Blogi

Liikunnan riemua, todella. Mutta myös tuskaa tuskaa ja ihmettelyä: minkä ihmeen takia olen taas täällä mimmitungoksessa hölkkäämässä ja olettamassa, että olen hyväkuntoinen? Tämä siis ensi tunnelma Naisten Kympiltä. En enää muista, monettako kertaa olen ollut tapahtumassa enkä sitä, ovatko tunnelmani koskaan olleet muut kuin tänäänkin. Todennäköisesti eivät.

Onnibussi vei minut kätevästi ja edullisesti Tuomiokirkon pysäkiltä Helsinkiin. Olin paikalla ihan hyvissä ajoin, tosin aikaisemmin oli aikaa kierrellä sponsoriteltoilla ja saada ikävästi herätteitä urheilutarvikkeista. Nyt ei siihen tarvinnut sortua.

En mitenkään kympillä tähtää suoritukseen ajan eli nopeuden suhteen. Lenkinhän voi toki vaikka kävellä. En näe mitään mieltä maksaa osallistumismaksua (johon ei kuulu edes vakuutus!) ja vain kävellä lenkki läpi. Iso osa tapahtumaa on kyllä iloisuus, yhteisöllisyys ja monelle myös kaverien kanssa ajan vietto. Minulla ei ole ikinä ollut kympillä ketään kaveria. Ehkä ystäväni eivät 1990-luvulla, kuten eivät kai nytkään, ole innostuneita tällaisesta. Se ei minua mitenkään haittaa. Hyvän kunnon ja itsensä voittamisen ja omien rajojen kokeileminen on minusta ihan hemmetin hyvä syy osallistua tämäntapaisiin juoksenteluihin.

Koska siis en ollut harjoitellut nimeksikään, olin hyvin ylpeä itsestäni, että: jaksoin juosta (lue: hölkätä) koko kymmenen kilometrin matkan enkä kuollut/hyytynyt/kyllästynyt. Alussa oli tukkoista taivaltaa tungoksessa. Keskivaiheilla sitä ajatteli, että ollaan jo kohta perillä, kunnes merkkitaulu ja järjestyksenvalvoja onnittelivat puoliväliin pääsystä (mikä katkera tieto!). Jotakuinkin, ihan samalla mentiin kuin ennenkin.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin aikani oli ainakin kymmenen minuuttia huonompi kuin viimeksi: eli vuonna 2022 tunti 12 minuuttia, tänä vuonna 1 tunti 22 minuuttia. En sano, ettei se syö naista, ja selityksiä kyllä löytyy. Mutta toisaalta, kymmenen minuuttia. Jos se on ongelma, ongelman ratkaisu ei ole vaikeaa. Siirrän ongelman analysoinnin silti tulevaisuuteen, osin siksi, että juuri nyt radiossa Kuju Hyttinen laulaa suomeksi Tina Turnerin Private Dancer -laulua kamalasti suomennettuna versiona, jota ei olisi ikinä pitänyt tehdä. (huomio: rakastan Kai Hyttistä, etenkin sen jälkeen, kun hän alkoi luonnonystäväksi ja eräoppaaksi)

Vaikka aina olen käynyt Naisten kympillä ja monessa muussakin urheilutapahtumassa yksin, niin vähän oli tänään yksinäinen olo. Useimmilla juoksijoilla oli kaveri tai kaveriporukka, reitin varrella lapset tai ystävät tsemppaamassa. Minullakin oli silloin kun kuopus oli noin neljävuotias. Siksi olikin ihana ylläri, kun ex-työkaveri Eki oli tullut kannustamaan. Vähiin on jäänyt entisten kollegoiden tapaamiset, mutta näin ne joissain yhteyksissä vaan taas elpyvät. Sitä paitsi Eki pelasti henkeni tarjoamalla maalissa Fazerin sinistä – en ollut syönyt kuin aamupuuron ja nauttinut jotain Kympillä tarjottuja vesiä ja Red Bulleja.

Kun tulin kotiin, junalla Kupittaan asemalle, joka on kymmenen minuutin päässä kotiovesta, tuli murskaväsymys. Mietin tosissani, miten kierrän talon siltä puolelta, jossa raput ovat leveät ja matalat, päinvastoin kuin omassa päädyssä, jonka kiviraput ovat varmaankin koonneet egyptiläisten pyramidien orjarakentajat – ne ovat siis oikeasti massiivisia sekä painoltaan että korkeuseroiltaan. Nyt alkoi itkettää pyramidirakentajienkin takia.

Menin kuitenkin normisti kotiin jyrkät portaat kohtaamaan kahden koiran suunnattoman ilon siitä, ettei äidin ”kauppareissu” ollutkaan pitempi kuin kuusi tuntia (kerranhan se venyi vuorokausiksi, kun sanoin meneväni kauppaan, mutten tarkentanut, että kauppa sijaitsee New Yorkissa. Ei ihminen voi kaikkea muistaa). Vielä kun kiipesin kotipyramidia ylös uneksin samastuvani Jannica B:hen laulussaan, jossa hän pyytää saada mennä lattialle makaamaan. Uneksin oikeasti siitä, että astun keittiööni ja laskeudun väsyneenä lattialle vain meditoimaan eikä kukaan kysy, kuten tosielämässä, että mitä hittoa sää siellä teet.

Lattialla makaaminen ei vaan onnistu, kun kaksi karvaista nappisilmää hyökkää päälle ja rakastaa sinut lähes tainnoksiin. Sitten leikitään, heitellään repaleista fasaania esittävää lelua ja mennään pissalenkille. Siinä unohtuu väsymys ja tilalle tulee ilo koko päivästä: selvittiin, oli kivaa, koiraystävillä oli kaikki hyvin, itsellä hyvä olo ja odotus tulevaisuudesta vähän taas kuin nämä meidän huimat artistit osaavat sen vain sanoittaa: Elämä on pelkkää voittoo!

Tänään vaan pikkutöitä ja pieniä lenkkejä koiruuksien kanssa. Tuuli on ollut todella viiltävän kylmä, yöllä satoi vähän, mutta päivä silti aurinkoinen. Riitu-koiralla piti olla ihan verkkaripaita päällä – karvaton mummeli värisi kylmissään heti, kun aurinko meni hetkeksi pilveen.

Kahvakuulatreenit netin avulla – en vieläkään ole alkanut selvittää, mikä kuntosali olisi kätevin tässä lähistöllä. Yksi asia kerrallaan, kunhan tuo Helsingin reissu on ohi, niin sitten taas on totaalisesti isommat asiat tehty ja voi keskittyä italian opiskeluun ja kuntoiluun. Taloamme vastapäätä on myös sopivasti joogasali, joten sinne voisi rekisteröityä ja nauttia vaikka kerran viikossa ihanasta syventymisestä ja rauhoittumisesta.

Yöksi on luvattu hallaa, mutta jätän pelargonin ulos. En usko, että tänne mäkeen asti se pakkanen kiipeää. Ensi viikolla taas ennustetaan lämmintä ja aurinkoista. Kesä tulee oikeasti ja kyllä sen huomaa pihoilla ja puistikoissa:

Hellepäiviä on ollut jo tässä kuussa, nyt vähän viilenee. Toivottavasti kesään riittää vielä aurinkoa ja kuumia tuulia!

Aamulla heräsin kokonaisten 10 tunnin yöunien jälkeen ja huomasin: elämä on aika mahtavaa. Kun sen oikein oivaltaa, siis. Mielensäpahoittajat pidän poissa ja kaukana läheltäni, sillä tässä iässä on niin kiva, ettei tarvitse kuunnella typeryyksien nillitystä (anteeksi vaan nillittäjät!) eli saa nauttia kaikesta hyvästä, mitä joka päivä tuo eteen eikä tarvitse nillittäjien tapaan kiristellä hampaita kaikelle, vaikkapa jollekin tapahtuneelle tai kenties jollekin, jonka kuvittelee olevan tulossa. Onhan se joskus haaste palauttaa mieleen, että nyt on hyvin tai että on ollut huonompaakin ja miksi on niin turha valittaa; se on opettelua joka päivä, mutta pikkuhiljaa sitä oppii ja toivottavasti oppi ei unohdu.

Nillittäjistä tuleepa nyt ihan mieleen tuo äskeinen euroviisuhulluttelu, josta osa ryppyotsia otti kaameita kierroksia. Käärijä oli aivan omaa luokkaansa sekä biisillä että olemuksellaan: positiivinen ja lahjakas nuorimies, ja ennen kaikkea se liikettä niveliin laittava cha-cha-cha. Mikähän siinäkin on, että tämä uusi Euroviisujen showmeininki ei kaikille sovi? Sehän on yleisön yhteisöllisyyttä ja juhlaa, missä kaikkia kannustetaan ja rakastetaan. Jos ei menosta tykkää, voi tietenkin aina mennä pimeään huoneeseen miettimään synkeitä. Voi kun ihmiset tajuaisivat positiivisuuden valtavan voiman ja nauttisivat vain fiiliksestä.

Ihana arki koittanut. Hikoiltu veroilmoituksien kanssa, ajeltu jopa Raisioon asti noin kuusi kilometriä, tutustumaan paikalliseen Ikeaan (hyviä sisustusideoita ja hyvää ruokaa!), bongattu monta hienoa kävelyreittiä, juostu Auran rantaa Martinsillalle ja takaisin, Holiday Clubiin ja yliopiston mäen ympäri ja niin edelleen. Nyt enää edessä yksi ns. sovittu keikka: lauantain Naisten Kymppi. Näyttää kyllä siltä, että siitä taitaa tulla hölkkä-kävely-taapertelukierros, niin vähän olen ehtinyt hapenottokykyä harjoitella. Mutta pääasia, että pääsee taas huimaan tunnelmaan ja tuntemaan liikkumisen riemua muiden riemuitsijoiden kanssa.

UFF-kirppiksellä poikkesin tänään. Olen luopunut yli puolesta määrästä vaatteitani enkä osta enää kuin tarpeeseen ja siihenkin vain mahdollisimman ekologista. Kun taannoin kävi ilmi, että esimerkiksi Zara-liikemerkin vaatteiden puuvillaa teetetään Kiinassa uiguurialueella, missä taatusti eivät ihmisoikeudet toteudu, loppui Zara-asiakkuuteni siihen. Voin kyllä hankkia niitä tuotteita kirpputorilta tai kaverilta saatuna, mutta uutta ei enää. Niin vähällä tulee toimeen ja rahat laitan muutenkin mieluummin elämyksiin (elokuvat, kirjat, konsertit) ja itsestäni huolehtimiseen.

Samppalinnan uimalassa tuli taas käytyä eilen, se on aina aamun piristys: runsas kilometri linnunlaulussa, sitten puolen kilometrin uinti, suihku ja takaisin.

Surullinen uutinen eilisillalta on, että ihmeellinen suuri taiteilija Tina Turner on poissa. Sain tilaisuuden nähdä hänet kahdesti livekeikalla Helsingin stadionilla. Unohtumaton elämys. Tuo sinnikäs ja lahjakas laulaja on esimerkki siitä, mihin ihminen pystyy, jos vain tahtoo ja uskoo. Nyt katson Tinan Barcelonan keikkaa Ylen Teemalta ja samat väristykset saan kuin parikymmentä vuotta sitten Helsingissä. (Tosin väristyksiä aiheutti ja aiheuttaa yhä myös upea saksofonisti Timmy Cappello, sekä soitollaan että pitkällä ponihännälläään ja näyttävillä hauiksillaan…) Turner kelpaa esikuvaksi kenelle vain. Hänen haastatteluissa antamansa kommentit paljastavat hyvin, minkälainen voimapesä ja myös syvällinen ihminen hän oli. Esimerkiksi kysyttäessa, mitä piirrettä ulkonäössään hän pitää huonona, hän sanoo (nämä vapaasti suomennettuina): En mitään – naisten pitää ajatella liikaa sitä, miltä toisten mielestä näytämme, miesten ei tarvitse sitä tehdä. Tai raskaasta menneisyydestään: Vihassa eläminen tekee pahaa sinulle itsellesi. Anteeksi antaminen ja irti päästäminen antaa sinun mennä eteenpäin ja elää hyvä elämä.

Näin näitä suuria taiteilijoita poistuu – mutta musiikki jää, meidän onneksemme.

No Turussa jälleen! Ensimmäinen päivä noin viikkoon, kun ei tarvinnut lähteä, ajaa, suunnitella. Sisaren syntymäpäivälounas oli kyllä kiva. Harvoin on tilaisuutta haastella nelistään ja syödä samalla hyvää ruokaa, kuten perinteinen Buttenhoffin ravintola yhä Imatran keskustassa tarjoaa. Kävin siellä joskus nuorena tyttönä – kaljalla! Ei silloin tullut mieleenkään edes tarkistaa, saako tästä paikasta ruokaa, koska ulkona syöminen oli jotain aivan toisesta maailmasta. En muista käyneeni ikinä vanhempieni kanssa syömässä ravintolassa, se oli kerta kaikkiaan liian kallista ja pröystäilevää edes suunnitella. Ensimmäisen kerran varmaan söin ravintolassa äidin kanssa, kun hän oli mukana luotsaamillani seuramatkoilla Neuvostoliittoon, äidin opiskelukaupunkiin Viipuriin ja myöhemmin Leningradiin.

Saattaahan se olla että on tullut vanhaksi, kun väsyttää. Vaikkei tuo ajelu tuntunut ikävältä, koska tykkään ajaa autoa. Mutta meneehän sitä aikaakin istuessa autossa Turusta Imatralle ajo (n. runsas 400 km), ja siitä Simpeleelle kaksi kertaa edestakaisin (160 km samana päivänä) ja vielä istuminen pelkääjän paikalla Imatra-Loppi, plus ajo Turkuun illalla 150 km… Noniin, mutta määräpaikoissa oli niin mukavaa!

Imatran Valtionhotelli huolehti lemmikeistäkin hyvin. Riitu sai oman lahjakassin ja ruokakupitkin:

Jugendlinnan puolella oli runsas ja terveellinen aamiainen, juurikin siinä salissa, jossa ylioppilaslakki tuuletettiin ensimmäisen kerran. Ja se kosken puisto ja vieläpä yllätys siitä, että Imatrankosken vettä juoksutettiin juuri seuraavana aamuna, kun oltiin Riitun kanssa aamukävelyllä! Ikinä en ole ennen nähnyt koskessa noin paljon vettä! Se johtui varmasti siitä, että juuri nyt oli sähkö halpaa ja sitä tuli yli tarpeen, koska Olkiluotokin laitettiin vähän tauolle. Mutta kun katselin kosken kuohuihin ja päivää myöhemmin sinne tyhjään, vaikka vielä märkään kivikkoiseen uomaan, ajattelin miten hulluja oltiin lukioaikana. Siellä hypittiin kosken pohjalla isoilla kivillä ja aikun oli jännittävää: mitä jos yhtäkkiä se vesi ryöpsähtääkin nyt tähän?

Olenhan kyllä kerran ajellut kuohuvan Vuoksen ylitse vaijerissa roikkuen. Siitä on noin… jaahas, ehkä 20 vuotta? Se ei tuntunut mitenkään kamalalta, kun pääsi matkaan eli pois siitä tornista, jossa kypärät, valjaat ja muut päällä piti ponkaista yli virran. Korkean paikan kammo hävisi saman tien, kun lähdin niin sanotusti liukuun. Nyt katsoin koskea sillan alapuolelta ja kyllä se on kammottavampi juuri siellä. Joten täytyy sanoa, että ihan pelotti jopa kävellä turvalliset kaiteilla varustetut raput näköalapaikoille. Mutta toisaalta, vaaran viehätys ja muistot.

Täällä olen. Noin tasan 47 vuotta sitten tanssin ylioppilasjuhliani tässä talossa. Imatran Valtionhotellin Linnasalissa. Tosin nyt en ole ihan siinä, vaan ns. karvahattupuolella, eli Puistohotellissa, muutaman metrin päässä Vuoksen rannalla seisovasta uhmakkaasta prinsessalinnasta. Lähellä on myös kesäteatteri, jossa käytiin katsomassa Kuisma ja Helinä – huima ja romanttinen näytelmä, joka entisestään innoitti minua tutustumaan venäläiseen romantiikkaan, kirjallisuuteen ja elokuviin. Siitä sitten lähdin venäjän kielen opiskeluun täysillä.

Hotellin puistossa tuoksuu tuomi niin vahvasti, ettei sellaista tuoksua ole missään muualla. Tämä huomio ei ole vain nostalgiaa, vaan kokemusta. Kyllä Hämeessä pienessä toukokuun sateessa tuoksu on ihan samanlainen, totta, mutta täällä siihen on sekoittunut niin paljon kaikkea sakean makeaa, karvasta ja suolaista nuoruutta, että se haju (sanon nyt oikeasti että haju) menee syvälle sieluun asti.

Läheisessä salissa tanssin äidin saksalaisesta muotilehdestä ottamalla mallilla tehdyssä ihanassa lehmuksenvihreässä mekossa lakkiaisjuhliani. Äiti osasi ommella ja tarvitsi vain puvun kuvan, ja kas: kohta oli mekko päällä! Ylioppilaspäivänäni aurinko paistoi. Isä ja äiti, sisko ja siskon mies olivat minua vastassa, kun purkauduimme juhlasalista ulos kukitettaviksi. Olin onnellinen. En itseni vuoksi, vaan koska isä ja äiti olivat iloisia ja ylpeitä minusta ja kuudesta ällästäni. Itseäni koskenut onnellisuus oli jo tullut kuukausi aiemmin. Silloin kirjoitin viimeisen yo-kokeen ja kun lähdin lukiolta huhtikuun auringossa sulaville kaduille, meinasin lähteä lentoon: nyt olen vapaa, kohta menen joka paikkaan ja elämä on ihanaa! Ylioppilaspäivä sen sijaan tuntui vain pakolliselta päätepisteeltä kaikelle sille, mistä olin unelmoinut.

Niin todellakin tuo tuomen tuoksu on mannaa ja muistoja. Satakieli lauloi linnan puistossa. En muista sitäkään ääntä kuulleeni kuin juuri Turun Samppalinnan mäellä ja sitä ennen harvoin, mutta lukioaikana varmasti usein. Totta on vain, että mitä kaikkea 19-vuotias ehtii kuuntelemaan ja muistiin merkitsemään, kun on niin paljon kaikkea koettavaa. Vaikka itse olin kyllä haaveileva runotyttö, niin silti silloin tällöin repäisin myöhäisteinimäisesti vähän liikaakin. Kirjoitin runoja, luin runoja, ja myös bailasin ja härnäsin poikia, koska en uskaltanut olla kiintynyt kehenkään oikeasti.

Ehkä vähän samanlaisen euforian koin muuttaessani Turkuun: vapaa! Ihmisen pitäisi jo nuorena kokea se ihana itsenäistymisen hurma. On sellaisiakin vanhempia, jotka viime hetkeen pitävät lapset kotona eivätkä anna heidän itsenäistyä.

Oli kiva vierailu Imatralla ja Simpeleellä. Sain tavata siskon ja lankoni sekä ihanan ystäväni Ailan. Ja kas: koski kuohui tämän kaiken kunniaksi ihan yllättäen. Kuvia ja tunnelmia tästä, kunhan taas pääsen kotiin, Turkuun.

En ole mitenkään innostunut elämäkertojen lukija. Yleensä ne ovat minusta olleet kuivahkoja kronologisia kuvauksia siitä, missä ihminen on liikehtinyt tai toisaalta kertomuksia ihmisen kirjoittamista tarinoista. Siksi en ole koskenut moneenkaan elämäkertaan ”pinsetilläkään”, kuten Katri Helena joskus sanoo. On poikkeuksia kyllä. Jos luen elämäkerran, sen päähenkilön pitää aina olla minulle jotenkin niin tärkeä, etten voi olla ottamatta selvää hänen elämästään.

Tämä kirja, Katri Helena Laulaja, on kuvaus yhden suomalaisen suuren ilmiön, Katri Helenan elämästä – onko se sitten elämäkerta vai autofiktioromaani, mutta ei vain jätä rauhaan. Se on kertomus yhden ihmisen elämästä. Ja kun sen kertoo se ihminen itse, se ei ole vähäpätöinen asia. Kirja oikeastaan avaa ja todistaa kaiken sen, mistä itse olen ollut epävarma, ja sittemmin varma, ja taas epävarma.

Iso osa tietenkin kirjasta on kertomusta siitä, miten tämä pieni maalaistyttö päättäväisesti loppujen lopuksi muuttui sinivalkoiseksi idoliksi. Hän halusi vain laulaa. Ja sitä totisesti teki ja tekee.

Varmasti tykkäämiseni perustuu myös siihen, että olen tullut samanlaisen toteamukseen: elämä ei pääty kuolemaan, se jatkuu. Myös muut Katrin kokemat asiat istuvat omien kokemuksieni kanssa samaan.

Ei ole humpuukia, että ihmisten välinen tieto kulkee ilman sanojakin: kaikki me olemme energiaa. Jos asiaa haluaa tutkia, varmaan ehkä Joe Dispenzan kirjat vakuuttaisivat. Jos pitää vähän paljastaa, niin kaiken ydin on positiivisuus ja usko. Usko siihen, ettei tuolta yläilmoista kukaan halua sinulle pahaa, koska mitä se yläilmoja hyödyttäisi?

”Luota elämään. Kiitä kaikesta, mitä olet saanut, vaikka olisit saanut vähän. Olet elossa – silloin voi vielä tehdä asioita. Ja jos olet koko elämäsi halunnut jotain, tee se nyt. Kuka sanoo, ettei voi opetella uutta seitsemänkymppisenä?” Tutkimusten mukaanhan kuolinvuoteellakin voi oppia. Katsotaan kaikki peiliin, käännetään kaikki kivet. Tämä nousee jotenkin kirjan punaiseksi langaksi.

Hyvä, että Katri Helena julkaisi tämän kirjan. Niin paljon hänestä on kirjoitettu mediassa ja myös sosiaalisessa mediassa. Hänen (epämiellyttävä, minun mielestäni) entinen aviomiehensä professori Panu Rajalakin on häntä parjannut ja pilkannut blogeissaan. On se näin todistettu, ettei oppiarvo tai koulutus tuo todellista sivistystä. Rajalahan ei koskaan arvostanut viihdetaidetta, vaan aivan tosissaan oli sitä mieltä, että lukeneisuus on oikeaa sivistystä. Lainaus kirjasta: ”Kyllä ihmisten tarvitsee kunnoittaa toisiaan muutenkin kuin silloin, kun toinen on Juhani Aho tai Pekka Tarkka”, sanoin. ”Ei tarvitse”, Panu vastasi.

Taiteilija käy kiinnostavasti läpi uransa huiput ja elämän ilot, mutta koskettavasti myös menetykset. Hän menetti rakkaimpansa 15 avioliittovuoden jälkeen, samoin poikansa äkilliseen sairauskohtaukseen. Mutta Katri on vahva ja jaksaa, hoitaa liiketoimensa ja esiintymisensä. Ja vielä elämä palkitsee hänet uudelleen ja hän rakastuu itseään kolmekymmentä vuotta nuorempaan Tommi Liimataiseen: henkinen yhteys syntyy samalla tavalla kuin syntyi Timo Kalaojan kanssa – pari löytää ystävyyden ja rakkauden, he puhuvat kaikesta ja heillä on kivaa yhdessä.

Katri puhuu realistisesti mutta ihailtavan kauniisti myös Panu Rajalasta. ”Hän on sellainen ja minä tällainen, ei sille mitään voi.” Vaikka professori käyttäytyy törkeästi, esimerkiksi häipyy hääyönä toisen naisen luokse, Katri sanoo, että hän tarvitsi tämänkin kokemuksen, oppiakseen.

Kirjaa luin suorastaan ahmien, niin kivasti Elina Hirvonen on sen Katrin suulla kirjoittanut. Se on myös katsaus Suomen lähihistoriaan, sillä jokaisen aikakauden merkkitapaukset muistutetaan lukijan mieleen aina kun vuosikymmen vaihtuu. Vahvan naisen elämä innostaa itseäkin. Tällainen on oikeasti suomalainen nainen: hoitaa asiat, kaatuu välillä ja nousee taas, koska usko omaan pärjäämisen ei lopu. Vahvasti suositteleen kaikille, miehille ja naisille, tätä lukukokemusta.

Kävin hakemassa aikuisten rannekkeen Turun palvelupisteestä. Oikeasti sen nimi on Senioriranneke, mutta häveliäisyyssyistä sanon sitä aikuisten rannekkeeksi, ollakseni kuten Erika Wikman. Ei vaan, ei ole hävettävää olla seniori. Nyt pääsen esimerkiksi maauimalaan puoli vuotta neljällä kympillä, mutta neljään kymppiin sisältyy myös kuntosaleja, uimahalleja, teatteria ja konsertteja, vain vilauttamalla tätä rannekorua, joka kestää myös vettä ja saunaa.

Aamu alkoi vilpoisana, mittarissa +4 astetta. Heräsin levottoman yön jälkeen jo kuudelta, koska rakas pieni Kiss-koira oli lähdössä sulhasiin heti seitsemältä. Surin jo etukäteen koiran hätää siitä, että vieras (tosin aiemmin tavattu) ihminen tulee ja vie pois kotoa, tosin tietty tapaamaan salskeaa koiraherraa, kun nyt Kissillä ne hullut päivät alkoivat jo vähän liian aikaisin. Kun on todistettu jo tieteellisesti, että eläimet tuntevat iloa, surua, pettymystä, ikävää ja huumoriakin (mitä mielestäni ei olisi ollut tarpeen todistella, olen sen verran koiria, kissoja, possuja ja lehmiä sekä hevosia tuntenut), niin pelkäsin jo etukäteen sitä Kissin katsetta, jonka kohtasin ensimmäisen kerran, kun aiempi kasvattajansa haki hänet kotoa urosta tapaamaan. Se katse: pettynyt, syyttävä – mitä varten teit minulle tämän!

Tänään itse asiassa lähtö sujuikin hyvin ja Kiss meni autoon ihan itse. Ja myöhemmin saamani kuvat hänen ja sulhasen leikeistä armahtivat minut suurimmasta syyllisyydestä. Ikävä on, mutta toisaalta nyt on niin helppo vanhan Riitu-koiran kanssa kuljeksia kaupungilla, kun ei ole yhtään miehennälkäistä narttua häärimässä sinne tänne tuossa vieressä.

Aamu-uinti Samppalinnan maauimalassa oli kiva kokemus. Jo sinne meno sai sykkeen nousemaan, onhan se paikka täältä päin mennessä ja oikean reitin valitessa ihan kuntospurtti jo sinänsä: korkealla mäellä pitkien jyrkkien portaiden päässä. Ja mikä hienointa: satakieli lauloi pakahtuakseen puiston piilossa! Siitä on kauan, kun olen tätä taituria luonnossa kuullut.

Kun aamujuoksu maauimalaan ja sieltä kävely takaisin oli ohi, oli olo aika naatti. Ja vielä kävin kaupungilla, kauppahallissa, vein Riitun kävelylle pari kertaa (joista viimeisellä hän laittoi tassut tanaan ja vilkuili taakseen; ja kun kysyin, että kotiinko pitäisi, niin tämä jo seniiliksi vähätelty 12-vuotias lähti päättäväisesti kaupungin katua pitkin takaisin ja päätyi täsmälleen kotiovelle). Pakko oli mennä päikkäreille Riitun kanssa, kun minua niin väsytti, Riitusta en tiedä. Mutta enpä malttanut kuitenkaan nukkua, sillä kesken oli Katri-Helenan elämäkerta, ja voi hitsi, mikä nainen tämä rouva onkaan! Olen ihailusta ihan mykistynyt. Lisää tunnelmistani laitan pian Kirja-arvostelut-osioon.

Mietin sitä, miten turhaa murehtiminen on. Vaikka olen opiskellut mindfulnessia eli hetkessä elämistä ja jopa oppinutkin sitä paljon, niin silti huolehtiminen, murehtiminen, ehkä pelkääminenkin on aina nurkan takana. Onkohan se sitä karjalaista huolenpidon taakkaa? Nytkin vähän jo itketti pienen koiran lähteminen viikoksi muualle. Miten häntä kukaan osaa ymmärtää ja helliä paremmin kuin minä, huh, tämä miettiminen on niin turhaa! Eikä kyse siitä, etten luottaisi näihin huolehtijiin, jotka ovat ihan huippuja. Mutta kun se koira katsoo aina vain minua siten, että sinä olet Se Ainoa. No niin, nyt meille molemmille tekee hyvää olla erossa.

Ja voi veljet, että tekee hyvää olla irti jostain, vaikkakin rakkaasta, vastuusta. Kuten koira, kuten joskus lapset! Tänään oli niin leppoisaa köpötellä Riitun kanssa kaupungilla. Ei haitannut, jos tuli koiria vastaan. Ei ollut tarvetta tarkistaa, onko kyseessä Kissiä innostava uros tai häntä uhkaava naaras. Me mummelit, minä ja Riitu, vaan käveltiin ja katseltiin kaupungin hälinää.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Nyt on käyty saunassa (joka on todella vanha, sillä koko taloyhtiö ja talot ovat 1900-luvun alusta). Väsyttää. Kerätään voimia huomiseen, että jaksamme todistaa ihanan ilopillerin (jota Eurooppa nyt niin tarvitsee) Käärijän menestystä Euroviisuissa. Ja saamme lempeästi haistatella kakat kaikille negatiivisille ”eitästämitääntuu” ja ”ihankamalakappale” -tyypeille. Ihana Jere ja ihanaa iloa kaikkeen nykyhetkeen, koska mitä tahansa tapahtuukin, nauru, ilo, rakkaus, toisten kunnioitus…

Maanantai oli melkoinen ponnistus. Ajelin Riihimäkeen viemään koiria trimmaukseen, Kissiä terveystarkastukseen ja itseäni Lopelle kampaajalle. Hain myös lisää muuttotavaroita, joita en saanut aiemmin mahdutettua autoon. Samalla reissulla kävin poliisiasemalla vain toteamassa, että lupa-asioita voi hoitaa vain klo 11:een asti, joten myöhässä olin. Se passi siis: tein passianomuksen ja maksun netissä, mutta tarvitsin vielä tunnistuksen poliisiasemalla, millä tahansa paikkakunnalla.

Alkoi ihan ahdistaa, kun ihmisellä ei ole voimassa olevaa matkustusasiakirjaa. Jos en pääsekään ikinä mihinkään, apua! Hyvinvointivaltion kasvatti tässä suri sitä, ettei ehkä ei pääse Välimeren ruoka- ja kulttuuriparatiiseihin viettämään vapaata. Millaista oikeasti olisi asua sotaa käyvässä maassa tai diktatuurissa (tai yhdistettynä molemmissa), josta ei ole ulospääsyä. Vähän eri tason ahdistus on tämä meikäläisen huoli passista.

No iltapuolella pääsin kuitenkin Turkuun taas kuormineni: kaksi siistiä pestyä ja parturoitua koiraa ja epämääräinen kasa nyssäköitä autossa. Nälkäkin oli, sillä lounaaksi olin syönyt kesän ensimmäisen jäätelön Riihimäen kioskilla. Tavaroita purkaessani huomasin unohtaneeni tärkeitä asioita: pölynimurin, kuusi Pentikin ruokalautasta, kaikki DVD-levyt. Nehän ovatkin niin huomaamattomia, että eihän niitä juuri huomaa ullakon sekamelskasta? Jossain vaiheessa siis taas reissataan.

Vanha passi löytyi kuitenkin yhdestä kirjalaatikosta. Tänään marssin Turun poliisitalolle skeptisellä mielellä. Poliisi.fi-sivulla kerrottiin, että ajanvaraukset tunnistukseen menevät heinäkuulle ja jonottaminen lupatiskillä voi viedä hyvin kauan. Poliisin turvatarkastuksessa oli virka-asuinen Elsa Saision näköinen nuori nainen, tuli ihan mieleen Kontio ja Parmas. Itse asiointi kesti noin 10 minuuttia. Siinä ajassa annoin sormenjäljet, näytin vanhan passin ja kirjoitin nimen henkilökortti- ja passianomukseen ja kerroin, mihin asiamiespostiin haluan nämä dokumentit. Joten se siitä ahdistuksesta, toimitus kestää maksimissaan kahdeksan päivää.

Vieläkään eivät tavarat ole paikoillaan. Kirjalaatikko odottaa olohuoneessa ja matot eivät mitenkään soinnu tähän asuntoon; pakko hankkia pari uutta kai, ettei tästä pikkupesästä tule liian riemunkirjavaa. Vaikka riemuista onkin. Ja kaikenkirjavaa on elämässä odotettavissa.

Mihin aika menee? Kevätpäivät ovat pitkiä, mutta en saanut aikaiseksi kaikkea tänäänkään. Askartelin tosin itselleni pinaattikeiton tuoreesta pinaatista, sitä jäi huomiseksikin. Tein yön-yli-sämpylät -taikinan jääkaappiin odottamaan. Käveltiin pitkä lenkki koirien kanssa. Katseltiin joenrannan kirsikankukkia, tulppaaneita ja jalokiurunkannuksia.

Huippuna Euroviisujen ensimmäinen semifinaali. Hellyttävä Käärijä ilman muuta pääsi jatkoon ja ansaitsi paikkansa. Millähän lauantain kisakatsomossa herkuttelisin, jätskillä vai rasvaisilla homejuustoilla… Taitaa tulla ihan cha-cha-chaa.

Olipas urakka. Viime lauantaina täyteen ahdetun Renaultin kanssa saavuin sateiseen Turkuun ja levitin muuttolaatikot sinne tänne, raahattuani ne ensin kahdet ja myös yläkertaan kolmannet portaat. Koirat olivat ihmeissään: ei ruokaa kuin vasta iltakymmeneltä.

Koko viikko tässä on ravattu portaita ylös alas. Ei ole tarvinnut kuntosalia miettiä. Melko epätoivoiselta tuntui saada omaisuus isosta talosta mahdutettua 1900-luvun alun huoneistoon, jossa on vain yksi vaatekaappi: se minun tänne kuljettamani. No onhan keittiössä uudistetut (joskus kai 1970-luvulla) korkeat kaapit. Tavaraa raahasin myös kellariin – talvivaatteet, polkupyörä, askartelutarvikkeita, kankaita sekä edellisten asukkaiden tänne jättämiä astioita, jotka halusin vaihtaa tietenkin omiini.

Eilen perjantaina vihdoin alkoi loppu muutolle häämöttää. Siivosin hulluna koko päivän, juoksin keskustan Tokmannilla hakemassa tarvikkeita, ulkoilutin koirat ja vihdoin täsmälleen varttia vailla kahdeksalta ehdin kerätä saunatavarat: minulla oli talon saunavuoro varattuna. Kylläpä sauna tekikin hyvää.

Lähtötilanne viikko sitten:

Lähtötilanne kohteessa Turku sunnuntaiaamuna:

Kesäasukasystäväni kanssa (me karjalaiset) aina tarkistettiin toisiltamme viikonloppuisin: onko jo kukat maljakossa? Koska tietenkin, rauha ja harmonia voi viikonlopuksi tulla vasta, kun talo on siivottu ja liina pöydällä ja siinä kukat maljakossa. No nyt on.

Tänään vihdoin oli aikaa muullekin kuin muutolle ja sen myötä vyöryville velvollisuuksille. Huomasin, että kas, veroilmoituskin pitäisi tehdä. Passi uusia. Etsiä ensin se vanhentunut passi – missä pirussa se oikeasti on! Ja alkaa kunnon kohotus, koska se Naisten kymppi. Tosin on tässä kuntoa saanut, kun on raahannut kirjalaatikoita ja astioita, mutta kun eka kertaa pariin kuukauteen lähdin juoksemaan ulos, luulin että siihen paikkaan kupsahdan. Tästä se pikkuhiljaa, kai?

Tänään olivat Englannin kuninkaan kruunajaiset. Kuuntelin ruoanlaiton ja muun lomassa radiosta uutisia, en katsonut seremoniaa. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tällä vuosisadalla kokonainen (no lähes kokonainen) kansa ja monet muut ulkopuolisetkin ovat ihan hurmiossa tästä tapahtumasta. Siis mitä? Nyt on kruunattu kuningas, mutta kansahan päättää – tai sen pitää päättää. Tai kuten monarkian vastamielenosoituksessa heiluteltu kyltti kysyi retorisesti uudelta kuninkaalta: ”Kuka sinua äänesti?”. Ymmärrän traditiot ja edustuksellisen monarkian perinteet, mutta tuo hirvittävän ahdistava koreografia kaikkine uskonnollisine kummallisuuksineen on jotain vähän sairasta jäännettä myös siitä osin synkästä historiasta, jota Kansainyhteisö aikanaan harjoitti.

No tämähän on jo samaa kuin Yhdysvalloissa. Siellä on monessa osavaltiossa tehty abortti tai siihen avustaminen rangaistavaksi. Seurauksena monet terveydenhuollon ammattilaiset ovat muuttaneet vapaamielisempiin osavaltioihin. Jäljelle ovat jääneet naiset, jotka eivät saa apua lisääntymisterveydenhoitoon eikä missään olosuhteissa, edes äidin terveyden ollessa uhattuna, ole mahdollissta saada aborttia. Ja tietenkin ne, joilla on rahaa, voivat lennähtää jonnekin, jossa asia hoituu. Ja mitä tämä tarkoittaakaan niille, joilla sitä rahaa ei ole! USA, perustettu vapaudelle ja tasa-arvolle. Onko jaloista päämääristä enää mitään jäljellä?

No missähän itse menemme? Hallitusneuvotteluihin osallistuu nyt voittajapuolueen Perussuomalaisten puheenjohtaja Purra. On ihan jäätävää, että tämä ihminen on pian ehkä puikoissa. Hänen mielestään politiikkaan ei kuulu empaattisuus! Tämän itseäni järkyttävän tiedon sain lukea Hesarin isosta Purran haastattelusta. Alkoholistiperheen päättäväinen vesa ja lahjakas tyttö oli tullut tällaiseen johtopäätelmään. Siis: politiikkassa ei saa tehdä ratkaisuja empaattisuus mukana. Hyvä Riikka Purra, ja kaikki häntä ihailevat: politiikka on ihmisten asioiden hoitamista. Siihen kuuluu talous, jota käytetään valtion ja sen asukkaiden hyvinvoinnista huolehtimiseen. Hyvinvoinnista ei voi huolehtia ilman empaattisuutta. Politiikassa täytyy ymmärtää, ainakin pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, miten päätökset vaikuttavat kansalaisiin ja miten heidän ei tarvitsisi kärsiä valtiojohdon päätöksistä. On myös pidettävä huolta niistä, jotka eivät itse pysty hoitamaan asioitaan huonon kuntonsa, kielitaidottomuutensa, nuoren ikänsä ja kokemattomuutensa takia. Tässä tarvitaan juuri sitä empaattisuutta. Kun ajattelen itseäni kuntapolitiikassa, ja myös kanssapäättäjiäni kaikella kunnioituksella, oli aina mielessä se, miten tämä vaikuttaa kuntalaisiin, asukkaisiin – silloin on oltava empatiakykyä. Ei Suomen menestys maailmalla, taloudessa tai tuottavuudessa, eikä etenkään sivistyksessä pysy korkealla eikä ainakaan nouse, jos valtion johdossa on ihmisiä, joiden mielestä empatia, toisen ihmisen osaan asettuminen, on toissijaista. Siitähän pohjoismainen hyvinvointi on tehty. Onkohan paljon maita, jotka eivät sitä kadehdi?

Palatakseni tähän uuteen kotiini. Olen alkanut pitää huolta rytmistä, sehän on tärkeää myös treenin takia. Teen terveellistä ruokaa, syön jotain joka kolmas tunti (koska muuten pyörryn veren sokerin väsähdettyä). Kännykän askellaskurin mukaan kilometrejä tulee päivittäin keskimäärin 6,5 ja eihän minulla aina se puhelin ole mukana. Elämä ei ole mitenkään kovasti muuttunut. Noin olen aikaisemminkin tehnyt. Nyt on vain outoa, että saisi tehdä ihan mitä tahansa eikä kukaan olisi vieressä arvostelemassa: kannustamassa tai tuomitsemassa. Se on varmasti ollut itselleni se asia, joka on ahdistanut ja estänyt toteuttamasta monta juttua.

Onneksi olen omaksunut jo kauan ennen muuttoa tai muuttopäätöstä sen jonkun viisan ohjeen, että päivä alkaa parhaimmin, kun tanssii. Minä tanssin joka aamu hölmön oman twistin tai ehkä tsaivin. Tosin tanssin yleensä myös, ja musiikin kanssa, kun laitan ruokaa – ja laitan sitä intohimolla myös itselleni. Sitä en ole tohtinut tehdä muiden läsnäollessa, vaikka tanssi on minulle ilon lähde. Nyt sitä teen päivittäin, huolimatta siitä, katsooko joku naapuri ikkunaani. Ja Kiss-koira saa siitä aina virikkeen hakea kaikki lelut, joita minun pitää heittää ja piilottaa ja kiskoa. Mutta eikös se ole juuri ihanteellisen iloinen päivän aloitus? On se.

”Päivät keväällä. Pitkiä ja kuitenkin niin nopeita. Hetkessä tämä päivä muuttaa eilisen päivän.”

Tämä tanka putkahti yhtäkkiä mieleen, Tuomas Anhavan suomentama japanilainen runo. Turussa sataa. Vappu oli kaunis ja melko lämminkin. Kävin ystävien kanssa viinillä ja lopun juhlin purkamalla tavaroita muuttolaatikoista. Ei vieläkään ole koti kunnossa. Taakse jäi 33-vuotinen elämä rakkaassa talossa. Siitä tunnelmiani en nyt jaksa kertoa, myöhemmin sitten.

Kuin vapun ja jonkin ajanjakson päättymisen kunniaksi aloin katsoa KOM-teatterin 50-vuotisjuhlakonserttia Ylen Areenasta. En ymmärrä, miten tämä konsertti meni ohitseni enkä saanut sinne hankittua lippua. Nyt kun katson tätä performanssia, itken vuolaasti. Nuo kaikki runot, laulut, jotka ovat iso osa minua, omaa heräämistä taiteeseen ja yhteiskuntaan, ja nyt ne ovat tässä silmien edessä. No onneksi, nythän voin palata niihin koska vain, kun nykytekniikka mahdollistaa sen.

Niin hyvältä tosiaan tuntuu: he laulavat lauluja ja esittävät runoja, jotka osaan ulkoa.

En voi kuin ihailla näitä taiteilijoita ja heidän tuotoksiaan. Milonoffit, Sari Mällinen, Erkki Saarela, Chydeniukset – kaikki! Ja suurella sydämellä esitetyt laulut ja runot, niissä on se palo ja toivo, jonka vuoksi en päivääkään kadu että lähdin politiikkaan ja tuolle tielle, joka haluaa puolustaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Etenkin Erkki Saarelan Mysteerio Buffo -katkelma sai kylmät väreet ja nauruhermot pintaan. Mutta toki KOMin taide on muutakin kuin yhteiskunnallista, se on laatutaidetta, jonka arvostuksesta kertovat lukuisat ulkomaiset kiertueet ja arvostettujen näyttelijöiden palkitsemiset.

Ihan pitää miettiä, missä olen nyt ja miksi. Nuo laulut olivat niin omaa elämää – miten ne nyt taas tulevat muistuttamaan jostain? Tekee hyvää kuunnella ja katsoa. Se vähän vie ajatukset myös tästä elämänmuutoksesta, jota en ihan vielä taida ymmärtää.

Tähän pitää nyt ehdottomasti lainata Kaisa Korhosen (oi, sain kerran mahdollisuuden haastatella tätä suurta taiteilijaa!) esittämä Moldau:

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=Korhonen+Moldau#fpstate=ive&vld=cid:305375da,vid:XOeJGgDFz54

Eli:
On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole elämässä muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.
Ja muutos se ikuista on ainoastaan,
tää päivä jo huomenna eilistä on.
Ei seisahdu aika, sen kulkua vastaan
maan suurin ja mahtavin on voimaton.

KOMin Areenan konsertti näkyy täältä: https://areena.yle.fi/1-64131492