Tiistai 3.3.

Kaksi päivää taas on istuttu Tukholman lähiössä pohtimassa markkinoinnin aktiviteetteja, työtapoja ja haasteita. Kyllä se työstä kävi, ainakin maanantaina, jolloin Finnair tarjosi aamupäivälennolla ruhtinaallisen lounaan eli tomaatti-kurkkusämpylän ja desilitran appelsiinimehua. Ihan tuli Hietanen mieleen: Kiitoksi vaan kauhian pal, kyl mää täl pärjään pual vuatta… Seuraava ateria olikin sitten klo 20, kun 1,5 tunnin odottelun jälkeen Kistassa Röda Rutanin henkilökunta sai aikaiseksi 14 hengen ryhmällemme iltapalaa. Tulihan toki kahvia kitattua ja pari hedelmää siinä sivussa, mutta melkoisesti alkoi työteho laskea iltaa kohti.

Aamupalalla luin Dagens Nyheteristä, että Ruotsin metallityöväki tarjoutuu laskemaan 20 % palkkoja talouskriisin lääkkeeksi. Muut liitot eivät innostu asiasta. Historiallista tietenkin. Sattumalta samaan aikaan Suomen ammattiyhdistysliike kouluttaa hallitusta ja Sata-komiteaa ihan toisenlaisella äänensävyllä. Onko sitten niin, että Ruotsissa ovat palkatkin sen verran paremmat, että tähän on niin sanotusti varaa? Sen ainakin tiedän, että IT-alalla asia on juuri näin ja se ei ole mitenkään motivoivaa: samasta työstä saa naapurissa rutkasti enemmän korvausta. Ja kun vielä ruotsalaiset ovat neuvotelleet itselleen myös enemmän vapaapäiviä ja joustavamman sairaspoissaolokäytännön, on eriarvoisuus tuntuvaa. Siitä huolimatta loppupeleissä katsotaan vain viivan alle jäänyttä lukua. Myöskin Saksassa on esimerkiksi irtisanomissuoja vahvempi kuin meillä. Nämä ovat kansainvälisen yrityksen haasteita ja etenkin matriisiorganisaatiossa ainakin periaatteessa törmäyskurssilla. Todellisuudessa näistä asioista ei kovin paljon keskustella, mutta luulisin samanlaisia ajatuksia joskus pyöriteltävän kaikissa kansainvälisissä organisaatioissa.

Nyt pitää paikkailla tekemättömiä töitä. Aamulla harmittavasti menee myös työaikaa, kun osallistun kouluverkkoselvityksen ensimmäiseen kokoukseen kunnantalolla. Myös tässä asiassa tuntuu meikäläiselle asettuvan enemmän paineita – ei nyt pelkästään vakavan ja tärkeän asian vuoksi, vaan myös siksi, että ansiotyö kiristää takaraivossa näiden luottamushenkilöiden päiväpalaverien vuoksi. Onhan tietysti vuorokaudessa tunteja enemmän kuin seitsemän ja puoli normin mukaista työtuntia…

Tukholmassa oli jo huomaavinaan kevään hiipineen lähemmäksi. Leutoa, räntäistä,  mutta myös selvästi valoisaa pitempään. Onneksi päästiin tammi- ja helmikuusta! Ei tule ikävä.

Joulu on vieläkin täällä

Vähän olin päivistä sekaisin aamulla, kun sunnuntain Aamupostikin tuli tänään. Mutta lauantai on nyt ja oikeastaan joulu ohi, mutta silti se on täällä vielä. Kaiken flunssan ja kiireen ja joulurientojen ja -rutiinien jälkeen selvisin kuntosalille ja pitkälle lenkille koirien kanssa. Mukavia päiviä tässä on vietetty: kiireetöntä löhöilyä, lukemista, syömistä, punaviiniä jotensakin lipitysvauhdilla, mutta ilman erityisempiä komplikaatioita… (lue: krapulaa)

Tapaninpäivänä piti jo turvautua Ilirian pizzaan, sillä niin alkoivat jouluruuat tökkimään. Mutta jos kronologisessa järjestyksessä tätä joulunaikaa vähän analysoisi, niin se meni suurinpiirtein näin…

Joulurutiineihin kuuluu ihana ystäväpäivä Satun kanssa Tampereella. Shoppailimme sydämen kyllyydestä, eniten kuitenkin vain ikkunaostoksin. Satu kuuluu esteettiseen sisustuseliittiin kanssani, ja vuoden kaunein juhla innoittaa meidät jos ei nyt törsäämään rahoja, niin ainakin varastamaan koristelu- ja sisustusideoita kukkakaupoista ja lahjatavaraliikkeistä. Käytiin hyvin syömässä vietnamilais-kiinalaisessa Lempäälän Ideaparkissa ja päivitettiin tilanne perhe-, työ-, tunne- ja unelmarintamalla. Siitä voisi kirjoittaa kirjan, mutta sepä ei kuulu kellekään muille!

Sunnuntaina tuli hyvä ystävä Rauni maalle kuskinaan Tapsa. Mukavalta tuntui nähdä hyviä kavereita ja nauttia sitä paljon puhuttua ”englantilaista hedelmäkakkua” ja kahvia. Rape jäi sitten koko jouluksi, onneksi – kyllä sitä kaipaa naisnäkökulmaa tässä perheessä, jossa ihmisvähemmistö on naispuolinen – onneksi kiinanharjikset Pulmu & Asta tasaavat vähän (niistä ei verbaalista apua juuri löydy).

Minun jouluni alkaa oikeasti aina Lopen kuorojen joulukonsertista kirkossa. -Mennäänkö itkemään?, on kommentti usein Hilkalle, joka on vakioseuralaiseni tapahtumassa. Tällä kertaa olin markkinoinut asiaa Satulle, joka tulikin Lempäälästä asti kuuntelemaan tätä uskomattoman ihanaa konserttia. Tässä vaiheessa täytyy selvittää, että olen ammattimainen itkijä. Larin Paraske on surkea amatööri minuun verrattuna. Mikä tahansa liikuttava tapahtuma kevätjuhlan ”Joutui armas ajasta” Hoosiannoihin tai lasten valmistujaisiin, lakkiaisiin yms. saa meikäläisen parkumaan. Siis oikeasti parkumaan eikä mitenkään hillitysti kyynelehtimään. Huippuna voin kertoa lasteni hävenneen, kun tyrskin elokuvissa. (Muuten elokuva oli piirretty Kaunotar ja Kulkuri!)

Joka tapauksessa tänäkin vuonna, kun ”Nyt syttyy valot tuhannet” kajahti ilmoille, ei voinut enää hillitä itseään. Siinä oli se kaikki jouluun liittyvä ja ihana, odotus, tunnelma, täyttymys! Saman reaktion aiheuttivat Tulkoon joulu sekä Tuikkikaa, oi joulun tähtöset. Puhumattakaan loppuhuipennuksesta, jossa kirkko pimennetään ja kynttilät syttyvät kaikkien kuorolaisten käsissä ja ilmoille kaikuu Maa on niin kaunis. Satukin näytti kyyneleistä päätellen vakuuttuneen, että en ylimainostanut! Saipahan itkeä! Siinä tuli samalla itkettyä kaikki ne, mitä kuosissa itseään pakosta pitävä ihminen ei muuten anna itsensä näyttää…

Sunnuntai-iltana sitten huomasin, että pienempi kiinanharjakoirista, Asta, ei päässyt kunnolla kävelemään. Uikutus alkoi jo kun yritti koskea, eikä puhettakaan sänkyyn pääsystä tai juoksemisesta lenkillä. Tämäkin vielä! Maanantaiaamuna vikisevän ja vapisevan yön jälkeen sitten Olkkosen vastaanotolle. Diagnoosi oli arvuuttelua, mutta kipupiikki auttoi, ja loppujen lopuksi mieleen muistui koirien villi fasaaniparven hätyyttely. Siellä oli kai sitten tullut revähdys tai välilevyn luiskahdus. Näin meidän kesken koira osaa kyllä myös oikeasti teeskennellä ja olla eniten teatraalinen kipuinensa. Mutta Metacam auttoi ja joulu pelastettu! Sairaslomaa tosin sai: viikkoon ei hypitä eikä ajeta fasaaneja.

Maanantai-iltana kävi ystäviä jouluglögillä. Alhon Aimo ja Luceniukset sekä mökkinaapuri Rauni. Mukava ilta, naurettiin , pantiin kylän asiat järjestykseen, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Poikia (Jussi ja Aimo) kielsin ankarasti puhumasta politiikkaa muualla kuin ulkona. Jostain syystä tupakalla piti käydä yhtenään?

Jouluaattona oli turvallinen ohjelma: puuronkeitto, Lumiukko ja joulurauhan julistus. Paavo on muutaman viime vuoden haaveillut nousevansa ennen muita ja karjaisevansa Home Alone -leffan tahtiin: Nyt on joulu! Mutta aina on äiti ehtinyt ensin. Nyt keittelin puurot ja luumusopan (Jussin keittämän tönkön sekametelisopan kuskasimme fasaaneille salaa…) ja sitten nautin Lumiukosta, joka on ehdoton jouluaaton avaus. Puuron söimme joulurauhan julistuksen aikaan – nythän on keittiössä pikku-TV, joten nämä kaksi perinnettä voi yhdistää.

Olisiko kerrankin oppinut ottamaa rennosti? Keskellä jouluaattoa, sienisalaatin ja jälkiruuan teon kesken tuli hirveä väsy, ja ei kun päikkäreille! Tällaista se joulun pitää ollakin; rentoa ja kiireetöntä. Hyvin ehti kaikki kiemurat: joulusauna, Kallulle kynttilä hautausmaalle, Jussin viisi pukkikeikkaa… Syötiin rauhassa ja hyvin, kunnes kuopus jakoi kuusen alle kertyneet lahjat. Paavo perinteisesti ei halunnut avata pakettejaan muiden läsnäollessa, vaan linnoittautui huoneeseensa naattimaan… Mitenhän hän pärjäisi brittijoulussa, jossa siskonsa Saara on jo kolmena viime vuotena käynyt lahjaseremonian läpi: lahjoja avataan koko joulupäivä, kaikki yksitellen, ja jokaisesta lahjasta sitten kiitetään halauksin ja suukoin sen antajaa. Tätä jatkuu koko päivän, välillä syödään ja juodaan samppanjaa mansikoiden kera, sitten taas avataan lahjoja. Ja brittijoulu ei ole mikään harras hiljentyminen vaan aitoa materiaalista iloa ja lahjontaa! Tätä nyt myös tänä vuonna Saaran ja Danin brittisuvun kesken, tosin Espanjan Aurinkorannikolla, mutta silti perinteisin menoin. Olihan Saara tosin päässyt Fuengirolaan suomalaiseen joulupöytään aattoiltana.

Pukki toi kivoja lahjoja! Nyt on ohi se ylenpalttinen törsäys. Kaikki olivat tarpeellisia mutta toisaalta jotkut ylellisyyksiä, joita ei itse raaski itselleen tarjotas. Mukavimpia minulle olivat kauniit tavarat, joita himoitsen (tämä on materialismia – olisiko siis sitä oikeata sosialistista materialismia?) sekä kirjat. Sain Simpeleen lapsuuden tutun Hinkkasen Laurin omistuskirjoituksella varustetun runokirjan rakkaalta velipojalta. Olen otettu ja vaikuttunut Laurin taidoista. Kirja ”Kirje Mihail Gorbatshoville” luotaa idealistin pettymystä ja sympatioita itänaapurin ja Viron totuuteen. Varmasti vielä joitain muitakin merkityksiä löytyy, analysoin lukemaani ainoastaan omista tuntemuksista; mutta haukkasin tekstit nopeasti läpi – tunnustaa täytyy itsekkäästi, sillä etsin tuttuja paikkoja, aikoja, tapahtumia, joihin voisi samastua. Luen uudelleen kohta. Lauri voitti syksyllä valtakunnallisen esikoisrunoilijoiden palkinnon Runo-Kaarinan.

Ja sainhan koulukaupungista Imatrasta kertovan Vuoksen Helmen ja uuden Remeksen. Taattua viihdykettä! Ja kauniista tavaroista kiitokset myös Rapelle – en viitsi materialismistani enää hekumoida, mutta sisustuksessa on keittiössä nyt kaikki kohdallaan…

Elämä jatkuu joulun jälkeen. Itselläni on hyvä olo uudesta paikasta konsernitason viestinnän ydintiimissä – wau! Se tietää paljon töitä ja ehkä paljon matkojakin. Lopen kuntapolitiikassa tulee haasteita eteen varmasti roppakaupalla. Kerään nyt voimia ja luotan oman porukan asenteeseen. Meillä ei ole ollut mitään kärhämää eikä riitoja (päinvastoin kuin muutamalla muulla ryhmällä) ja parhaat voimamme yritän yhdistää tuleviin koitoksiin. Kyllä tästä on hyvä astua uuteen vuoteen!

Joulun eritasoisia ja joskus vähän hämäriä kuvia voi katsoa albumistani tai Facebookista.