän sitä omia voimia vieläkään osaa arvoida. Nyt on jo hämärää ja on ihana tunne kun kuitenkin eilen sain asioita eteenpäin. Teetin vara-avaimen, konsultoin eläinlääkäriä, kävin kaupassa ja torilla, jossa on nyt ihana tunnelma: leutoa, paljon kukkia ja koristeita, syyssatoa ja sopivasti kansaa.
Syklaamikassien kanssa en jaksanut sitten kuitenkaan mennä bussipysäkille huikeaa sataa metria, vaan piti mennä tankkaamaan hiilihydraatteja Cafe Espressoon. Suloinen kaakao on lääkettä ruumiille ja sielulle.
Ja sitten kotona eikun siivoamaan. Oli niin pölyistä ja roskaista, joten imuri esiin. No se oli kyllä vähän virhe, mutta tänään oli kiva herätä siistiin asuntoon, syklaamit ruukuissa ja kynttilät palamaan heti aamuhämärissä.
En harrasta ollenkaan pika- tai valmisruokia. Jos jaksaa kävellä kauppaan, jaksaa hankkia ruokatarvikkeitakin eikä kovasti tarvitse miettiä mitä roskaa ruoka sisältää. Vaikka heikkouteni on shushi, jota ostan usein enkä toki kyllä itse alkaisi tekemäänkään, kun nyt joka kaupassa on melkein aasialaiset asiantuntijat niitä valmistamassa. Aivan mahtava proteiinitujaus, ja niin hyvää!
Joten kakkutaikina, joka vain sekoitetaan vuokaan tai pastan keittäminen onnistuvat oikein hienosti, kunhan vaan välillä huilii. Mikäs kiire tässä on?
Muuten minusta kiroileminen on turhaan hyljeksitty luonnonvara. (Luin muuten äskettäin jostain, että psykoterapeutti Maaret Kalliokin kertoo kiroilevansa usein, koska se helpottaa) Kylläpä se auttaakin. Enkä nyt tarkoita teinien tai pieni-itsetuntoisten ökyäijien jatkuvana täytesanana ja ihan turhasta suoltamaa v-alkuista sanaa, jolla ei ole mitään tekemistä kiroilufunktion kanssa. Kirosana silloin, kun iskee vasaralla sormeen tai iso idiootti valitaan Amerikan pressaksi, on oiva keino purkaa tunteitaan. Ja tietenkin ihan yksikseen, ei muille, koska se ei ole mitään toisten mollaamista vaan keino tasapainottaa kiihtymystä. Voimalauseita todella. Ja kun on päässyt irti lapsuuden ahdistavasta ilmapiiristä, jossa kiroilu ja Herran nimen turhaan lausuminen (mitä se herraa muka haittaa?) oli lähes kuolemansynti, niin onhan se vapauttavaa. Tästä tulee mieleen osa sitä oivallusta, joka pitäisi jokaiselle tulle ajoissa – siitä Pirkko Soininen kirjoittaa 1800-luvun lopussa eläneen valokuvaaja Signe Branderin suulla näin: ”Miksi vasta raatona ymmärrän, että minulla oli siivet, joilla olisin voinut lentää?” Niin, tai että olisin voinut kiroilla rauhassa 🙂
Imuroinnin lomassa väsähdin niin, että köllähdin Electroluxin viereen olohuoneen matolle kymmeneksi minuutiksi ennen kuin jaksoin jatkaa. Siinä niitä pieniä ja isoja perkeleitä tuli ladattua kohti kattoa. Tasan puoli vuotta sitten tämä mummo juoksi stadissa kymmenen kilometriä ja nyt loikoilee imurin kyljessä hengästyneenä. Voi prkl. Mutta, toisaalta, lepo auttoi ja koti siivottu. Parvekkeella myös siistiä, kausivalot, kyntilälyhdyt ja roosat syklaamit!
Ja puikoilla jo pari kerrosta tähdelangoista uutta villapaitaa, joka edistyy, mikäli tv:stä tulee jotain kunnollista tai saan kirjastosta varaamani elokuvat pian kotiin. Tänään täydellinen lepopäivä kuten huomennakin. Ja yöpöydällä mahtava kirja, Pirkko Saision elämäkerta, jota suosittelen ja josta vähän kerron kirja-arvosteluosiossa.
Ei niin huono päivä. Kävin asioilla. Jouluhulluna leivoin ensimmäisen jouluun viittaavan kakun. Varasin kirjastosta ison pinon kirjoja ja dvd-elokuvia. Luin ahkerasti italiaa illan opistotuntia varten. Ja vain kuullakseni, että se onkin tänään peruttu!
Joten nyt jaksaa sitten katsoa Teemalta elokuvia. Tällä viikolla joka ilta kotimaista tuotantoa, Myrskyluodon Maija, Kikka, Rakkaani merikapteeni…
Voimalauseet eli affirmaatiot ovat voimakkaita keinoja suunnata ajatukset sinne, minne oikeasti haluat niiden menevän. Minua ne ovat auttaneet jo monta vuotta. Kun turha kitinä, valitus, ärtymys, raivo, alemmuudentunne ja katkeruus alkaa saada vallan, on hyvä harjoitella näkemään sitä kaikkea onnellista, mitä minulla on.
Kuulostaa tietenkin jonkun mielestä höpinältä. Osaan puhua vain omasta kokemuksesta syvällä rintaäänellä, mutta tiedän ja tunnen lukemattomia muita jotka ovat sananmukaisesti tehneet ihmeitä oman ajatusmaailmansa kanssa harjoituksen avulla. Sillä ajatuksia voi todella harjoittaa samalla tavalla kuin vaikka reisilihaksia kyykyillä tai opetella kieliä toistamalla uusia sanoja ja lukemalla vieraskielistä tekstiä.
Esimerkiksi Elina Tarpilan harjoitukset (löytyy netistä, esim. YouTube) ovat helppoja ja loogisia. Eikä positiivisten asioiden huomaaminen ole uskon asia, jos vain älyäisi päivittäin miettiä, mikä kaikki on hyvin. Jos vaikka olen nyt sairas, kuten olen, huomaan olevani onnekas. Enhän esimerkiksi ole vakavasti sairas ja asu Israelin Gazassa, jossa kotini olisi kivikasana, lääkkeitä eikä lääkäreitä ei olisi tavoitettavissa, puhumattakaan puhtaastaa juomavedestä tai edes aina ruuasta. Ja niskaan sataisi teurastajien pommeja. Asun hyvinvointivaltiossa, jossa ainakin toistaiseksi pidetään huolta terveydestä ja hoidetaan sairaat.
Keräsin tähän muistutukseksi ihan itselleni muutamia Tarpilan hyviä voimalauseita, joista jokaisen sisältä löytyy jokin omakohtainen hyvä kokemus ja ilo. Ei näitä tietenkään aina jaksa takaiskujen sattuessa heti palauttaa mieleen. Mutta harjoittelen sitkeästi, etenkin aamuisin pienenä meditaatiohetkenä ne antavat erinomaisen alun päivälle. Säännöllinen toisto auttaa palauttamaan näitä mieleen myös päivän aikana.
Olen kiitollinen monista siunauksista elämässäni (helppo tunnistaa ns. ”siunaukset” kun vähän miettii)
Tänään huomaan kaiken hyvän ja arvostan sitä (ei vaikeaa!)
Vedän puoleeni juuri oikeat ihmiset täydellisellä ajoituksella (toteutunut minulla!)
Olen arvokas ja olen riittävästi (tämä on tärkeä)
Olen vahva ja voimakas, ja kehoni luo täydellistä terveyttä joka päivä (nyt etenkin tarpeellinen)
