Blogi

Matkailu avartaa. Viikon sisällä olenkin matkaillut. Lauantaiaamuna pakkasin koiraystävät Renaultiin ja suunnistin kohti Hämettä. Se ei ollut mitenkään ihan niin, että ovi kiinni ja menoksi. Kun lähtee kahden koiran kanssa viiden päivän reissuun, johon kuuluu mökkielämää ja teatteri-ilta, on välillä epätoivoinen olo. Omat tavarat, paremmat vaatteet, oppikirjat (koska italiantunnit), neule (koska tv:n ääressä ei voi olla ilman), kirja yölukemiseksi ja junaan, jääkaapista mukaan pilaantuvat… ja niin edelleen.

Lopella lauantaina sain muistella menneitä. Käväisin ystäviä katsomassa torilla, jossa oli perinteinen Maalaismarkkinapäivä. Tällä kertaa en ollut siis leiponut edellistä perjantaita enkä saapunut teltan pystytykseen kahdeksalta lauantaiaamuna, vaan ihan vain poikkesin. Se oli nostalgista ja toistaalta helpottavaa. Mutta olipa kiva nähdä kaikkia ystäviä!

Kuulin paikallisen elämän kuulumisia ja tunsin huolta, mutta myös suurta iloa: olen joskus ollut vaikuttamassa ja osallistunut, mutta nyt ei enää tarvitse.

Lopelta suunnistimme Porvooseen, ihan meren rantaan. Vietimme leppoisan viikonlopun Saaran ja Danielin sekä Danielin Englannista saapuneen äidin kanssa aivan ihanassa vapaa-ajan asunnossa. Koirat olivat innoissaan, kun pääsi juoksemaan metsässä. Tai itse asiassa nuorempi oli, vanha pieni Riitu halusi varmuudeksi vain lepäillä tutun peiton päällä. Riitu ei enää näe kovin hyvin, eikä kuulekaan. Siksi vieraissa paikoissa on hyvä turvautua tuttuihin ihmisiin ja hajuihin.

Käveltiin metsässä ympäri pienen lammen, hamstrattiin kanttarelleja ja karvarouskuja. Tämä oli devonilaiselle anopille iso elämys: kuljeksia vieraassa metsässä ja nauttia luonnon antimista vapaasti jokanaisen oikeudella. Ja olivathan hiljaisuus, puhdas ilma, juuri alkanut syysruska ja yön täysikuu meren yllä meille kaikille niin rauhoittavaa ja puhdistavaa.

Minä uin kylmässä järvivedessä yön pimeydessä ja vielä aamullakin kahdesti. Muut kävivät saunassa ja paljussa.

Ihana ”mökki” ja yhdessä tehdyt illallisherkut – pienestä on onni kiinni. Olin tehnyt jo Turussa kanttarellikeiton (niin, sekin piti roudata Rellun takakontissa pitkin Uuttamaata), muut toivat ravut ja jälkiruuan. Meillä oli siis vielä syksyn vihoviimeinen rapujuhla.

• 

• 

• 

Sunnuntaina vielä kurvattiin Porvoon vanhan kaupungin kautta ja käveltiin hetki pitkin mukulakivikatuja. Niin kaunis ja idyllinen paikka.

Takaisin Lopelle Jussin asunnolle, joka tuntuu vieraalta, vaikka ollaankin asuttu Launosten kylässä ja rakennettu sinne oma ensimmäinen talomme. Miten sitä ihminen on nyt jotenkin vieras kaikissa paikoissa? Eikä se vieraus ole välttämättä huono asia, sitä katselee ympäristöä vain ulkopuolisen silmin. Ihmettelee ja huomioi, mutta missään ei oikein ole sitä vertailukohtaa, johon peilata. Kun menneeseen ei halua mennä, ja tulevaisuus on vasta edessä.

Auto nyt huollettu ja katsastettu marraskuussa koittavaa pitkää ajomatkaa varten!

Tiistaina Helsinkiin junalla, onneksi oli se kirja matkalukemisena. Tapasin ystävän keskustassa, syötiin pienet suolaiset lounasleivät Kampissa ja päivitettiin tilanteet. Lissu teki tilauksen villapaidasta ja minä tietenkin olin valmis taas islantilaispaitahaasteeseen, vastahan niitä on tullut viisi kappaletta tehtyä. Talven tv-illat siis pelastettu!

Olin jo aikaa sitten tilannut teatterikerholtamme liput KOM-teatterin Nukkekoti-näytökseen. Sain sinne kaveriksi Elinan, jonka kanssa Tieto Oyj:ssä tehtiin viestintää. Näytöstä ennen kävimme viinillä Pontuksessa, teatterin seinän takuisessa pikku paikassa. Ja siellähän oli tietenkin työurani aikaisia tuttujakin.

Mikko Roiha oli ohjannut ja myös käsikirjoittanut uusiksi Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän, jossa avioliiton valtasuhteet ja alistaminen kritisoivat aikoinaan koko instituutiota. Nyt tarina oli sijoitettu Seinäjoelle ja miespariskunnan avioliittoon. Jossa samat kuviot, valtasuhteet, miellyttämisellä selviäminen ja valheille perustuva kuvio hallitsevat. Päärooleissa Aleksi Holkko ja Niko Saarela tekivät vaikutuksen. Miksen aiemmin ole heitä nähnyt livenä? Aleksi Holkko, minulle ennen tuntematon, ja Niko Saarela (miten pitikin yhdennäköisyyden ja äänen vuoksi pinnistää, ettei hän olekaan siis isänsä Erkki Saarela) eivät jättäneet kaipaamaan näytelmästä yhtään mitään lisää.

Oli kohottavaa katsoa jotain aika uudenlaista, mutta toisaalta ihan arkipäiväistä. Miespari teki mielestäni hienon roolityön (ja muistaakseni Hesarin arvostelujenkin mukaan, vaikken niiden kanssa yleensä ole mitenkään samalla aaltopituudella). Ahdistavaa, mutta lopulta myös voimaannuttavaa.

Täällä sitä nyt ollaan taas Turussa. Ihana rauha. Sade ropistelee ikkunaa. Saunassa käyty ja sitä ennen keitetty omenahilloa kaksi kattilallista. Olen hullu hamstraaja, säilöjä ja reseptibongari.

Luen juuri Joanne Harrisin kirjaa Persikoiden aikaan. Se on toinen jatko-osa kuuluisalle Pieni suklaapuoti -kirjalle. Olen lukenut Harrisilta varmaan kaikki kirjat, viimeksi hyllyyni säilytetyt Appelsiinin tuoksu ja Kesäviiniä. Ah, mitä tuoksujen ja makujen juhlaa! Kun kaivelee näissä kirjoissa jännityksen ja myös jonkinlaisen romantiikan alle, löytää oivalluksia, jotka vastaavat aivan täydellisesti omia ajatuksia. Sehän on kirjojen lukemisen ja löytämisen ihan paras lahja lukijalle.

Kuten tämäkin Harrisin oivallus, jonka tajusin heti omakseni: ”Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmisen samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo.”

Ihana synttäripäivä! Osa perhettä oikeasti paikalla, osa tietenkin jossain muualla – sitä on tämä aika ja ihmiset ympäri maata ja maailmaa. Sain vieraakseni tyttären, vävyn, tyttäreni anopin (mistä nämä kauheat arvonimet, minusta paremmat ovat ne son in law, mother in law jne.)

Tietenkin, kun asun tässä ikänsä puolesta (100 vuotta) katastrofivalmiissa talossa, en oikeastaan ihmetellyt tänä aamuna mitään. Tulossa syntymäpäivävieraita, työn alla kaksi ruokaa: savulohi- ja omenapiirakka. Kaikki tietty ajastettu karjalaisen matroonan tyyliin, että olisi sitten valmista, kun vieraat tulevat. Karjalaisella heimollahan on periaate, että pitkämatkalaisille aina on tarjolla ruokaa, koska matka on pitkä. Ja että paikat ovat kunnossa, kun harvakseltaan käyvät tutut vihdoin tulevat. Se ei ole mitään pikkumaisuutta, jolla näytetään omaa erinomaisuuttaan, vaan kohteliaisuutta vieraita tai myös yllättäen tupaan saapuvia kohtaan; näin sen itse tulkitsen. Tämä ominaisuus on jäänyt takaraivoon enkä oikein ole ymmärtänyt muilla maisemilla kohtaamaani tapaa, että ei heti kutsuta sisään, kysytä, mitä saisi olla. Mutta jokainen tavallaan, ja turha rehennellä ja myös turha arvostella.

Eilen tietenkin sitten leivoin lohipiirakkaa ja omenapiirakkaa. Näyttivätpä herkullisilta, en maistanut, vaikka niin teki mieli. Tänään noin puoli tuntia ennen kuin vieraat – ei kovin vieraat vaan oma tyttö, miehensä ja Devonista asti saapunut miehen äiti – olivat ovella tapahtui jotain ihan odottamatonta. Astiakaapin yksi hylly romahti. Mikä hirveä meteli, koirat paniikissa. Mutta ennen kaikkea se sotku, sirpaleita onneksi enemmän pesualtaassa kuin keittiön lattialla, vaikka sielläkin tarpeeksi. Siinähän meni iloisesti Pentikkiä ja Iittalan Muumi-sarjaa. Surullisena ehdin rytinän keskellä huomata, miten äkkiä Muumipappa-mukista olikin tullut puolikas ja kirpparilta löytämiäni vanhoja lasisia viilikuppeja sekä käsintehtyjä ruusuisia teemukeja pompahteli palasiksi. Ja siinä vaiheessa tietenkin puhelin soi ja tytär kertoi, että pihassa ollaan.

Olen kyllä opetellut positiivisuutta, mutta asia vaatii päivittäistä asennejoogaa. Itse asiassa, ei tuntunut ihan hirveältä, pahalta vain, että kaunis Pentik-jälkiruokakulhosetti lamosi lattialle kera muumimukien. Nehän ovat vain tavaraa. Niitä voi katsella muualla ja nauttia.

Mutta tulossa oli lisää. Kävi ilmi, että uuni oli sanonut sopimuksen irti, eli huolella ja hyvistä aineista valmistetut piirakat olivat paistuneet vain yläosastaan. Pohjat olivat ihan taikinaa eikä täytekään ollut kovin kiinteää. Enhän ollut koemaistanut leivonnaisia, koska leikattu palanen olisi tuhonnut ulkonäön. No, toisaalta onneksi en maistanut, sillä sitten olisi pitänyt alkaa hankkimaan ostoherkkuja (yöllä?) tai pahimmassa tapauksessa olisin yrittänyt uutta satsia tajuamatta, että vika oli uunissa eikä ehkä siinä, että olin erehtynyt jauhomäärässä tai jotain vastaavaa.

Mukava päivä siitä tuli. Katseltiin Turkua ja mentiin sitten jokirantaan syömään Tintå-ravintolan ah, niin hyvää ruokaa. Positiivisuushakuinen minä voisi jopa sanoa, että hyvä kun ei syöty lohi- ja omenapiirakoita ja näin jakasettiin nauttia Tintån tarjontaa. Ja että olihan erilainen, kiinnostava, yllättävä ja seikkailurikas syntymäpäivä.

Perjantai-ilta. Pyykki- ja siivouspäivä takana.

Muutama lenkki lähes helteisessä kaupungissa koirien kanssa. Auran rannassa vielä iltakahdeksan jälkeen oli ihanan pehmeä ja leppeä tunnelma, kaupungin valot veteen heijastumassa, kirkas taivas (joka nyt kylläkin jo tuo sadetta) ja vielä vihreiden puiden jotkut oksat jo täynnä keltaista tai punaista.

Nyt tein itselleni vasta päivällisen (feta-pinaattipasta), sytytin kynttilät ja istahdin. Radiosta tulee yömyöhäisen musiikkia, koirat ovat uupuneet – ja niin minäkin.

Mihin tämä aika menee? Luulisi, ettei töistä vapautuneella ihmisellä ole pulaa ajasta ja mielin määrin voi puuhastella kaikkea, nukkua päiväunia ja pitkiä yöunia. Mutta osittainhan se vain on totta. Koska nyt kun aikaa on, sitä on niin ahne, että pitää tehdä se KAIKKI, mitä ei ennen ehtinyt. Ja vielä suunnitella, mitä muuta tekisi sitten vaikka, kun on eläkk… ei kun sitten kun on aikaa. Mutta hyvä näin. On ihmisiä, joille työelämä on ehkä ollut sitä ainoaa oikeaa elämää eikä sen loputtua tarkoitusta oikein löydy.

Mutta viikko on viuhahtanut ohi ja ollutkin taas ihan erilainen kuin edellinen. Piti ihan peruuttaa yksi tapaaminen Hämeessä, kun en jaksanut/viitsinyt enää lähteä ajelemaan sinne tänne.

Satakunnan mökkileiriltä palattuani pääsin sunnuntaina ihanan mummon nuoremman murun juhliin. Anton täytti vuoden ja on juuri niin suloinen ja rakastettava kuin yksivuotias alati hymyilevä ja kujeileva pikkumies voi olla. Mukana isovanhemmat, serkkuja, ja kummit. Mummon sydän sulaa ja kärsii myös, koska niin vähän näen häntä ja isosiskoaan. Tehtiin kuitenkin diili, että menen lokakuussa (luit oikein, lokakuussa!) leipomaan joulupiparit Eevan ja Antonin kanssa.

Sunnuntain jälkeen tuli maanantai ja Tampereella toveritapaaminen. Onnibussi vei kivasti ja VR toi takaisin – no matkoihin meni yhteensä neljä tuntia, mikä tietenkin on paljon, mutta käytin sen lukemiseen, mikä on aina hyödyllistä. Valittujen työkavereiden kanssa on tullut perinteeksi kokoontua pari-kolme kertaa vuodessa lounaalle kotikaupunkeihin. Viimeksi oltiin Turussa, tällä kertaa Mansessa ja seuraavaksi taas Helsingissä. On kiva jutella kaikesta, mitä kukin nykyisin tekee, ehkä vähän entisistä yhteisistä kuvioista, ja myös niistä saman työpaikan nykyisistä, jotka tietenkin ovat ihan syvältä, kun me osasimme kaiken paremmin! Ja ilman muuta maailman tapahtumat ja omat suunnitelmat käydään läpi. Erinomainen espanjalainen ravintola Bodega Salud Tuomiokirkonkadulla ilahdutti hyvällä ruoalla ja iloisella palvelulla. Ehdittiin vielä digestiiville Torniin, josta mahtavat näköalat Näsijärvelle ja koko kaupunkiin.

Junani lähti neljän maissa ja toiset jäivät vielä spekuloimaan. Minulla oli kaksi karvakaveria kotona odottamassa. Heitä olen onneksi saanut ulkoiluttamaan salskean nuoren miehen, kuopuksen kaveri käy mielellään seurustelemassa Riitun ja Kissin kanssa, tietenkin pientä korvausta vastaan.

Niin, se avainasia. Tässä talossa taitaa olla jotain outoa. Sillä viime alkuyö meni taas avaimen piilotuksessa.

Olin juuri sammuttanut alakerrasta valot ja kömpinyt makuuhuoneeseen, kun oveen koputettiin. Tällä kertaa joku muu oli unohtanut avaimen, toinen seinänaapurini! Kävi ilmi, että hänellä ei ollut tavanomainen lukko ja kaikki avaimet, myös ne vara-, olivat sisällä. Eikä huoltoyhtiöllä, siis ei kenelläkään ollut pääsyä sisälle. Tästä tuli iso projekti. Muu talo näytti jo lähes kokonaan nukkuvan. Haettiin A-tikkaat saunalta (ihan kelvottomat näihin huonekorkeuksiin, muuten), etsin vasaraa, juoksin autosta remppahanskat ja pressuntapaista, kotoa vielä maalarinteippiä, jolla ikkuna teipattiin, etteivät sirpaleet lentele ympäri pihaa. Mitään työkaluja ei ollut muita kuin mitä itselläni oli, tosi pienesti.

Siinä yön tummina hetkinä naapuri, minun ikäiseni, keikkui sitten ovikatokselle joka oli reilusti korkeammalla kuin tikkaat, minä niitä pidin pystyssä miettien koko ajan, mitä ihmettä teen, jos ovikatos pettää ja hän putoaa. Ikkuna vasaralla rikki, metelöinti herätti meitä hieman nuoremman naapurin huomion. Lopulta hän avuliaasti sitten kiipesi ikkunasta sisään ja laskeutui neljä metriä sisäpuolella ovelle – miten ihmeessä, en ymmärrä, ehkä hän olikin uudelleen syntynyt Spiderman.

Kun menin vähän ennen yhtä nukkumaan, ajattelin: – Tämäpä hauska asuinpaikka, totta totisesti.

Yllämainittu ei ole oma keksintöni, vaan Turun matkailun mainosrepliikki. Eikä mitenkään huono. Mutta kismitti, koska en tänään pitänyt turkulaisesta ratkaisusta.

Turku-päivän päätteeksi järjestettiin suuri ilotulitus. Näin siitä alkuosan, koska se näyttäytyi upeissa väreissä etenkin näin kattoikkunan omaavissa asunnoissa. Ikävää vain, että tämä valoshow ei ollut äänetön, vaan täyteläistä sotasimulaatiota, koska valot syntyivät kiinalaisista raketeista.

En voi enää hyväksyä, enkä edes ymmärtää, miksi kaupunki käyttää rahaa monenkymmenen tuhannen arvosta ”pommeihin”. Saako niitä toimittajilta, jotka elävät kiinalaisista tilauksistaan koko sen kauden, eli kesä ja syksy, kun ilotulitteita ei myydä? Ja miksi tämä ”venetsialaiset” on markkinoitu? Venetsialaisia voi juhlia kokoilla (kukahan nyt vaikka juhannuksena ilotulittaa?), tulilla, kynttilöillä.

Jos kaupunki haluaa juhlistaa, niin näyttävää löytyy, ihan ilman sitä äänimaisemaa, joka niin muistuttaa sotaa ja jota en kenenkään haluaisi tottua kuulemaan. Upea valonäytös ilman räjähteitä on ollut jo kauan esimerkiksi Espoossa juhlistamassa isoja tapauksia, kuten vaikka uutta vuotta.

Tänään Turku-päivä oli meille kaikille kolmelle, minulle ja kahdelle jopa pitkin Eurooppaa lennelleille entisille näyttelykoirille ihan liikaa. Koska iloisuus vaihtui illalla sotaan liittyväksi äänimaailmaksi. Vietimme ajan kylpyhuoneessa kuunnellen tuulettimen ääntä. Se ei vakuuttanut kaikkia kolmea, vaan vaati jälkihoitoa, enkä vielä tiedä, miten jatketaan. Enkä ota vastaan mitään väheksyntiä siitä, miten joku rotu ei kestä sitä eikä tätä. Eläin ja ihminen kantaa genetiikassaan sitä, millä paetaan tai taistellaan. Luulen, että sitä sotaisaa ääntä saadaan jo tarpeeksi ilman valopaukuttelua. Eikä sen tarvitsen sulkea pois isoja visuaalisia elämyksiä.

Näin kävi, ystävä tuli huonovointiseksi eikä nyt ole saunailtaa yhdessä ja kanttarellimuhennoksenkin tein minimaalisen pienesti. Täällä keskellä metsää, keskellä oikeastaan järveä, vietän nyt laatuaikaa.

Minun piti oikeastaan opiskella (materiaalit mukana), lepäillä ja lukea (kirja Minna Rytisalon Lempi mukana), neuloa keskustellessamme viisaita ystävän kanssa (neule mukana). Nuo kaikki jäivät, ei yksin yksinolon takia vaan koska bongasin SIENET. Niitä oli joka paikassa. Ei tarvinnut edes poiketa polulta, saati pihalta. Pää meni sekaisin. Kanttarelleja, tatteja, karvarouskuja. Sisäinen hamsterini pääsi häkistään ja pääni meni sekaisin. Koirat kyllästyivät hitaaseen aamulenkkiin, joka pysähtyi joka sienen eteen ja jatkui ja jatkui: vielä vähän matkaa, sitten käännytään. Geneettinen vaisto talvivarastoista ja hengissä selviämisestä ei ota huomioon, että sieniä ei pysty ehkä säilömään monia kuutioita, etenkään jos kotona on vain pieni pakastin ja rajalliset määrät säilyketölkkejä. Mutta mitä tyydytystä tuottaakaan, ettei ihana vaaleanpunainen, pörröreunainen kanttarelliteini jää metsään liikakasvamaan ja lopulta mätänemään. Tai ettei valtava kanttarellirypäs kuivu unohduksiin vaan pääsee kerman ja sipulin kanssa sille kuuluvaan arvoon. Tässä monen tunnin työn tulos, putsattu ja ryöpätty.

Päivä ei siis mennyt neuloessa eikä lukemisessa. Se meni sienten putsauksessa, keittämisessä ja paistamisessa, pussittamisessa. Ah, tätä hamsterionnea. Olenko sittenkin pohjimmiltani maalainen, vaikka niin pidän kaupunkiasumisen helppoudesta? Tätä asiaa pitää tutkia.

Ainahan voi muuttaa. Siis muuttaa asuinpaikkaa. Mutta myös asennetta siihen, mitä asumiselta haluaa. Kun ajelin tänne Satakuntaan torstaina illansuussa, näin monta kaunista pientä taloa ja pihaa. Yllätykseksi itsellenikin ajattelin äkkiä, miten kivaa olisi olla omassa pienessä talossa. Olisi vain pari huonetta ja pieni läntti pihaa, jossa kasvaisi yrttejä ja…

Noniin. Voisihan se talo olla sellaisessakin paikassa, jossa kasvaisi myös avokadoja, viikunoita, munakoisoja, sitruunoita. Ja olisi vähemmän lumitöitä?

Niin käsittämättömän seikkailu-sekoiluviikonlopun koettuani olen taas viettänyt kunnollisen kuntoviikon, tehnyt italian- ja kirjoittajakurssin tehtäviä tunnollisesti, uinut maauimalassa – sanoisin ehkä että aika hyvin kuosissa. Mutta nyt! Olenkin äkkiä Satakunnassa, Pomarkun saaressa tyynen järven rannalla. Takassa ritisee vielä vähän hehkuva hiillos, ulkona tähtitaivas ja syvä hiljaisuus. Syksyn tuoksut tunkevat ikkunasta. Aamulla pulahdan tuohon kylmään järviveteen ja sitten ehkä kerään ihan pihassa kallioiden välissä ruskottavat kanttarellit, lähden koirien kanssa vähän pitemmälle sieniä ja syksyä katselemaan.

Tämä oli äkkilähtö, tänne ihanaan paratiisiin. Sain ystävältä ehdotuksen, että jos pariksi päiväksi tänne. Miten onnellista onkaan, että on ystävä. Ja että ystävällä on mökki saaressa. Ja että minä saan jakaa tämän onnen – nyt hänen kanssaan ja myös koirakavereiden kanssa.

Alla kuvia eilisestä. Ja kuvien jälkeen tilitys rapujuhlaviikonlopusta, jossa kaikki ei mennyt ihan kohdalleen ensin, ja sitten kaikki menikin ihan nappiin.

RAPUJUHLAT

Mutta viime viikonloppuna vietettiin etäpuolison kanssa rapujuhlat. Siis ”juhlat” tarkoittivat, että oli yksi laatikko pakasterapuja, paahtoleipää ja vähän kuoharia sekä vahvikkeeksi kasvissosekeittoa (kaikista vähänkin kasviin viittaavista tähteistä ja kermasta tein ihan omalla reseptillä). Ja tietenkin, kun ilma oli mitä parhain, pieni piipahdus Auran rannassa terassilla juomassa virkistävä juoma.

Oikein oli rauhalliset rapujuhlat, kuten vanhuksilta pitää odottaakin. Seuraavaksi päiväksikin jäi vielä yksi katkarapupussi loivaan laskeutumiseen jokirapujen jälkeen. Mutta sitten siis tuli se seuraava päivä eli lauantai. Ensimmäinen muisto perjantaista katastrofin tultua oli, että perjantaina kaupungille lähtiessämme kehuin, etten vielä koskaan ole unohtanut avainta kotiin. Koska nyt olen todellakin tottunut tähän kaupunkielämään. Jossa ei avainta jätetä oveen tai kukkapurkkiin oven viereen, kuten maalla edellisessä elämässä.

Siispä painoin ulko-oven kiinni ja samassa ikävä totuus paljastui, avain ei ole mukana. Asiassa oli paljon miinuksia. Ensinnäkin ystävälläni Turussa on avain, mutta hän oli mökillä. Myös taloyhtiön vastuuhenkilöllä on avain, mutta hän oli Pohjanmaalla. Vuokraisäntä oli Ruotsissa. Huoltoyhtiöön soitettuani saapui huoltohenkilö, jolla ei noin viidenkymmenen avaimen nipussaan ollut juuri minun oveeni sopivaa (miten mahdollista, en jaksa edes alkaa selvittää). Sitten soittelin pitkin Pohjanmaata ja Tukholmaa. Sain selville, että ihan lähellä asuu ihminen, jolla on avain siihen asuntoon, jossa saattaisi olla avain minun asuntooni.

Puutaloyhteisön kiemurat ovat itselleni paljastuneet melkoisen erikoisiksi. Ehkä siksi, että Hämeessä se avain oli tai ei ollut jollain. Hämäläiset eivät haahuile ja muuttele asioita, ne ovat kuten ovat. Ja siihen olin oikeasti tottunut olemaan hyvin tyytyväinen runsaan kolmenkymmenen vuoden hämäläisyyteni kokemuksella. Mutta sitten myös Turussa olivat ne plussat. Tässä kuviossa ihminen, jolla oli avain siihen asuntoon jne., oli SE OIKEA ihminen ja saimme oveni auki. Tästä vielä kehkeytyi jatkoa, koska tietenkin halusimme keittää kahvit auttavaiselle ihmiselle. Ja kun siinä juteltiin ja kahviteltiin, olikin ruoka-aika ja minulla sitä gurmeekeittoa jäljellä. Ja viiniäkin löytyi. Ilta meni rattoisasti. Puhuimme kirjoista, sodista, filosofiasta. Taisi mennä yöhön asti.

Tätä mukavaa kohtaamista, keskustelua ja mukavaa ruokapöydän ääressä tapahtunutta tutustumista ei olisi ollut, jos en olisi tämän yhden ainoa kerran unohtanut avainta kotiin! Että hyvin minä tämänkin vedin, kukas muu muka?

Kotona taas, syyskuisessa Turussa. Kaikki niin kuin ennenkin, vähän pölyisempää vain. Orkideakin kukkii ja kukkii, jo kolmatta kuukautta!

Vähän tuntuu unelta, että tasan viikko sitten istuin samettisessa italialaisessa illassa, terassilla vähän kuumissani vielä, odottamassa pasta-annostani ja selvittämässä tarjoilijalle, mikä säätila mahtoikaan ”kylmässä” Suomessa olla (no se oli lähtiessäni aamulla puoli viideltä +11, mikä sai tarjoilijan huokailemaan mamma-miaa). Ja tähän aikaan siellä oli jo pilkkopimeää. Toisin täällä, puoli yhdeksältä illalla juuri nyt, kun on kirkas taivas, on ihan valoisaa – ja viileää. Olikohan se Rooman matka sittenkään totta? Kun nyt olen taas ihan kuin ei mitään, täällä toisella puolella jokea, ei enää Tiberin vaan tutun Auran.

Kävin uimassa Samppalinnassa pienessä tihkusateessa. Huomasin kyllä, ettei kunto ole sama kuin viikko sitten. Kyllä se lomailu, huolimatta kävelystä, syö ihmisen fysiikkaa. Väsyttänytkin on niin, että oikeastaan ei mitään ole saanut aikaan paitsi että olen pessyt matkalaukullisen hellevaatteita. Onneksi olin kaukaa viisas ja otin paljon vaihtovaatteita mukaan, tulipa kahdesti päivässä vaihdettua niitä. Ja kuka lähtee lomareissuun pesemään pyykkiä, kysyn vaan.

Niin epäkiinnostava, mutta ah, niin turvallinen normiperjantai pitkästä aikaa tänään. Siivosin, kävelin torille (ei ollut kehäkukkia, joita olisin ostanut) ja Wiklundin ruokakauppaan etsimään pecorino-juustoa, aion nimittäin huomenna tehdä itselleni sitä Cacio e pepe -pastaa. Piti mennä tekemään saunavaraus, mutta saunan avain sattuikin olemaan vuokraisännän taskussa, joten ensi viikolla sitten. En ole mikään kova saunoja, joskus käyn taloyhtiön ikivanhassa mutta hyvälöylyisessä saunassa, jossa on tilaa vaikka komppanialle. Koirien kanssa käytiin Kupittaan koirapuistossa, tai meinattiin mennä, mutta siellä oli ainakin kaksikymmentä koiraa, joten kierrettiin takaisin. Emokoira Kiss on nimittäin ollut vähän herkistynyt enkä ihan tiedä, miten noin monen kaverin kanssa olisi tullut juttuun.

Kiss-muruseni palasi alkuviikosta kahden kuukauden mammalomalta ex-omistajan luota. (Häneltä siis molemmat koirat sain, kun omistaja matkusti niin paljon että nämä kiinanharjakoirat, jotka ovat yliherkkiä, kärsivät jo poissaoloista ja reissaamisesta väliaikaiseen, vaikkakin tuttuun ja hyvään hoitopaikkaan.) Kiss sai heinäkuun alussa kolme sietämättömän suloista tyttövauvaa. Ja ei, en todellakaan ota yhtä heistä! Vaikka kuinka tekisi mieli. Kyllä kaksi saa riittää. Mutta täytyy myöntää, että ei suloisempaa ole kuin koiran tai kissan lapsi:

• 

• 

• 

• 

Paluu ja vieroitus olivat taas iso muutos Kissin elämässä. Hän oli jo hyvin väsynyt ”riiviöihin”. Meni sohvan alle karkuun, kun tytöt yrittivät roikkua maitobaarissa, ja hermostui, kun eivät pysyneet laumassa, jos tuli vieraita. Kuitenkin sitten, kun Kiss palasi kotiin, hän itkeskeli välillä, kolusi kaikki paikat etsien näitä lapsiaan. Kaikki tavarat, jotka olivat olleet pentukodissa, tuoksuivat tietenkin vauvoilta ja ne piti hävittää tai piilottaa. Ja se katse: miksi ja mihin olet piilottanut lapseni!? Tunsin itseni hirviöksi.

Niin se on äitien kanssa, olipa kyse koirasta, kissasta tai ihmisestä. Teinit ovat ärsyttäviä, varhaisaikuiset rasittavia. Mutta sitten kun ne lähtevät maailmalle, niin voi että sitä huolehtii, mitä kaikkea heille nyt tapahtuukaan, ja miten heitä kaipaakaan. Ainakin käymään, no vaikka äidin lihapadoilla mahdollisimman usein.

Nyt alkaa olla jo tasaista Kissin kanssa. Leikitään ja juostaan, syödään, riepotellaan leluja kuten ennenkin. Tosin hän on liimautunut minuun ja ravaa ylä-alakerran väliä mukanani, tunkee syliin ja kainaloon ja rakastaa koko ajan ihan hengästymiseen asti etenkin kun asetun päikkäreille lukemaan kirjaa:

Teinit ovat vielä kolmestaan ensikodissa, mutta huomenna yksi heistä lähtee ja omistaja sairastaa jo nyt vieroitusoireita, vaikka hänelle jääkin yksi tyttö. Minulla on rauhallinen olo pentujen suhteen. Ne eivät joudu pentutehtailijoiksi tai mihin tahansa epämääräiseen paikkaan, sillä kriteerit ovat paikallaan. Kunpa sen pystyisi kertomaan myös Kissille.

Maanantai 28.8.2023 Takaisin sateeseen on yksi hieno Eppu Normaalin kappale. Maanantaina tämä toteutui, kun odotin Tikkurilan asemalaiturilla Riihimäen junaa enkä päässyt vaakatasossa tuulevan ja märkänä piiskaavan rankkasateen alta karkuun mihinkään. Mutta eipä enää ollut hiki.

Tuota hetkeä ennen oli kuitenkin se viimeinen Italian iltapäivä, ilta, uneton yö ja aamuhämärässä nouseminen.

Etsiskelin ruokapaikkaa, josta saisi sitä kaipaamaani Pasta alle vongolea eli simpukkapastaa. Matkalla syömään talletin kaksi hauskaa muistoa, englannin kielellä kirjoitetun hissiohjeen ja tavan parkkeerata auto suurkaupungissa. Molemmissa on aitoa italian henkeä, joka pistää hymyilemään:

• 

• 

Sehän löytyi ihan ”kotikadulta” via Alberto Corsolta. Ei niin huvittanutkaan lähteä enää nopeasti pimenevän illan takia kauas hortoilemaan. Pitihän pakata ja päästä ajoissa nukkumaan. Nyt oli kuitenkin fiilistelyhetki ja sain eteeni herkun ja valkoviinin. Vielä ei ihan ollut se vilkkain päivällisaika, mutta aurinko oli jo laskemassa kahdeksan maissa Rooman kuumuutta hohkaavien vanhojen talojen taakse:

• 

• 

• 

Lähteminen on ihanaa, palaaminenkin on. Mutta sunnuntai-ilta ja -yö ennen maanantain paluuta olivat taas vähän niin sanotusti haasteellisia. En saanut unta, torkahtelin. Sitten kuuntelin meditaationauhoitusta ja nukahdin, herätäkseni puolen tunnin kuluttua siihen, etten muistanut mitään kuunnellusta. Luin dekkaria, join vettä. Tuli kylmä ja otin ilmastoinnin pois päältä. Tuli kuuma ja käynnistin taas ilmastoinnin. Hirveä nälkä keskellä aamuyötä, mutta jääkaapissani oli puolikas pullo hanavettä. Mietin, lähteäkö öiselle kadulle etsimään jotain pikaruokaa, no ei sentäään. Kohtahan kello soi. Viimeinen nukahtaminen noin puoleksi tunniksi onnistui puoli viiden maissa. Siitä kun heräsin tunnustin hävinneeni taistelun ja nousin ylös pukeutumaan.

Säärissä oli jo edellisenä päivänä ollut kummallisia hyttysenpuremia ja syytin niistä avointa ikkunaa. Yhtään hyönteistä en ollut nähnyt kylläkään. Paukamia kutitti armottomasti ja vihdoin selvisi niiden todennäköinen alkuperä. Syyllinen kipitti lakanallani: pienen pieni, ruskea muurahainen, parin-kolmen millin mittainen. Ties kuinka monta sukulaistaan olikaan pitänyt juhlia nuo kolme yötä sängyssäni. Vaikka joka päivä siivottiin huoneen joka neliömetri, pyyhkeet vaihdettiin ja siellä täällä lojuvat tavarani järjestettiin – kerrossiivojat tekivät tarkkaa työtä. Sydämettömänä ja vähän kostonhaluisenakin tuomitsin sängyllä kipittävän syyllisoletetun kuolemanrangaistukseen.

Rooman Termini-keskusasemalla join aamukahvin ja söin tomaatti-mozzarellaleivän, sillä hotelliaamiaselle en malttanut jäädä, se ainainen myöhästymisen pelko! Asemalaiturilla kiskojen päässä, Rooman kukkuloiden takaa nousi aurinko uuteen kuumaan päivään.

Seikkailin puolen tunnin junamatkan jälkeen sitten Fiumicino-Leonardo da Vinci -lentoaseman ykkösterminaaliin, jonotin lähes tunnin Finnairin tiskille ja sitten olinkin taas kuolla nälkään. Finskin lennon lähtö myöhästyi (sää Suomessa!) ja kylläpä odottavan aika väsyneenä, ryytyneenä, tukka pesemättömänä ja kyllästyneenä olikin aika kärsimystä. Mitään ei tehnyt mieli, mutta välttääkseni joka kolmas tunti saapuvan perusnälkäni söin taas kuuliaisesti ylihinnoitellun valkoisen, ihan maukkaan sämpylän, vaikka nyt olisi kyllä jo vaikka Reissumieskin maistunut.

Jos tulolento oli ”heittoisa”, oli paluu suorastaan myrskyisä. Kone loikki myrskypilvien yllä ihan kuin olisi hyppinyt trampoliinilla. Välillä oli kuitenkin auringonpilkahduksia ja hauskasti järjestäytyneitä poutapilvirivistöjäkin:

Kuten sanottu, vaakasuoraan tuli vettä ja koko maisema oli kylmä ja lähes pimeä neljän maissa iltapäivällä, kun Finnairin Airbus pompahteli maahan. Vihreä maisema tuntui ihmeelliseltä, olihan lähtömaassa kaikki ruoho jo aikaa sitten palanut keltaiseksi tai suorastaan hävinnyt kuivan maan sisään.

Mitä jäi käteen reissusta? Parikymmentä muurahaisenpuremaa ja noin 40 kilometrin verran käveltyjä kaupunkireittejä. Mieleenpainuvia muistoja ja paljon nähtyä historiaa, värisyttäviä auringonlaskuja ja korvia huumaavaa kaskaiden siritystä helteisissä puistoissa. Ihanaa italiankielistä pulinaa, hymyjä ja naurua, herkullisia makuja ja tuoksuja. Onneksi heitin sen kolikon suihkulähteeseen. Nyt on varmaa, että pääsen takaisin!

Sunnuntai 27.8.2023: Sääennuste varoitteli ukkosmyrskyistä. Mitä vielä, päivä oli mitä aurinkoisin. Lämpö keskipäivällä oli ihan kohdillaan – hmm, jos näin voi sanoa:

Tänään en kävellyt vaan ajattelin, että aikansa kutakin. Basta cosi, sanoo italiaano: tämä riittää! Metro on todella kätevä peli siirtyä nopeasti paikasta toiseen. Sitä paitsi metrossa on viileää. Eikä lippu maksa kuin 1,50 euroa, ja kelpaa 100 minuuttia leimaamisesta, käy kaikissa julkisen liikenteen kulkuneuvoissa. Suora linja menikin sattumalta lähiasemalta Ottavioon eli ihan toiseen valtioon: Vatikaaniin. Ne kirkot, kuten jo totesin, ovat kohtaloni. Pyhän Pietarin kirkolle soljuvaan sopulilaumaan soluttauduin ja saavuin vähän ennen keskipäivää perille. En ollut varautunut niin suureen väenpaljouteen, niin moniin poliiseihin ja mittaviin turvajärjestelyihin. Toki nyt on loma-aika, mutta vähän yllätyin.

Pian selvisi, että tungokseen ja turvajärjestelyihin oli hyvä syy. Itse pyhä Isä paavi Franciscus ilmaantui ikkunaan tosi korkealle, tuskin tunnistettavaksi pieneksi hahmoksi. Tämäpä oli poikkeuksellinen kohtaaminen Rooman matkallani! En ole ihan varma, mutta mielestäni paavi ei joka sunnuntai näyttäydy. Nyt hän kuitenkin piti rauhallisen lempeällä äänellä, selkeällä ja hitaalla italian kielellä (hänhän on argentiinalainen) puheen, josta ihan ymmärsin noin viidesosan. Paljon Jeesuksesta, Jeesuksen seuraamisesta ja armosta. Mutta se, mistä pidin, oli hänen rohkaisunsa Ukrainan kansalle, joka kärsii. Paavi myös kertoi lähtevänsä pian Mongoliaan tapaamaan siellä olevia veljiä ja sisaria. Paljon puheesta jäi tietenkin minulta kielipuolelta hämärän peittoon, mutta olin tyytyväinen, että satuinpa oikeaan aikaan paikalle. Hellyttävää oli myös paavi Franciscuksen hyvästely katsojille. Hän toivotti ”Buon pranzo e arrivederci eli hyvää lounasta ja näkemiin!”. Niinpä tietysti. Italia ja se tärkeä perheen sunnuntailounas!

Pietarinkirkon aukio tyhjeni sitten tämän tapahtuman jälkeen. Ehdin käydä hankkimassa sen lounaan, eli suolaamassa ja nesteyttämässä itseni, ennen kuin palasin takaisin kirkolle. Noin 15 minuuttia siinä 39 asteen helteessä sitten jonotin ja pääsin sujuvasti sisälle Pietarin kirkkoon. On se valtava. Ja täynnä uskomattomia taideteoksia, kultaa, koristeita, marmoria. Oli hyvä istua hetki viileässä kirkossa ja keskittyä vain tunnelmaan. Mietin isääni ja lähetin hänelle kiitollisia ajatuksia sinne, missä hän nyt on. Tiesin, että hän kuulee viestini, ja se alkoi vähän itkettää, mutta ei surusta kuitenkaan.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Palasin hotelliin heti kirkkokäynnin jälkeen. Ei ollut enää oikein puhtia lähteä tutustumaan Vatikaanin ihmeisiin lähemmin. Paluumatkalla metrossa sattui jokin hässäkkä, joka paljastui taskuvarkaan onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi yritykseksi täydessä junavaunussa. Suurkaupunki vaatii veronsa.

Tänään on viimeinen päiväni Roomassa! En ihan tajua sitä. Suomessa kuulemma sataa ja on viileää. Olen ihan unohtanut, millaista se on. Nämä kolme päivää ovat olleet iso askel taas itsenäiseen elämään. Olen saanut puhua italiaa, olen löytänyt kaikki paikat, joihin halusin mennä, nähnyt valtavan määrän kauneutta. Ja saanut olla vain, ilman suorittamista.

Matkalla jännittää tietenkin aina se lähtö: ehdinkö koneeseen, sattuuko jotain yllättävää, mokaanko ja unohdanko jotain. Pitää vain ajatella, että kaikkea todella sattuu ja kaikesta selviää. Sitä pärjää ja uskaltaa, kun luottaa itseensä.

Vielä tämä ilta, ”viimeinen ehtoollinen” ikuisessa kaupungissa. (tosin se 50-senttinen Trevin suihkulähteessähän takaa, että palaan vielä!)

Nyt ilta pimenee ja lähden etsimään sellaista paikkaa, jossa voin syödä simpukkapastaa. Palaan vielä roomalaisiin tunnelmiin, kunhan loma on paketissa. Ciao!

Lauantai 26.8.2023 Valitettavasti ei ihan noissa ylläolevissa merkeissä. Mutta muuten on ollut mahtava päivä tänäänkin. Kilometrejä tuli runsaat kolmetoista.

Aamulla lähdin taas talsimaan, tarkoituksena mennä ”tois puol jokke”, eli Tiber-joen yli Trasteveren kaupunginosaan, josta nyt on tullut niin suosittu.

Matkan varrelle osui kätevästi Circus Maximus eli Wikipedian mukaan ”Circus Maximus on Roomassa Palatiumin ja Aventinuksen kukkuloiden välisessä laaksossa sijaitseva antiikin Rooman aikainen circus eli areena, jolla järjestettiin vaunukilpa-ajoja ja gladiaattoritaisteluja. Nykyään se on julkinen puisto, jossa järjestetään joskus joukkokokouksia ja konsertteja.” Alueella tehdään myös vieläkin arkeologisia kaivauksia. Onhan se huima paikka. Rooma on tietenkin täynnä antiikinaikaisia rakennuksia ja tapahtumapaikkoja, minne vain silmät kääntää, näkyy historiaa.

• 

• 

• 

• 

Mondo-lehti ylisti Trastevereä Rooman idyllisimmäksi kaupunginosaksi. Ja kyllä se olikin tunnelmallinen, täynnä mutkittelevia katuja ja pieniä kahviloita, kirkkoja ja ruokapaikkoja. Lauantaiaamuna Trastevere oli kuitenkin kovin hiljainen. Kävelin ihastellen pikkukujia ja kauniita istutuksia. Pienen lounaan söin ulkona kahvilassa: oliivitahnalla täytetty bruschetta-leipä. Se oli ihan tarpeeksi iso ja suolainen hellepäivän välipalana.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Takaisin sillan yli vanhaan keskustaan. Teatro Marcello näytti pienikokoiselta Colosseumilta, vaikka olikin valtava. Venezia-aukiolla kiipesin Vittorio Emmanuelle -monumentille katselemaan maisemia. Täytyy myöntää, että ei ollut ihan pikkujuttu nousta 35 asteen helteessä (oli siis vähän viileämpää vielä aamupäivällä!) sinne ylös.

• 

• 

• 

Alkoi jo väsyttää ja nälkäkin oli. Kokeilin ensimmäisen kerran pastaa ”cacio e pepe”, eli hyvin simppeli resepti: pastaa kastikkeessa, jossa pelkästään juustoa ja pippureita. Näyttää ankealta, kyllä, mutta tosi herkkua – etenkin jos pitää vähän voimakkaasta, pippurisesta ruoasta:

Kävin myös kirkossa, kirkothan ovat kohtaloni. Olen lapsuudessa asunut kirkon naapurissa, Simpeleellä. Kallion kirkon vieressä Fleminginkadulla asuin myös jonkin aikaa. Nyt asun Turun tuomiokirkon kyljessä Yliopistonmäellä. Niinpä tein tutustumisretken komeaan hotellin viereiseen Santa Maria Maggioren kirkkoon. Katoliset kirkot ovat upeita, kultaa ja taidetta tulvillaan. Kun ei ajattele, mihin nuokin rikkaudet olisi voinut paremmin käyttää ja nauttii vain kauneudesta nämä rakennukset ovat rauhoittavia, suorastaan meditatiivisia kokemuksia. Sisällä kirkossa oli useita rippituoleja, joiden ohessa oli aikataulut ripittäytymiselle. Ripin voi suorittaa täällä myös monella kielellä, mikä on myös mainittu aikatauluissa, samoin kuin rippipapin nimikin. Kielten joukosta ei valitettavasti löytynyt suomea, joten jätin synnit tällä kertaa tunnustamatta.

• 

• 

• 

• 

Päivä on siis ollut kuuma, iltaa kohti tuntui lempeän lämpöiseltä. Kaupunki surisi elämää vielä tai ehkä juuri enemmänkin iltayhdeksän maissa. Olin tehnyt hotellihuoneessa löydön: täällä on sittenkin ilmastointi. Tulopäivän väsymyshuuruissa en tajunnut, että katon rajassa on ilmalämpöpumppu, joka viilentää viidessä minuutissa huoneen. Ihan piti illalla avata ikkunaluukut, kun alkoi paleltaa – ulkoa puski lämpöä sopivasti sisään.

Huone on oikein hyvä, näköala ei nyt niin huikea, mutta aamupala, aseman läheisyys, ilmastointi, siisteys – kaikki kohdillaan. Lähistölle suuntasin vielä etsimään pientä iltapalaa. Tuli mieleen, että roomalaista pizzaa en olekaan täällä kokeillut. Ajauduin vähän kauemmas hotellista kuin olin aikonut, nythän kaikki ravintolaterassit olivat tietenkin täynnä: lauantai, perheet syömässä, tämä aika klo 20 jälkeen on se tavallisin päivällisaika. Löytyi pieni pizzeria, jossa jälleen kerran sai nauttia tarjoilijan hulluttelusta ja pelleilystä. Täällä olen jo kohdannut monta tämänkaltaista palvelukokemusta: vauhdikkaita ravintolanpitäjiä, joiden kanssa pystyy vaillinaisellakin italialla vaihtamaan kuulumisia. Kun suunnittelin sitä ”pientä” iltapalaa, sainkin tällaisen:

Vielä kun pyysin laskua ja sanoin, että ehkä tämä olikin ilmainen kun ei laskua kuulu, ilahtui paikallinen tarjoilija, Paolo, Sergio tai Giovanni mikä liekin, silminnähden ja siitä alkoi taas pelleily ja flirttailu. Kyllä täällä osataan!