Misä mä ny sit olen?

Muistoiksi jäit:
Vuoksen rantaa ja keisarinaikuisia huvimajoja, satakielen laulua ja kosken kohinaa.

No Turussa jälleen! Ensimmäinen päivä noin viikkoon, kun ei tarvinnut lähteä, ajaa, suunnitella. Sisaren syntymäpäivälounas oli kyllä kiva. Harvoin on tilaisuutta haastella nelistään ja syödä samalla hyvää ruokaa, kuten perinteinen Buttenhoffin ravintola yhä Imatran keskustassa tarjoaa. Kävin siellä joskus nuorena tyttönä – kaljalla! Ei silloin tullut mieleenkään edes tarkistaa, saako tästä paikasta ruokaa, koska ulkona syöminen oli jotain aivan toisesta maailmasta. En muista käyneeni ikinä vanhempieni kanssa syömässä ravintolassa, se oli kerta kaikkiaan liian kallista ja pröystäilevää edes suunnitella. Ensimmäisen kerran varmaan söin ravintolassa äidin kanssa, kun hän oli mukana luotsaamillani seuramatkoilla Neuvostoliittoon, äidin opiskelukaupunkiin Viipuriin ja myöhemmin Leningradiin.

Saattaahan se olla että on tullut vanhaksi, kun väsyttää. Vaikkei tuo ajelu tuntunut ikävältä, koska tykkään ajaa autoa. Mutta meneehän sitä aikaakin istuessa autossa Turusta Imatralle ajo (n. runsas 400 km), ja siitä Simpeleelle kaksi kertaa edestakaisin (160 km samana päivänä) ja vielä istuminen pelkääjän paikalla Imatra-Loppi, plus ajo Turkuun illalla 150 km… Noniin, mutta määräpaikoissa oli niin mukavaa!

Imatran Valtionhotelli huolehti lemmikeistäkin hyvin. Riitu sai oman lahjakassin ja ruokakupitkin:

Jugendlinnan puolella oli runsas ja terveellinen aamiainen, juurikin siinä salissa, jossa ylioppilaslakki tuuletettiin ensimmäisen kerran. Ja se kosken puisto ja vieläpä yllätys siitä, että Imatrankosken vettä juoksutettiin juuri seuraavana aamuna, kun oltiin Riitun kanssa aamukävelyllä! Ikinä en ole ennen nähnyt koskessa noin paljon vettä! Se johtui varmasti siitä, että juuri nyt oli sähkö halpaa ja sitä tuli yli tarpeen, koska Olkiluotokin laitettiin vähän tauolle. Mutta kun katselin kosken kuohuihin ja päivää myöhemmin sinne tyhjään, vaikka vielä märkään kivikkoiseen uomaan, ajattelin miten hulluja oltiin lukioaikana. Siellä hypittiin kosken pohjalla isoilla kivillä ja aikun oli jännittävää: mitä jos yhtäkkiä se vesi ryöpsähtääkin nyt tähän?

Olenhan kyllä kerran ajellut kuohuvan Vuoksen ylitse vaijerissa roikkuen. Siitä on noin… jaahas, ehkä 20 vuotta? Se ei tuntunut mitenkään kamalalta, kun pääsi matkaan eli pois siitä tornista, jossa kypärät, valjaat ja muut päällä piti ponkaista yli virran. Korkean paikan kammo hävisi saman tien, kun lähdin niin sanotusti liukuun. Nyt katsoin koskea sillan alapuolelta ja kyllä se on kammottavampi juuri siellä. Joten täytyy sanoa, että ihan pelotti jopa kävellä turvalliset kaiteilla varustetut raput näköalapaikoille. Mutta toisaalta, vaaran viehätys ja muistot.

Riitua ei pelottanut koski, vaan se, että jää joukosta.
…eli kun lähtöpakkaus alkoi, oli kaikkein viisainta asettua avoimeen
matkalaukkuun: tätä ne ei jätä tänne varmasti!

Vastaa